The Wounded Self - Siri Hustvedt ja minä

Luin alkukesästä Siri Hustvedtin ihanan pienen omaelämäkertaa, neurotieteitä ja psykologisia teorioita yhdistelevän teoksen The Shaking Woman or the History of My Nerves (2010), jossa Hustvedt yrittää ratkaista outojen neurologisten kohtaustensa mysteeriä. Teos tulee niin lähelle omia kiinnostuksenkohteitani, että ajattelin ensin etten haluaisi kommentoida sitä sen tarkemmin - jättää vain mieleen hautumaan ja tukemaan omia ajatuksia. Niin paljon oli tosiaan samaa: Freudilta, peilisoluista, minuuden heijastumista ja samastumisista, muistoista ja tarinoista identiteettiä rakentamassa; kielen tavoittamattomista ruumiillisista kokemuksista, affekteista, tunteista; tiedostamattoman vaikutuksista. Hustvedt jopa diagnosoi itselleen hysterian - ajatus, jolla olen leikkinyt vähintään lukioiästä lähtien.

Shaking Womanin lukeminen johti kuitenkin esseekokoelman A Plea for Eros (2006) lukemiseen, jonka omaelämäkerrallinen, jälleen pitkälti samoja minuuden, toisiin sekoittumisen ja erottautumisen aiheita käsittelevä "Extracts from a Story of a Wounded Self" (2004) puolestaan vakuutti omaelämäkerrallisen puheen ja muiden kanssa jakamisen tärkeydestä. Ja sai kaipaamaan jatkoa tälle tarinalle minuuden rakentumisesta. Tai minuuksien, niin kuin Hustvedt ajattelee:

Kun tyttäreni oli kolmivuotias, hän katsoi minua ja kysyi: "Äiti, kun minä kasvan isoksi, olenko silti Sophie?" Sanoin kyllä, koska onhan se niin, että nimi seuraa ruumista ajan kuluessa. Mutta kolmivuotiaalla, joka esitti kysymyksen on hyvin vähän tekemistä sen aikuisen nuoren naisen kanssa, jonka tunnen tänään. Meidän on ajateltava itseämme jatkumona, vankkumattomana tarinana. Mieli etsii aina yhtäläisyyksiä, assosiaatioita, toistoja, sillä ne luovat merkitystä. ("Poimintoja haavoittuneen minän tarinasta", A Plea for Eros, 205, suom. AO.)

Humpsahdin sisään Hustvedtin maailmaan, jota olen jo muutaman vuoden ajan elänyt hänen fiktiivisten tekstiensä kautta. Lopputulos on, että nyyhkin tänään koneen ääressä itsekseni, kun luin Hustvedtin nettisivujen elämäkerrasta hänen ja Paul Austerin menneen naimisiin "on Bloom's Day, June 16". Bloomsdaynä! Joycen romaanin tapahtumapäivän valitseminen hääpäiväksi on niin perinpohjaisen imaginaarista, että tuntuu kuin tämän ja kirjojen maailman rajat hälvenisivät lopullisesti.

Häiden vuosi oli 1982, jolloin Siri Hustvedt oli 27 vuotias ja Paul Auster 35. Joycen Odysseuksen tapahtumapäivästä oli 78 vuotta ja julkaisusta tasan 60. Itse olin tuolloin vähän alle kahden kuukauden ikäinen.

Hustvedt ja Auster päätyivät tapaamaan, kun Hustvedt oli tullut New Yorkiin opiskelemaan kirjallisuutta (ja kirjoittamaan runoja, tekemään hanttihommia) suoritettuaan kandidaatintutkintonsa St. Olaf Collegessa Minnesotassa. Hustvedt kirjoittaa "Haavoittuneen minän" esseessä myös opiskeluajoistaan Columbia Universityssä 70- ja 80-lukujen taitteessa:

Englannin maisteriohjelma, johon olin tullut opiskelemaan vilisi kriittisiä teorioita. Foucault, Derrida, Althusser, Lacan, Deleuze, Guattari ja Kristeva olivat kirjailijoita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, saatikka lukenut. Kun saavuin, strukturalismi oli jo ollutta ja mennyttä, ja hipsterit, jotka kansoittivat humanististen aineiden korkeakoulut, olivat syvällä sen jälki-inkarnaatioissa. Aatteet muodostivat säätilamme. Elimme niissä ja ne elivät meissä, ja nämä kuumat, voimakkaat ajatukset levittivät kumouksellisen hohteen yli Philosophy Hallin ja Hungarian Pastry Shopin, joihin opiskelijat kerääntyivät kiistelemään ja selittämään ja hajottamaan palasiksi ranskalaisia tuontiajatuksia. Kun Jacques Derridan uusin kirja julkaistiin englanniksi, Salter's, yksi Columbian alueen kirjakaupoista kiinnitti ikkunaansa suuren käsinkirjoitetun kyltin: MEILLÄ ON DERRIDAN GRAMMATOLOGY! Opiskelijat ryntäsivät kauppaan hankkimaan omansa. (s. 223, suom. AO.)

Auster kirjoitti New York Trilogiansa 1985-1986 ja Hustvedt väitteli Dickensistä 1986. Tytär Sophie syntyi 1987 ja Hustvedtin fiktiiviset romaanit Blindfold (1992), Enchantment of Lily Dahl (1996), What I Loved (2003) ja Sorrows of an American (2008) julkaistiin aina muutaman vuoden välein.

Itse otan heidän ajattelunsa maailmaa kiinni pikkuhiljaa. Vuodesta 2002 olen kahlannut yliopistolla Freudia, Winnicottia, Kristevaa, Barthesia, Derridaa. Strukturalismin tavoin myös jälkistrukturalismi alkaa olla täysin passé, mutta siitä välittämättä käytin osan tästäkin kesästä samaista Derridan Off Grammatologya kahlaten (jonka englanninnos julkaistiin muuten jo 1976, 2 vuotta ennen Hustvedtin tuloa New Yorkiin). Ja onhan toki uusiakin nimiä - mielen, ruumiin, kielen ja kirjoittamisen mysteereistä kiinnostuneille yhteisiä; esimerkiksi neurologi Antonio Damasio tai Columbia Universityn narratiivisen lääketieteen ohjelmaa johtava Rita Charon, jonka ansiosta myös Shaking Woman sai alkunsa (Hustvedt oli luennoinut yliopistolla Charonin kutsumana, mikä johti lopulta teoksen syntyyn). Shaking Womanissa Hustvedt mainitsee sitä paitsi ohimennen jopa kognitiotieteilijä Antti Revonsuon tutkimukset unista ja tietoisuudesta - tutkimukset, joista meillä puhutaan filosofian laitoksella. Jälkistrukturalismi, jälkijälkistrukturalismi, mielenfilosofian ja terapiakirjoittamisen kurssit sekä Hustvedtin kirjojen lukeminen tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Hustvedtin maailma on kotoisa monesta syystä.

