Angels in America on Helsingissä!

Jumala on lähtenyt, eikä hän tule takaisin

Eletään 1980-luvun puoliväliä, Millenium lähestyy ja maassa ja taivaassa järisee. Ihmiset liikkuvat liikaa: kaikki on lisääntyvää kehitystä, muutosta, kasvua. Pitäisi pysähtyä. Tony Kushnerin Angels in America laskee maan päälle enkelin pelastamaan Amerikan kaaokselta ja tuholta.

Alppilaan, Porvoonkadun Makuunin entisiin tiloihin on rakennettu teatterisali, jossa suomalaisporukka esittää Tony Kushnerin upeaa näytelmää. Ja ihme kyllä, Johanna Freundlichin ohjaama teatteriversio vetää mennen tullen vertoja Meryl Streepin, Al Pacinon, Emma Thompsonin ja Mary-Louise Parkerin tähdittämälle HBO:n sarjalle.

Ennen näytelmää mietin eniten sitä, onko teksti maltettu pitää ennallaan. Ja tietenkin enkeliä. En pettynyt kummankaan suhteen. Teksti on vanha tuttu ja teatterisalissa Amerikan enkelin saapuminen hiviin sairastuneen Priorin luokse, käskemään tätä pysäyttämään inhimillisen kehityksen, on vielä vaikuttavampi kuin televisiossa. Lavastus, valot ja äänet ovat upeat ja Krista Kosonen ihan oikeasti vetää vertoja Emma Thompsonille.

Teatterissa enkelin suhdetta näytelmän ihmisten elämään oli lisäksi jollakin tapaa helpompi hahmottaa. On juutalaiset, joka "uskovat vain syyllisyyteen"; Amerikka "josta enkelit ovat kadonneet"; sekopäisen ja samalla niin kirkkaan Harperin kaikkialla diagnosoima "otsonikato"... Angels in America kertoo perinpohjaisesta uskon katoamisesta maailmassa, jossa homot elävät sorrettuina, sukupolvia kuolee aidsiin ja valtio ja yhteiskunta ovat läpensä korruptoituneet. Ja silti on Priorin, Harperin ja Belizen yhdessä jakama usko maailman ihmeellisyyteen ja outouteen, New Yorkiin muuttavat mormonit ja muurit, jotka murtuvat. Sekä enkelit, jotka elävät taivaassa, joka muistuttaa San Fransiscoa.

---------

Näin eilen Kanye Westin videon (Amerikan enkelillä olisi pitänyt olla tämän feenikslinnun siivet), jossa saapuu jälleen yliluonnollinen olio tarkastelemaan haljennutta yhteiskuntaa:

Eldridgen Johdatus taiteenfilosofiaan ja taiteen etiikan kysymyksiä

Richard Eldridgen viime vuonna suomennettu Johdatus taiteenfilosofiaan (2009) on kätevä paketti teorioita taiteen määrittelystä, tulkinnasta sekä keskustelua taiteen etiikasta. Eldridge puhuu klassikoista, kuten Kantista ja Schilleristä sekä R. G. Collingwoodista, ja yhdistää mukaan myös nykyiset analyyttisesta perinteestä ammentavat Nelson Goodmanit ja Noël Carrolit, kuitenkaan mannermaisia teoreetikoita täysin unohtamatta.

Eldridgen taiteen etiikkaa käsittelevä luku tarjosi yhden, hyvin simppelin ja havahduttavan vastauksen ikuiseen kiistaan taideteoksista, joissa tavalla tai toisella vahingoitetaan jotakin oliota. Siis näistä teoksista, joiden tekoprosesseissa esimerkiksi tapetaan eläimiä tai haavoitetaan tai loukataan itseä tai kanssataiteilijoita.

Estetiikan tutkija Janne Kurki mainitsi viime kesänä hesarissa (30.6.2010 "Kommunismi ja kana puhuttivat filosofeja") Berliinissä, osana filosofiakonferenssia näkemänsä jugoslavialaista absurdia teatteria rekonstruoivan teatteriesityksen, joka huipentui kanan tappoon. Kurjen kuvaus esityksestä on mielenkiintoinen suhteessa näihin taiteen etiikan kysymyksiin:

Alkuperäisversiossa tapettiin kana paljain käsin. Nyt esiintyjiä oli kielletty tekemästä sitä, ehkä saksalaisviranomaisten taholta. Alkuperäinen loppu olikin korvattu uudella versiolla: yleisö sai äänestää, millaisen lopun se esitykselle haluaisi. Äänestyksen voitti kanan tappaminen. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen esiin tuotiin pari veistä ja kana. Esiintyjät pyysivät jotakuta kanan tappamisen puolesta äänestänyttä ryhtymään tappohommiin: kaula poikki. Pitkän, siinä vaiheessa vielä huvittuneen, hiljaisuuden jälkeen eräs nuori mies nousi ylös ja teki työtä käskettyä - hän oli todellakin yksi yleisöstä. Demokratia toteutui, samoin kansalaisaktiivisuus.

