Ääniä ja liikkeitä tilassa

Spaceparticles #5 from Liisa Pentti on Vimeo.

Toissa lauantaina käytiin katsomassa tämä: Liisa Pentti + Co:n Spaceparticles #5, Terry Rileyn teokseen In C.

Näin aiemmin keväällä videon, jossa 32 vähän heiluvalle alustalle asetettua metronomia vähitellen synkronoituu samaan rytmiin alustan liikkeen ansiosta. Metronomien sekasortoa ja hiljakseen rakentuvaa marssiääntä katsoo hypnotisoituneena. Vertausta Pentin esitykseen ei malta olla tekemättä tämän saman hypnoottisuuden vuoksi.

"Tilapartikkeleissa" (vai "tila-avaruuspartikkeleissa"?) - jotka ovat tanssijoita joista kukin edustaa Rileyn teoksen yhtä instrumenttia tai rytmiä - oli vielä vahvempi vangitseva voima. Tila ja musiikki ohjaavat seuraamaan aina yhtä tanssijaa ja yhtä ääntä, ja taustan muodostavat muut liikkeet ja muut äänet. Kohosteiseksi kulloinkin nouseva liike kertoo jotakin äänestä ja rytmistä, ja päin vastoin.

Toukokuun lopun ja kesäkuun alun Helsingin yllättävissä helteissä Suomenlinnan Galleria Augustan tila on kaunis, kirkas ja viileä. Rileyn teos kestää 63 minuuttia, samoin Spaceparticles. Tunnin teos on yhtä aikaa yllättävän kevyt katsoa ja samalla raskas; katsojien ruumiinlämpö laskee ja laskee kivisessä tilassa, tanssijat puolestaan muuttuvat lämpimimmiksi ja lämpimimmiksi. Tilan avoimuus, katsojien läsnäolo tilassa, ehkä tuottaa tunteen, että myös itse pitäisi liikkua - tai että on ikään kuin läsnä ja ulkopuolella yhtä aikaa.

Videossa, altaassa

Johtuuko se elämästä liikkuvien kuvien maailmassa vai omista mieltymyksistä (vai ensimmäisen vaikutuksesta jälkimmäisiin), mutta joka tapauksessa videotaide tuottaa ihan ihmeellisiä elämyksiä.

Tony Ourslerin outoja projektiohahmoja (sellaisia möykkyjä, johon oli projisoitu vihreitä ja violetteja alieneita) oli esillä Galleria Forsblomilla lähes viisi vuotta sitten, mutta ne palaavat aina mieleen. Samaten tanskalaisen Jesper Justin kovin perinteiset ja draamalliset lyhyet elokuvat, jotka olivat Carnagie-ehdokkaina 2008 (ja saivat toisen palkinnon).

Pyhäinpäivänä galleriat ja museot menivät tyypilliseen tapaan jo neljältä kiinni, mutta Amos Andersson oli kuuteen saakka auki ja päädyin sinne - vaikka täytyy myöntää, että Boutique-näyttelyn mainosmateriaalit eivät varsinaisesti sisään houkutelleetkaan. Sattumalta löytyvät kuitenkin parhaat asiat.

Amoksen ensimmäisen kerroksen parvi oli muutettu suljetuksi käytäväksi, jonka varrella oli esillä Paola Suhosen ja Mikko Ijäksen yhteisprojekti "Seitsemän sadun maa" (2012). Se koostui seitsemästä tilasta ja tilojen videoista, jotka olivat jossakin muotikuvan, mediataiteen ja amerikkalaisen elokuvan rajamailla. Ensimmäisessä tyttö kävelee koivikossa samalla kun katsojat haistelivat koivun tuoksua, toisessa katsottiin design-penkiltä jonkinlaista road-movieta. Ja kolmas, se paras, oli idealtaan aivan käsittämätön.