"Haavoittuneen minän" esseessä on monia tärkeitä huomioita, ja haluan vielä esitellä muutaman ajatuksen ihan lyhyesti:

Hustvedt kirjoittaa tulleensa yhdessä vaiheessa murrosikää koulukiusatuksi. Hänen kuvauksensa on monessa suhteessa tuttu ja paljastaa hienosti sen dynamiikan, joka helposti syntyy nuorten aikuisten välille kouluissa tai muissa laitoksissa, joissa lähimpiään ei pysty itse valitsemaan ja kun kokemus ei ole vielä silottanut kipeimpiä ristiriitoja omassa itsessä:

Syistä, jotka jäivät minulle hämäriksi, ajauduin yhtäkkiä pois erään tytön suosiosta, joka oli ennen pitänyt minusta. Muutuin halveksituksi hylkiöksi - julmien vitsien ja rääkkäyksen kohteeksi. Minua tönittiin, nipisteltiin ja sysittiin. Kaikki mitä sanoin sai vastineeksi hihitystä ja kikatusta tytöissä, joista oli kuin ihmeen kaupalla tullut kaikkivaltiaita meidän pienessä kuudesluokkalaisen murrosikäisen tyttöyden maailmassamme. Elin kuukausia tuskaliaassa ymmärtämättömyyden tilassa. Kuten useimmat tarinat naisten välisestä kiusaamisesta, minun alkoi yhdestä tytöstä. Olen varma, että hän huomasi sisäisen elämäni haavoittuvaisuuden - ja tähtäsi siihen. Jos olisin ollut vahvempi, olisin saattanut kyetä vastustamaan hänen juonittelujaan. Hän tuli perheestä, jossa sisarusten välinen kilpailu oli julmaa. Hänen halunsa satuttaa minua oli epäilemättä kotona syntynyttä, mutta tuohon aikaan minulla oli harvoja keinoja analysoida hänen psyykettään, ja vaikka olisikin ollut, se tuskin olisi auttanut. Avoin vihamielisyys - hän piti huolen, että minut pidettiin leikkien ja keskusteluiden ulkopuolella - sekoittui peitettyyn julmuuteen, tekaistuihin ystävällisyyden osoituksiin, joiden tarkoituksena oli huijata minut uskomaan, että minut oli taas hyväksytty mukaan. Nämä petokset olivat kamalimpia. Kaksinaamaisuus kuvotti minua. Laahasin ja kituutin surkeaa olemustani eteenpäin kuin hakattu koira. Ainoa puolustukseni olisi ollut aito välinpitämättömyys. Olin nähnyt sitä toisissa ja olisin mielelläni nähnyt sen itsessäni, mutta tämä ominaisuus karttoi minua. Halusin olla pidetty ja ihailtu enkä kyennyt ymmärtämään, mikä oli saanut aikaan viheliäisen kohtaloni. (s. 208, suom. AO.)
---
Näiden julmien onnen käänteiden opetus upposi syvälle. Joillekin ihmisille julmuus on helppoa, häpeämätöntä. Minulla kaikkia lausumiani ilkeitä sanoja seurasi armoton syyllisyys ja katumus, joita pystyin hädintuskin kestämään. Olen edelleen ihmeissäni näistä eroista ihmisten välillä. Persoonallisuuden mysteeriä ei ole helppo selvittää, mutta on varmaa, että ihmisiä on olemassa erittäin empaattisista täysin kylmiin. Salaisuus tähän löytyy ruumiistamme ja niistä tarinoista, jotka kertovat elämistämme toisten ihmisten kanssa, toiston ja keskeytyksen tummista vivahteista. (s. 210, suom. AO.)

Analyysin välineet ovat tärkeitä. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia ymmärtää toisten ihmisten tekojen taustoja, sitä helpompaa on kestää esimerkiksi halua satuttaa - ja sanoutua siitä irti. Ja sama pätee myös omaa itseen.

Hustvedtin, niin kuin monen muunkin, nuoruusaikaan kuului myös voimakas poliittinen herääminen. Hänen havaintonsa on, että poliittinen ajattelu edellyttää aina samastumista toisiin ihmisiin, tai laajemmin ihmisryhmiin. Taipumus samastua heikkoihin ja sorrettuihin valtaapitävien ja voimakkaiden sijaan johtaa toisentyyppiseen näkemykseen yhteiskuntajärjestyksestä ja sen ideaaleista. Politiikka on "joukkojen etiikkaa" (niin kuin Lissu Lehtimaja oivaltaa sarjakuvassaan Levinasin kasvot (2008)) - kyse on suhteista toisiin, valtavissa mittakaavoissa.

Poliittista tunnetta ei voi olla olemassa ilman identifikaatiota, ja minä samastuin vääjäämättä ihmisiin, joilla ei ole valtaa. Tätä vastoin oikeistolaiset ideologiat vetoavat usein niihin, jotka haluavat linkittää itsensä auktoriteetteihin, ihmisiin, joille sotilasparaatien tai sotaan marssivien sotilaiden näkeminen on ylentävää, ei kivuliasta. Politiikka on vääjäämättä myös sublimaatiota. Se voi toimia kanavana tukahdetulle aggressiolle ja vihalle, enkä minä ollut poikkeus. Ja niinpä, intohimolla varustautuneena ja poliittista historiaa ahmien, minusta tuli neljätoistavuotiaana kansalaisaktivisti. (s. 212, suom. AO.)

Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, Hustvedt onnistuu esseensä lopussa artikuloimaan jotakin hyvin selkeää ja koskettavaa kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta. Haavoittuneelle minälle on olemassa vastinparinsa, kirjoittava minä, joka on yhtä lailla itselleen tuntematon ja veitsen terällä, mutta samalla muuntumiskykyinen, dynaaminen, elävöityvä:

Pelkään kirjoittamista, myös, koska kirjoittaessa liikun aina kohti artikuloimatonta, sanomatonta. Paikkaa, jossa seinät eivät enää pidä. En tiedä mitä siellä on, mutta se kutsuu minua luokseen. Onko haavoittunut minä sama kuin kirjoittava minä? Onko kirjoittava minä vastaus haavoittuneelle minälle? Ehkä jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Haava on staattinen, annettu. Kirjoittava minä on moninainen, elastinen ja se kiertää haavaa. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että minun ei ole tarkoitus peittää tuota sanatonta, kipeää ydintä, että minun on taisteltava sitä pelkoa ja väkivaltaa vastaan, joka siellä myös on. Minun on kirjoitettava pelkoni. Kirjoittava minä on rauhaton ja etsivä ja se kuuntelee ääniä. Mistä ne tulevat, nämä kuiskuttelijat, jotka puhuvat minulle ennen kuin vaivun uneen? Henkilöhahmoni. Minä luon ne ja en luo niitä - niin kuin unieni henkilöt. Ne juttelevat, tappelevat, nauravat, huutavat ja itkevät. Olin hyvin nuori, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Jeesuksesta manaamassa riivattua miestä. Jeesus puhuu demonille miehen sisällä ja kysyy hänen nimeään, ja sanat jotka tämä huutaa vastaukseksi sekä pelottivat että kiihottivat minua. Demoni sanoo: "Minun nimeni on Leegio". Se on minun nimeni myös. (s. 228, suom. AO.)

Lopuksi. Luen nettisivuilta vielä, että Hustvedtin uusin romaani, The Summer without Men, julkaistaan 2011. Se on ihan pian.

Muistiinpano Kissoista

Eero Tarastin ja H.K. Riikosen kirjekokoelmassa on hassu pieni keskustelu Kurre-kissasta, jota pohjustetaan näin: "Pidätkös muuten kissoista? Luin juuri äskettäin eräästä julkaisusta, että mitä sivistyneempi ihminen on, sitä enemmän hän pitää kissoista." (Eero ja Hannu 1998, 104.)

En keksinyt sopivaa yhteyttä, jossa nostaa aihe esiin (vaikka kissa-ihmisenä hymyilyttikin) mutta tänään löysin onneksi vähän lisää kissa-informaatiota Freudia selatessani.

Freudilla onkin vähän toisenlainen selitys kissoista pitämiseen:

Näyttää nimittäin ilmeiseltä, että toisen ihmisen narsismilla on suuri vetovoima niihin, jotka ovat osaksi luopuneet omasta narsismistaan ja etsivät kohderakkautta. --- Samoihin asioihin perustuu se, että jotkin sellaiset eläimet, jotka eivät näytä piittaavan meistä, kuten kissat ja suuret petoeläimet, tuntuvat meistä kiehtovilta. (Freud 1914 "Johdatus narsismiin".)

Hyvä Freud! Eli joko olen hyvin sivistynyt, tai sitten narsistit vetävät minua puoleensa.

Akateemisen alessa taisi olla myös Doris Lessingin Kissoista. Pitää ehkä käydä se vielä poimimassa.

Locked-in ja kommunikaatio sekä muistiinpano vanhemmista

Katsottiin eilen Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007).

Julien Schnabelin ohjaus perustuu Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn romaaniin halvaantumisestaan ja locked-in -syndroomasta sekä siitä, miten hän pystyi kertomaan tarinansa ruumiinsa vankilasta kirjain kirjaimelta, sivu sivulta, kommunikoimalla ainoastaan silmänräpäytyksen avulla.

Baubyn näkökulmaan keskittyvä kuvaus ja hetkittäinen erottuminen siitä, ikään kuin muistutuksena "meidän" maailmamme olemassaolosta, loi läpi elokuvan jatkuvan emotionaalisen intensiteetin ja hyvin vahvan samastumisen kokemuksen. Tätä tuki myös kertojan ääni, Baubyn sisäinen monologi, joka lukkiuttuu Baubyn sisäiseen maailmaan ja jota kukaan muu kuin katsoja ei kuule. Baubyn sisäisen maailman murtaa kuitenkin vähitellen puheterapeutin yritys mahdollistaa kommunikaatio. Puheterapeutin luettelema hypnoottinen kirjalitania ("e, s, a, r, i, n, t..."), jonka avulla Bauby muodostaa sanomaansa, alkaa vähitellen muodostaa aivan omaa merkitystään - merkitystä, joka perustuu äänteiden soinnillisuuteen sekä lausujan ja Baubyn väliseen tunnelataukseen. Käy myös niin, että ajan kuluessa terapeutin ja Baubyn yhteys kasvaa niin voimakkaaksi, että kirjaimia tai sanoja tuskin tarvitaan: terapeutti kykenee vastaamaan Baubyn sisäiseen monologiin. Kommunikaation ihme tapahtuu.

Viestinnän vaikeus myös korostaa, paradoksaalisestikin, sanoman muotoa: Baubyn kieli on uskomattoman kaunista. Tätä tietenkin korostaa vielä se, että tiedämme miten tarkoin jokainen kirjain ja sana on punnittu. Paul Cantelonin musiikki - ja koko soundtrack - on myös hieno.

Elokuvan sisällöstä kaksi asiaa kosketti eniten. Ensinnäkin Baubya ympäröivien hoitohenkilöiden (erityisesti hoitavan neurologin ja puheterapeutin) ymmärrys ja empatiakyky, joka tuntui lähes uskomattomalta. Toiseksi Baubyn oma kasvava ymmärrys vanhemmuuden merkityksestä. Huolimatta puhe- ja ilmaisukyvyn menetyksestä elokuvassa syntyy mahdollisuus perhesuhteiden uudelleenrakentamiseen monien virheiden ja hylkäämisten jälkeen. Rakkaus kannattelee kieltä ja kykyä kommunikaatioon, ei toisin päin.

Jeanette Winterson puolestaan muistuttaa siitä, miten tärkeää on jossakin vaiheessa erottautua vanhemmista ja heidän kertomuksestaan ja konstruoida oma tarinansa:

There are two facts that all children need to disprove sooner or later; mother and father. If you go on believing in the fiction of your own parents, it is difficult to construct any narrative of your own.

In a way I was lucky. I could not allow my parents to be the facts of my life. Their version of the story was one I could read but not write. I had to tell the story again.

I am not Freudian. I don't believe I can mine the strata of the past and drill out the fault-lines. There has been too much weathering; ice ages, glacial erosion, meteor impact, plant life, dinosaurs... (Winterson 2005, 140.)

Sitaatin loppu nyt oikeastaan vaan tuon Freudin takia. Minuus on eroosioiden tuotetta ja menneisyys on monilta osin pysyvästi menetetty erilaisten kerrostumien ja kulumien alle.

