Milan Kundera ja romaanin monet totuudet

The unification of the planet's history, that humanist dream which God has spitefully allowed to come true, has been accompanied by a process of dizzying reduction. [---The character of modern society] reduces man's life to its social function; the history of a people to a small set of events [---], social life is reduced to political struggle [---]. Man is caught in a veritable whirlpool of reduction where Husserl's 'world of life' is fatally obscured and being is forgotten. (Milan Kundera 1983/1988 "The Depreciated Legacy of Cervantes", The Art of the Novel.)

Milan Kundera kirjoittaa romaanimuodon historiasta inhimillisen todellisuuden kartoittamisen jatkumona.

Hän lainaa Edmund Husserlia ja tämän kritiikkiä modernin filosofian tavasta redusoida elämä ja todellisuus tieteellisen tutkimuksen objekteiksi sekä unohtaa se, mikä on kaikkein tärkeintä, konkreettinen eletty todellisuus: elämismaailma, die Lebenswelt.

Tälle vastaiskuna romaanitaiteessa (joka myös on modernin aikakauden tuote) on piillyt mahdollisuus elämismaailman tutkimiseen. Cervantes, Balzac, Flaubert, Tolstoi, Joyce ja Kafka - ja monet muut - ovat Kunderan mukaan kartoittaneet inhimillistä todellisuutta, kun filosofit ovat siinä epäonnistuneet. He ovat tarkastelleet seikkailua (Cerventes), tunteita ja yksilön sisäistä elämää (Richardson), olemista osana historiaa (Balzac), jokapäiväistä elämää (Flaubert), irrationaalisuutta (Tolstoi), mennyttä ja nykyistä (Proust ja Joyce), unen ja todellisuuden sekoittumista (Kafka) ja monia muita asioita.

Romaani onkin mahdollisuus ymmärtää olemisen monimielisyyttä, taistella yksinkertaistusta, reduktiota, yhtä totuutta ja totalitarismia vastaan.

A novel that does not discover a hitherto unknown segment of existence is immoral. Knowledge is the novel's only morality, Kundera kirjoittaa. Ja muistelee totalitaristista yhteiskuntaa, joka ajaa romaanitaiteen vääjäämättä tuhoonsa. Kundera sanookin saman kuin Mihail Bahtin jo 1930-luvulla. Romaani kertoo maailman moninaisuudesta, tietämisen vaikeudesta, totuuden pakenevuudesta. Sen moraali on tietoisuudessa, ei virallisessa totuudessa siitä, mikä on oikein tai väärin.

As God slowly departed from the seat whence he had directed the universe and its order of values, distinguished good from evil, and endowed each thing with meaning, Don Quixote set forth from his house into a world he could no longer recognize. In the absence of the Supreme Judge, the world suddenly appeared in its fearsome ambiguity; the single divine Truth decomposed into myriad relative truths parceled out by men. Thus was born the world of Modern Era, and with it the novel, the image and model of that world.

To take, with Descartes, the thinking self, as the basis of everything, and thus to face the universe alone, is to adopt an attitude that Hegel was right to call heroic.

To take, with Cervantes, the world as ambiguity, to be obliged to face not a single absolute truth but a welter of contradictory truths (truths embodied in imaginary selves called characters), to have as one's only certainty the wisdom of certainty, requires no less courage.

What does Cervantes' great novel mean? Much has been written on the question. Some see in it a rationalist critique of Don Quixote's hazy idealism. Others see it as a celebration of that same idealism. Both interpretations are mistaken because they both see at the novel's core not an inquiry but a moral position.

Man desires a world where good and evil can be clearly distinguished, for he has an innate and irrepressible desire to judge before he understands. Religions and ideologies are founded on this desire. They can cope with the novel only by translating its language of relativity and ambiguity into their own apodictic and dogmatic discourse. They recuire that someone be right: either Anna Karenina is the victim of a narrow-minded tyrant, or Karenin is the victim of an immoral woman; either K. is an innocent man crushed by an unjust Court, or the Court represents divine justice and K. is guilty.

The 'either-or' encapsulates an inability to tolerate the essential relativity of things human, an inability to look squarely at the absence of the Supreme Judge. This inability makes the novel's wisdom (the wisdom of uncertainty) hard to accept and understand. (Kundera 1988, 6-7.)

Näin unta II

...pesukoneista (ehkä Kansallisen Tuntemattoman sotilaan vaikutusta, en kyllä nähnyt sitä vielä), liian kömpelöstä televisiomonitorista ja ikävästä digiboksista. Vaadin, että ne on palautettava takaisin kauppaan.