Paola Suhonen & Mikko Ijäs: Uima-allas, kuva: Kari Siltala

Suljetun parven laidalle oli kaakeloitu syvä uima-allas, joka käytännössä ulottui ensimmmäisen kerroksen lattiaan saakka. Pohja oli laatoitoitettu valkoisilla kaakelineliöillä, reunat sinisillä, ja katsojat kurkottivat parven kaiteen yli katsomaan uima-altaan pohjaa. Pohjalle virtasi ohut kerros vettä ja vedessä ja kaakeleissa oli kloorin tuoksu. Ja veden pintaan ja valkoisiin kaakeleihin oli heijastettu Suhosen ja Ijäksen video, jossa kaksi mallia kävelee uima-altaan reunalla. Välillä kuvaan piirtyy Ijäksen animoitu versio Botticellin Venuksen syntymästä. Samaan aikaan altaassa soi Magenta Skycode. Ihmiset roikkuivat parven yli, uima-altaan pohjaa tuijottaen, kloorilta tuoksuen.

Rukouksesta I: Hoeg ja Perko

Joudun nyt juoksemaan näitä ajatuksia läpi asiaan paremmin tarttumatta mutta jotakin on silti pantava muistiin ennen kuin kaikki katoaa. Tulee siis vielä postaus "Rukouksesta II".

Kuuntelin tänään Suomenlinnan kirkossa, Viapori Jazziin liittyen, Jukka Perkon, Severi Pyysalon ja Teemu Viinikaisen tulkintoja suomalaisista ja ulkomaisista virsistä. He ovat taltioineet levynkin, nimeltään Maan korvessa, ja olen sitä kuunnellut mutta live-esitys, valkea kirkkotila meren keskellä ja odottava yleisö kirkon penkeillä tekivät kokemuksesta, noh, hienon, koskettavan. Jotenkin vaikea löytää sanoja...

Ei ole mitenkään uusi asia linkitä yhteen uskonto tai jokin jumalallinen ja musiikki. Meillähän on Bach. Eeva-Liisa Mannerin romaanissa Tyttö taivaan laiturilla on esimerkiksi hieno kuvaus siitä, miten musiikki lähestyy transsendenttia ja millainen on subjektin kokemus tässä kaikessa.

Rupesin ajattelemaan nyt uskonnollisen musiikin, virren, ja rukouksen välistä yhteyttä. Rukouksen tarkoitushan on, pohjimmiltaan, antaa tukea yksilölle ja mahdollistaa kommunikaatio jonkin toisen kanssa. Tuo toinen voi olla Jumala tai ihan yksinkertaisesti vain minä itse, joku, joka kuuntelee. Samaten taide voi toimia psyykettä, mielikuvitusta, olemista tukien, vuorovaikutusta rakentaen. Ja erityisesti juuri musiikki, kielen rajat ylittävänä, kykenee ilmaisemaan sanomattomia kokemuksia ja päästämään ilmoille sen, mitä me koemme mutta mitä emme kykene artikuloimaan. Se ikään kuin, rukouksen tavoin, vapauttaa meidät kokemuksestamme ja saa meidät jakamaan sen toisen kanssa. Voisi siis ajatella, että musiikki jollakin tasolla tavoittaa kaikkein todellisimman ja on ikään kuin rukousta vailla sanoja. Se yhdistää taiteen ja rukouksen voimat.

Myös Peter Hoegin Kasper Hiljaisessa tytössä havaitsee sen eheyden, joka voi syntyä tämän - musiikin, rukouksen, rakkauden (merkityksen) - avulla. Musiikki pitää yllä merkitystä ja elämää, kun kaikki ympäriltä on hajoamassa:

Hän kuuli sateen soittavan katolla, ehkä Bachin kantaatteja. Kahden vuorokauden jälkeen hän kuuli Haydnin kuusi jousikvartettoa täysin selvästi, ne jotka Haydn oli kirjoittanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja niiden jälkeen soivat Mozartin kuusi kvartettoa, jotka olivat vastaus Haydnin säveltämiin. Siinä vaiheessa Kasper oli alkanut katsella yöuniaan silmät auki. Hän tajusi kyllä, että se mitä tapahtui musiikille ja sateelle oli yritys säilyä hengissä. Yritys luoda koossa pitäviä kokonaisuuksia hajoavaan todellisuuteen. (514.)

