Muistiinpano: Itsemurhan filosofiasta

Luin lokakuussa vähän, muutaman artikkelin, arvioitavan teoksen, aloittelin kaikenlaisia hulluuskirjallisuustietokirjoja, mutta eräänä lauantaina ihan lokakuun alussa aloitin ja lopetin saman päivän aikana Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofian (2012). Se oli hyvä kirjavalinta ja jäi mietityttämään, monesta eri syystä.

Toinen luku "Filosofit ja itsemurha: historiallinen katsaus" on ensinnäkin erityinen katsaus filosofian historiaan. Ehkä klassikoita pitäisi aina ajatella näin: jonkin tietyn aiheen kautta. Tässä tapauksessa Platonin, Aristoteleen, epikurolaisten, stoalaisten, Spinozan, Humen, Schopenhauerin... ajattelut avautuvat suhteessa kuolemaan - käsitykset heijastelevat filosofien koko muuta tuotantoa, ja samalla ikään kuin paljastavat siitä olennaisen. Varsinkin moraalifilosofia kiteytyy, tietenkin, kysehän on elämästä ja kuolemasta.

Toiseksi, itsemurhan yhteys mielenterveysongelmiin tulee käsitellyksi tavalla, joka avaa samalla muuta keskustelua mielenterveysongelmista. Teoksessa pidetään huolta siitä, että itsemurha ei redusoidu pelkäksi psyykkisesti sairaan ihmisen teoksi, ja tullaan puhuneeksi yleisesti siitä, miten kirjoittaa "hulluudesta" - ilmiöistä, jotka irrationaalisiksi luokitellaan. 

Kun itsemurha-alttius käsitetään yksilöpsykologiseksi ongelmaksi, psykiatriassa on päätetty jo ennalta, millaisen ilmiön kanssa ollaan tekemisissä. Näin psykologisia oppeja voidaan käyttää ihmisen patologisoimiseen. (16.)

Ja:

Medikalisoiva lähestymistapa stigmatisoi yksilön, ylikorostaa yksilöllisiä piirteitä yhteiskunnallisten tekijöiden kustannuksella ja antaa ymmärtää, että pelkkä lääketiede pystyy ratkaisemaan ongelmat. (19.)

Tästä ei voi koskaan muistuttaa liian vähän, ei vaikka psykologia ja psykiatria pystyisivätkin (edes joskus) näkemään yhteiskunnan ihmisessä - ja sen oman valtansa.

Ajattelin, että myös humanistinen lähestymistapa ilmiöihin, jotka yleensä luokitellaan mielenterveysongelmiksi, on jatkuvan tasapainoilun tilassa. Yhteiskunnan määrittelevän vallan kritiikki on usein vaarassa kääntyä yksilön kokemuksen romantisoimiseksi, joka puolestaan on jälleen uusi luokittelun muoto. Sekä "auttamisen" näkökulma että "yksilön vapautta" ja "omaehtoisuutta" korostava näkökulma ovat ongelmallisia.

Itsemurhan filosofia ei voi asettua itsemurhakandidaatin puolustajaksi, mutta se ei myöskään voi jakaa tuomioita. Sen on pyrittävä sanomaan jotakin semmoista, mikä ylittää yksilöt. (33.)  

Ja samalla:

Filosofialla ei ole oikeutta uhrata yksityistä yleisen vuoksi sen enempää kuin yhteiskunnalla. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja siksi on pelkästään vastuutonta yksiulotteistaa tuo elämä sosiaalisten tai taloudellisten voimien hallittavaksi. (34.)

Yksilön kokemus on voitava tuoda esiin, mutta ilman, että "yhteiskunnalliset ongelmat hahmotetaan ihmisten sisäisiksi" (19.)

***

Filosofian historian katsauksesta painan mieleeni Schopenhauerin, Nietizschen ja Cioranin näkemykset. Schopenhauerille itsemurha oli "turha ja typerä teko", sillä se ei varsinaisesti ratkaise alkuperäistä ongelmaa, mikä S:lle on elämäntahdon jatkuminen. Kilpeläisen lopetussanat, "itsemurha ei ole ratkaisu. Mutta ei ole elämäkään." viittilöivät Schopenhauerin suuntaan. Nietzsche ja Cioran taas näkivät itsemurhan mahdollisuuden syynä jatkaa elämää: aina on mahdollisuus kuolla. Die Another Day.

Eldridgen Johdatus taiteenfilosofiaan ja taiteen etiikan kysymyksiä

Richard Eldridgen viime vuonna suomennettu Johdatus taiteenfilosofiaan (2009) on kätevä paketti teorioita taiteen määrittelystä, tulkinnasta sekä keskustelua taiteen etiikasta. Eldridge puhuu klassikoista, kuten Kantista ja Schilleristä sekä R. G. Collingwoodista, ja yhdistää mukaan myös nykyiset analyyttisesta perinteestä ammentavat Nelson Goodmanit ja Noël Carrolit, kuitenkaan mannermaisia teoreetikoita täysin unohtamatta.

Eldridgen taiteen etiikkaa käsittelevä luku tarjosi yhden, hyvin simppelin ja havahduttavan vastauksen ikuiseen kiistaan taideteoksista, joissa tavalla tai toisella vahingoitetaan jotakin oliota. Siis näistä teoksista, joiden tekoprosesseissa esimerkiksi tapetaan eläimiä tai haavoitetaan tai loukataan itseä tai kanssataiteilijoita.

Estetiikan tutkija Janne Kurki mainitsi viime kesänä hesarissa (30.6.2010 "Kommunismi ja kana puhuttivat filosofeja") Berliinissä, osana filosofiakonferenssia näkemänsä jugoslavialaista absurdia teatteria rekonstruoivan teatteriesityksen, joka huipentui kanan tappoon. Kurjen kuvaus esityksestä on mielenkiintoinen suhteessa näihin taiteen etiikan kysymyksiin:

Alkuperäisversiossa tapettiin kana paljain käsin. Nyt esiintyjiä oli kielletty tekemästä sitä, ehkä saksalaisviranomaisten taholta. Alkuperäinen loppu olikin korvattu uudella versiolla: yleisö sai äänestää, millaisen lopun se esitykselle haluaisi. Äänestyksen voitti kanan tappaminen. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen esiin tuotiin pari veistä ja kana. Esiintyjät pyysivät jotakuta kanan tappamisen puolesta äänestänyttä ryhtymään tappohommiin: kaula poikki. Pitkän, siinä vaiheessa vielä huvittuneen, hiljaisuuden jälkeen eräs nuori mies nousi ylös ja teki työtä käskettyä - hän oli todellakin yksi yleisöstä. Demokratia toteutui, samoin kansalaisaktiivisuus.

Kurjen kuvaamat taiteilijat ikään kuin pesivät kätensä etiikan kysymyksistä, ja sälyttivät vastuun - ja samalla taiteen etiikan kysymysten pohdinnan - katsojille. Joskin kyseinen "tappohomman" tehnyt nuori mies tuskin koki osallistuneensa mihinkään suurempaan keskusteluun, kunhan tappoi kanan. Ilmeinen, vastaavantapainen esimerkki Suomesta on tietenkin Teemu Mäen puhkipuhuttu videoteos, jonka osana Mäki surmaa kissan.

Molemmat teokset, sekä teatteriesitys että Mäen My Way, a Work in Progress, ovat institutionaalisen määritelmän mukaan mitä ilmeisemmin taidetta, mutta niiden moraalinen tasapainoilu herättää samalla valtavaa närää. Moralistisesti taiteeseen suhtautuva sulkisi ne mielellään ulos taiteen piiristä perusteenaan, että niissä tehdyt teot ovat epäeettisiä, eikä taide voi olla epäeettistä - päinvastoin taiteen tarkoituksena on toimia moraalisesti ja esimerkiksi kasvattaa katsojien eettistä ymmärrystä.

Teosten, etenkin teatteriesityksen, osoittama kaksinaismoralismi on kuitenkin ilmeinen: eläimiä tapetaan jatkuvasti mm. elintarviketeollisuuden tarpeisiin, ja tältä perustalta voitaisiin sanoa, että teokset tosiaan kasvattavat jonkinlaista eettistä ymmärrystä paljastamalla yhteiskunnan rakenteellisen suhtautumisen eläimiin ja pakottamalla yleisön katsomaan sitä, miltä he sulkevat silmänsä kauppojen lihatiskeillä tai kosmetiikkaosastoilla.

Tämänkaltaisesta puolustuksesta huolimatta eläimen surmaaminen osana taideteosta aiheuttaa silti intuitiivisen vastareaktion. Taiteen vuoksi tappaminen provokaationa on niin ilmeisen turhaa, että sitä on vaikea puolustaa korkeammilla päämäärillä. On myös turha puolustautua sanomalla, että taide on jonkinlainen maailmasta irrallinen saareke, jota eivät koske muun todellisuuden moraalisäännöt - ja näin esimerkiksi eläimen vahingoittamista taiteessa ei tulisi arvioida etiikan kriteerein. Tämä ei toimi, jos itse teoksen sanotaan olevan yhteiskunnallinen: yhtä aikaa ei voi ottaa kantaa ja olla täysin autonominen.

Eldridgen teoksessa tarjotaan tällaisten tapausten ratkaisuksi käsitystä taiteesta joka kyllä on autonomista ja yhteiskunnallisia arvoja mullistavaa ja niitä vastaan kapinoivaa, mutta jota samalla rajoittaa niin kutsuttu vahinkoperiaate, jonka John Stuart Mill aikoinaan teki kuuluisaksi ilmaisunvapauden puolesta taistellessaan. Eldridgen vahinkoperiaate-autonomismin mukaan taide on yhteiskunnallisista ja sovinnaisista moraalikoodeista vapaata (ts. autonomista) ja sen piirissä voidaan tehdä mitä tahansa niin kauan kun tämä ei konreettisesti vahingoita jotakin toista olentoa. Vahingon käsite on toki vaikeasti määriteltävissä, mutta vahinkoperiaate-autonomismin päälinjat ovat selvät: kanan tai kissan surmaamisen esittäminen esim. videossa tai näyttämöllä on ok, mutta jos tämä tapahtuu myös aktuaalisesti osana taideteosta, astuu se vahinkoperiaatteen piiriin.

Taiteen etiikan kysymyksiä voitaisiinkin hahmottaa sen mukaan, kuinka "todellisia" taideteoksissa esitetyt teot ovat. Kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja elokuvassa, ja miksei teatterissa tai performansseissakin, on mahdollista rikkoa vakiintuneita moraalikoodeja sekä kyseenalaistaa kaksinaismoralistisia rakenteita shokeeraavillakin tavoilla, sillä niissä tehdyt teot eivät ole todellisia. Näin on tehtykin aina markiisi de Saden romaaneista Tarantinon elokuviin.

Sen sijaan taideteot, joissa aktuaalisesti vahingoitetaan esimerkiksi toisia ihmisiä tai eläimiä, kuuluvat samojen lainsäädännöllisten rajoitusten piiriin kuin mitkä tahansa teot. Näin on nykyaikana yleensä nähtykin. Berliinin tapauksesta on vaikea sanoa, oliko siinä kyse eläinrääkkäyksestä - mutta teoksessa epäilemättä liikutaan eläinsuojelurikoksen rajoilla: olisihan "tappohomman" tehnyt nuori mies voinut olla täysin taitamaton lopettamaan kanaa. Mäki puolestaan saikin sakkotuomion taitamattomasta kissan lopettamisesta.

