Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Like 2010, 343 sivua.

Olin pannut tämän kirjan merkille Liken sivuilla, mutta ohittanut silloin. Aihe kuulosti kyllä kiinnostavalta, muttei ihan tarpeeksi. Kuuttaren arvostelu sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, ja pyysin Likeltä arvostelukappaleen. En ole perehtynyt Israelin ja Palestiinan väliseen tilanteeseen kovin hyvin, ainoastaan sen verran että tiesin israelilaisten olevan siellä rosvoretkellä ja polkevan palestiinalaissiviilien oikeuksia panssarivaunujensa ja rikkaan armeijan tukemana. Eniten pelkäsin sitä, että kirja olisi liian kipeää luettavaa, että silmieni eteen tuotaisiin sellaisia vääryyksiä ja julmuuksia, joista en pääse yli. Pelkoni osoittautui oikeaksi.

Jeninin aamut on palestiinalaiskirjailijan fiktiivinen teos, joka kertoo yhden suvun tarinan lähtien 30-luvun lopusta ja päätyen 2000-luvun alkuun. Historialliset faktat ovat kuitenkin oikeita, ne on tarkastettu useiden tutkijoiden voimin, ja lähdeluettelossa on teoksia "molempien puolten" edustajilta. En siis näe mitään syytä epäillä kirjan objektiivisuutta. Kirjan juoni, jos sellaisesta voi puhua, on oivaltavasti valittu. Israelilaissotilas varastaa päähenkilön Amalin isoveljen Ismailin vuonna 1948 kasvattaakseen hänet omana lapsenaan. Sotilaan vaimo Jolanta on Puolan juutalaisia, ja on tullut lapsettomaksi natsien julmuuksien seurauksena. Ismail on kaappauksen hetkellä vain puolivuotias, ja siten hänet kasvatetaan täysin juutalaiseksi, ja myöhemmin hänestäkin tulee sotilas, joka pääsee sortamaan omia sukulaisiaan. Ei liene vaikeaa arvata, mitä aikanaan tulee tapahtumaan, mutta en aio lausua sitä tässä ääneen.

Sivun 77 kohdalla lukiessani minulle oli jo aivan selvää, etten haluaisi lukea kirjaa loppuun asti, koska siitä tulisi niin paha mieli. Olen aiemminkin sanonut, kuinka en voi sietää epäoikeudenmukaisuutta, ja se mitä sionistit tekivät vuonna 1948 oli kertakaikkiaan käsittämätöntä. Miten ihmeessä kansa, joka on vasta selvinnyt natsien kauheuksista, kykenee ryhtymään täysin vastaavaan operaatioon toista kansaa kohtaan? Miten he kykenivät katsomaan itseään peilistä? Millainen logiikka voi ajaa sellaisten ihmisten ajatuksia? Jos natsit eivät itse olleet ikinä joutuneet kokemaan tekemisiään uhrin näkökulmasta, niin juutalaiset olivat. Inhimillisesti ajatellen on todella ihmeellistä, että ihminen joka on kokenut sellaisen hirveyden, on oikopäätä valmis alistamaan muut aivan sen saman uhriksi.

Myöhemmin, vuonna 1967 tapahtuvien toimien kohdalla tilanne on jo toisenlainen. Silloin on takana 20 vuotta tilannetta, jossa palestiinalaisia on totuttu syrjimään ja kohtelemaan kaltoin. He ovat ehtineet olla jo 20 vuotta pakolaisleireillä, ja heidän asuinsijoilleen on muuttanut muita. On ehtinyt varttua uusi sukupolvi israelilaisia, joille on kerrottu vain propagandistista "totuutta". Palestiinalaisten surkeaa vastarintaa on voitu käyttää heitä itseään vastaan "oikeuttamaan" hirmuteot siviilejä, naisia ja lapsia, vastaan.

Kirjassa kuvaillaan myös se tilanne, missä mies ryhtyy terroristiksi. Kun hänen sukulaisensa on tapettu koteihinsa, hänen raskaana oleva vaimonsa teurastettu ja lehtikuvassa vielä mässäilty sillä, että hänen vatsansa on leikattu auki ja siten tapettu myös sikiö, ei ole kovin vaikea uskoa että jollekulle tulee mieleen hakea kostoa, vaikkei se mitään tuokaan takaisin. Silloin kun ihmiseltä riistetään kaikki, hän on valmis epätoivoisiin tekoihin. Harmi sinänsä, sillä ei niitä(kään) iskuja voi hyväksyä, ja on itsestäänselvää, että niitä käytetään vain tekijän kansanryhmää vastaan.

Propagandan voima on suuri. Olen aina ihmetellyt sitä, millaisia petoja sotilaista tuleekaan kun heille annetaan ehdoton valta puolustuskyvytöntä vihollista vastaan ilman pelkoa vastuun kantamisesta. Puhun siis sotarikoksista, jotka kohdistuvat siviilejä ja vankeja kohtaan. Ei voi kuin toivoa, että heidän tekemänsä teot vainoavat joka ikinen yö loppuelämän ajan. Valitettavasti pelkään, ettei uhreja pidetä ihmisinä lainkaan. Jos natsit eivät pitäneet juutalaisia ihmisinä, niin juutalaiset eivät pidä palestiinalaisia.

Norman Finkelstein (huom, ei kuulosta järin arabialaiselta nimeltä) kertoo kirjassaan näin, kyseessä ei siis ole fiktion tuote:

Hotam raportoi 1. huhtikuuta 1988 tapauksesta, jossa kymmenvuotias poika hakattiin armeijan kuulusteluissa niin pahasti, että hän näytti sen jälkeen "ihan pihviltä". Sotilaat "eivät olleet millänsäkään" edes saatuaan tietää, että poika oli kuuro, mykkä ja henkisesti jälkeenjäänyt.

Hurraa Israel. Kunpa kyseessä olisikin yksittäistapaus, mutta kun ei. Jos kahdeksanvuotias poika heittää kiven panssarivaunua kohti, niin sotilaat ottavat hänet kiinni ja mukiloivat "pihviksi", kuten yllä kuvattiin. Sitten hänen vanhemmiltaan pyydetään lunnasrahaa. Ihan oikein sille pikku terroristille! Osaako joku oikeasti ajatella noin?


En voi suositella kirjaa kenellekään, joka on jo selvillä Israelin ja Palestiinan tilanteesta, sillä siitä tulee vain paha mieli. Sen sijaan kaikki, jotka ovat kuulleet vain Israelin tiedottamasta "totuudesta", kuuluu lukea tämä ja tiedostaa epämiellyttävä totuus. Muistaa joka kerta, kun ostaa Jaffa-appelsiineja, että ne on lannoitettu palestiinalaislasten ruumiilla. Minä en ole ostanut niitä vuosikausiin.

Hauskaa joulua.