Hän tiesi elävänsä eräänlaista psykoosia, olevansa sen sisällä. Huoneen aaltoilevien seinien välissä muotoutui ihmishahmoja joilla oli eläimen pää, hän ymmärsi heti, että ihminen, joka viskattaisiin varoituksetta tähän tilaan missä hän nyt oli, menettäisi järkensä.
Hän tajusi että juuri rukous piti yllä eräänlaista mielenrauhaa. Se eteni vakaasti syvänä, musikaalisena sopeutumisena ympäristön rakenteettomuuteen. Rukous on hirsilautta, joka voi kuljettaa meidät vahingoittumattomina läpi avioerojen, läpi kaatokännien, sienitrippien, kolmannen asteen kuulustelujen, kuulemma jopa läpi kuoleman.
Rukous ja rakkaus. (Hoeg 2006, 518.)

Muistiinpano: Interferenssi. Sitaatteja Hoegiltä.

Törmäsin käsitteeseen nimeltä interferenssi. Ensin psykoanalyysia pohtiessani ja vain muutamaa päivää myöhemmin Peter Hoegin uusimmassa romaanissa. Yhteensattuma tuntui jotenkin erikoiselta ja on pakko kirjata nämä sitaatit muistiin.

Heikki Majava viittaa artikkelissaan "Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa" (Psykoterapia-lehti 2003, 22 (2), 85-96) interferenssiin psykoanalyyttisenä terminä. Hänen mukaansa se on eräänlaista tunteensiirtoa, joka edeltää transferenssiä; hyvin varhaista, perustavanlaatuista vuorovaikutusta, joka ei vielä tunne subjektia tai objektia. Termin alkuperäinen merkitys puolestaan tulee fysiikasta:

[V]arhaisten, yksilöllisesti eriytymättömien, nimeämättömien ja läheisesti ruumiillista alkuperää olevien taustatunteiden siirtymätapahtumaa nimitetään interferenssiksi (Untertragung), jolla tarkoitetaan fysiikassa ”kahden tai useamman rytmisen, värähtelevän aaltoliikkeen toisiaan vahvistavaa tai heikentävää yhteisvaikutusta”. (Majava 1992).

Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö sama termi esiintyy puolestaan musiikillisena terminä - mutta taustalla kaikuu sama ajatus. Hoegin romaanin päähenkilö Kasper kuulee ihmisten sävellajit, luonnon, elämän soinnin ja jopa rakennukset ja koneet. Interferenssi on nyt ihmisten välistä sointia, sävel, joka syntyy vuorovaikutuksessa:

Leikki on interferenssi ilmiö. Kaksi leikkivää lasta muodostaa tasapainotetun vastaparin. Kolme lasta synnyttää liikkuvamman mutta myös dynaamisemman yhteissoinnin. Neljä lasta polarisoituu taas kahdeksi kaksoisyksiköksi, vakaammaksi kuin kolmio. Viisi on taas liikkuva, kuusi on normaalisti suurin määrä lapsia, joka pystyy improvisoituun yhteisleikkiin ilman että yksi dominoiva johtaja heidän keskuudestaan määrittäisi leikin rakenteen. Seitsemän lapsen Kasper oli nähnyt leikkivän tasapainoisesti ja tasa-arvoisesti vain kerran, he olivat olleet sirkustaiteilijoiden lapsia, jotka olivat matkanneet sirkuksen mukana kokonaisen kesän, näytäntökausi oli ollut lopuillaan, lapset olivat tienneet kohta eroavansa ja leikki oli kestänyt alle tunnin. Yli seitsemän lapsen ryhmä vaati aikuisten ulkopuolelta antamia ja valvomia sääntöjä, kuten esimerkiksi pallopeleissä.
Hänen edessään ei ollut ainoatakaan aikuista. Ryhmässä ei erottunut dominoivaa sointia. Lapsia oli yksitoista. Ja leikki oli täydellisen harmoninen.
---
Lapset lähettivät ympärilleen tavallisia fyysisiä äänia niin kuin kaikki lapset, niin kuin kaikki ihmiset. Mutta niiden äänten takana oli jokin toinen taso avoinna. Taso, joka ulottui syvälle hiljaisuuteen. Lasten systeemit olivat vuorovaikutuksessa siinä hiljaisuudessa, Kasper kuuli sen.
Heidän interferenssinsä oli eräänlaista sydämellisyyttä. --- Tämä oli vuorovaikutusta viestimessä, jonka intensiteetti oli valtava.
---
He olivat levittäneet oudon hiljaisuutensa pallon muotoiseen alueeseen, jonka läpimitta oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Kasper tiesi, että sen alueen sisäpuolella todellisuuden äänellinen jäsentäminen ajassa ja tilassa oli lakannut.
(Hoeg 2006, 136-139.)