Monet taiteilijat ovat ajatelleet, että elämän ja taiteen rajapinnan jatkuva kyseenalaistaminen on taiteen yksi keskeisimmistä tehtävistä - siksi taideteokset, jotka vaikuttavat elämään ja todellisuuteen. Mutta jo ennen tällaisia päämääriä, ja niistä huolimatta, on taide aina osa elämää. Ja osana elämää tulisi taiteen olla yhtä lailla vastuullista, ja kumouksellista, kuin minkä tahansa toiminnan.

The Wounded Self - Siri Hustvedt ja minä

Luin alkukesästä Siri Hustvedtin ihanan pienen omaelämäkertaa, neurotieteitä ja psykologisia teorioita yhdistelevän teoksen The Shaking Woman or the History of My Nerves (2010), jossa Hustvedt yrittää ratkaista outojen neurologisten kohtaustensa mysteeriä. Teos tulee niin lähelle omia kiinnostuksenkohteitani, että ajattelin ensin etten haluaisi kommentoida sitä sen tarkemmin - jättää vain mieleen hautumaan ja tukemaan omia ajatuksia. Niin paljon oli tosiaan samaa: Freudilta, peilisoluista, minuuden heijastumista ja samastumisista, muistoista ja tarinoista identiteettiä rakentamassa; kielen tavoittamattomista ruumiillisista kokemuksista, affekteista, tunteista; tiedostamattoman vaikutuksista. Hustvedt jopa diagnosoi itselleen hysterian - ajatus, jolla olen leikkinyt vähintään lukioiästä lähtien.

Shaking Womanin lukeminen johti kuitenkin esseekokoelman A Plea for Eros (2006) lukemiseen, jonka omaelämäkerrallinen, jälleen pitkälti samoja minuuden, toisiin sekoittumisen ja erottautumisen aiheita käsittelevä "Extracts from a Story of a Wounded Self" (2004) puolestaan vakuutti omaelämäkerrallisen puheen ja muiden kanssa jakamisen tärkeydestä. Ja sai kaipaamaan jatkoa tälle tarinalle minuuden rakentumisesta. Tai minuuksien, niin kuin Hustvedt ajattelee:

Kun tyttäreni oli kolmivuotias, hän katsoi minua ja kysyi: "Äiti, kun minä kasvan isoksi, olenko silti Sophie?" Sanoin kyllä, koska onhan se niin, että nimi seuraa ruumista ajan kuluessa. Mutta kolmivuotiaalla, joka esitti kysymyksen on hyvin vähän tekemistä sen aikuisen nuoren naisen kanssa, jonka tunnen tänään. Meidän on ajateltava itseämme jatkumona, vankkumattomana tarinana. Mieli etsii aina yhtäläisyyksiä, assosiaatioita, toistoja, sillä ne luovat merkitystä. ("Poimintoja haavoittuneen minän tarinasta", A Plea for Eros, 205, suom. AO.)

Humpsahdin sisään Hustvedtin maailmaan, jota olen jo muutaman vuoden ajan elänyt hänen fiktiivisten tekstiensä kautta. Lopputulos on, että nyyhkin tänään koneen ääressä itsekseni, kun luin Hustvedtin nettisivujen elämäkerrasta hänen ja Paul Austerin menneen naimisiin "on Bloom's Day, June 16". Bloomsdaynä! Joycen romaanin tapahtumapäivän valitseminen hääpäiväksi on niin perinpohjaisen imaginaarista, että tuntuu kuin tämän ja kirjojen maailman rajat hälvenisivät lopullisesti.

Häiden vuosi oli 1982, jolloin Siri Hustvedt oli 27 vuotias ja Paul Auster 35. Joycen Odysseuksen tapahtumapäivästä oli 78 vuotta ja julkaisusta tasan 60. Itse olin tuolloin vähän alle kahden kuukauden ikäinen.

Hustvedt ja Auster päätyivät tapaamaan, kun Hustvedt oli tullut New Yorkiin opiskelemaan kirjallisuutta (ja kirjoittamaan runoja, tekemään hanttihommia) suoritettuaan kandidaatintutkintonsa St. Olaf Collegessa Minnesotassa. Hustvedt kirjoittaa "Haavoittuneen minän" esseessä myös opiskeluajoistaan Columbia Universityssä 70- ja 80-lukujen taitteessa:

Englannin maisteriohjelma, johon olin tullut opiskelemaan vilisi kriittisiä teorioita. Foucault, Derrida, Althusser, Lacan, Deleuze, Guattari ja Kristeva olivat kirjailijoita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, saatikka lukenut. Kun saavuin, strukturalismi oli jo ollutta ja mennyttä, ja hipsterit, jotka kansoittivat humanististen aineiden korkeakoulut, olivat syvällä sen jälki-inkarnaatioissa. Aatteet muodostivat säätilamme. Elimme niissä ja ne elivät meissä, ja nämä kuumat, voimakkaat ajatukset levittivät kumouksellisen hohteen yli Philosophy Hallin ja Hungarian Pastry Shopin, joihin opiskelijat kerääntyivät kiistelemään ja selittämään ja hajottamaan palasiksi ranskalaisia tuontiajatuksia. Kun Jacques Derridan uusin kirja julkaistiin englanniksi, Salter's, yksi Columbian alueen kirjakaupoista kiinnitti ikkunaansa suuren käsinkirjoitetun kyltin: MEILLÄ ON DERRIDAN GRAMMATOLOGY! Opiskelijat ryntäsivät kauppaan hankkimaan omansa. (s. 223, suom. AO.)

Auster kirjoitti New York Trilogiansa 1985-1986 ja Hustvedt väitteli Dickensistä 1986. Tytär Sophie syntyi 1987 ja Hustvedtin fiktiiviset romaanit Blindfold (1992), Enchantment of Lily Dahl (1996), What I Loved (2003) ja Sorrows of an American (2008) julkaistiin aina muutaman vuoden välein.

Itse otan heidän ajattelunsa maailmaa kiinni pikkuhiljaa. Vuodesta 2002 olen kahlannut yliopistolla Freudia, Winnicottia, Kristevaa, Barthesia, Derridaa. Strukturalismin tavoin myös jälkistrukturalismi alkaa olla täysin passé, mutta siitä välittämättä käytin osan tästäkin kesästä samaista Derridan Off Grammatologya kahlaten (jonka englanninnos julkaistiin muuten jo 1976, 2 vuotta ennen Hustvedtin tuloa New Yorkiin). Ja onhan toki uusiakin nimiä - mielen, ruumiin, kielen ja kirjoittamisen mysteereistä kiinnostuneille yhteisiä; esimerkiksi neurologi Antonio Damasio tai Columbia Universityn narratiivisen lääketieteen ohjelmaa johtava Rita Charon, jonka ansiosta myös Shaking Woman sai alkunsa (Hustvedt oli luennoinut yliopistolla Charonin kutsumana, mikä johti lopulta teoksen syntyyn). Shaking Womanissa Hustvedt mainitsee sitä paitsi ohimennen jopa kognitiotieteilijä Antti Revonsuon tutkimukset unista ja tietoisuudesta - tutkimukset, joista meillä puhutaan filosofian laitoksella. Jälkistrukturalismi, jälkijälkistrukturalismi, mielenfilosofian ja terapiakirjoittamisen kurssit sekä Hustvedtin kirjojen lukeminen tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Hustvedtin maailma on kotoisa monesta syystä.

"Haavoittuneen minän" esseessä on monia tärkeitä huomioita, ja haluan vielä esitellä muutaman ajatuksen ihan lyhyesti:

Hustvedt kirjoittaa tulleensa yhdessä vaiheessa murrosikää koulukiusatuksi. Hänen kuvauksensa on monessa suhteessa tuttu ja paljastaa hienosti sen dynamiikan, joka helposti syntyy nuorten aikuisten välille kouluissa tai muissa laitoksissa, joissa lähimpiään ei pysty itse valitsemaan ja kun kokemus ei ole vielä silottanut kipeimpiä ristiriitoja omassa itsessä:

Syistä, jotka jäivät minulle hämäriksi, ajauduin yhtäkkiä pois erään tytön suosiosta, joka oli ennen pitänyt minusta. Muutuin halveksituksi hylkiöksi - julmien vitsien ja rääkkäyksen kohteeksi. Minua tönittiin, nipisteltiin ja sysittiin. Kaikki mitä sanoin sai vastineeksi hihitystä ja kikatusta tytöissä, joista oli kuin ihmeen kaupalla tullut kaikkivaltiaita meidän pienessä kuudesluokkalaisen murrosikäisen tyttöyden maailmassamme. Elin kuukausia tuskaliaassa ymmärtämättömyyden tilassa. Kuten useimmat tarinat naisten välisestä kiusaamisesta, minun alkoi yhdestä tytöstä. Olen varma, että hän huomasi sisäisen elämäni haavoittuvaisuuden - ja tähtäsi siihen. Jos olisin ollut vahvempi, olisin saattanut kyetä vastustamaan hänen juonittelujaan. Hän tuli perheestä, jossa sisarusten välinen kilpailu oli julmaa. Hänen halunsa satuttaa minua oli epäilemättä kotona syntynyttä, mutta tuohon aikaan minulla oli harvoja keinoja analysoida hänen psyykettään, ja vaikka olisikin ollut, se tuskin olisi auttanut. Avoin vihamielisyys - hän piti huolen, että minut pidettiin leikkien ja keskusteluiden ulkopuolella - sekoittui peitettyyn julmuuteen, tekaistuihin ystävällisyyden osoituksiin, joiden tarkoituksena oli huijata minut uskomaan, että minut oli taas hyväksytty mukaan. Nämä petokset olivat kamalimpia. Kaksinaamaisuus kuvotti minua. Laahasin ja kituutin surkeaa olemustani eteenpäin kuin hakattu koira. Ainoa puolustukseni olisi ollut aito välinpitämättömyys. Olin nähnyt sitä toisissa ja olisin mielelläni nähnyt sen itsessäni, mutta tämä ominaisuus karttoi minua. Halusin olla pidetty ja ihailtu enkä kyennyt ymmärtämään, mikä oli saanut aikaan viheliäisen kohtaloni. (s. 208, suom. AO.)
---
Näiden julmien onnen käänteiden opetus upposi syvälle. Joillekin ihmisille julmuus on helppoa, häpeämätöntä. Minulla kaikkia lausumiani ilkeitä sanoja seurasi armoton syyllisyys ja katumus, joita pystyin hädintuskin kestämään. Olen edelleen ihmeissäni näistä eroista ihmisten välillä. Persoonallisuuden mysteeriä ei ole helppo selvittää, mutta on varmaa, että ihmisiä on olemassa erittäin empaattisista täysin kylmiin. Salaisuus tähän löytyy ruumiistamme ja niistä tarinoista, jotka kertovat elämistämme toisten ihmisten kanssa, toiston ja keskeytyksen tummista vivahteista. (s. 210, suom. AO.)

Analyysin välineet ovat tärkeitä. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia ymmärtää toisten ihmisten tekojen taustoja, sitä helpompaa on kestää esimerkiksi halua satuttaa - ja sanoutua siitä irti. Ja sama pätee myös omaa itseen.

Hustvedtin, niin kuin monen muunkin, nuoruusaikaan kuului myös voimakas poliittinen herääminen. Hänen havaintonsa on, että poliittinen ajattelu edellyttää aina samastumista toisiin ihmisiin, tai laajemmin ihmisryhmiin. Taipumus samastua heikkoihin ja sorrettuihin valtaapitävien ja voimakkaiden sijaan johtaa toisentyyppiseen näkemykseen yhteiskuntajärjestyksestä ja sen ideaaleista. Politiikka on "joukkojen etiikkaa" (niin kuin Lissu Lehtimaja oivaltaa sarjakuvassaan Levinasin kasvot (2008)) - kyse on suhteista toisiin, valtavissa mittakaavoissa.