Kaupunkius ja kohtaamisesta. Jälleen Pariisissa.

Lost, not only in the city, but within himself as well. Each time he took a walk, he felt as though he were leaving himself behind, and by giving himself up to the movement of the streets, by reducing himself to a seeing eye, he was able to escape the obligation to think, and this, more than anything else, brought him a measure of peace, a salutary emptiness within. The world was outside of him, around him, before him, and the speed with which it kept changing made it impossible for him to dwell on any one thing for very long. Motion was of the essence, the act of putting one foot in front of the other and allowing himself to follow the drift of his own body. By wandering aimlessly, all places became equal and and it no longer mattered where he was. On his best walks, he was able to feel that he was nowhere. And this, finally, was all he ever asked of things: to be nowhere. New York was the nowhere he had built around himself, and he realized that he had no intention of ever leaving it again. (Auster 1985, 4.)

Paul Austerin City of Glass'in (1985) kuvaus päähenkilön suhteesta New Yorkiin muistuttaa vähän siitä, mitä koen suurkaupungissa ollessani. Kyse on hiljaisuudesta hälyn ja vilkkauden keskellä; paikoista, joiden merkitys on täynnä erilaisia kerrostumia, yksinäisyydestä osana jotakin suurta ja tiivistä, olemisesta, joka on ikään kuin helpottunutta kaikesta siitä elämisestä, mitä ympärillä on, mutta samalla yksinäistä ja muusta maailmasta irrallaan, kaupungissa kiinni.

Tulin juuri Pariisista, missä kaikki oli entisellään ja kevät yhtä kuuma ja kaunis kuin viime vuonna. Ihmispaljoutta ei koskaan aluksi huomaa, tuntee vain oudon levottoman olon, kunnes siihen havaitsee sopeutuneensa. Tunnen mahtuvani siihen kaupunkiin hyvin. Ihmiset vilisevät ohi ja samalla (silti) tapahtuu kohtaamisia, ystäviä ja tuntemattomia.

Maanantaina Grand Palais'n puistikossa, Avenue Franklin D. Rooseveltin ja Pont des Invalidesin kupeessa vanha nainen tuli pyytämään apua portaiden laskeutumiseen. Hän keskeytti olemisen ja halusi näyttää miten suuria kaloja pienessä lammessa oli. Kertoi olevansa englannin opettaja, ääntämisen, ja sitten pikemminkin freudilainen kuin lacanlainen. Toinen ranskalainen nainen tuli "Découvre Paris autrement"-oppaan kanssa samalle lammelle. Puhuttiin kirjasta ja Pariisin pienistä asioista, sana ammateista ja ihmisistä, erilaisuudesta. Ilmeisesti se pieni puistikko siinä oli oikea paikka olla kaikista Pariisin nähtävyyksistä.

Louvreen oli ilmestynyt Anselm Kieferin teoksia Sully-siiven Richelieun puoleiseen portaikkoon, antiikin mytologioita, suurta kokoa Kieferin tapaan ja Grand Palais'sa oli meneillään toinen Monumenta-näyttely. Viime vuonna Monumenta 2007:ssä juuri Kiefer valtasi suuren hallin tilan, tänä vuonna kuvanveistäjä Richard Serra oli pystyttänyt teräsveistoksiaan näyttelyhalliin. Siellä ne keskustelivat vuoden 1900 ja senaikaisen lasin ja ohuiden teräsrakenteiden kanssa.

Richard Serra: Monumenta 2008: Promenade, Grand Palais

Öisin istuttiin Boulevard Richard Lenoirin keskellä olevan kävelytien penkeillä ja juotiin viiniä. Pyöräiltiin Vapauden patsaalle ja Eiffelille ja entiselle kodille ja Montparnasselle.

Nähtiin auringonlaskuja: Bois de Boulognessa järven rannalla, Île Saint-Louisin kupeessa Seinen rantakadulla, ylhäällä Montmartrella ja kalliissa ravintolassa Louvren pyramidin vieressä.

Muistiinpano tuttuudesta, vieraudesta ja menetyksestä

[Patient:] I've always had the impression that everyone who I meet and towards whom I create emotions knows me instantly. Every now and then it occurs to me that it is a deceiving sentiment. I am as strange to an other as he is to me. This comes to life especially in the face of a loss... I have to admit, painfully: "we didn't know each other after all".

[Freud:] Mourning is regularly the reaction to the loss of a loved person, or to the loss of some abstraction which has taken the place of one, such as one's country, liberty, ideal and so on. --- Melancholia too may be the reaction to the loss of a loved object. Where the exciting causes are different one can recognize that there is a loss of a more ideal kind. The object has not perhaps actually died, but has been lost as an object of love (e.g. in the case of a bethrothed girl who has been jilted). In yet another case one feels justified in maintaining the belief that a loss of this kind has occured, but one cannot see clearly what it is that has been lost, and it is all the more reasonable to suppose that the patient cannot consciously perceive what he has lost either.

Tuttuuden ja vierauden kääntyessä toisiaan vasten, asettuessa toistensa paikoille, illuusiot romahtavat. Ja noiden illuusioiden menetys aiheuttaa kipua. Toisaalta tuttuuden ja vierauden välinen ambivalenssi pitää yllä elämää: vieraus mahdollistaa idealisaation, tuttuus kiskoo ihanteita alaspäin, takaisin maailman tasolle.

Ranskalaisia keskusteluja

Pariisin Musée d'Orsayn historiallista teoskavalkadia värittää sarja nimeltä "Correspondances", joka on jatkunut jo pitkään. Siinä nykytaiteilijat käyvät omien teostensa kautta ajatuksenvaihtoa realismin, symbolismin, impressionismin ja neoimpressionismin klassikkoteosten kanssa. Muistan viime vuosilta ainakin neonvaloputket, jotka puhuivat Monet'n Rouenin katedraalien kanssa, kottikärryt ja muovisitruunat, jotka asettuivat alustaksi Van Goghin omakuvalle, jättimäisen takapihavalokuvan, jota vasten Cezannen maailma oli paratiisi ja minimaalisen pienen monokromin, joka oli mitoiltaan suhteessa Puvis de Chavannesin kalastaja-rukkaan ja saman värinen kuin sen esittelyhuoneen seinät.

Suomessa sataa jäistä vettä ja ikävöin Pariisiin. Orsayn kausikortti menee kohta vanhaksi, Rue du Commercelle tulevat jouluvalot. Juuri nyt Ranska on kuitenkin myös lähellä.