Romaanin Kasper, joka kuulee kaiken, etsii jonkinlaista perustavaa hiljaisuutta, joka lähestyisi jumalaista. Nuo lapset pystyvät tarjoamaan sen. Harmonian, hiljaisuuden, yhteyden. Inhimillisyyden.

Toinen kiinnostava aihe Hiljaisessa tytössä liittyy Kasperin tapaan hahmottaa yksilön identiteettiä ja kysymystä inhimillisyydestä, samaten musiikin kautta:

Kempf [Hitlerin parturi] onnistui kuuntelemaan Hitlerin systeemiä. Hän sanoi minulle, että sen miehen persoonallisuus oli päällisin puolin kunnossa. Pieni, mutta kunnossa. Mutta siinä oli aukko. Siitä aukosta virtasi sisään tuhoisaa kollektiivista hälyä. Ymmärrätkö sinä? Pahoja persoonallisuuksia ei ole. Persoonallisuudessa on aina pohjimmiltaan myötätunteva sointi. Vaarallisia ovat ne kohdat missä meidän ihmisyydessämme on aukko, ne kohdat joissa me emme resonoi. Siinä, missä uskomme olevamme jonkin korkeamman asian palveluksessa, siinä meidän tulee kysyä itseltämme, onko se asia todella korkeampi. Siinä meitä viedään. Joissakin kulttuureissa sitä sanotaan demoneiksi. Meillä ei ole sille sanoja. Mutta minä kuulen sen. Se on sodan melua. Kollektiivista vihaa. (Hoeg 2006, 243.)

Ryuichi Sakamoto: Bibo no Aozora

Tämä soi Babel-elokuvassa. Kohta pääsen taas takaisin kielten sekamelskaan.

The Logical Song (Supertramp)

When I was young, it seemed that life was so wonderful,
A miracle, oh it was beautiful, magical.
And all the birds in the trees, well they'd be singing so happily,
Joyfully, playfully watching me.
But then they send me away to teach me how to be sensible,
Logical, responsible, practical.
And they showed me a world where I could be so dependable,
Clinical, intellectual, cynical.

There are times when all the world's asleep,
The questions run too deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.

Now watch what you say or they'll be calling you a radical,
Liberal, fanatical, criminal.
Won't you sign up your name, we'd like to feel you're
Acceptable, respectable, presentable, a vegetable!

At night, when all the world's asleep,
The questions run so deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.

Adjektiivien juhlaa...

"Se nyt vaan on niin, että kaikkien täytyy laulaa"

No nyt sen sitten näin, Smedsin Tuntemattoman sotilaan. Jotenkin analyyttisesti voisi sanoa, että absurdiin saakka menevä vieraannuttaminen ja etäännyttäminen synnyttivät loistavaa ironiaa kohteenaan nationalistinen ajattelu ja sodankäynnin järjettömyys... Siis hienohan se oli. Terävä ja pilkallinen, pahasti osoittelevakin, mutta miten muuten näitä isänmaallisuuden kulisseja saisikaan alas revittyä?

Smedsin sota on Suomen ja Ruotsin jääkiekkoa, se on bileet T.A.T.U:n tahtiin, Eminem, hakattuja pesukoneita, äärimmilleen hiottua tappamisen teknologiaa. Sota on laulu, johon kaikkien on osallistuttava - ja siinä rytäkässä Suomi kohtaa sitten kuolemansa. Näytelmän "Suomi on kuollut"-julistukselle voisi etsiä merkityksiä myös yhteiskunnallisesta murroksesta ja sukupolvien vaihdoksesta. Yhä uudelleen koittaa sotineen Suomen kuolema, kun Linnankin lukija on jo sotaa koskaan näkemätön postmoderni aikuinen. Nähdäkseni Smedsin Tuntematon on unelma pasifistisesta ja aidosta maailmasta, jossa kansallisvaltiot eivät enää ajautuisi absurdeihin konflikteihin. Idealismiahan se on, mutta eettistä. Lisäksi täytyy sanoa, että Smedsin Tuntematon on täysi karnevaali: sen perustana ovat vapaus ja kumous, joiden perimmäinen tarkoitus on kuitenkin toimia yhteisöä eheyttävästi. Siksi ehkä yleisökin pääsee niin vahvasti näytelmään mukaan: tanssimaan (sotimaan), laulamaan (sotimaan) mutta myös tähtäimen alle.

