Jane Austen: Viisasteleva sydän

Jane Austen: Viisasteleva sydän
Persuasion, suomentanut Kristiina Kivivuori.
Wsoy 1996 (toinen painos), 154 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 9h 27min.

Heidän kulkiessaan Union Streetiä pitkin Anne kuuli takaapäin lähestyviä nopeita askelia, joiden äänessä oli jotakin tuttua, ja ehti siten tuokion ajan valmistautua kapteeni Wentworthin kohtaamiseen. Tämä saavutti heidät; mutta ikään kuin epäröiden, liittyisikö seuraan vai menisikö ohi, hän vain katsoi päin eikä virkkanut mitään. Anne pakottautui vastaamaan tuohon katseeseen, eikä vastaus ollut torjuva. Posket, äsken vielä kalpeat, hehkuivat nyt punaa, ja epäröivät liikkeet muuttuivat varmoiksi. 

Olen rakastanut Jane Austenin romaaneja 12-vuotiaasta, eikä niiden lumo ole vuosien kuluessa haihtunut. Olin siitä onnekas, että Jane Austen -buumi elokuvineen ja tv-sarjoineen alkoi ollessani romanttisille tarinoille ja pukudraamoille otollisessa varhaisteini-iässä, jolloin muutenkin luin paljon ja jolloin oli itsestäänselvästi aikaa ja keskittymiskykyä paksuille romaaneille vanhentuneina käännöksinä, vain uusien filmatisointien kuvittamilla kansipapereilla freesattuina. Vähän myöhemmin luin teokset alkukielellä, vaaleankeltaisina Penguin popular classics -pokkareina, joiden selkämykset menivät lukemisesta ruttuun. Muistan lukeneeni nuo englanninkieliset uudelleen läpi ainakin esikoiseni vauva-aikana, imetyshetkien ilona, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden upean käännöksen (Kersti Juvan kynästä) muutama vuosi sitten. Vuosien myötä Austenin romaanit ovat avautuneet uusilla tavoilla, mutta niiden lumo on säilynyt.

Austenin viimeiseksi teokseksi jäänyt, postuumisti vuonna 1818 (eli tasan kaksisataa vuotta sitten!) julkaistu Persuasion, ei ole yhtä suosittu kuin edellä mainittu Elizabethin ja Darcyn tarina, Järki ja tunteet tai Emma, mutta minua tämä haikeansuloinen tarina on aina koskettanut jotenkin erityisellä tavalla. Toinen vähän vähemmälle huomiolle jäänyt suosikkini kirjailijan tuotannosta on Kasvattitytön tarina (Mansfield Park). Persuasionin suomennos on hassusti nimetty Viisastelevaksi sydämeksi, ja romaani alkaa niin tylsästi kuvauksella sir Walter Elliotin baronettikalenterin selailusta, että ei ihan heti arvaisi, millainen kaunis rakkaus- ja kehityskertomus siitä sukeutuu.

Usein Austenia lukiessani mietin, miten hän on onnistunut luomaan niin pitkiä ja koherentteja teoksia ajalla ennen tekstinkäsittelyä, kirjoittajakoulutuksista tai nykypäivän kustannustoimittajista puhumattakaan. Romaaneissa on aina draaman kaari, toisissa selkeämmin ja toisissa kenties vähän mutkittelevammin. Viisasteleva sydän etenee jouhevasti, ja alussa mainitun aateliskalenterinkin sivuille palataan lopuksi! Ei tarvitse ihmetellä sitä, että Austenin kaltaisen sanataiturin kieli ei vanhene, mutta myös Kristiina Kivivuoren suomennos vuodelta 1951 on hämmästyttävän toimiva; ei ehkä kaikilta osin tarkka, mutta soljuva ja kotoinen kaikessa tuttuudessaan. Erja Mannon lukijaääni on kuin luotu tällaiseen verkkaiseen ja lämminhenkiseen tarinaan. Tällä kertaa siis nautin Viisastelevasta sydämestä äänikirjana BookBeatin kautta.