Poliittista tunnetta ei voi olla olemassa ilman identifikaatiota, ja minä samastuin vääjäämättä ihmisiin, joilla ei ole valtaa. Tätä vastoin oikeistolaiset ideologiat vetoavat usein niihin, jotka haluavat linkittää itsensä auktoriteetteihin, ihmisiin, joille sotilasparaatien tai sotaan marssivien sotilaiden näkeminen on ylentävää, ei kivuliasta. Politiikka on vääjäämättä myös sublimaatiota. Se voi toimia kanavana tukahdetulle aggressiolle ja vihalle, enkä minä ollut poikkeus. Ja niinpä, intohimolla varustautuneena ja poliittista historiaa ahmien, minusta tuli neljätoistavuotiaana kansalaisaktivisti. (s. 212, suom. AO.)

Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, Hustvedt onnistuu esseensä lopussa artikuloimaan jotakin hyvin selkeää ja koskettavaa kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta. Haavoittuneelle minälle on olemassa vastinparinsa, kirjoittava minä, joka on yhtä lailla itselleen tuntematon ja veitsen terällä, mutta samalla muuntumiskykyinen, dynaaminen, elävöityvä:

Pelkään kirjoittamista, myös, koska kirjoittaessa liikun aina kohti artikuloimatonta, sanomatonta. Paikkaa, jossa seinät eivät enää pidä. En tiedä mitä siellä on, mutta se kutsuu minua luokseen. Onko haavoittunut minä sama kuin kirjoittava minä? Onko kirjoittava minä vastaus haavoittuneelle minälle? Ehkä jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Haava on staattinen, annettu. Kirjoittava minä on moninainen, elastinen ja se kiertää haavaa. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että minun ei ole tarkoitus peittää tuota sanatonta, kipeää ydintä, että minun on taisteltava sitä pelkoa ja väkivaltaa vastaan, joka siellä myös on. Minun on kirjoitettava pelkoni. Kirjoittava minä on rauhaton ja etsivä ja se kuuntelee ääniä. Mistä ne tulevat, nämä kuiskuttelijat, jotka puhuvat minulle ennen kuin vaivun uneen? Henkilöhahmoni. Minä luon ne ja en luo niitä - niin kuin unieni henkilöt. Ne juttelevat, tappelevat, nauravat, huutavat ja itkevät. Olin hyvin nuori, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Jeesuksesta manaamassa riivattua miestä. Jeesus puhuu demonille miehen sisällä ja kysyy hänen nimeään, ja sanat jotka tämä huutaa vastaukseksi sekä pelottivat että kiihottivat minua. Demoni sanoo: "Minun nimeni on Leegio". Se on minun nimeni myös. (s. 228, suom. AO.)

Lopuksi. Luen nettisivuilta vielä, että Hustvedtin uusin romaani, The Summer without Men, julkaistaan 2011. Se on ihan pian.

Paul Auster Vapaudesta

I learned that freedom can be dangerous. If you don't watch out, it can kill you. (Paul Auster 1992 Leviathan, 35.)



Paul Austerin Leviathan ("Leviathan" niin kuin Thomas Hobbesin järkäle ja sen kuvaama yhteiskunta lonkeroineen) kiertyy Vapaudenpatsaan ja sen edustamien arvojen ympärille.

Kronologisesti tarinan voi sanoa alkavan pienen Benjamin Sachsin vierailusta patsaalla äitinsä kanssa 1950-luvun alkupuolella. Äidin korkeanpaikankammo laukeaa ylhäällä soihdussa ja poika oppii hyvin konkreettisella tavalla, että vapaus voi olla vaaraksi: "If you don't watch out, it can kill you" (p. 35).

Myöhemmin patsas kiteyttää koko amerikkalaisen arvomaailman paradoksaalisuuden:

It represents hope rather than reality, faith rather than facts, and one would be hard-pressed to find a single person willing to denounce the things it stands for: democracy, freedom, equality under the law. It is the best America has to offer the world, and however pained one might be by America's failure to live up to those ideals, the ideals themselves are not in question. (p. 216.)

Romaanin kertojan Peter Aaronin (lue: Paul Auster) mukaan jokainen amerikkalainen allekirjoittaa patsaan edustamat ihanteet - demokratian, vapauden ja tasa-arvon. Kukaan ei kuitenkaan kykene elämään niiden mukaan yhteiskunnassa, joka julistaa vahvojen ja menestyvien oikeuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta.

Leviathan onkin synkkä, joskin austerilaiseen ymmärryksen ja toivon kaapuun puettu kertomus Amerikan tilasta ja ihmisestä, joka joutuu pettymään omaan isänmaahansa ja sen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ennen kaikkea se on tarina yksilön elämästä, valinnoista ja epätoivosta - vaikka otsikosta (joka samalla on päähenkilön kirjoittaman, keskeneräiseksi jäävän romaanin nimi) voisi johtaa yhteiskunnallisemmankin tulkinnan.

Auster tekeekin jaon: Benjamin Sachsin oma Leviathan sekä hänen muu kirjallinen ja toiminnallinen tuotantonsa kertoo tarinaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ideaaleista ja siitä välinpitämättömyydestä, joka yhteiskuntaa vaivaa. Kertoja Aaronin meille välittämä teksti puolestaan kertoo Sachsista ja hänen elämästään - ja vasta sitä kautta Amerikasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Näin yhteiskunnallinen ja poliittinen tulee ilmi vain fragmenteissa, toisen käden kautta, eikä lukija koskaan saa tietää, mistä "oikea" Leviathan olisi kertonut. Ideologian sijaan kerrotaan elämästä - ja ainakin kertojan mittapuulla elämän merkitys tuntuu voittavan. Joskin ideologia ja elämä myös kietoutuvat yhteen (...henkilökohtainen on poliittista...).

Benjamin Sachsin elämän tragediaksi muodostuu vapauden korkean ihanteen ja todellisuuden väliin aukeava ammottava kuilu, eikä ole ihme, että huimauksen ja pudotuksen motiiveilla on keskeinen rooli tapahtumien eteenpäinviejinä.

Tarinan taustalla velloo 1980-luvun reaganlainen, oikeistolainen ilmapiiri, joka on ahdistava ihmisille, jotka uskovat sosiaaliseen tasa-arvoon, periksiantamattomaan oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan ja taistelevat niiden puolesta. Etenkään Benjamin Sachsille muuttunut maailma ei näytä enää tarjoavan tilaa elää ja toimia:

The world had changed around him, and in the present climate of selfishness and intolerance, of moronic, chest-pounding Americanism, his opinions sounded curiously harsh and moralistic. It was bad enough that the Right was everywhere in the ascendant, but even more disturbing to him was the collapse of any effective opposition to it. --- Sachs continued to make a nuisance of himself, to speak out for what he had always believed in, but fewer and fewer people bothered to listen. He pretended not to care, but I could see that the battle was wearing him down, that even as he tried to take comfort from the fact that he was right, he was gradually losing faith in himself. (p.104.)

Auster kuljettaa tarinaa hienosti, tuoden lukijan eteen yllätyksen toisensa perään - ja samalla rakentaen tarinan loogiseksi, vääjäämättömäksi jatkumoksi.

Epäonnistumisen ja pettymyksen kokemusten kristalloituminen koko elämää määrittäväksi tekijäksi ajaa Sachsin lopulta, erinäisten käänteiden jälkeen, valitsemaan yhteiskunnallisen anarkian kirjoittamisen ja muun vaikuttamisen sijaan.

Hänestä tulee "Phantom of Liberty", joka hyökkää räjähtein sitä maailmaa vastaan, jolle patsaan symboloimat arvot ovat vain sanoja vailla merkitystä ja vailla velvoitetta: Wake up, America. It's time to start practicing what you preach. If you don't want any more statues blown up, prove to me that you're not a hypocrite. (p. 216.)

Kummituksen sanoma on mitä yksinkertaisin. "Unlike the typical terrorist pronouncement with its inflated rhetoric and belligerent demands, the Phantom's statements did not ask for the impossible. He simply wanted America to look after itself and mend its ways." (p. 217.) Julkilausumissaan hän puhuu sosiaalisuuden ja ihmissuhteiden merkityksestä elämälle, tulevaisuudesta huolehtimisesta ja demokratian vaalimisen tärkeydestä:

"Each person is alone, and therefore we have nowhere to turn to but to each other."
"Democracy is not given. It must be fought for every day, or else we run the risk of losing it. The only weapon in our disposal is the Law."
"Neglect the children, and we distroy ourselves. We exist in the present only to the degree that we put our faith in the future." (p. 217.)

Kertoja ei paljasta lopullista suhdettaan Sachsin tekoihin, jotka eivät vaadi ihmishenkiä mutta aiheuttavat kolhuja kansalliselle identiteetille, kun Vapaudenpatsaan pienoismalleja räjähtää yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Toisaalta Sachsin toiminta ja etenkin sen päämäärät ovat monien hyväksymiä. Kummitus tekee sen, minkä moni amerikkalainen allekirjoittaa: paljastaa yhteiskunnan taustalla olevan tekopyhyyden ja vaatii tasa-arvoa ja demokratiaa. Toisaalta anarkia on, määritelmällisesti, radikaalein tapa toimia yhteiskunnassa ja ajaa toteuttajansa vääjäämättä sosiaalisen todellisuuden ulkopuolelle.

Sachsin valinta paljastaa tragedian siitä, miten helposti yksilön elämän mielekkyys on vaarassa kadota yhteiskunnassa, jossa sananvapaus ja mahdollisuudet muutokseen hupenevat. Sachs onkin riitasointu, joka paitsi puolustaa niitä arvoja, joille tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perustuvat, myös ylläpitää keskustelua ja mahdollisuuksia äänten moninaisuuden julkitulemiselle. Kun sanat ovat menettäneet merkityksensä, on ainoana keinona toiminta. "Terrorism had its place in the struggle, so to speak. If used correctly, it could be an effective tool for dramatizing the issues at stake, for enlightening the public about the nature of institutional power." (p. 224.) Vapauden kummitus hyödyntääkin anarkistista, terroristista metodia yhdessä niiden symbolisten merkitysten kanssa, joiden hän tietää kiteytyvän Vapaudenpatsaaseen.

Aaron, joka yhä luottaa sanojen ja kirjoituksen yhteiskunnalliseen ja eettiseen voimaan, ei voi muuta kuin katsoa ystävänsä epätoivoa vierestä ja toivoa, että myös tämä kykenisi joskus löytämään uudelleen tavan elää ja vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Sachsille anarkia on kuitenkin lopulta ainoa mahdollinen elämänmuoto.

All of a sudden my life seemed to make sense to me. Not just the past few months, but my whole life, all the way back to the beginning. It was a miraculous confuence, a stratling conjunction of motives and ambitions. I had found the unifying principle, and this one idea would bring all the broken pieces of myself together. For the first time in my life, I would be whole. (p. 228.)

Näyttelyitä Pariisissa I: Fernand Pelez

Le peintre Fernand Pelez au Petit Palais : une découverte...
Uploaded by mairiedeparis. - Arts and animation videos.