[Mukava nähdä vastakohta sille Suomelle, joka äänesti Mannerheimin suurimmaksi suomalaiseksi silloin taannoin ...Kansallisteatterissa Mannerheim saa Aku Ankan kasvot... tuskin Linnakaan kääntyisi haudassaan, vaikka tuleekin lopussa ammutuksi muiden ikonien rinnalla.]

Outoa onnentunnetta

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

"It is, as I say, a desire to affirm my faith in life, not in some formal religious way but with enthusiasm, with emotion.... It's a rather joyous song." - Leonard Cohen

Tuosta Cohenin toteamuksesta (ja laulusta) johdettuna, tai vähän sinne päin, ajattelin (jälleen) että uskonnon voi hyvinkin nähdä rakenteena, joka (oikein nautittuna) voi toimia psyykettä eheyttävästi.

Tietyt kertomukset, taide, esteettiset ja syvät kokemukset, tarjoavat mahdollisuuksia käydä läpi omia tunteita, samastua, löytää toisia tietoisuuksia ja toisia todellisuuksia. Siinä se kiihkeys, tunne - halu elää, jaksaminen - ilman formaaleja uskon tai muun järjestelmiä.

Olen jostain syystä viime päivinä kuunnellut tuota Hallelujahia, kaikkia mahdollisia versioita, katsonut live-taltiointeja, lukenut sanoja. Mielessä pyörii Bathseba ja Volter Kilpi ja Daavid ja Simson ja Delila. Ja kaikki erilaiset lukukerrat ja kohtaamiset. Komeita tarinoita rakkaudesta, elämästä, ovat. Ja niin merkityksiä ja myöhempiä tulkintoja ja uusia merkityksiä täynnä, että ihme olisi jos niillä ei olisi mitään kykyä muovata psyykkeitä.

Tällaista outoa onnentunnetta, jota vielä edesauttaa syksyn aurinko ja kirkkaus, siis täällä.

Käytiin perjantaina katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa näytelmä Uneton Töölössä, joka oli Stadian esittävän taiteen opiskelijoiden suomalaisesta kirjallisuudesta kokoama ja näyttelemä, eräänlainen kirjallisuuspotpuri, mutta samalla varsinkin kotimaista kirjallisuutta tuntevalle hillittömän paljon tarjoava ja hyviä tekstejä käyttävä teatteri-musiikki-kirjallisuuselämys. Kauniin rakenteen ja yhtenäisen aihepiirin esitykseen loi, ei uni-tematiikka (niin kuin ehkä oli tarkoitus, ainakin oheismateriaaleista ja nimestä päätellen), vaan Märta Tikkasen, Anja Kaurasen, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen teksteistä sekä L.Onervan kirjeistä rakentunut naiseuden, kirjailijuuden, parisuhteen ja äitiyden kysymysten pohdinta, jolle tarjottiin vastapooleja myös mm. Henrik Tikkasen, Harri Sirolan, Pentti Saarikosken ja Leevi Madetojan (ajattelin, että "kirjallisten aviomiesten") kirjoitusten kautta.

Mainitsen Unettoman Töölössä nyt tässä kuitenkin vähän muista syistä. Esityksen toinen puolisko tapahtui nimittäin Minervankadun kirkossa, jonne näyttelijät ja katsojat siirtyivät väliajan jälkeen. Esityksen alku oli ollut pitkä ja toinen "näytös" ei tuntunut järkevältä kestoakaan ajatellen, mutta luulen että kaikki näkijät ovat nyt onnellisia jatkon olemassaolosta. Teatteriyleisön ja näyttelijöiden yöllinen kulkue läheiseen töölöläiskirkkoon, L.Onervan ja Madetojan dialogit kirkkosalissa, musiikki ja laulu olivat nimittäin todella hieno, kaunis kokemus. Lopetus oli äärimmäisen toimiva koko esitykseen nähden - tilanvaihdos tuotti tarvittavan siirtymän kohti loppua, mikä olisi niin fragmentaarisessa "näytelmässä" ollut vaikea tuottaa - mutta merkityksellisintä oli kuitenkin kirkkomiljöön, sinne saapumisen ja siellä olemisen, tunnelmallisuus, rauhallisuus. Se onni, mikä nyt tulee turvallisesta, rauhallisesta, hyvästä olosta.