Kurjen kuvaamat taiteilijat ikään kuin pesivät kätensä etiikan kysymyksistä, ja sälyttivät vastuun - ja samalla taiteen etiikan kysymysten pohdinnan - katsojille. Joskin kyseinen "tappohomman" tehnyt nuori mies tuskin koki osallistuneensa mihinkään suurempaan keskusteluun, kunhan tappoi kanan. Ilmeinen, vastaavantapainen esimerkki Suomesta on tietenkin Teemu Mäen puhkipuhuttu videoteos, jonka osana Mäki surmaa kissan.

Molemmat teokset, sekä teatteriesitys että Mäen My Way, a Work in Progress, ovat institutionaalisen määritelmän mukaan mitä ilmeisemmin taidetta, mutta niiden moraalinen tasapainoilu herättää samalla valtavaa närää. Moralistisesti taiteeseen suhtautuva sulkisi ne mielellään ulos taiteen piiristä perusteenaan, että niissä tehdyt teot ovat epäeettisiä, eikä taide voi olla epäeettistä - päinvastoin taiteen tarkoituksena on toimia moraalisesti ja esimerkiksi kasvattaa katsojien eettistä ymmärrystä.

Teosten, etenkin teatteriesityksen, osoittama kaksinaismoralismi on kuitenkin ilmeinen: eläimiä tapetaan jatkuvasti mm. elintarviketeollisuuden tarpeisiin, ja tältä perustalta voitaisiin sanoa, että teokset tosiaan kasvattavat jonkinlaista eettistä ymmärrystä paljastamalla yhteiskunnan rakenteellisen suhtautumisen eläimiin ja pakottamalla yleisön katsomaan sitä, miltä he sulkevat silmänsä kauppojen lihatiskeillä tai kosmetiikkaosastoilla.

Tämänkaltaisesta puolustuksesta huolimatta eläimen surmaaminen osana taideteosta aiheuttaa silti intuitiivisen vastareaktion. Taiteen vuoksi tappaminen provokaationa on niin ilmeisen turhaa, että sitä on vaikea puolustaa korkeammilla päämäärillä. On myös turha puolustautua sanomalla, että taide on jonkinlainen maailmasta irrallinen saareke, jota eivät koske muun todellisuuden moraalisäännöt - ja näin esimerkiksi eläimen vahingoittamista taiteessa ei tulisi arvioida etiikan kriteerein. Tämä ei toimi, jos itse teoksen sanotaan olevan yhteiskunnallinen: yhtä aikaa ei voi ottaa kantaa ja olla täysin autonominen.

Eldridgen teoksessa tarjotaan tällaisten tapausten ratkaisuksi käsitystä taiteesta joka kyllä on autonomista ja yhteiskunnallisia arvoja mullistavaa ja niitä vastaan kapinoivaa, mutta jota samalla rajoittaa niin kutsuttu vahinkoperiaate, jonka John Stuart Mill aikoinaan teki kuuluisaksi ilmaisunvapauden puolesta taistellessaan. Eldridgen vahinkoperiaate-autonomismin mukaan taide on yhteiskunnallisista ja sovinnaisista moraalikoodeista vapaata (ts. autonomista) ja sen piirissä voidaan tehdä mitä tahansa niin kauan kun tämä ei konreettisesti vahingoita jotakin toista olentoa. Vahingon käsite on toki vaikeasti määriteltävissä, mutta vahinkoperiaate-autonomismin päälinjat ovat selvät: kanan tai kissan surmaamisen esittäminen esim. videossa tai näyttämöllä on ok, mutta jos tämä tapahtuu myös aktuaalisesti osana taideteosta, astuu se vahinkoperiaatteen piiriin.