Keravan taidemuseon Conversations-näyttely asettaa 21.10 saakka keskusteluyhteyteen suomalaisen ja ranskalaisen nykytaiteen. Pidemmälle tätä syksyä ranskalaisten ja kotimaisten taiteilijoiden töitä on esillä lisäksi Helsingin gallerioissa, Duetossa, Fafassa ja Muu Studiossa ainakin marraskuun alkupuolelle saakka. Ja sitten alkaa se Anette Messager tietenkin Emmassa 2.11.

Keravan taidemuseon näyttelystä on syytä olla tyytyväinen. Taiteilijoiden väliltä löytyi paljon yhteisiä teemoja, jotka keskustelivat hyvin keskenään toteutustapojen ja tyylien moninaisuuden kautta.

Keskeisimmälle sijalle nousi ehkä pohdinta ruumiista ja sen pinnoista, sisä- ja ulkopuolesta, elävän muuttumisesta elottomaksi ja päinvastoin. Inho, kuvotus ja pelko olivat yhtenä poolina erityisesti figuratiivisissa teoksissa. Mikko Ijäs on nimennytkin Pinokkio-maalauksensa nimellä "The Fundamental Horror of Transformation and Unknown (Walt Disney's Totem and Taboo no2) - eli tuntemattoman ja muodonmuutoksen fundamentaali pelko, Walt Disneyn toteemi ja tabu. Tästähän Pinokkiossa tosiaan on kyse, kuten myös Alien-elokuvissa ja monissa muissa populaarikulttuurin aiheissa. Aiheen käsittelyä voisi jatkaa Freudin Toteemin ja tabun, Kristevan Pouvoirs d'horreur'in abjekti-teorian ja ennen kaikkea antropologi Mary Douglasin ajatuksin. Myös Béatrice Cussolilla olivat käsittelyssä erilaiset ruumiin metamorfoosit ja rajojen rikkoutumiset mm. seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, elimiin, eritteisiin liittyvien viittausten kautta - Cussolin teoksia ehtii vielä näkemään Duetossa Kalevankadulla. Samaan aihepiiriin liittyi myös Leopold Rabus, jonka surrealistiset työt menevät pitkälle painajaisten puolelle. Jäsenten, erityisesti pään, mittasuhteiden rikkominen toi mieleen homunculuksen, neurologisen kartan ihmisen ruumiista, joka ilmaisee energialatauksia, merkityksiä. Niitä pitäisi olla esillä 11.11. saakka Kuvataideakatemian galleriassa.

Ruumiillisuus ja metamorfoosi-teeman lisäksi näyttelyssä rakentui keskustelua erilaisista materiaaleista ja tekotavoista. Olga Boldyreffin hienot villalangasta ääriviivoja rakentamalla luodut teokset muistuttivat Ulla Jokisalon valokuvista, joissa punaisella langalla on kirjottu valokuviin lisää merkityksiä (Jokisalon teoksia ei kuitenkaan ollut Keravalla esillä, joskin ne olisivat sopineet hyvin joukkoon). Erityisesti pidin myös Saara Ekströmin töistä, joissa esimerkiksi maidon roiskeista pöydän pinnalla syntyy erilaisia kuva-aiheita. Molempien, Boldyreffin ja Ekströmin, teoksissa näkyy eräänlainen arkisten materiaalien riemujuhla, esteettisyyden löytäminen arjen materiaalien kautta - joka puolestaan asettuu kontrastiin Cédric Teisseiren ja Emmanuelle Villardin akryyli- ja lakkatöiden herkullisten mutta samalla luotaantyöntävien ja äärimmäisen keinotekoisten neonpintojen kanssa.

Täältä löytyy kuvia ainakin Léopold Rabusin, Mikko Ijäksen sekä Cédric Teisseiren teoksista.

Täältä puolestaan Taide-lehden kritiikki ja ainakin Cussolin ja Ijäksen teokset sekä tarkennusta Boldyreffiin.

Sophisticated guesses and some other theories

Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.

Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)

Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.

Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.

Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?

Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.

Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.

Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.

Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.

Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.

10 syytä olla polttamatta Van Helsingin jokaista kelaa vihoviimeiseen tuhkanmuruseen saakka

Kuvaus:
The notorious monster hunter is sent to Transylvania to stop Count Dracula who is using Dr. Frankenstein's research and a werewolf for some sinister purpose.

Sinister indeed... Harvoin näkee niin puhdasta roskaa kuin vuonna 2004 valmistunut Hugh Jackmanin tähdittämä elokuva Van Helsing. Yritetään kuitenkin ymmärtää... Tänä iltana päädyin nimittäin intertekstuaalisten viittausten yltäkylläisyyden, romantiikan, kauhun, gotiikan ja kitschin valtakuntaan.

Hyvällä tahdolla löydettyjä perusteita elokuvan Van Helsing yhä jatkuvalle olemassaololle:

1. Hugh Jackman, alias Huge Ackmann (pun, copyright Jack McFarland) alias Wolwerine.

2. Vuonna 2004 animaation taso ei voinut olla vielä niin hyvää. Pakkohan on käyttää Shrekistä ylijääneitä epäonnistuneita hahmoja hirviöiden luomisessa. Mikä sen mielenkiintoisempaa kuin katsoa valkokankaalta huonon konsolipelin tasoista grafiikkaa.

3. Dan Brownkin on olemassa. Ja Opus Dei. Ja Notre Damessa on ruusuikkunat tästä kaikesta huolimatta. Ja katolilaisuus ja gotiikka ovat oikeasti pelottavia, eivät vain Van Helsingissä. Tai Dan Brownilla.

4. Xenakin on tehty ;). Eklektismi kunniaan!

5. Kulttuuriperimän ylläpito on arvokasta - oli se sitten miten tahansa esitettyä, monistettua, yhdistettyä ja ehostettua.

6. Vampyyrigenreen itse asiassa kuuluu älytön kitch. Ja actioniin se action. Ja sitä paitsi Indiana Jones alkaa näyttää, ei vain hyvältä, mitä se on aina, vaan TODELLA hyvältä Van Helsingiin verrattuna.

7. James Bondiin on hyvä viitata leffassa kuin leffassa.

8. Vampyyrit ja Frankensteinit ja zombit käsittelevät minuuden pimeitä puolia - olipa se pimeys sitten ohjaaja Stephen Sommersin kyvyttömyyttä tehdä elokuvaa tai sitten katsojan kyvyttömyyttä sammuttaa videolaite.