Kun jokin asia on mielessä, ei siihen voi välttyä törmäämästä kaikkialla: tässä tapauksessa kysymykseen sosiaalisen todellisuuden ja abstraktien totuuksien/ideologioiden välillä vallitsevasta katkoksesta, joka otti (siis se kysymys) uusia muotoja, kun luin Alasdair MacIntyren moraalifilosofiaa (Hyveiden jäljillä, 1981/2004) ennen matkaa Pariisiin ja sen taidenäyttelyihin.

Pariisin kaupunginmuseossa Petit Palais'sa on tällä hetkellä esillä Fernand Pelezin (1843-1913) näyttely, ja näen (irrationaalisesti, myönnän) MacIntyren käsittelemiä aiheita taiteilijan tuotannossa ja sen tulkinnoissa.

Pelez jäi kuuluisien ranskalaisnimien (Manet, Monet, ikätoveri Gauguin etc.) varjoon jo elinaikanaan, mutta viimeistään nyt unohdettu on jälleen löydetty ja museokävijöille tarjotaan toisenlaista tarinaa kuvataiteesta vuosisatojen vaihteen Pariisissa. Tarkemmin sanottuna: luovitaan akatemismin ja avantgarden välimailla ja tunnustetaan niiden välillä vallitsevat kompleksiset suhteet.

Pelez sijoittuu akatemistisen tradition ja naturalismin välimaastoon, mutta lajimääritelmät eivät luonnollisestikaan kerro kaikkea. Ensimmäinen näyttelysali esittelee piirrosjäljennöksiä kuuluisista antiikin veistoksista, hahmotellen Pelezin akatemistista koulutusta, jonka jälkeen siirrytään historiamaalauksiin. Antiikin ja kristinuskon tarjoamien aiheiden, moraalin ja uskonnon kysymysten symbolinen käsittely ei kuitenkaan tunnu olevan Pelezin taiteellinen päämäärä. Pikemminkin, historistiset ja mytologiset aiheet tarjoavat mahdollisuuden tarkastella henkilöitä, miljöötä sekä draamaa puhtaana tunteenilmaisuna ja toimintana. Ne tarjoavat taustan mahdollisuudelle kuvata kuvaamisen takia, leikkiä tarinoilla, todellisuuksilla ja aatteilla. Teokset ovat teknisesti lahjakkaita, vaikuttavia mutta samalla niistä huokuu jännittävä teeskentelyn maku - ikään kuin Pelez olisi tehnyt poptaidetta aikansa ikonisilla kuvilla, joiden hän tiesi olevan täysin irrallaan eletystä todellisuudesta: arjesta, jota kaupungin köyhät kadut elävät. ("Poptaide"-konnotaatio ei itse asiassa ole edes kovin kaukaa haettu, sillä Pelez oli taitava ja työteliäs myös sillä alalla: julisteiden ja esitteiden kuvittajana.)

Siirtymä historiamaalauksesta eletyn todellisuuden kuvaamiseen on Pelezillä merkittävä. Naturalististen aiheiden kohdalla hän säilyttää akatemistisen lahjakkuutensa, mutta liioiteltu draama, "poptaide" ja leikki katoavat tiehensä. Sosiaalisen todellisuuden kuvaajana taiteilija luo yhtäkkiä empaattisen suhteen kuvaamiinsa henkilöihin ja heidän elämäntarinoihinsa: katulapsiin, leipäjonoissa seisoviin miehiin, kerjäläisnaisiin. Teoksissa ei näy enää suuria kertomuksia, teeskentelevää herooisuutta tai uskonnollista armoa, vaan pieniä ihmisiä omassa sosiaalisessa todellisuudessaan. Petit Palais'n näyttelyn mainoskuvaksi on nostettu "Grimaces et misères. Les saltimbanques" ("Virneitä ja kärsimystä. Katutaiteilijat"), joka kuvaa sirkusilojen taustapuolta: ensinäkemältä pirteän ja karnevaalihenkisen kuvan yksityiskohdissa paljastuvat esiintyjien väsymys, köyhyys ja kärsimys, jotka kertovat siitä, miten turhaa heidän on odottaa narrin nousua kuninkaaksi.

Näyttely sisältää myös mysteerin. Pelezin teokset ylittävät vähä vähältä naturalistisen tyylin ja ikonografian kääntyen kohti jonkinlaista avant-gardea, joka kuitenkin poikkeaa siitä, joka Pariisista parhaiten tunnetaan: impressionistien, fauvistien ja nabien piiristä. Jonkinlainen arkinen symbolismi olisi ehkä lähimmäs osuva kuvaus. Triptyykki La Chapelle (1901) kokoaa yhteen kolme isokokoista kaari-ikkunan muotoista teosta, joista ensimmäisen kuvaa orpotyttöjä rukoilemassa kirkon ikkuna taustanaan, toinen kuollutta tyttöä makaamassa kappelissa Hans Holbeinin "Kuolleen Kristuksen" tavoin ja kolmas Jeesusta ristillä (mahdollisesti kappelin alttaritauluna). Näistä teoksista ainoastaan orpoja kuvaava on säilynyt alkuperäisenä, ja Kristus-teoksesta on olemassa vain hyvin tumma valokuva. Näyttelyluettelon kirjoittanut Isabelle Collet toteaa, että nykypäivänä on vaikea ymmärtää tuon teoskokonaisuuden merkitystä - sen osien keskinäisiä yhteyksiä. Hän epäilee, että kyse olisi Pelezin uskonnollisesta pohdinnasta valtion ja kirkon erottumisen aattona. Ehkä Pelez halusi tuoda uskonnon sen mahtipontisesta ja ylimaallisesta asemasta osaksi maallista elämää, yhdistää akatemistisen tradition sisällä kuvaamansa sisällöttömät uskonnolliset aiheet siihen elämään, jonka sisällöistä hän oli taiteessaan kiinnostunut.

Milan Kundera ja romaanin monet totuudet

The unification of the planet's history, that humanist dream which God has spitefully allowed to come true, has been accompanied by a process of dizzying reduction. [---The character of modern society] reduces man's life to its social function; the history of a people to a small set of events [---], social life is reduced to political struggle [---]. Man is caught in a veritable whirlpool of reduction where Husserl's 'world of life' is fatally obscured and being is forgotten. (Milan Kundera 1983/1988 "The Depreciated Legacy of Cervantes", The Art of the Novel.)

Milan Kundera kirjoittaa romaanimuodon historiasta inhimillisen todellisuuden kartoittamisen jatkumona.

Hän lainaa Edmund Husserlia ja tämän kritiikkiä modernin filosofian tavasta redusoida elämä ja todellisuus tieteellisen tutkimuksen objekteiksi sekä unohtaa se, mikä on kaikkein tärkeintä, konkreettinen eletty todellisuus: elämismaailma, die Lebenswelt.

Tälle vastaiskuna romaanitaiteessa (joka myös on modernin aikakauden tuote) on piillyt mahdollisuus elämismaailman tutkimiseen. Cervantes, Balzac, Flaubert, Tolstoi, Joyce ja Kafka - ja monet muut - ovat Kunderan mukaan kartoittaneet inhimillistä todellisuutta, kun filosofit ovat siinä epäonnistuneet. He ovat tarkastelleet seikkailua (Cerventes), tunteita ja yksilön sisäistä elämää (Richardson), olemista osana historiaa (Balzac), jokapäiväistä elämää (Flaubert), irrationaalisuutta (Tolstoi), mennyttä ja nykyistä (Proust ja Joyce), unen ja todellisuuden sekoittumista (Kafka) ja monia muita asioita.

Romaani onkin mahdollisuus ymmärtää olemisen monimielisyyttä, taistella yksinkertaistusta, reduktiota, yhtä totuutta ja totalitarismia vastaan.

A novel that does not discover a hitherto unknown segment of existence is immoral. Knowledge is the novel's only morality, Kundera kirjoittaa. Ja muistelee totalitaristista yhteiskuntaa, joka ajaa romaanitaiteen vääjäämättä tuhoonsa. Kundera sanookin saman kuin Mihail Bahtin jo 1930-luvulla. Romaani kertoo maailman moninaisuudesta, tietämisen vaikeudesta, totuuden pakenevuudesta. Sen moraali on tietoisuudessa, ei virallisessa totuudessa siitä, mikä on oikein tai väärin.

As God slowly departed from the seat whence he had directed the universe and its order of values, distinguished good from evil, and endowed each thing with meaning, Don Quixote set forth from his house into a world he could no longer recognize. In the absence of the Supreme Judge, the world suddenly appeared in its fearsome ambiguity; the single divine Truth decomposed into myriad relative truths parceled out by men. Thus was born the world of Modern Era, and with it the novel, the image and model of that world.

To take, with Descartes, the thinking self, as the basis of everything, and thus to face the universe alone, is to adopt an attitude that Hegel was right to call heroic.

To take, with Cervantes, the world as ambiguity, to be obliged to face not a single absolute truth but a welter of contradictory truths (truths embodied in imaginary selves called characters), to have as one's only certainty the wisdom of certainty, requires no less courage.

What does Cervantes' great novel mean? Much has been written on the question. Some see in it a rationalist critique of Don Quixote's hazy idealism. Others see it as a celebration of that same idealism. Both interpretations are mistaken because they both see at the novel's core not an inquiry but a moral position.

Man desires a world where good and evil can be clearly distinguished, for he has an innate and irrepressible desire to judge before he understands. Religions and ideologies are founded on this desire. They can cope with the novel only by translating its language of relativity and ambiguity into their own apodictic and dogmatic discourse. They recuire that someone be right: either Anna Karenina is the victim of a narrow-minded tyrant, or Karenin is the victim of an immoral woman; either K. is an innocent man crushed by an unjust Court, or the Court represents divine justice and K. is guilty.

The 'either-or' encapsulates an inability to tolerate the essential relativity of things human, an inability to look squarely at the absence of the Supreme Judge. This inability makes the novel's wisdom (the wisdom of uncertainty) hard to accept and understand. (Kundera 1988, 6-7.)

Uusi Tarantino

Kävin katsomassa Quentin Tarantinon uusimman ja oli se niin hyvä kuin odottaa voi (huolimatta kritiikkien pienestä ylenkatseesta). Tarantino on kuitenkin edelleen Tarantino: elokuvansa tunteva juonen mestari, väkivaltainen ja viihteellinen, omaperäinen ja älykäs.

Inglourious Basterds:in juoni kiertyy ranskalaisen juutalaistytön henkilökohtaisen koston sekä amerikkalaisten typerän, maailmaavalloittavan sankarillisuuden ympärille. Paskiaisiksi nimitetty jenkkipoppoo skalpeeraa natseja lt. Aldo Reinin (Brad Pitt) johdolla miehitetyssä Ranskassa ja Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent) rakentaa uutta elämää elokuvateatterinpitäjänä natsien täyttämässä Pariisissa. Samalla käydään läpi elokuvan historiaa 1920-40-lukujen Euroopasta. Goebbels esitellään paitsi Hitlerin kätyrinä, myös elokuvatuottajana, ja kun hänen natsielokuvansa "Kansakunnan ylpeys" (ks. traileri "Making of Nation's Pride") tulee ensi-iltaan Pariisissa, saavat kostajat tilaisuutensa. Tarantino tekee maailmansodan historiasta elokuvan historiaa, postmodernia fiktiota.