Taiteen etiikan kysymyksiä voitaisiinkin hahmottaa sen mukaan, kuinka "todellisia" taideteoksissa esitetyt teot ovat. Kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja elokuvassa, ja miksei teatterissa tai performansseissakin, on mahdollista rikkoa vakiintuneita moraalikoodeja sekä kyseenalaistaa kaksinaismoralistisia rakenteita shokeeraavillakin tavoilla, sillä niissä tehdyt teot eivät ole todellisia. Näin on tehtykin aina markiisi de Saden romaaneista Tarantinon elokuviin.

Sen sijaan taideteot, joissa aktuaalisesti vahingoitetaan esimerkiksi toisia ihmisiä tai eläimiä, kuuluvat samojen lainsäädännöllisten rajoitusten piiriin kuin mitkä tahansa teot. Näin on nykyaikana yleensä nähtykin. Berliinin tapauksesta on vaikea sanoa, oliko siinä kyse eläinrääkkäyksestä - mutta teoksessa epäilemättä liikutaan eläinsuojelurikoksen rajoilla: olisihan "tappohomman" tehnyt nuori mies voinut olla täysin taitamaton lopettamaan kanaa. Mäki puolestaan saikin sakkotuomion taitamattomasta kissan lopettamisesta.

Monet taiteilijat ovat ajatelleet, että elämän ja taiteen rajapinnan jatkuva kyseenalaistaminen on taiteen yksi keskeisimmistä tehtävistä - siksi taideteokset, jotka vaikuttavat elämään ja todellisuuteen. Mutta jo ennen tällaisia päämääriä, ja niistä huolimatta, on taide aina osa elämää. Ja osana elämää tulisi taiteen olla yhtä lailla vastuullista, ja kumouksellista, kuin minkä tahansa toiminnan.

Esitystalous

Juha Jokelan Esitystalouden (Espoon kaupunginteatterissa) oivallus on kääntää ympäri sosiaalisen draaman kulisseja. Se ottaa satiirinsa kohteeksi yhteiskunnan, jossa jatkuva esiintyminen on sosiaalisen statuksen ehto sekä yksilöt, jotka tuottavat olemistaan julkisuuden kautta: ammatillisia rooleja, poliittista, taloudellista, intellektuaalista statusta.

Ajattelin näytelmän nähtyäni, yöllä unen rajamailla, että päiväkodeissa ja ala-asteilla rakennetaan vielä ihan oikeita esityksiä juhlapyhiä ja lukuvuoden päättäjäisiä varten. Jossakin kohtaa tämä "aito" käsikirjoittaminen, ohjaaminen ja näytteleminen loppuu (useimpien kohdalla). Siirrytään "esitystalouden" piiriin: lööpit, artikkelit, dokumentit, tosi-tv, väitöskirjat, mainokset, kampanjat, blogit... Esitystaloudessa kaikki "aikuiset hankkeet" kaupasta tieteelliseen tutkimukseen ja taiteesta politiikkaan saavat osansa.

Näytelmän "pahiksen", konsultti Rami Niittymaan (Tommi Korpela) mukaan "kaikki vuorovaikutus on esiintymistä". Näytelmä lähtee käyntiin hänen seminaarillaan (jonka yleisöä näytelmän yleisö on), jossa osallistujille opetetaan kovaan hintaan tuottavan esiintymisen alkeita.

Yhteiskunnallista draamaa näytellään Esitystaloudessa seminaarilavojen lisäksi iltapäivälehtien lööpeissä, mielipidekirjoituksissa, televisiodokumenteissä ja puoluekokouksissa. Yleisö saa olla siinä roolissa, missä se on tottunut olemaan: katsojina, draaman todistajina. Näyttelijät ovat draaman tekijöitä mutta myös sen uhreja.

Esittämisen surrealistiset ja leikilliset puolet pääsevät esiin screeneillä: yhtäkkiä katsojat huomaavat sosiaalipornon sijaan tuijottavansa vastasyntyneitä kaljurottia vikisemässä häkissä, Martti Suosaloa ajelemassa kolmipyöräisellä Tapiolan katoilla, hassua suomileffajäljitelmää... Päiväkotien näytelmissä ero toden ja fiktion välillä on vielä selvä ja draaman funktiona on leikki. Yhteiskunnallisessa draamassa nämä rajat hämärtyvät - ja Esitystalous yrittänee palauttaa draaman takaisin imaginaarisille juurilleen.

Sekin tulee näytelmää katsoessa selväksi, että nykyään on helpompi katsoa kuvaruutua kuin oikeaa ihmistä lavalla.