9. Mieleen muistui mahtava televisiosarja Naarassusi (She-Wolf of London, 1990-1991) .

10. Mieleen muistui mahtava televisiosarja, jossa tumma ja kaunis Victoria Winters kohtaa Barnabas-niminen vampyyrin ja rakastuu tähän USAssa tai Englannissa, kartanoiden ja kallionjyrkänteisten merenrantojen miljöössä, joutuen jotenkin kummasti vampyyri-rakastajansa menneisyyteen. Victoria (näyttelijä Joanna Going) oli ehkä kaunein nainen ikinä, ajattelin tuolloin 90-luvun alussa (myöhemmin vasta tuli Joanne Whalley ja Scarlett). Pienen etsiskelyn jälkeen vampyyri-sarjan nimeksi löytyi Yön vampyyrit ( Dark Shadows Revival, 1991), ja se on näköjään uusintaversio 1960-luvun suositusta Darks Shadows-nimisestä kauhusaippuasta - mistä olin tietenkin viisitoista vuotta sitten täysin tietämätön.

---

Jos jonakin päivänä ilmestyy kirja tekijänimellä Victoria Winters (muita vaihtoehtoja: Jeanette Smith tai Charlotte Evans) ja se sisältää sentimentaalista roskaa ja kauhutarinoita kirjallisuushistoriallisella Mary Shelley-, Charlotte ja Emily Brontë-kuorutteella sekä pienillä määrillä Freudia, kaikki voivat olla olla varmoja että se on minun kirjoittamani.

Suosittelen lämpimästi Yön vampyyreiden hankkimista ja katsomista. Samaten Shelleytä, Bram Stokeria, Noidan käsikirjaa (The Supernatural World) ja kaikkia lapsuuden ilon lähteitä, jotka kasvattivat minut täksi ihmiseksi tässä, täynnä myyttistä faktaa.

Joku muukin on näköjään Yön vampyyri-fani:



Ja meille aikuisille, kriittisille ja kirjallisuudesta kiinnostuneille sitten vielä kaupan päälle vähän Jean Rhysia, Rebeccaa, Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirjaa ja Päivi Alasalmen Vainolaa sekä Freudia ja Gilbertin ja Gubarin Madwoman in the Atticia, niin voidaan päästä siihen, mitä tämä koko kuvio on parhaimmillaan.

ps. Opin viime keväänä Lontoon National Portrait Galleryssa, että Mary Shelley oli Mary Woolstonecraftin tytär. Tämä(kään) tuskin on sattumaa.

Hulahdin psykoanalyysiin

Pcpt-Cs-system. Endogenous and exogenous stimuli. Mnemic system. Word presentations and thing presentations.

Opin tällä viikolla, että Freudin mukaan ego on havainto/tietoisuus-järjestelmän keskiössä, lajittelemassa hermoston kautta tulevia ulkoisia ärsykkeitä, ja siten oikeastaan vaikuttamassa siihen, mikä kullekin meistä muodostuu "todellisuudeksi". Samalla opin, että se on myös eräänlainen kartta ruumiissa tai ruumiin pinnalla olevista libidinaalisista latauksista. Minuus on siis havainnosta ja ruumiista kiinni, ja päinvastoin. Yksinkertaistettuna.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samaa on toistettu aikaisemminkin, tosin hieman vähemmällä fysio- ja neurologisella terminologialla. Juuri tällöin muodostuu kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä ylitetään raja kahden teoreettisen maailman välillä: sen, jonka todenperäisyyttä pystyn itse arvioimaan ja sen, jossa lennän sokkona.

Filosofisia ja/tai kirjallisuustieteellisiä tekstejä lukiessa tulee joskus miettineeksi sitä, miten vapaita ne ovat käsittelemään abstrakteja teoreettisia rakennelmia. Tietty määrä luonnontieteellisiä "faktoja" voidaan onnellisesti sivuuttaa ja tyytyä muodostamaan ja analysoimaan erilaisia ehdotuksia ja malleja: "minuus rakentuu suhteessa toiseen". Mutta entä kun psykoanalyyttista teoriaa käytetään filosofian tai kirjallisuudentutkimuksen välineenä?

Missä vaiheessa turvallinen kielestä, ruumiista, subjektista ja maailmasta rakennettu kehikko pettää jalkojen alla ja päädytäänkin (tai joudutaan) perustelemaan analyysia neuroneilla, synapseilla ja aivokuoren toiminnalla?

Ja vielä: tottakai Freud oli väärässä. Mutta missä määrin yleistyksiä voidaan silti pitää todenperäisinä? Missä kulkee totuudenmukaisuuden raja, jonka ylitettyään ne eivät voi enää toimia analyysin välineinä?

Huhtikuun 22. Taas se meni.

Eilen tuli jälleen vuosi lisää.

Nyt taas yksin Pariisissa, pitkästä aikaa. Kesä on jo pitkällä. Se tuli niin nopeasti että hengästyttää, huolestuttaa. Kertailin äsken kirjojen muistiinpanoja, elättelin ajatusta että olen saanut edes luettua. Aikaa on jäljellä epätoivoisen vähän. Kymmenen viikkoa, laskin.

Vaaran Blanchot-yhteys on täysin ajattelematta ja Kristeva-osio kerkesi kadota käsistä - unohtui välitaukoon. Tuntuu, että alkukevään lukemisista ei jäänyt mitään käteen.

Miten voi olla, ettei osaa tehdä niin kuin olisi kaikkein parasta?

En ole juossut viikkoihin. Yritän aamulla herätä ja käydä puistossa lenkillä. Käyn pesulassa. Ostan hedelmiä vihanneskaupasta. Teen esitelmän Suomen, Ranskan ja Korean peruskoulujen opetuksesta, kirjoitan käännöksen, teen muistiinpanoja, alan lukea Groszin teorioita ruumiillisuudesta, vaikka siitä ei mitään hyötyä Vaaran suhteen olekaan. Saanpahan taas ajatukset sinnepäin.

Luin hesarista, että Deleuzea on suomennettu. Siinä taas lisää potentiaalisia asioita. Muutenkin muistin jo, että Suomeen tultaessa on kerrattava vähän Lacania ja Freudia. Tämä suo on loputon.

Käytiin lauantaina Pantheonissa. En muistanut, miten hieno se on. Puvis de Chavannen frescot, näköala Pariisin katoille, Foucault'n heiluri.

Täällä on tosiaan kesä nyt. Aurinko laskee yhdeksältä ja koko yön on lämmintä. Viimeksi on satanut noin kuukausi sitten.