Yksi elokuvan kiinnostavimmista puolista on sen moraalikäsitys, joka tuntuu tulevan Kantilta. Tarantinon elokuvien moraali on ehdotonta. Minkä langetat toiselle, sen langetat myös itsellesi, murhaajat ansaitsevat kuoleman, tappavat sadistit sadistisen sellaisen. Yksilöt sitoutuvat toimiessaan siihen, että heidän tekojaan voidaan pitää universaaleina lakeina: kuka tahansa on oikeutettu toimimaan heitä kohtaan samoin kuin he itse toimivat. Eikä natseilla siis ole, oman filosofiansa ja toimintansa mukaisesti, minkäänlaista ihmisarvoa.

Tarantino onnistuu esittelemään hienosti natsien arbitraarista ihmiskäsitystä: juutalaisiin kohdistuvan vihan totaalista käsittämättömyyttä. Omassa vihassaan he langettavat itseensä täydellisen vihattavuuden.

Natsien ollessa kyseessä elokuvan ehdoton moraalikäsitys tuntuu vääjäämättä oikeutetulta - ja sillä Tarantino pelaa taitavasti. Inglourious Basterds on tarina kostosta, joka on niin perusteellisesti oikeutettu, ettei katsoja voi kuin ihailla juonen aukottomuutta. Lisäpotkua tuo vielä se, että Tarantinon moraalin mukaan myös kostajat joutuvat vastaamaan teoistaan. Katsoja joutuu hyväksymään, ettei kellekään anneta armoa. Eikä järjestelmä olisi autenttinen vailla muutamia poikkeuksia: Brad Pittin jenkkikostaja Aldo Rein jää basterdseista henkiin, samoin natsikapteeni Landa, joka saa rangaistuksensa ikuisen merkinnän muodossa. Oikeus tuntuu toteutuvan, mutta ontuen, niin kuin tosielämässäkin.

Tarantinon tapa käyttää väkivaltaa on henkeäsalpaavaa: peittelemätöntä, häpeilemätöntä, vähättelemätöntä. Ihmisen pahuus saa rehellisen käsittelyn. Ja silti tehdään viihdettä - tästä Tarantinoa on paljon syytettykin. Inglourious Basterds on kuitenkin todella älykästä viihdettä. Niin paljon asiaa Tarantino on sisällyttänyt elokuvaansa. Toiset elokuvat elävät elokuvassa, visuaaliset yksityiskohdat ovat taidolla rakennettuja ja alusta saakka tarkkailussa ovat myös kielen ja kielitaidon kysymykset. Nyt ei tehdä Hollywoodelokuvaa, jossa saksalaishahmot puhuvat englantia saksalaisittain murtaen. Kielitaidottomille jenkeille nauretaan räkäisesti, mutta myös ranskalaisten, saksalaisten ja brittien stereotypioille. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Christoph Waltzin natsi"etsivä" Landa luo elokuvaan kammottavan jännitteen, ja Mélanie Laurentin Shosanna on täydellinen sankaritar. Brad Pittin Aldo Rein sulattaa pois näyttelijää kohtaan Neljästä vuodesta Tiibetissä kummunneet antipatiat. Pitkään aikaan ei ole elokuvateatterissa annettu aplodeja. Nyt annettiin.

Dekkarikesä jatkuu

Lukaisin viikonlopun aikana Stieg Larssonin paljonpuhutun dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa, yhteensä n. 1300 sivua, ja totesin törmänneeni aikuisten Harry Potteriin (olen jälkijunassa, tiedän). Yhteiskunnallisia vääryyksiä: vaiettua pahuutta, median ja viranomaisten harjoittamaa vääristelyä, epäoikeudenmukaisuutta - ja pääosassa muutamia ihmisiä, joita ohjaa vahva oikeudentunto. Ihanan koukuttavaa!

Lapsuudesta peräisin oleva Agatha Christie-fanius heräsi uudelleen henkiin sarjan ensimmäistä osaa Miehet, jotka vihaavat naisia (2005) lukiessa. Larsson rakentaa hienosti mysteeriä vanhan tapauksen ympärille: nuori tyttö on 40 vuotta sitten kadonnut jäljettömiin suljetulta saarelta, ja joku sukulaisista on syyllinen. Vähitellen alkaa paljastua vielä laajempi vyyhti naisiin kohdistuvaa vihaa ja väkivaltaa. Rikoslehdistä tuttuja selvittämättömien rikosten kuvauksia muistuttava tarina on aidosti pelottava ja järkyttävä. Romaanin kehyksenä puolestaan on tarina nykypäivän talousrikollisuudesta, törkeästä talouspetoksesta ja sen peittämisestä sekä median taipumuksesta ylistää ja ihannoida rikkaita ja menestyviä. Romaanin päähenkilö, toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankilaan kunnianloukkauksesta hänen paljastettuaan talousrikosten vyyhdin - ja muu media sulkee silmänsä teollisuuspohatan väärinkäytöksiltä. Blomkvist miettii, miksi talousrikoksiin ei suhtauduta vakavasti ja miksi lehdet suitsuttavat suuryrityksiä, kun niiden pitäisi suhtautua kriittisesti ja valvoa oikeutta.

Toinen osa jatkaa tiiviisti siitä mihin jäätiin, samoista teemoista mutta niitä syventäen. Erityisesti median sokea ja tuhoisa rooli nousee pintaan. Ja se viha. Pian käy ilmi, että Larsson rakentaakin laajempaa kronikkaa päähenkilöistään. Kyse on jälleen naisiin kohdistuvasta väkivallasta, seksuaalirikoksista ja vallan väärinkäytöstä, joita on käsitelty jo edellisessä osassa. Jollakin käsittämättömällä tavalla Larsson vaan osaa punoa langanpäät yhteen oikeissa kohdissa ja oikealla tavalla niin, että romaanin lopussa mikään ei jää häiritsemään - ennen kuin aloittaa seuraavan ja muistaa, että tosiaan.

Larssonin toinen päähenkilö, Lisbeth Salander, on outo tyyppi. Äärimmäisen lahjakas mutta sosiaalisesti täysin eristynyt nuori nainen, jolla on korkea moraali ja ääretön viha pahoja ihmisiä kohtaan - erityisesti miehiä, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Ensimmäisessä osassa turvapalvelulle ihmisistä selontekoja tekevä Salander on päätynyt auttamaan Mikael Blomkvistiä saaren katoamisen sekä talousrikosten selvittämisessä. Samalla hän käy omaa taisteluaan yhteiskuntaa vastaan. Hänet on teininä "tuomittu" holhouksenalaiseksi ja uusi edunvalvoja käyttää asemaansa törkeästi väärin.

Toisessa osassa Tyttö joka leikki tulella (2006) Salanderia epäillään kolmen ihmisen murhasta ja hän on jälleen vaarassa joutua kontrolliyhteiskunnan jalkoihin. Viranomaiset ovat päättäneet, että hän on mentaalisesti sairas, joskaan diagnoosia ei ole, sillä Lisbeth ei ole koskaan suostunut puhumaan psykiatrin kanssa - ja vähitellen käy ilmi, että hänellä on syynsä. Osa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan koskevista papereista on oudosti kadonnut, osa taas vääristelee totuutta. Sosiaalitoimen mukaan hän on prostituoitu istuttuaan teini-iässä humalassa samalla puistonpenkillä vanhemman miehen kanssa ja hän on vähä-älyinen ja vajaamielinen, sillä hänellä ei ole peruskoulun päättötodistusta. Poliisi joutuukin ratkomaan "skitsofreenisen lesbosatanistin" mysteeriä. Salanderin tuntevat ihmiset puhuvat kuitenkin täysin eri kieltä kuin mitä viralliset paperit ja sieltä tietonsa onkiva media. Romaani kertoo karua tarinaa ihmisten kontrolloinnista ja leimaamisesta, yhteiskunnallisten elimien kyvyttömyydestä erottaa oikeaa väärästä, sekä suoranaisesta pahuudesta, jota harjoitetaan yhteiskunnan järjestyksen nimissä.

Toinen osa ei ole kerronnallisesti yhtä viehättävä kuin ensimmäinen, jota määrittivät hidas mutta varma eteneminen sekä henkilöiden ja todellisuuden rakentamisen huolellisuus. Henkilöhahmojen ja aiempien tapahtumien kertaamiseen joudutaan käyttämään liikaa energiaa, samoin action-tykittämiseen, lajityyppi onkin erilainen kuin ensimmäisessä osassa. Uudet elementit, poliisitutkinta Lisbeth Salanderista sekä Salanderin henkilökuvan syventäminen, ovat kuitenkin nautinnollista luettavaa. On ihana seurata, miten jälleen syntyy ihmisiä, jotka osaavat toimia inhimillisesti ja oikein moraalin harmailla alueilla. Larssonilla onkin kyky tasapainottaa: käsittämättömältä tuntuvaa pahuutta, mutta myös toivoa ja rakkautta.

Nyt juoksen kauppaan hakemaan viimeistä joka, yllätys yllätys, jatkaa taas siitä mihin jäätiin (vaikka romaanit toimisivat kyllä yksinäänkin). Ihana koukuttua!

Jeanette Winterson: The Stone Gods

Emerson said that the rarest thing on the planet is a truly individual action - but I'd set the bar at a story told. It's why the nineteenth-century writers favoured such long and satisfyingly plotted novels. Some of them - like George Eliot - really believed there was something to tell and that we could tell it. Dickens knew very well that we could not, but he told it anyway, glittering and bravura. It's one way of defying chaos - the kind of Chaos, with a capital C, that can't be avoided; the exuberant, unfolding, unpredictable universe, expanding when it should be contracting, made largely of something that is not something but nothing - dark energy, anti-matter. A thing unconfined. What to say when the certainties fail? Words are the part of silence that can be spoken. (Jeanette Winterson 2007 Stone Gods, 125.)

Jeanette Winterson kysyy uusimmassa romaanissaan tuttuun tapaan kysymyksiä ihmisen luonnosta, olemassaolosta ja elämän merkityksestä. Toistosta ja mysteeristä.

Teoksen henkilöhahmot ovat kuin me, arjessaan ja ongelmissaan, mutta todellisuudet ovat toisia: tiloja mielikuvituksen, historian ja tieteen rajamailta. "Stories are always true. It's the facts that mislead", päähenkilö Billie Crusoe kirjoittaa jossakin tulevaisuudessa, romaanin ensimmäisessä osassa (p. 53).

Uudessa maailmassa robo sapiensit on kehitetty korjaamaan inhimillisiä erehdyksiä ja tekemään rationaalisia päätöksiä ihmiskunnan puolesta mutta, kuten Wintersonilla aina, samalla käy ilmi, että rakkaus, halu ja taide voittavat järjen ja järjestyksen. Myöskään kehittyväksi ohjelmoidulle robotille ei riitä laskelmallinen hyödyn ja päämäärien maailma, vaan hänkin haluaa selitysten ja vastausten lisäksi myös ymmärtää tätä todellisuutta: Mistä runot kertovat? Millaista on rakkaus?

Winterson ohjaa törmäyskurssille ne faktat, joita maailmasta tiedetään ja elämän arvoituksellisuuden - konkreettisestikin. Sattumanvaraisuus, epävarmuus ja merkityksettömyys kohtaavat inhimilliset yritykset tuottaa merkitystä ja vaikuttaa niin ympäröivään todellisuuteen kuin myös omaan elämään - oli tuon vaikutuksen antama suunta sitten kohti hyvää tai huonoa.

This is a quantum universe --- neither random nor determined. It is potential at every second. All you can do is intervene, robo sapiens Spike opettaa päähenkilölle (p.62).