Satiirin taustalla Esitystalous on monin paikoin surullisenkin realistinen. Puoluekokouksen meno, kansanedustaja Jaana Sallisen (miten loistava poliitikon nimi!) (näyt. Ria Kataja) epätoivoinen taistelu SDP:n "dinosauruksia" vastaan ja idealistinen halu auttaa, Rami Niittymaan narsistinen mutta äärimmäisen tuottava konsulttitoiminta, sosiologi Hanna Krohnin (Henna Hakkarainen) taloudellisesti tuottamaton, tutkijan ja tiedeyhteisön omaan sisäpiiriin jäävä yhteiskunnallinen analyysi sekä yrittäjä OT :n (Suosalo) suunnitelma "Tapiopoliksesta" - Tapiolan uudelleenrakentamisesta pilvenpiirtäjien suurkaupungiksi - kertovat nihilististä tarinaa nyky-yhteiskunnassa, jossa yhteisöllinen toiminta, välittäminen ja hyvinvointi jäävät taloudellisen kasvun jalkoihin. Esitystalouden satiiri tarjoaa myös mahdollisen tulkinnan sille, miksi näin käy.

Kasvisruokapäiväkeskustelujen ja akateemisten työttömien Suomessa Esitystalouden sanoma on lohduton: mitä poliittinen keskustelu voi ikinä saada aikaan? Tai akateeminen tutkimus? Ehkä yksityiset, voittoa tavoittelevat tahot ovat ainoita instansseja, jotka kykenevät luovuuteen ja mielekkääseen toimintaan - tuhoten samalla viimeisetkin rippeet yhteisöllisyydestä?

Näytelmän sisäinen lopputulema on kuitenkin positiivinen: yhteys toisiin ihmisiin löytyy. Lopun yhteislaulu "Working class hero is something to be..." soi kauniisti, ja jokseenkin vailla sisältöä, mikä on oikeastaan koko näytelmän pointti: yhteiskunta tarjoaa mielettömän määrän täysin sisällöttömäksi muuttuneita ideologioita, ajattelumalleja, mutta niin kauan kun on tunteita toisia ihmisiä kohtaan, ei sisällöttömyys haittaa.

Elämä ja odotus

Jos Pirkko Saision loistavat romaanit (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo, Punainen erokirja) ovat lajiltaan autofiktiota, niin hänen, Marja Packalénin ja ohjaaja Heini Junkkaalan näytelmä Kom-teatterissa voisi olla sitten autodraamaa.

Odotus on siis "esitys henkilöistä nimeltä Pirkko Saisio ja Marja Packalén" ja se jatkaa oikeastaan siitä, mihin Saision trilogia seitsemän vuotta sitten jäi - tai palaa takaisin, kertaa, ottaa uusia näkökulmia, juttelee.

Uutta ja lämpöistä on, kun Pirkko Saisio -nimisen teatteriopiskelija-kirjailijan rinnalle ilmestyy myös toinen ääni, fiktiivinen Kom-näyttelijä Packalén. Kaksi elämää kulkee rinta rinnan 70-luvun taistolaisesta kulttuurielämästä tähän päivään. Ja on muitakin elämiä: vanhemmat, isovanhemmat, rakastetut, lapset. Henkilökohtainen avautuu kaikkien yhteiseksi kokemukseksi, muuttaa toki muotoaan, mutta saavuttaa jotakin uutta. Tätä voisi olla taiteen poliittinen nykypäivänä: elämien merkitysten huomaamista, sen odotuksen painoa, jota elämä on täynnä.

Jään etsimään Marguerite Durasilta tulleita sanoja, lukemaan uudelleen, hymyilemään pienille asioille, jotka ovat tärkeitä yhtäkaikki.

Kohti New Yorkia - Angels in America

Greetings Prophet! The great work begins! The Messenger has arrived!

Olen viime aikoina orientoitunut tulevaan matkaan katsomalla uudelleen Angels in Americaa (2003). Tarkoituksena on kuljeskella kesäkuun toinen viikko New Yorkin Central Parkissa, tavata puiston enkeli ja nähdä täältä puuttuvat maalaukset, Met, MOMA...