Graduvaikeuksia ja kuulumisia

Juttelin viime perjantaina illanistujaisissa vähän tästä graduprojektista. Psykoanalyysin kiemurat ovat niin monimutkaiset: Kristevan ja Lacanin välinen suhde. Freud. Eri koulukuntien eri näkemykset psykoanalyyttisesta hoidosta. Miten verrata niitä? Millä kompetenssilla? Kirjallisuudentutkijan?

Kirjoittelen tällä hetkellä muistiinpanoja Kristevan varhaisemmista artikkeleista, niistä, missä subjektin rakentumisen läpikäyminen uudelleen psykoanalyysissa/kirjoituksessa ja ruumiillisten viettien tuominen kieleen piiloutuvat vielä Hegelin, Bataillen ja Bahtinin alle. Olisi pitänyt päästä jo alkuviikosta eteenpäin, rakkauteen ja etiikkaan. Tällaista tämä usein on. Myöhässä.

Viime viikolla luin Muukalaisia itsellemme ja siinä olisi ollut vaikka mitä ajateltavaa: täällä muukalaisena olosta mutta myös Vaaran toiseudesta, joka osoittaa meissä kaikissa olevaan haavaan... tuon koko roskan saa vielä linkitettyä Claes Anderssonin Likaisten legendojen jälkipuheeseen: "Likaiset legendat on meidän legendamme". On palattava.

Maanantain Piaf-leffa taas vei samaan lääkkeiden väärinkäytön ja psyykkisen tilan luhistumisen tematiikkaan, josta niin Kristeva kuin Vaarakin kirjoittavat. Vaikuttaa siltä, että Kristeva on aika vahvastikin psyykelääkkeitä vastaan - siis silloin kun pelkkä terapiahoito toimii yhtä hyvin tai paremmin. Tiettyihin ongelmiin ei hänen mukaansa ole farmakologista ratkaisua ja masennuslääkkeiden käyttö saattaa vain pahentaa tilannetta: hoidetaan oiretta, ei syytä. Siinä pohdittavaa. Ei minulle, muille.

Tiistaina oli upea ilma. Kävin pankissa. Mademoiselle Ada oli ihana ja vietin reissun jälkeen tuntikausia kirjakaupassa ja Luxembourgin puistossa. Kirjallisuuden lukeminen sujuu edelleen. Duras antaa sen, mitä Inalco ei. Osaan jo aika hyvin rauhoittua lukemaan, ja parasta on, että se tuntuu pitävän yllä omaa "psyykkistä tilaani"; (termin käyttö tässä nyt on lähinnä vitsi, mutta) on jotain jonka kautta reflektoida, jotain uutta, jotain ei-vaativaa, jotain tärkeää.

Aurinko paistaa edelleen, viidettä päivää täydeltä taivaalta. Ja tänä iltana suunnataan Alpeille, Alpeille, Alpeille, Alpeille: klo 22.44 Gare d'Austerlitz, Paris, klo 5.17 Chambery ja vihdoin, huomenaamulla klo 7.45 Bourg Saint Maurice! Paluu sunnuntaina.

Keskeneräiseksi jäänyt merkintä

Otsikolla "Kauneus/Katoavuus/Sureminen"

Durasin uurteiden peittämät kasvot, iho joka on säilynyt:

J'ai une peau intacte, c'est à cause de la pluie de la mousson, eh bien la peau est resté intacte, il n'y a que la visage qui a été detruit. (Yann Andréa: Cet amour-là, 44.)

Kasvojen katoaminen. Minän hiljallinen muuttuminen. Lopulta oma kuolema. Näitä se Wildekin käsitteli kammottavassa romaanissaan. Pitäisi katsoa Päivi Kososen väitöskirjaa Durasin kasvoista. Ne toistuvat, ne kasvot, muuallakin.

Yann Andréan kirja on myös kirja kuolemasta. Se on oppimista elämään ilman Durasia, ja samalla kaiken kertaamista. Kuoleman hetki kerrotaan kerta toisensa jälkeen, siihen pysähdytään, se ohitetaan ja siihen palataan takaisin.

Duras sanoo:
Pour moi, mourir, ce n'est rien mais pour vous c'est très grave, vous allez voir comment ca va être difficile sans moi, la vie sans moi. C'est presque impossible. (99.)

(Minulle kuoleminen ei ole mitään mutta teille se on hyvin vakavaa. Tulette näkemään, miten vaikeaa teillä tulee olemaan ilman minua, elämä ilman minua. Melkein mahdotonta.)

Suru on kohdelibidon takaisin hankkimista menetetystä objektista. Menetys myönnetään ja sitä kautta ihminen alkaa tehdä surutyötä, kerätä libidoa takaisin itseen ja siten tervehtyö. Melankoliassa taas menetettyä objektia ei kyetä määrittämään, menetystä ei tunnusteta eikä surutyö näin ole mahdollista. Libidoa ei kyetä palauttamaan egoon, jolloin ego jää tyhjäksi: "In mourning it is the world which has become poor and empty; in melancholia it is the ego itself." (Freud 1915/1985, 254.) Tällöin menetetty objekti inkorporoidaan (ruumiillistetaan) egon rakenteeseen ja menetetystä objektista tulee osa itseä, minuuden ydintä ja samalla loputtoman surun lähde.

Andrèa:
Comme si je voulais vous garder enfermée avec moi, encore, que ca dure, comme si j'allais vous rejoindre dans le trou tandis que je cherche un moyen pratique et pas douloureux pour me tuer, tandis que je ne le fais pas. Que je bois des litres de vin, que je fume trois paquets de cigarettes par jour, que rien, que je suis de plus en plus abrutim une sorte de légume allongé sur le lit. (151.)

(Aivan kuin haluaisin säilyttää teidät sisälläni, kanssani...)

Andrèa, jäljelle jäävä:
Je ne pense à rien. Pourquoi se tuer? Pourquioi se veux me tuer? Ce n'est pas la peine, puisque de tout facon, la mort elle vient, elle arrive un certain jour. C'est ce qu'il y a de plus ordinaire, alors pourquoi vouloir en faire une chose extraordinaire. (195.)

(En ajattele mitään. Miksi tappaa itsensä? Miksi haluan kuolla? Ei se ole sen arvoista, kuolema tulee kuitenkin, jonakin päivänä. Se on kaikkein tavallisin. Miksi tehdä siitä jotakin erikoista.)