Tällaisia outoja epäuskonnollisia taiteellisia ja onnen kokemuksia siis tällä viikolla. Elämä vaan joskus on aika kaunista.

ps.
Alla (ilmeisesti lähes) koko sanoitus Cohenin Hallelujahiin (Cohen on ilmeisesti kirjoittanut yhteensä 15 säkeistöä, ja eri versioissa käytetään sitten eri säkeistöjä ja järjestystä, mm. Jeff Buckleyn kuuluisa sisältää säkeistöt 1, 2, 4, 5 ja 6, Cohenin alkuperäinen levytys puolestaan 1,2,3 ja 7):

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you
To a kitchen chair
She broke your throne, and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Baby I've been here before
I've seen this room and I've walked this floor
You know, I used to live alone before I knew you
And I've seen your flag on the marble arch and love is not a victory march
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you and the Holy dove was moving too
And every breath we drew was hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah



Leonard Cohen



Allison Crowe

Youtubessa luonnollisesti myös kuuluisa Jeff Buckley sekä Rufus Wainwright ja K.D. Lang.

Fonetiikka-ongelma: "ääniä" kirjoitetussa kielessä?

Alan Prohm kuvaa kirjataidetta käsittelevässä artikkelissaan, kuinka Mallarmén intohimo runouteen äänien taiteena johti oivallukseen, että 'typografia ja tila voivat korvata runoilijan äänen painetulla sivulla. Tekstin asemointi, kirjasintyypin vaihtelu, sanojen koko ja asema olivat kaikki tapoja esittää runo ikään kuin partituurina, jotta kieli voitaisiin välittää juuri oikein painotettuna ja tauotettuna'.
Nopanheiton suuret kirjaimet kajahtelevat siis fortessa, pienet kuiskaavat hiljaa ja vähäeleisesti, kun taas harvennetun tekstin on kauiuttava kokonaisuuden lävitse kuin fuugan vääjäämätön teema, hidastaen lukemista ja painottaen erillisiä sanoja, niiden monimerkityksisyyttä. Jos ajatusta kehittää hieman eteenpäin, typografia ja tilankäyttö korvaavat myös aleksandriinin [=ranskalaisen runon 12-tavuinen perusmitta], jolloin jokainen säe juuri asettelunsa ja kirjasintensa ansiosta muodostaa kielelle vieraan ihannesanan.
---
Koska Mallarmélle jumala oli kieli, jonka rakenteet määräsivät harjotettavan uskonnon muodot, hän pyrki runoilijana säkeiden avulla kumoamaan luontoa ja kieltä tyrannisoivan sattumanvaraisuuden. Runon piti olla 'sana sanalta kukistettu sattuma'. Säkeen tehtävä oli luoda useista sanoista uusi ja kielelle vieras täydellinen sana, eräänlainen ihannesana, joka loitsun tavoin lopettaisi puheen erillisyyden eli tavoittaisi todellisuuden ja sen esineet sinänsä. (Helena Sinervo 2006 "Mallarmé ja hänen vaikutuksensa nykyrunouteen".)

Jostakin syystä kaksi eri suunnista tulevaa asiaa on osunut yhteen viime viikoilla. Ensinnäkin fonetiikan opinnot aiheuttivat erään runoutta koskevan ongelman ja toiseksi satuin samoihin aikoihin lukemaan Mallarmén Nopanheiton yllä siteeratun esipuheen.