Tony Kushnerin näytelmän ja siitä muokatun tv-sarjan ehkä vaikuttavin kohta sijoittuu tuohon samaan puistomiljööseen. Tarinan juonilinjat alkavat viidennessä osassa yhdistyä ja Belizen hahmo, loistava, tummaihoinen, queer aids-sairaanhoitaja alkaa hahmottaa tarinan kokonaisuutta. Hän pitää sairastuneen ystävänsä jättäneelle, jatkuvasti politiikkaa ja idealismia paasaavalle juutalaiselle Louisille mahtavan puheensa, "I hate America":

[You are] up in the air, just like that angel. Too far off the earth to pick out the details. Louis and his big ideas. Big ideas are all you love. America is what Louis loves.
---
I hate America, Louis. I hate this country. It’s just big ideas, and stories, and people dying, and people like you. The white cracker who wrote the national anthem knew what he was doing. He set the word 'free' to a note so high nobody can reach it. That was deliberate. Nothing on earth sounds less like freedom to me. You come to room 1013 over at the hospital, I'll show you America. Terminal, crazy and mean. I live in America, Louis, that’s hard enough, I don’t have to love it. You do that. Everybody’s got to love something. (Belize, "Chapter 5".)

Huoneesta 1013 löytyy reaganismin ajan pahin painajainen, aidsia sairastava lakimies Roy Cohn (Al Pacino). Hän on Belizen näkökulmasta koko Amerikan kuvajainen: menestynyt, menestyksensä toisten ihmisten elämästä ja hyvinvoinnista ryöstänyt, konservatiivinen ja pinnalta tekopyhä mutta sisäisesti liberaaleista liberaalein, "terminal, crazy and mean". Lakimies, Amerikan "ylipappi":

Hire a lawyer, sue somebody. It's good for the soul. Lawyers are the high priests of America. We alone know the words that made America.... out of thin aire. And we alone know how to use the words. (Roy Cohn, "Chapter 5".)

Sanat luovat maailman. Laki, yhteisö, valtaapitävät. Ne määräävät yksilölle tämän paikan, asettavat jokaisen rooliinsa suuressa mekanismissa. Roy Cohnin särmikkään hahmon suuruus kumpuaa pahuudessaan siitä, miten oikeassa hän on. Hän on kääntänyt järjestelmän toimimaan omaksi hyödykseen ja hallitsee niin fanaattisuuden kuin myös tekopyhyyden aikakausina, luovien läpi McCarthyn ja Reaganin Amerikan. Juutalainen, homo, joka muuntaa kaiken koskemansa kullaksi verisellä realismillaan:

Your problem, Henry, is that you are hung up on words. On labels. "Gay", "homosexual", "lesbian"; you think they tell you what a person is, but they don't tell you that. Like all labels, they refer to one thing and one thing only: Clout. Where does a person so identified fit in the food chain? To someone who doesn't understand this, homosexual is what I am because I sleep with men, but this is wrong. A homosexual is someone who, in 15 years of trying, can't get a pissant anti-discrimination bill through City Council. They are men who know nobody, and who nobody knows. Now, Henry, does that sound like me? No. I have clout. Lots. I have sex with men; but, unlike nearly every other man of which this is true, I bring the guy I'm screwing to Washington, and President Reagan smiles at us and shakes his hand. (Roy Cohn, "Chapter 2")

Angels in American keskeisenä teemana on tekopyhän poliittisuuden ja rehellisen mutta rampauttavan osallistuvuuden välinen ristiriita, joka ylittää (idealistiset) kysymykset kuten demokratia, vapaus ja tasa-arvo. Kaikki hahmot paljastavat omalla tavallaan yksilöiden sisäisen moninaisuuden ja ambivalenssin, jonka vuoksi myös yhteiskunta on aina vääjäämättä sisäisesti ristiriitainen, lain tapaan keinotekoinen, rakennettu entiteetti, jonka oikeus ja hyvyys riippuvat lopulta vain siitä, kuinka paljon ihmiset välittävät toisistaan. Ei laeista eikä politiikasta, vaan siitä, mitä niillä tehdään. Kuka hoitaa sairaat ja syrjäytyneet, ja kuka rukoilee kuolleiden puolesta?

Halu liikkua ja tarve pysyä paikallaan taistelevat näytelmässä toisiaan vastaan. Ihmiset ja enkelit, rakkaus ja kuolema, terveys ja sairaus. Halun liike rikkoo olemassaoloa ja ihmissuhteita, aiheuttaa kaaosta ja kuolemaa maan päällä niin kuin taivaissa mutta samalla se on elämää eteenpäinvievä, säilyttävä voima.