Heidän välillään on kuilu, ja samalla he ovat yhdessä. Andrèa:
C'est fini. Et puis non, ca continue, le nom demeure. Les titres des livres. Et peut-être davantage. On ne sait pas. --- Et cependant je suis là. Je vous écris. Je fais ca, des lettres, des mots, pas de la littérature, non ce n'est pas la cas, c'est le cas simplement d'être avec vous dans cette absence intégrale dont on ne sait rien, c'est le cas simplement d'être en vie. (162.)

(Se on loppu. Ja kuitenkin ei, se jatkuu, nimi viipyy. Kirjojen nimet. Ja ehkä enemmän. Emme tiedä. --- Ja kuitenkin olen täällä. Kirjoitan teille. Teen sen; kirjeitä, sanoja, ei kirjallisuutta, ei, sitä se ei ole, se on vain olemista teidän kanssanne tässä täydessä poissaolossa, josta emme tiedä mitään, se on vain olemista olemassa.)

Kävelin perjantai-iltana Concorden aukiolta Louvreen pimeässä, Tuilerien puiston ja Seinen välistä quai:ta. Ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä koskaan, minut täytti kokemus, suru siitä, että jonakin päivänä en enää ole täällä, Pariisissa. Pariisi jatkaa olemistaan, minusta huolimatta.

Tien kronotooppi ja piilofeminismi

Madeleinen kirkko, Tuilerien puutarhan länsiportti, Aleksanteri III:n silta sekä sen takana näkyvä Invalidesin kirkko ja Champs-Élysées'n itäpää muodostavat Concorden aukion reunat. Seisoipa missä kohdassa tahansa, näkymä on monumentaalinen. Siis suuri, vaikuttava, merkittävä, muistomerkinomainen. Todellinen kiteytymä kaikesta siitä vallasta, joka arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla on ja voi olla: kyvystä herättää katsojassa mitä vahvimpia kunnioituksen tunteita. Mm. filosofi Kant liittää ylevän kokemuksen maskuliinisuuteen, ja aukion viimeistelee vähintäänkin kunnioitusta herättävä valtava obeliski.

Sivuhuomautuksena täytyy sanoa, että tämä on lisäksi se aukio, jolla mm. Marie Antoinette sai surmansa. Obeliskin paikkaa piti tuolloin vuonna 1793 valtava giljotiini. (Onkohan Freud kirjoittanut tästä jo...)

Joka tapauksessa. Katsoin eilen Madeleinen rappusilta etelään, kohti Invalidesia juuri kun auringon säteet heijastuivat sen kultaisesta tornista. Häikäisevää. Ja vasemmalta puoleltani avautui l'Avenue des Champs-Élysées. TIE isolla teellä, ja miksei iillä ja eellä.

Champs-Élysées on Dictionnaire des Monuments de Paris'n mukaan yksi maailman kauniimmista kaduista (huom. Kantin oivallisen jaon mukaan kaunis, joka ei tietenkään ole yhtä merkityksellinen kuin ylevä, on feminiininen ominaisuus). Minkä arvonimen se saakaan kantaakseen! Ja silti hämmennyn. En ole kokenut elämää, en sotaa enkä rauhaa, tuota tietä marssien ja joskin voin ymmärtää, taidan silti henkilökohtaisesti pitää sitä lähinnä uuvuttavan suurena paraatitarkoitukseen rakennettuna monumenttina, jonkun - todennäköisesti lähinnä Napoleonin - mahtipontisena vallan osoituksena. Mahtavana, mutta pakahduttavana. Ja sitäpaitsi: "avenue" merkitsee puistokatua. En muista, onko Champs-Élyséellä vihrekasvillisuutta. Epäilen. Joka tapauksessa, autojen jono etenee sitä pitkin Concordelta kohti Riemukaarta ja leveän Avenuen reunoilta löytyy desingvaateliikkeitä. Ja... on siellä yksi autokauppakin.

Helen Humphreys'in nyt lukemassani romaanissa (Afterimage) "tie" voidaan ymmärtää paitsi täysin konkreettisena asiana myös metaforana sekä näiden kahden välimaastoon sijoittuvana kronotooppina. Annielle tie merkitsee nälkätietä, tietä, jonka työmaalle hänen vanhempansa kuolivat maksaessaan ruumiillaan saamastaan ravinnosta Irlannin nälänhädän aikana. On siis nälkätie, kuolleiden tie, joka ei kuitenkaan johda mihinkään sillä sen ei ollut edes tarkoitus toimia todellisena kulkureittinä. Ja sitten on Eldonin ylevä ajatus tiestä, joka toimisi yhdistäjänä maailmojen välillä, ihmisten välillä. Hänelle tie on abstrakti käsite, asia kartalla, mahdollisuuksien tie. Annien nälkätie on paitsi konkreettinen tie, myös kronotooppi. Se sitoo yhteen ajan ja paikan henkilökohtaisessa tragediassa, muodostaen merkityksensä sen kautta. Eldonin tie taas on metafora oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle, tasa-arvolle, ihailtava mutta utooppiseksi jäävä rakennelma, haave.

Ajattelin, että näiden tie-ajatusten kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen tulkinta Champs-Élysées'tä. Sehän on vahvasti kronotooppinen ilmiö, kiinni historiassa ja ihmiskohtaloissa, oikein huokuu menneisyyden tärkeitä sanoja kuten "vapaus", "veljeys" ja "tasa-arvo". Se on yhtä aikaa äärimmäisen konkreettinen, täällä, tässä hetkessä, ja samalla täysin abstrakti. Sen olemassaololla on merkittävä osa Ranskan mahtavan historian todentamisessa: Ranskan vallankumouksen jälkeisen historian "suuret päivät", keisarikunnan ja tasa-vallan suuret voitot on todistettu kuvilla Riemukaaresta, Napoleonista, ensimmäisen ja toisen maailmansodan sotilaista juhlimassa voittoaan Avenuella. Se on osa kansallisen identiteetin rakentamista. Täysi konstruktio mutta samalla mitä ilmeisimmin todellinen, historiallinen ja materiaalinen asia.

"Meillä tulee aina olemaan Pariisi" sekä liehuvat Ranskan liput Monet'n maalauksessa. Niin kauan kuin Champs-Élysées ja yksikin kuva säilyy. Niitä ei saa kitkettyä verkkokalvoltani, niin kuin ei myöskään napalmin polttamaa tyttöä, tai eilisen hesarin venäläistä sotilasta Hangossa kesällä 1941. Ei edes vapauden muututtua Guantanamon vankileireiksi, tasa-arvon assimilaatioksi ja veljeyden muuten vaan epäkorrektiksi ilmaisuksi.