Kuulin nimittäin fonetiikan emeritusprofessorilta, eräässä sivulausessa, että kirjoituksessa voidaan tuottaa ja ilmaista rytmiä tai tahtia ainoastaan typografisin keinoin (vrt. Sinervon/Prohmin kuvaus), ja jäin tietenkin miettimään (vaikka hän ei tietenkään puhunut poeettisesta kielestä ja ehkä vain halon hiuksia) pitääkö tämä todella paikkaansa ja eikö se jotenkin tekisi tyhjäksi esimerkiksi metriikan olemassaoloa...

Kysymys kuuluukin:
Kai musikaalisuutta, melodiaa, silti on olemassa vaikkei ääntä olisikaan - paperilla?

Ajattelin äkkiseltään, että ihminen kai voisi havaita esimerkiksi mitallisuutta myös visuaalisesti kirjoituksessa (muutenkin kuin typografian kautta), ilman että sanojen musikaalisuus tulee puheen (lausumisen) kautta esiin.

Mutta mitä ylipäänsä on kielen "musikaalisuus" tai "rytmi"? Viittaavatko nämä termit kuitenkin vain puhuttuun kieleen, lausuttuihin runoihin tai runoihin, jotka lukiessamme vaikka vain kuiskaamme ääneen? Puheessa rytmi alkaa kuulua mutta paperilla meillä on vain kirjaimia peräkkäin? Mistä niihin musiikki?

Tästä päästiin keskusteluihin ystävien kanssa. Ensinnäkin todettiin, että runomitat ovat konventioita ja siis opittuja. Kieli voi kutsua tiettyyn mittaan ja mitta voi olla runoilijalle intuitiivinen mutta samalla monille ei-niin-kompetenteille kielen lukijoille ja kuuntelijoille tuottaa suuria vaikeuksia huomata esimerkiksi jambisia säkeitä - edes korvakuulo ei välttämättä tavoita poljentoa, saatikka pelkkä sanojen tai tavujen silmäily.

Voisi siis ajatella, että kirjoitetussa kielessä voi "nähdä" rytmiä silloin kun runo on niin tuttu, että rytmi on yksinkertaisesti syöpynyt mukaan luentaan - luenta ja rytmin kuuleminen ovat erottamattomissa toisistaan. Ja lisäksi silloin, kun äänteellistä toistoa, alku- ja loppusoinnullisuutta tai vapaata äännetoistoa, on todella paljon. (Perusesimerkki, Kivikk'ahon: Timotei sinä keinuva heinä... pelkkä mielikuva alkaa keinuttaa.)

Proosateksti ja vapaarytminen runous ilmentävät itse asiassa vielä paremmin sitä, miten rytmisyys voi ilmetä puhtaassa tekstissä. Keskusteluissa päädyimme siihen, että kirjoitetusta kielestä voi helpoiten tavoittaa erityisesti niitä ilmiöitä, joita kutsutaan prosodisiksi (Kristevan määritelmän mukaan prosodia on "kielen tuolla puolen oleva kieli", mikä on sinänsä mielenkiintoista...) eli siis intonaatiota, painotusta, ajoitusta sekä puhenopeutta. Tähän ei tarvita edes mitään erityistä kompetenssia, sillä sanat, merkit, foneemit ja niiden sijoittelu ja etenkin niiden toisto muodostavat rytmin.

Lainaan Joycen Mollya (John Lechten Julia Kristeva-teos [1990] toi tämän esimerkin mieleen):

I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as anohter and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flowe and first I put my arms around him yes and drew him down to me so that he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes. (Joyce 1986 Ulysses, 643.)

Katkelmassa merkityksenmuodostuskin tuntuu ohjaavan rytmiä, mutta erityisesti toisto muodostaa kokemuksen painotuksesta ja puhenopeudesta - ja toistoa voi olla tietenkin sanatason (yes) lisäksi myös foneemien tasolla (f, a, ro-or, er-re). Välimerkitys (tai sen puuttuminen) on tietenkin rytmin tuottamista typografian avulla, mutta muutoin musikaalisuus syntyy foneemien ja toiston kautta.

m.o.t

Tällaista tieteidenvälistä aivohaparointia tänään.

Will you take me as I am?...

Kuunnellut Joni Mitchelin Blue'ta.

Kotiinpaluu lähestyy.