Ensimmäisessä osassa maapalloa muistuttava Orbus on tuhoutumassa, kun luonnon resurssit on käytetty eikä ihminen suostu katkaisemaan kehitystään. Avaruudesta löytyy kuitenkin toinen, vasta evoluution alussa oleva planeetta, jonka ihminen aikoo asuttaa. Ensin on vain tuhottava sitä asuttavat dinosaurukset ja ratkaistava, miten rakentaa sinne uusi elämä luopumatta teknologian tuomista mahdollisuuksista.

Toinen osa avaa läpi teoksen kulkevaa Robinson Crusoe-intertekstiä. Siinä palataan tuhoisan kehityksen ja valintojen alkutaipaleelle, aikaan jolloin ihminen etsi uutta tilaa itselleen toisia mantereita valloittamalla. Eurooppalaiset tekevät valloitustyötään ja samalla alkuperäiskansat muuttavat Pääsiäissaarella luonnon järjestystä jättimäisiä kivijumalia rakentaen, vailla mitään "rationaalista" syytä. Kapteeni Cookin miehistön jäsen jää laivastaan jälkeen ja pohtimaan alkuperäisväestön ja oman rotunsa toimintaa:

And I thought of the immense human effort that is put to enterprises of all kinds that yield no obvious return and yet are deemed more worthy than the grazing of oxen and the manufacture of cloth. I do not deem this as fault. There must be some part of Man that is more than his daily round. Some part of him that will use his profit on a matter of no profit, for the Bible says to us, 'What should it profit a Man that he gain the whole World and lose his own Soul?' But none has seen his Soul, yet all have seen a small corner of the world, and would have more of it. (p. 108.)

Romaanin kolmas ja neljäs osa kertovat Wintersonille tuttua tarinaa syntymästä, hylätyksi tulemisesta ja rakkaudesta. Tuhoutuvat planeetat ja hylätyt vastasyntyneet lapset vertautuvat toisiinsa, ihmiskunnan armoilla, rakkaudesta riippuvaisina. Viimeinen osa sitoo tarinat yhteen, ja moniin todellisuuksiin ja aikoihin sijoittuva romaani onkin lopulta tarina toistuvista maailmoista. Historia ja elämä toistuvat samanlaisina, täynnä vääriä valintoja ja kohtuuttomuutta - mutta silti itsessään arvokkaina.

There must have been a moment when the universe itself said yes, when life was imperative, and either this can be read as blind and deterministic, or it can be read as the exuberance of a moment that leaves an echo on every living thing for ever.
Any scientist can say what happened in the seconds after the Big Bang, but no one has any idea what was happening in the seconds before. The cosmic Yes. Yes, I said, and Yes.
My mother saying yes to my father and, like it or not, that was yes to life and, like it or not, that life was me. (p. 179.)

The problem with quantum universe, neither random no determined, is that we who are the intervention don't know what we are doing... (p. 183.)

Vonnegutia kesällä: ajatuksia inhimillisyydestä ja olemassaolosta

Olen istunut nyt päiväkausia Hesperiankatujen välisellä ruohikolla lukemassa. Pensaat vaimentavat Mechelininkadun äänet ja tuossa kohdassa on rauhallista olla: ei vielä rannan tohinaa muttei täysin yksinäistäkään.

Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?

I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)

Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.

Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.

Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.

Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).

Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:

It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)

Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).

Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.

Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:

The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)

Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.

Ihmisyys on siis hohtava viiva.

Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.

His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)


---------
Valikoituja sitaatteja:
---------

*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:

Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)

It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)

There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)

*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:

The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)

*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:

There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)

The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)

The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)

A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)

Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)

*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:

I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)

*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:

As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)

Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)

Pieni ajatus eläimen omistamisesta

[Keskeneräiset]

Opin hiljattain, että modernin eläinsuojeluliikkeen ytimessä, nimenomaan filosofiselta kannalta, on Peter Singerin teos Animal Liberation (1990), joka nojaa utilitaristiseen moraalikäsitykseen ja jonka keskeinen sanoma on kärsimyksen, niin ihmisten kuin eläintenkin, minimoimisen vaateessa. Viime päivät olen kuitenkin joutunut pohtimaan kärsimyksen mittaamista.

Miten mitata kärsimystä? Missä vaiheessa sisätiloissa koko elämänsä eläneen eläimen, joka on kovin kaukana ja erottunut luonnosta ja lajitovereistaan (niin niiden käyttäytymisestä kuin myös fyysisiltä kyvyiltään), elämänlaatu saavuttaa kärsimyksen rajan? Luonnossa asia on yksinkertainen, mutta kodeissa joudutaan miettimään kysymyksiä, kuten kuinka pitkään sairastaa - ja jopa - kuinka pitkään vanheta? Lääketieteellisesti elämän pitkittäminen on nykytekniikoilla ja -tiedoilla mahdollista. Ja toki myös elämän laadun parantaminen. Mutta miten tasapainoilla määrän ja laadun hatarilla soilla?

Jokaisella kotieläimen omistajalla pitäisi olla takataskussaan valmiina hyvinkin pikainen päätös eläimen lopettamisesta, sekä noin 2000 euroa rahaa mahdollisia hoitoja varten. Kuolemaan johtavaan, hitaasti kuihduttavaan ja kivuliaaseen sairauteen sairastunut eläin pitäisi osata lopettaa välittömästi silloin, kun elämäninto tuntuu katoavan. Mutta missä kohtaa tämä tapahtuu, tämä huomataan, käytännössä? Ehkä kuitenkin vasta diagnoosin kuullessa - jolloin on jo tehty ehkä pitkään päätöstä lääkärissäkäynnistä. Ja ehkä vieläkin vaikeampaa on tehdä päätöksiä silloin, kun terve ja nuori eläin yhtäkkiä sairastuu.

Nuori eläin toipuu esimerkiksi leikkauksista, mutta pelastaakko leikkauksella vanha eläin, jonka toipuminen ei ole enää varmaa ja jonka elämänlaatu tuntuu kärsivän kriittisesti toipilasajasta?

Arka aihe

Luin aamun Hesarista jutun otsikolla "Natsisarjakuva suututti juutalaisseurakunnan". Vihreä lanka oli julkaissut viime perjantain lehdessään Sami Ahon sarjakuvan (kuvassa yllä), jonka tarkoituksena oli kritisoida Israelin sotatoimia Gazassa. Kritiikki tehtiin sarjakuvassa ironisella huomautuksella, jonka mukaan Israelin lipussa oleva Daavidin tähti ja hakaristi ovat alkaneet muistuttaa toisiaan: "Tämä kuusisakarainen symboli on ruvennut muistuttamaan... tätä toista nelisakaraista symbolia."

On aika selvää, että Vihreän langan tai taiteilijan ei ole ollut tarkoitus loukata sarjakuvalla juutalaisia kansanryhmänä - vaan nimenomaan kritisoida Israelin tämänhetkisiä toimia palestiinalaisia vastaan. Moni on kuitenkin kokenut, että sarjakuvassa esitetty tähti rinnastuu yleisellä tasolla Daavidin tähteen juutalaisten symbolina ja että sarjakuvan taustalla häilyy väite, jonka mukaan israelilaiset (tai pahimmassa tapauksessa "juutalaiset" ryhmänä) toimivat kuin natsit. Päätoimittajan mukaan sarjakuvassa näkyy selvästi, että kyseessä on Israelin lippu eikä Daavidin tähti ja ettei juutalaisten loukkaaminen ryhmänä ole tarkoitus. Toisaalta ainakaan hesarissa olleesta kuvasta tämä ei ihan tullut selväksi. Daavidin tähden ja natsisymbolin rinnastaminen on lisäksi ollut toisen maailmansodan jälkeen yleinen tapa esittää antisemitismiä kuvallisesti. Taiteilija tai lehti eivät ehkä tulleet ajatelleeksi näitä erilaisia konnotaatioita, tai sitten he ottivat tietoisen riskin pyrkiessään tuomitsemaan Israelin mahdollisimman kärjistetyin keinoin.

Näyttää siltä, että antisemitismin käsite on ihan yleisestikin alkanut nykypäivänä ottaa uusia muotoja ja linkittyä yhteen erityisesti Israelin toimintaan liittyvän ärtymyksen ja jopa vihan kanssa. Samaten tähän on liittynyt USA:n toimintaan Israelin tukijana (ja ylipäänsä maailmalla, Afganistanissa, Irakissa) kohdistuva kritiikki. Vihreän langan sarjakuva oli ainakin itselleni muistutus tästä huomiosta, jonka tein jo muutamia vuosia sitten. Israel ärsyttää ja tuo ärsytys yleistetään kohtuuttomalla tavalla yleisesti juutalaisia koskevaksi. Vanhat merkitykset karsiutuvat pois ja tilalle syntyy uusia. Ja tässä muutoksessa antisemitismin käsite ikään kuin lievenee: se ei olekaan enää muuta kuin vastalause Israelin politiikalle. Tämä on aika luonnollista, ja tapahtuu epäilemättä niiden ihmisten mielissä, joille holokausti ja natsi-Saksan teot ovat (ajatuksellisesti) kaukana. Unohdetaan, kuinka vakava sana antisemitismi on - ja miten musertavia ovat historia ja todellisuus tuon käsitteen takana.

Tuntuukin tärkeältä, että nykyisten valtioiden politiikka ja väärät teot pidettäisiin erillään menneistä tapahtumista - ainakin tätä aihepiiriä käsiteltäessä. Muuten mennään helposti harhaan ja tullaan tuottaneeksi sivumerkityksiä, jotka saattavat sisältää jotakin, mitä ei olla tarkoitettu. Antisemitismi johti 1930-40-luvulla natsi-Saksan suorittamaan massiiviseen kansanmurhaan. Ja tätä merkitystä se edelleen kantaa - huolimatta siitä, että tämä pääsisi joskus unohtumaan historian kulkiessa ja uusien vääryyksien tullessa vastaan.

Aivan toisena aikakautena, talvella 2008-2009 Israelin valtio vastasi palestiinalaisten ääriliikkeiden ohjusiskuihin hyökkäämällä Gazaan ja vetäytyi sieltä lopulta kansainvälisen painostuksen myötä. Samaan aikaan Israelia tukeva Yhdysvallat sai uuden toivoa herättävän presidentin ja entisten johtajien toivotaan joutuvan oikeuden eteen.

Olin sattumalta Berliinissä, kun Gazaa alettiin pommittaa. Siellä oli helppo pitää kaksi asiaa ja historiallista tilannetta erillään. Televisio näytti iltaisin Israelin sotatoimia, jotka suuri osa maailmaa tuomitsi jo silloin. Päivisin havaitsimme, miten vahvasti toisessa maailmansodassa murhattujen juutalaisten, mustalaisten, kommunistien, homoseksuaalien ja toisinajattelijoiden muisto on edelleen läsnä. Oli oikeastaan yllättävää, miten avoimella, kunnioittavalla ja - katuva on ehkä väärä sana - surevalla tavalla joukkomurha oli esillä Berliinissä eri monumenteissa, muureihin kiinnitetyissä laatoissa ja muistopatsaissa. Historia oli siellä paljastettuna kaikessa kaameudessaan, mitenkään peittelemättä tai siloittelematta, niin mikro- kuin makrohistoriankin tasolla, ihmisyksilöiden nimiä ja tarinoita myöten.

Natsisymboli kantaa vahvaa latausta. Sitä ei voi vaieta kuoliaaksi antamatta sille lisää voimaa, eikä sitä pidäkään poistaa kulttuurimme kuvastoista. Historiaa on kannettava mukana. Daavidin tähden, juutalaisten tunnuksena, rinnastaminen tuohon symboliin kuitenkin halventaa auttamatta toisessa maailmansodassa kärsineiden juutalaisten muistoa - näin merkit toimivat. Nuo kaksi merkkiä yhdessä vievät meidät semanttisesti 1940-luvulle - eivät tähän päivään.