Löysin ratkaisun kaikkiin ongelmiini kirjoittamalla kirjaa, jonka luvut alkoivat välilehdillä, joihin oli suurin kapiteelikirjaimin kirjoitettu sanoja. Ensimmäisen luvun nimi oli MUISTO.

Mietin sekä Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä että Romeota ja Juliaa. Että mitä kautta sitä kannattaa elää. Kevyt ja raskas. Raskas ja kevyt. Yksilötasolla nuo kaksi ovat sama tarina. Suhteessa maailmaan toistensa vastakohdat. Tereza ja Tomas eivät taistelleet maailmaa vastaan vaan omissa odotuksissaan.
---
Tulin ajatelleeksi äsken, että monille ihmisille unen/taideteoksen/elämän tunnelma on tärkeämpi kuin sen symbolit. Monille taas on päinvastoin. Merkityksiä voi lähteä hakemaan kumpaakin kautta, mutta symbolien tulkinta on jonkin verran teknisempää, niiden merkitykset ovat kiinteämpiä, tärkeämpiä, painavampia. Mutta onko tunnelma keveä ja symboli raskas? Merkityksiltään kyllä - tunnelma pakenee määrittelyjä ja kahleita: pysyy vapaana, siis "keveänä" - mutta asia voi olla myös päinvastoinkin. Kyllä tunnekin painaa. Ruumin kokemus on painavampi kuin mikään.

Raskaasta ja kevyestä Kunderalla:

If eternal return is the heaviest of burdens, then our lives can stand out against it in all their splendid lightness.
But is heaviness truly deplorable and lightness splendid?
The heaviest of burdens crushes us, we sink beneath it, it pins us to the ground. But in love poetry of every age, the woman longs to be weighed down by the man's body. The heaviest of burdens is therefore simultaneously an image of life's most intense fulfilment. The heavier the burden, the closer our lives come to the earth, the more real and truthful they become. (4-5.)

She knew she had become a burden to him: she took things too seriously, turning everything into a tragedy, and failed to grasp the lightness and amusing insignificance of physical love.
---
[--- B]y making it important and serious, she deprived it of its lightness, and it became forced, laboured, overdone. (140.)

Kuinka raskain muuttuu keveimmäksi ja kevein raskaaksi...

Muistiinpano. Kirjallisuuden todenvastaavuudesta ja vapaudesta toimia. Muutos, toisto ja onni.

Kirjailijan rehellisyys ei ole sitä, mitä tavallisesti kuvitellaan: kirjallisuus ei pyri jäljentämään tunteita ja ajatuksia, jotka kulkevat lävitsemme yksi toisensa jälkeen, vaan se paljastaa horisontteja, jotka jäävät tavoittamattomiin, jotka ilmenevät meille vain vaivoin, mutta jotka ovat silti olemassa. (Simone de Beauvoir 1960 La Force de l'Âge, suom. Sara Heinämaa.)

I have known all these situations [situations in the novel], I have experienced them myself, yet none of them has given rise to the person my curriculum vitae and I represent. The characters in my novels are my own unrealized possibilities. That is why I am equally fond of them all and equally horrified by them. Each one has crossed a border that I myself have circumvented. It is that crossed border (the border beyond which my own 'I' ends) which attracts me most. For beyond that border begins the secret the novel asks about. The novel is not the author's confession; it is an investigation of human life in the trap the world has become. (Milan Kundera 1984 The Unbearable Lightness of Being.)

Kirjallisuus näyttäytyy siis molemmille, sekä Beauvoirille että Kunderalle, mahdollisen maailmana (samaan joukkoon voidaan tietenkin laskea lukemattomia muitakin, mm. Italo Calvino).

Beauvoirin ajatusmaailmassa tosin myös tämä elämämme todellisuus on sitä - tulevaisuudelle ja muutokselle avointa. Kun taas Kundera puolestaan puhuu maailmasta ansana (ks. yllä).

Ansa merkitsee sitä, että ei ole enää vapautta valita, ei muutoksen mahdollisuutta. On vain pakottavaa toistoa. Feministifilosofi Judith Butlerin mukaan toisto kuitenkin on nimenomaan mahdollisuus muutokseen, vaikkakin pieneen: se on toimimista siinä ansassa, johon on joutunut (Kotz & Butler 1995, haastattelu).

Olemisen sietämättömän keveyden Tereza tarjoaa myös yhden mahdollisen ajatuksen toistosta - se on onnea:

Human time does not turn in a circle; it runs ahead in a straight line. That is why man cannot be happy: happiness is the longing for repetition.
Yes, happiness is the longing for repetition, Tereza said to herself. (Kundera 1984.)