Hauskasti satuin kuuntelemaan samoihin aikoihin äänikirjana myös Nuval Noah Hararin tietokirjaa Ihmisen lyhyt historia. Maalaispastorin tyttären 1800-luvun alussa ilmestyneillä englantilaisia seurapiirejä kuvaavilla romaaneilla ja pari vuosisataa myöhemmin syntyneen israelilaisen historioitsijan ihmislajin kehitystä kuvaavalla tietokirjalla ei äkkiseltään ajattelisi olevan kovin paljon yhteistä. Harari kuitenkin pitää juoruilua keskeisenä osana homo sapiens -lajin kehitystä ja maailmanvalloitusta, ja mitäpä muuta Austenin romaanit kuvaisivat enemmän kuin juoruilua! Juoruilu on Hararin mukaan olennainen osa ihmisyyttä: sen avulla saamme tietoa esimerkiksi siitä, onko puheena oleva ihminen luotettava ja siten sopiva esimerkiksi kumppaniksi tai liittolaiseksi. Tämän saman opimme myös Austenia lukemalla: hänen sankarittarensa saavat jatkuvasti tietoa sulhasehdokkaiden ja muiden yhteisön jäsenten luonteesta ja asemasta keskusteluista ja kirjeistä eli juoruista.

Juorujen lisäksi keskeistä toisen luonteen, tunteiden ja aikomusten tulkitsemisessa on tämän ilmeiden, eleiden äänenpainojen havainnointi. Viisasteleva sydän on melko pitkälti selostusta päähenkilön, Anne Elliotin mielenliikkeistä sen jälkeen, kun hänen pettynyt ja loukkaantunut nuoruudenkihlattunsa on saapunut vuosien jälkeen paikkakunnalle. Anne kiinnittää huomiota tunteidensa kohteen jokaiseen silmäykseen ja äänensävyyn ja päättelee niistä tämän tunteita ja ajatuksia, välillä tuskaisen realistisesti. Kuunneltuani kirjan loppuun kaivoin hyllystä muutama vuosi sitten lukemani tietokirjan Jane Austen, aikalaisemme (Avain 2014) ja kurkkasin, mitä kirjallisuudentutkija Heta Pyrhönen sanoikaan Viisastelevasta sydämestä. Yhtenä tälle romaanille ominaisena piirteenä Pyrhönen nostaa esiin juuri katseiden ja eleiden merkityksen Anne Elliotin ja kapteeni Frederick Wentworthin elpyvässä rakkaustarinassa. Pyrhönen kiinnittää huomiota myös siihen, miten sankaritar kokee mielenkuohunsa paitsi sielussaan, myös ruumiissaan.

Kenties juuri näistä katseiden ja niiden aikaansaamien sydämentykytysten vuoksi tätä romaania lukee sydän pamppaillen, vaikka tarina on tuttu ja ensikertalainenkin ymmärtää heti varhaisilta sivuilta, miten tulee käymään. Tässä tarinassa ei syöksytä viime hetkellä rakastetun perään julistamaan tunteita suureen ääneen ennen kuin tämä matkaa merien taa, vaan kaikki tapahtuu aikakauden etikettiin sopivalla säädyllisellä tavalla jännitteen siitä lainkaan kärsimättä. Annen ja Frederickin päästyä perille toistensa tunteista lukija jaksaa kärsivällisesti kuunnella heidän kertojan selityksiä siitä, miten kumpikin oli kokenut aiemmat tilanteet ja tapahtumat, niin kauniisti se tehdään.

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

Ivan Turgenev: Ensirakkaus
Suom. Martti Anhava.
Otava 2001, 128 sivua.