Se, menikö Vihreä lanka sarjakuvallaan harhaan, riippuu oikeastaan vain siitä, onko kuvassa Daavidin tähti vai Israelin lippu. Vastaus on kuitenkin tulkinnan varainen.

Tylsintä asiassa on ehkä se, että kristillisten Bjarne Kallis yrittää nyt kalastella itselleen suosiota asian tiimoilta asettamalla Vihreät vastuuseen kuvasta. Vihreä lanka pahoitteli jo.

Politiikka on taas täällä: yhteisöllisyydestä ja sen ulkopuolesta

Tämä sekamelska, jota kutsutaan onneksi: mielenrauhaa, iloa, haasteita, läheisyyttä. Kyse on yksilön taipumusten ja luonteen sovittamisesta osaksi yhteisön pyrkimyksiä, joihin toivon mukaan kuuluu nimenomaan rauha, eikä vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta.

Ehkä onnea etsivä yksilö ei voi saavuttaa hetkellisestikään päämääräänsä vain yksin, auttamatta yhteisöään kohti samaa, kokematta hieman terveellistä stressiäkin siitä. Terveellisen stressin ero vääränlaisesta stressistä on radikaali: se on huolta muiden, ei vain omasta onnesta. (Heidi Liehu 2008 Kultainen varis, 15.)

...rauha, ei vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta...

Näin kunnallisvaalien alla, ehdokkaita katsellessa, tulee helposti taas miettineeksi erilaisia poliittisia ajatusmalleja ja mielipiteitä.

Etenkin yhteisöllisyyden kysymykset pohdituttavat. Nythän päätetään myös niistä yhteisöistä, joissa me elämme - päättäjistä yhteisöillemme. Minkälaista on tuo halu toimia yhteisön hyväksi, johon Liehukin viittaa? Entä mikä on kullekin (yksilölle, poliitikolle) yhteisö? Ketkä siihen kuuluvat, ketkä suljetaan ulkopuolelle?

Olen Heidi Liehun kanssa samoilla linjoilla: onni on laajempaa hyvinvointia, rauhaa, hyvää elämää, mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle tai lähimmille kaltaisille. Se on yhteisön hyvinvointia ja sen rajojen avoimuutta: vieraiden ja vierauden hyväksymistä osaksi yhteisöä.

Meillä normikansalaisilla on velvollisuuksia myös toisia ihmisiä kohtaan ja meidän on pidettävä myös toisten onnea tekojemme päämääränä. Poliitikkojen tehtävänä on toimia näin yhteiskunnallisen lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan tasolla.

Yhteisöllä ja siihen kuulumisella tarkoitetaan kuitenkin myös ihan toisentyyppisiä asioita: esimerkiksi velvollisuuksia ainoastaan samaa kansalaisuutta edustavia yksilöitä kohtaan. Yhteisön käsite ei kaikille lue sisäänsä kaikkien yksilöiden oikeutta olla osana sitä: rotu, uskonto, kulttuuri, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä sulkea yksilöitä yhteisön ulkopuolelle - huolimatta siitä, että tämä on erilaisten ihmisoikeus- ja tasa-arvolakienkin nojalla kielletty.

Esimerkiksi poliittisen maahanmuuttokriittisyyden ja monikulttuurisuuskritiikin kanssa tuntuu kulkevan usein rinta rinnan puhdas muukalaisvihamielisyys, myös eduskunnassa, kuten Helsingin Sanomat Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen ja Panu Laturin kokemusten kautta uutisoi.

Lainsäädäntö ja erilaiset eettiset normistot toki estävät suoranaista rasistista toimintaa, mutta alkanut trendi näkyisi jatkuvan näidenkin vaalien alla (ja ehkä sunnuntain jälkeen myös tuloksena): kunnallisehdokkaista löytyy turhankin helposti ehdokkaita, jotka suoraan myöntävät suhtautuvansa kielteisesti "monikulttuurisuuteen" - mitä tällä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.

Toki poliittinen kenttäkin on omanlaisensa yhteisö, eikä sieltä voi sulkea pois yksilöitä heidän henkilökohtaisten arvojensa takia, niin kauan kun nuo arvot toteutuvat lain rajojen sisäpuolella. Ja viime kädessä kyse on äänestäjien arvoista ja äänestäjien päätöksestä, saamme siis (kansana) syyttää itseämme. Kehityskulku on kuitenkin huolestuttava.

Mainittu monikulttuurisuus on hämmentävä termi sinänsä, sitä kun on alettu käyttää eräänlaisena muukalaisvihan eufemismina: on paljon parempi puhua "monikulttuurisuuden" tuottamista ongelmista kuin omista rasistisista asenteista tai arvoista, jotka todellisuudessa rakentavat tuota kyseistä ongelmakenttää.

On myös turha enää edes puhua "monikulttuurisuuden" tuomista rikkauksista, kulttuurin muuttumisesta dynaamisemmaksi, toiseuden käsittelemisen merkityksestä meille kaikille, sillä vastaväittäjillä on paljon sellaista sanottavaa, joka menee koko problematiikan ohi. Argumentteja, joiden sisältö on tuttu jo sananlaskuista: "maassa maan tavalla", "oma maa mansikka...", "veri on vettä sakeampaa" jne. Toiseuden ja vierauden poissulkemisella yhteisöistä on pitkät perinteet suomalaisessakin kulttuurihistoriassa.

Lopullinen, syvin, tärkein kysymys on kuitenkin eettinen. Monikulttuurisuudelta ei pidä vaatia hyödyllisyyttä yhteisölle, vaikka sillä sitä voisi ollakin. Toiseuden hyväksymisen ja kaikkien ihmisten tasaveroisen kohtelun on oltava arvo sinänsä.

Tämän sisäistämisen jälkeen voidaan miettiä, miten toimia yhteisössä, jonka jäsenten keskinäiset arvoperustat eroavat toisistaan, joilla on erilaisia intressejä ja päämääriä. "Järkevöittää" sitä maahanmuuttopolitiikkaa (mitä monet vaativat, kun eivät suoraan enää voi puhua rajojen sulkemisesta), parantaa järjestelmää, mutta mieluiten ja ennen kaikkea oppia hahmottamaan ja hyväksymään erilaisia kulttuurisia arvoja.

Itse pystynen elämään myös perussuomalaisten kanssa. Joskin, kun eräässä vaalikoneessa kysyttiin, koetko ympäristösi turvalliseksi, en voinut olla myöntämättä että rasismi ja muukalaisviha kyllä pelottavat. Luulen, että kysymystä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulkita näin. Luulen, että minun oli tarkoitus pelätä niitä "erikulttuurisia" muukalaisia.

Traaginen erehdys. "Evoluutio on sopeutumista oleviin oloihin, ei tuleviin."

Kyetäkseen paremmin uimaan ja sukeltamaan siivetönruokit olivat aikoinaan evolutiivisen hitaasti luopuneet lentotaidosta. Sukupuuton valossa se oli traaginen erehdys, mutta niin evoluutio toimii: eliöt sopeutuvat oleviin oloihin, eivät tuleviin, joista eivät vielä mitään voi tietää. Satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten siivetönruokit eivät olleet aavistaneet, että joskus vielä maailmassa olisi olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä. (Maarit Verronen 2004 Keihäslintu, 160.)

"...olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä"... Mukavia tuollaiset olennot. Verrosen romaanin siivetönruokki-intoilija on sympaattinen hahmo. Että jollekin kasvaa tärkeimmäksi ja merkityksellisimmäksi se, että saa jäljittää yli sata vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen linnun elämää.

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.

Jäin lisäksi koukkuun Foxilla viime vuonna alkaneeseen scifihömppään "Terminator: the Sarah Connor Chronicles", jossa eletään vuodessa 2007 (kronologisesti toisen ja kolmannen terminaattori-leffan välissä) ja yritetään muuttaa tulevaisuutta ennen kuin kyborgit tuhoavat viimeisenkin ihmisen.

Juoniaddiktina on vaikea ymmärtää sitä, että Terminaattoreissa tulevaisuuden ja menneen välisissä muutosyrityksissä ei aina synny loogista lopputulosta. Miten tulevaisuuden John Connor voi olla sama John Connor kuin vuodessa 1987 tai 2007? Eikö mennyt kaiken aikaa muuta tulevaa toiseksi, sehän noissa on ideana? Eikö John Connor muka tuhonnutkaan itseään geeniperimältään sinä yksilönä, joka hänestä oli tuleva lähettäessään ystävänsä suojelemaan menneisyyteen äitiään ja ystävän muuttuessa hänen omaksi isäkseen? Monimutkaista. Vähän kuin saippuasarjaa spekuloisi. Mutta toisaalta voi lähteä miettimään, että ehkä John on silti identiteetiltään sama, biologiasta ja geeneistä huolimatta, sillä sama sankarillinen äiti pysyy. Ehkä äidin muuttumaton käytös ja suuri rakkaus tekevät pojasta joka kerta saman miehen. Tämä on ehkä tarinan lopullinen opetus, vielä ei voi sanoa. Tulossa on ilmeisesti elokuva Johnin aikuisuudesta siellä tulevaisuudessa, joskus vuonna 2009, meidän ajanlaskuamme. Sitä odotellessa...

Televisiosarjassa mielenkiintoista on myös kysymys robottien (tai kyborgien) mentaalisista kyvyistä (ne eivät ehkä nouse ensimmäisenä pohdinnan kohteeksi Schwarzeneggeriä katsoessa). Näyttää siltä, että Johnia suojelemaan lähetetty (tällä kertaa tyttö)robotti on sarjan mittaan hyvää vauhtia inhimillistymässä. Jos esimerkiksi taide tai luovuus toimivat subjektiuden mittareina, robotti on todella hankkimassa itselleen identiteettiä kiinnostuessaan empatian kysymyksistä ja taiteesta, kauneudesta, tanssista. Vähitellen hän ei ole enää ainoastaan rationaalinen ja intentionaalinen olento (molemmat kyvyt kyborgille ohjelmoitavissa) vaan myös tunteva ja kokeva yksilö. Sarjan ihmishahmot kuitenkin edelleen suhtautuvat tyttöbottiin vihattavana teknologisena oliona, joka uhkaa ihmiskuntaa ja jota ainoastaan käytetään välineenä ihmisten voiton saavuttamiseen. Villi veikkaukseni on, että sarjassa maailman kohtalon tulee kuitenkin ratkaisemaan ihmisten empatiakyky, ei se, saadaanko teknologian kehittyminen katkaistua ajoissa tai viimeinenkin robotti tuhottua maan päältä.

"Evolutiivinen hitaus", josta Verrosen katkelmassa puhutaan, ei toteudu tällaisessa menneen ja tulevaisuuden välillä liikkuvassa scifissä: evoluutiosta tuleekin silmänräpäyksessä tapahtuvaa kehitystä, sopeutumista tuleviin oloihin jossakin eri mahdollisten maailmojen väliltilassa, kun kaikki vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen ja menneisyys ja tulevaisuus muuttavat toisiaan hurjassa ajattomassa limbossa.

Erilaisia traagisia erehdyksiä...