Ihmisen ja ihmisyyden moninaisuus, outous, ristiriitaisuus ja heterogeenisyys pitävät yllä elämän liikettä. Heteromiehet muuttuvat homoiksi, enkelit ilmestyvät sairaille, Jumala hylkää ihmisen ja rakastaja rakastettunsa, mutta samalla erilaiset yksilöt löytävät toisensa, murhattu rukoilee murhaajansa sielun puolesta, idealisti realistin. Kaaos, liike ja sekoittuminen ovat myös hyvän voimia. Muutoksen ja ihmisen suuressa liikkeessä ei olekaan ihme, että Belize kuvailee taivasta määrein: "racial impurity and gender confusion".

Lopulta tärkeimmäksi nousevat läsnäolo, muistaminen ja kunnioitus: kyky toimia yksilöinä, hämmentyneinä ja hajalla mutta samalla toisten kanssa, osana yhteisöä.

Central Parkin suihkulähteen enkeli, Bethesda, on pystytetty sisälissodan uhrien muistolle, rodulliselle sorrolle, jonka päätepistettä ei ole vieläkään nähty. Samalla Bethesda on myös tarina lähteestä, jonka vesi parantaa.

This disease will be the dead of many of us, but not nearly all. And the dead will be commemorated and we'll struggle on with the living and we are not going away. We won't die secret deaths anymore. The world only spins forward. We will be citizens. The time has come. (Prior, "Chapter 6.")

"Se nyt vaan on niin, että kaikkien täytyy laulaa"

No nyt sen sitten näin, Smedsin Tuntemattoman sotilaan. Jotenkin analyyttisesti voisi sanoa, että absurdiin saakka menevä vieraannuttaminen ja etäännyttäminen synnyttivät loistavaa ironiaa kohteenaan nationalistinen ajattelu ja sodankäynnin järjettömyys... Siis hienohan se oli. Terävä ja pilkallinen, pahasti osoittelevakin, mutta miten muuten näitä isänmaallisuuden kulisseja saisikaan alas revittyä?

Smedsin sota on Suomen ja Ruotsin jääkiekkoa, se on bileet T.A.T.U:n tahtiin, Eminem, hakattuja pesukoneita, äärimmilleen hiottua tappamisen teknologiaa. Sota on laulu, johon kaikkien on osallistuttava - ja siinä rytäkässä Suomi kohtaa sitten kuolemansa. Näytelmän "Suomi on kuollut"-julistukselle voisi etsiä merkityksiä myös yhteiskunnallisesta murroksesta ja sukupolvien vaihdoksesta. Yhä uudelleen koittaa sotineen Suomen kuolema, kun Linnankin lukija on jo sotaa koskaan näkemätön postmoderni aikuinen. Nähdäkseni Smedsin Tuntematon on unelma pasifistisesta ja aidosta maailmasta, jossa kansallisvaltiot eivät enää ajautuisi absurdeihin konflikteihin. Idealismiahan se on, mutta eettistä. Lisäksi täytyy sanoa, että Smedsin Tuntematon on täysi karnevaali: sen perustana ovat vapaus ja kumous, joiden perimmäinen tarkoitus on kuitenkin toimia yhteisöä eheyttävästi. Siksi ehkä yleisökin pääsee niin vahvasti näytelmään mukaan: tanssimaan (sotimaan), laulamaan (sotimaan) mutta myös tähtäimen alle.

[Mukava nähdä vastakohta sille Suomelle, joka äänesti Mannerheimin suurimmaksi suomalaiseksi silloin taannoin ...Kansallisteatterissa Mannerheim saa Aku Ankan kasvot... tuskin Linnakaan kääntyisi haudassaan, vaikka tuleekin lopussa ammutuksi muiden ikonien rinnalla.]

Outoa onnentunnetta

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

"It is, as I say, a desire to affirm my faith in life, not in some formal religious way but with enthusiasm, with emotion.... It's a rather joyous song." - Leonard Cohen

Tuosta Cohenin toteamuksesta (ja laulusta) johdettuna, tai vähän sinne päin, ajattelin (jälleen) että uskonnon voi hyvinkin nähdä rakenteena, joka (oikein nautittuna) voi toimia psyykettä eheyttävästi.