Täällä Pariisissa tilanne näyttää pahalta. En ole lukenut lehtiä mutta tämä netti ilmoitti äsken Sarkozyn voittaneen. Samaten auton torvi jossakin kauempana. Kävin puistossa juoksemassa ja se oli typötyhjä. Hellekausi on loppumassa.

Pohtinut kirjeen ja kirjallisuuden eroa. Esimerkiksi Alice Munron novellissa "Carried Away". Sotilas kirjoittaa kirjastonhoitajattarelle, jota ei ole koskaan oikeastaan tavannut (nähnyt vain, kirjaston ikkunan läpi):

I don't think you and I will ever meet again. I don't say that because I've had a dream about what will happen or am a gloomy person always looking for the worst. It just seems to me it is the most probable thing to happen... I am not trying to worry you or get your sympathy either but just explain how the idea I won't ever see Carstairs again makes me think I can say anything I want. I guess it's like being sick with a fever... (Munro 1994, 11)

Kirjallisuus on jotakin absoluuttisen vastaanotettavaa. Hiottua. Tulkinnanvaraista mutta silti niin kirkasta. Lukija on tuntematon mutta silti aivan lähellä, suorassa yhteydessä sanojen kautta. Tekstin omistaja siinä missä kirjoittaja itse. Mutta kirjeet. Kun kirjoitetaan tuntemattomalle toiselle, kirjoitetaan kryptisesti. Yritetään ilmaista mutta samalla peittää. Eikä lukija ole koskaan vapaa, vaan tuhansien merkitysten tulkitsija, absoluuttisesti toinen, vieras.

Kirjallisuudeksi muuttuneet kirjeet ovat helpompia.

Oopperankävijä.

Kävin taas oopperassa. On niin kultturelli olo. Viimeksi nähtiin Giselle, tällä kertaa vuorossa olivat pienoisoopperat Janácekin Le Journal d'un disparu ja Bartókin Le Château de Barbe-Bleue.

Etenkin Siniparran huone oli mukava nähdä. Bartókin tulkinta oli positiivisempi kuin tarinan versiot yleensä: nainen aavistaa jo, mitä huoneesta löytyy, mutta rakastaa miestä silti. Myös ritari Siniparran rakkaus vaikuttaa aidolta. Eikä vaimoa pistetä lihoiksi lopussa. Se, miksi muille vaimoille niin on käynyt, ei kuitenkaan tunnu oopperassa selittyvän. Tarinaa on kuulemma ennen kerrottu varoituksena naisten uteliaisuudesta - sellaisena se tuntuu kuitenkin kaksiteräiseltä miekalta: ehkä murhaava aviomies on sittenkin isompi paha kuin utelias vaimo. Harmittaa, etten muista miten Neiti Etsivän Siniparran huoneelle kuului. Löytyisiköhän ranskalaisesta kirjastosta Nancy Drew? Voisin huomenna tarkastaa, kun menen pohjoismaiseen kirjastoon opiskelemaan... Toinen Siniparta-versio löytyy Jane Campionin Pianosta.

Kadonneen miehen päiväkirja oli osittain mustalaisstereotypioita pönkittävää rasismia, aikansa tuote, mutta ihan kiva silti. Toi mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Mukavaa aina tutustua uusiin kansantarinoihin. Tämä taru varioi perinteistä juonikaavaa niin, että mies lähtee rakastettunsa ja tämän mustalaisleirin matkaan ja hylkää vanhempansa ja porvarillisen elämänsä.

Elsa Martine

Akustinen keikka République'lla. Harvoin saa kokea yhtä mahtavia musiikkielämyksiä.

Elsa Martine laulaa, tulkitsee, leikittelee äänellä ja äänteillä. Melodia ja rytmi ottavat vallan sanoista; muuttavat ne lähes tunnistamattomiksi, kuin yksittäisiksi instrumenteiksi. Samalla kielen prosodian (melodia, rytmi, intonaatio), äänteiden ja toiston kautta syntyy merkitystä, joka ylittää kielen ilmaisukyvyn...

Leikki ranskan kielellä oli uskomatonta, Nina Simone-tulkinta oli loistava ja reggae vei yleisön mukanaan, viimeistään.

Käy kuuntelemassa, vaikka live-keikan elämyksellisyyttä ei noissa ihan tavoitetakaan.