Maiseman rumuudesta ja Messagerista; etiikasta ja addiktiosta

Ympäristö jossa kirjoitan on vuodesta 1970 lähtien ollut työskentelylleni tyypillinen ja - niin kuin tähän asti on tuntunut - myös välttämätön. Olen metsässä. Olen yksin. On kesä. Tarkemmin sanottuna kesäkuun alku, joka tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kolea; kitsas ja julma. Halla on tappanut sireenit nupulle. Ruoho ei jalkojaan jatka. Kuollut viimekesäinen heinä kojottaa yhä pystyssä ja hallitsee aavemaisena näköpiiriä. Puiden lehtien kasvu on jäänyt puolitiehen. Linnut värisevät öisin ääneen ja niitä tuntuu olevan tänä kesänä vähemmän kuin ennen. Pääskyset eivät pesi vintillä; koko tässä talossa viime kesänä majaillut kanta on ehkä tuhoutunut muuttomatkalla tai syöty etelässä. Ensimmäisen kerran tämä maisema on mielestäni ruma. Oli hyvä että tulin kirjoittaakseni siitä silloin kun se tuntui hymyilevän ja puhuvan minulle, kun kaikki tuntui olevan pelkkää valoa, lämpöä ja aurinkoa ja moninkertaisesti täynnä yksityiskohtia joille olen myöhemmin sokeutunut. Nyt tästä maisemasta ei syntyisi kovinkaan myönteistä kuvaa. Siis kaikella on todella aikansa; herkistymisen aika. (Eeva Kilpi 1976 Ihmisen ääni, 26.)

Löysin vahingossa kirjastosta Ihmisen ääni-nimisen 70-lukulaisen kirjasarjan, joka on "intiimisti tunnustuksellinen uusi teossarja, jossa tilittävät suhdettaan ihmisenä olemiseen ja elämään henkilöt joilla on persoonallista ilmaisukykyä ja sanottavaa lähimmäisilleen". Ensimmäiset kirjoittajat olivat Eeva Kilpi, Elina Karjalainen, Pentti Saarikoski ja Roger Garaudy. Kiinnostava perspektiivi omaelämäkerralliseen puheeseen, en tiennyt tällaista olevankaan - näin kustantajan sanelemaa tekstiä, ilmeisesti silloiseen maailman ja kulttuurin tilanteeseen vastaavaa. Mutta juuri nyt saan jotakin irti vain ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan, lähinnä sääolosuhteisiin ja siihen, miltä todellisuus kadulla näyttää - yhtä rumalta kuin Kilven kesäkuu.

Ulkona on pirun kylmä ja sateista. Pimeää ja sateista. Ja miksi edes kirjoittaa tällaisessa maailmassa? Eeva Kilpeäkään ei itse asiassa Ihmisen äänen mukaan paljoa huvittanut. Alan ajatella, että Blanchot oli ehkä väärässä sanoessaan että toistaisimme vanhaa sanomaamme toistamasta päästyämme. Vaikka ehkä Ihmisen äänen olemassaolokin on jälleen uusi toiston todistus, sitten kuitenkin.

Mutta jonkin (jossei sitten kirjoittamisen tai ulkona kävelyn) täytyy viedä tilaa verkkokalvolta; musta maisema ei voi täyttää koko maailmaa.

Olen käynyt Anette Messagerin näyttelyn avajaisissa EMMAssa viime perjantaina. Olin suht tyytyväinen vaikka kriittinen: tarkoituksena oli varjella vanhaa kokemusta samasta kokonaisuudesta. Sisääntulo muistutti kovasti kesäisestä Pompidou-keskuksesta. Oli matkaansa ympäri ja ympäri tekevä Pinokkio ja katosta peilikeinuillaan riippuvat täytetyt linnut, oravat, kanit pehmolelupäineen. Muistin miten Pariisin näyttelyssä tuntui hetkittäin kuin olisi tullut huvipuiston seikkailutaloon, kulkemaan oudosta tilasta toiseen; Messagerin karmivaan ja kauniiseen ihmemaailmaan, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen vaihtavat merkityksiään. EMMAn näyttely ei kuitenkaan oikeastaan ole matka mihinkään, ja sieltä puuttui muutama suuri teos - ja näin keskeisiä tiloja. Mutta tärkein oli paikallaan: lapsen maailman elementit leluineen, värikynineen ja outoine yhdistelmineen, ruumiillisuuden moninaisuus, merenalaiset tai -sisäiset todellisuudet, yhtaikainen esteettisen ja käsitteellisen toisiinsa kietoutuminen.

Kaipaamaan jäin kuitenkin näytettä 1970-luvun feminismistä: "sananlaskuilla" brodeerattuja kangastauluja "Ma Collection de proberbes" (1974): Je pense donc je suce; Les larmes des femmes valent beaucoup et leur coûtent rien; Les femmes sont instruites par la nature, les hommes par les livres; L'homme a des yeux pour voir, la femme a des yeux pour être vue; Qu'y-a-t-il pire qu'une femme? Deux femmes. Ilmeisesti Pariisin modernin taiteen museolla oli tarve saada teos takaisin kokoelmiinsa.

Messager on keräilijä, maailmojen rakentaja, uneksija, nainen, havainnoija, totunnaisen rikkoja ja ajoittain täynnä mustaa huumoria.

Olen istunut kuuntelemassa luentoja joiden pitäjä puhuu suomea hieman murtaen. Pieniä outoja painotuksia siellä täällä. Ja sanojen taivutusvirheitä, enimmäkseen taivuttamatta-jättämisiä. Koherenssi ei meinaa pitää lauseissa. Sitä on ollut tavallaan mukava kuunnella, säröjä kielessä. Vaikka luentosalissa on kylmä, kylmä.

Olen lisäksi yrittänyt soveltaa erilaisia etiikan teorioita amerikkalaisten televisiosarjojen henkilöihin, lähinnä tapani mukaan Houseen ja 24:een, uutuutena nyt Prison Break. Mielenkiintoista kyllä, järkkymätön oikeudenmukaisuus, uhrautuminen toisten puolesta, yritys hyvittää pahoja tekoja ja "tarkoitus pyhittää keinot"-etiikan kritiikki ainakin vastuun kantamisen muodossa näyttävät kukoistavan siitä huolimatta, että itse sarjojen arvomaailma tai ainakaan todellisen maailman arvomaailma ei tunnu näitä puoltavan. Lojaalisuus, vastuu ja luottamus sekä ennen kaikkea rakkaus voittavat yksilön edun mennen tullen. Tämän täytyy olla kristillistä perää. Tai sitten noihin vaan onnistutaan käsikirjoittamaan kaikki mahdollinen, ja katsoja saa sieltä sitten poimia itse mieluisensa. Yritän muistaa, mitä Kristeva sanoi niistä mediakuvista, vaikka ulkona maisema masentaakin. Kuvilla on paha tapa täyttää pää. Ja käsikirjoittajat osaavat tehtävänsä: addiktion.

Muistiinpano: yksilön ja yhteiskunnan konfliktista

Nuoruusvuosieni psykiatrilla oli eräs lohduttava ja kaikesta moralisoinnista näennäisesti vapaa repliikki jota hän usein käytti: "Sehän nyt ei ole niin vaarallista". Tuntui luonnollisesti suurenmoiselta kuulla tämä tilanteessa jossa itseluottamuksen puute oli vallitseva ja häpeän, syyllisyyden ja pätemättömyyden tunteet viettivät riemujuhlaansa.

Kuitenkin tämä repliikki tuotti minulle suuren pettymyksen sitten kun olin tajunnut sen vilpillisyyden tai merkityksettömyyden, ts. että sen paikkansapitävyys oli hedelmättömästi rajoitettu tilapäiseen yksilökohtaiseen kriisikokemukseen, kun päinvastoin oli kysymys jostain hänen mielestään ilmeisen "vaarallisesta" juuri siinä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä, joka kaikesta huolimatta oli minulle tärkein.

Niin ollen ei ollut niin vaarallista juoda holtittomasti, mutta toisaalta se saattoi olla hyvinkin vaarallista, koska juopolla on vaikeuksia selviytyä elämässä, pysyä mukana kilpailussa kuten meidän yhteiskuntamme rakenne nyt kertakaikkiaan vaatii. Tätä vähäpätöistä tosiasiaa hän ei suinkaan ollut ensimmäisenä minulle osoittamassa. Se mitä etsin ei viimekädessä sittenkään ollut "rauha oman itseni kanssa" vaan sellainen paikka yhteiskunnassa, jossa minä samalla voisin tuntea itseni sekä hyödylliseksi että tyytyväiseksi. (Kihlman 1971/2000, 67.)

Olen lueskellut uudelleen Kihlmanin Ihmistä joka järkkyi ja siinä vaikuttaa edelleen se tarkkanäköisyys, jolla ihmistä ymmärretään osana yhteiskuntaa ja hänen ongelmiaan arvioidaan suhteessa toisiin ihmisiin. Näin ihmiset itsensä näkevät: sosiaalisina olentoina, yhteiskunnan jäseninä. Kihlmanilla harva yksilön ongelma on olematta sidoksissa ympäröivään maailmaan: riittämättömyyden, häpeän, syyllisyyden tunteet syntyvät suhteessa muuhun todellisuuteen, toisten ihmisten odotuksiin, arvoihin - olivat nuo odotukset tai arvot sitten kuviteltuja tai todellisia.

Kihlmanin äärimmäisen itsereflektiivinen teksti muistuttaa Simone de Beauvoirin markiisi de Sade-esseestä ("Onko Sade poltettava?"). Siinä Beauvoir käsittelee sitä, miten Saden ongelmat keskittyvät juuri yksilön ja yhteiskunnan väliseen konfliktiin. Sade oli toisaalta yhteiskuntaa vastaan asettuva kapinoitsija, hylkiö (pahakin), mutta toisaalta, tahtomattaankin, silti osa yhteiskunnallista järjestystä ja siten vastuussa omista teoistaan esimerkiksi oikeudellisesti.

Kihlman puolestaan puhuu siitä ristiriidasta, joka syntyy myös yksilön sisällä (piirre, jota Sadella ei ehkä ollut lainkaan): kapinoinnin halusta ja toisaalta miellyttämisen halusta, halusta toteuttaa ja täyttää kaikki yhteiskunnan asettamat (kuvitellutkin) vaateet. Kihlman kallistuukin usein kapinoinnin sijaan miellyttämisen puolelle, kykenemättä kuitenkaan tukahduttamaan kapinoivaa puoltaan, mistä seuraa ikuinen erehdyksen tai väärinteon, katumuksen, häpeän ja sovituksen kierre. Tätä kierrettä (että ihminen edes kykenee siihen) voisi tietenkin kutsua myös nöyryydeksi. Kyky häpeään ja syyllisyyteen kertovat ylemmyydentunteen puutteesta ja välittävästä suhteesta kanssaihmisiin - mutta joskus, kohtuuttomina, myös syvästä itseinhosta ja alemmuudentunnosta.

Tietenkin tässä tehty jako kahteen ääripäähän, miellyttämiseen ja kapinaan, jättää yhden puolen asiasta kokonaan käsittelemättä: miellyttämisen ja itsekkään kapinan välillä on pyyteetön halu toimia oikein suhteessa toiseen ihmiseen. Luulen, että Kihlmanin Kaikki minun lapseni (1980) keskittyy sitten tällaiseen aidosti eettiseen toimintaan yhteiskunnassa ja suhteessa toiseen. Ihminen joka järkkyi on puolestaan tunnustusromaani asioista, jotka eivät sinänsä asetu eettisiksi ongelmiksi vaan määrittyvät esimerkiksi "pahuudeksi" tai "hävettäviksi" vain suhteessa tietyn yhteiskunnan tai yhteisön sovinnaistapoihin tai käyttäytymissääntöihin.