Tietyt kertomukset, taide, esteettiset ja syvät kokemukset, tarjoavat mahdollisuuksia käydä läpi omia tunteita, samastua, löytää toisia tietoisuuksia ja toisia todellisuuksia. Siinä se kiihkeys, tunne - halu elää, jaksaminen - ilman formaaleja uskon tai muun järjestelmiä.

Olen jostain syystä viime päivinä kuunnellut tuota Hallelujahia, kaikkia mahdollisia versioita, katsonut live-taltiointeja, lukenut sanoja. Mielessä pyörii Bathseba ja Volter Kilpi ja Daavid ja Simson ja Delila. Ja kaikki erilaiset lukukerrat ja kohtaamiset. Komeita tarinoita rakkaudesta, elämästä, ovat. Ja niin merkityksiä ja myöhempiä tulkintoja ja uusia merkityksiä täynnä, että ihme olisi jos niillä ei olisi mitään kykyä muovata psyykkeitä.

Tällaista outoa onnentunnetta, jota vielä edesauttaa syksyn aurinko ja kirkkaus, siis täällä.

Käytiin perjantaina katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa näytelmä Uneton Töölössä, joka oli Stadian esittävän taiteen opiskelijoiden suomalaisesta kirjallisuudesta kokoama ja näyttelemä, eräänlainen kirjallisuuspotpuri, mutta samalla varsinkin kotimaista kirjallisuutta tuntevalle hillittömän paljon tarjoava ja hyviä tekstejä käyttävä teatteri-musiikki-kirjallisuuselämys. Kauniin rakenteen ja yhtenäisen aihepiirin esitykseen loi, ei uni-tematiikka (niin kuin ehkä oli tarkoitus, ainakin oheismateriaaleista ja nimestä päätellen), vaan Märta Tikkasen, Anja Kaurasen, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen teksteistä sekä L.Onervan kirjeistä rakentunut naiseuden, kirjailijuuden, parisuhteen ja äitiyden kysymysten pohdinta, jolle tarjottiin vastapooleja myös mm. Henrik Tikkasen, Harri Sirolan, Pentti Saarikosken ja Leevi Madetojan (ajattelin, että "kirjallisten aviomiesten") kirjoitusten kautta.

Mainitsen Unettoman Töölössä nyt tässä kuitenkin vähän muista syistä. Esityksen toinen puolisko tapahtui nimittäin Minervankadun kirkossa, jonne näyttelijät ja katsojat siirtyivät väliajan jälkeen. Esityksen alku oli ollut pitkä ja toinen "näytös" ei tuntunut järkevältä kestoakaan ajatellen, mutta luulen että kaikki näkijät ovat nyt onnellisia jatkon olemassaolosta. Teatteriyleisön ja näyttelijöiden yöllinen kulkue läheiseen töölöläiskirkkoon, L.Onervan ja Madetojan dialogit kirkkosalissa, musiikki ja laulu olivat nimittäin todella hieno, kaunis kokemus. Lopetus oli äärimmäisen toimiva koko esitykseen nähden - tilanvaihdos tuotti tarvittavan siirtymän kohti loppua, mikä olisi niin fragmentaarisessa "näytelmässä" ollut vaikea tuottaa - mutta merkityksellisintä oli kuitenkin kirkkomiljöön, sinne saapumisen ja siellä olemisen, tunnelmallisuus, rauhallisuus. Se onni, mikä nyt tulee turvallisesta, rauhallisesta, hyvästä olosta.

Tällaisia outoja epäuskonnollisia taiteellisia ja onnen kokemuksia siis tällä viikolla. Elämä vaan joskus on aika kaunista.

ps.
Alla (ilmeisesti lähes) koko sanoitus Cohenin Hallelujahiin (Cohen on ilmeisesti kirjoittanut yhteensä 15 säkeistöä, ja eri versioissa käytetään sitten eri säkeistöjä ja järjestystä, mm. Jeff Buckleyn kuuluisa sisältää säkeistöt 1, 2, 4, 5 ja 6, Cohenin alkuperäinen levytys puolestaan 1,2,3 ja 7):

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you
To a kitchen chair
She broke your throne, and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Baby I've been here before
I've seen this room and I've walked this floor
You know, I used to live alone before I knew you
And I've seen your flag on the marble arch and love is not a victory march
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you and the Holy dove was moving too
And every breath we drew was hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah



Leonard Cohen



Allison Crowe

Youtubessa luonnollisesti myös kuuluisa Jeff Buckley sekä Rufus Wainwright ja K.D. Lang.