Luin taidehistoriallista artikkelia naturalismista, jossa mainittiin Ivan Turgenev, ja päätin lukea venäläiskirjailijan romaanin Ensirakkaus. Muistan kiinnittäneeni Turgenevin pienoisromaaniin huomiota jo 2000-luvun alussa, kun se ilmestyi Martti Anhavan tuoreena suomennoksena osana Otavan kauniskantisten klassikkojen sarjaa (sarjassa ilmestyivät myös ainakin Alexander Dumasin Kamelianainen, J. W. Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja Marcel Proustin Swannin rakkaus), kirja jäi tuolloin lukematta – tai sitten olen autuaasti unohtanut sen tapahtumat. No, nyt kirja on luettu ja palautettu jo kirjastoonkin, enkä harmi kyllä muistanut napata talteen sitaattia kauniista suomennoksesta.

Hempeä kansi ja nimi antavat odottaa jotakin romanttista, kenties katkeransuloista. Onhan tarinassa nuoren pojan haaveita ja samoilua puutarhassa, mutta lopussa sekä 16-vuotiaalle Vladimirille että lukijalle raotetaan rakkauden karua puolta ja elämän raakuutta ja lohduttomuutta. Ensirakkaus on tarina illuusioiden särkymisestä ja viattomuuden lopusta.

Romaanissa on ikään kuin puolittainen kehyskertomus: keski-ikäisten herrasmiesten illanvietossa isäntä kehottaa vieraitaan kertomaan ensirakkaudestaan, mutta vain yksi suostuu – tämäkin vain sillä ehdolla, että saa kirjoittaa tarinansa rauhassa vihkoon ja tuoda sen sitten luettavaksi. Kehyskertomus ei kuitenkaan kehystä ensirakkauden tarinaa enää romaanin lopussa. joten naapurintyttö Zinaidan traaginen kohtalo jää kaikumaan lukijan mieleen.

Ensirakkaudesta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kiiltomato, Kirjakaapin avain.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Kersti Juva)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Pride and Prejudice, suom. Kersti Juva.
Teos 2013, 504 sivua.

Huolimatta syvään juurtuneesta vastenmielisyydestään Elizabeth ei voinut olla ottamatta tällaisen miehen rakkautta kunnianosoituksena, ja vaikka hänen oma päätöksensä ei horjunut hetkeäkään, oli hän aluksi pahoillaan tuskasta, jota oli tuottava; kunnes kieli, jota mies sen jälkeen käytti, suututti hänet, ja hän kadotti kiukuissaan kaiken myötätunnon. Hän yritti kuitenkin rauhoittua ja vastata miehelle kärsivällisesti tään lopetettua. Mies päätti puheensa kuvaamalla hänelle vakavaa rakkauttaan, jota hänen kaikista yrityksistään huolimatta oli ollut mahdoton tukahduttaa; ja ilmaisi toiveen, että se palkittaisiin myöntävällä vastauksella kosintaan. Hän näki selvästi, ettei mies hetkeäkään epäillyt lopputulosta. Sanat puhuivat huolesta ja levottomuudesta, mutta ilme kertoi täydellisestä varmuudesta. Se oli omiaan ärsyttämään lisää, ja kun mies vaikeni, väri kohosi Elizabethin poskille ja hän sanoi: 

 »Tällaisissa tilanteissa lienee tapana ilmaista kiitollisuutta rakkaudentunnustuksesta riippumatta siitä, kuinka suurta vastakaikua se saa.On luonnollista tuntea kiitollisuutta, ja jos tosiaan voisin sitä tuntea, kiittäisin teitä nyt. Mutta en voi – en ole koskaan etsinyt suosiotanne, ja te suotte sen totisesti äärimmäisen vastentahtoisesti. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut kenellekään tuskaa. Olen kuitenkin tehnyt sen täysin tahtomattani ja toivon, että se jää kestoltaan lyhyeksi. Niiden tuntemusten avulla jotka, kuten sanotte, ovat kauan estäneet teitä ilmaisemasta kiintymystänne, voitte varasti helposti voittaa sen tämän selityksen jälkeen.»

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin ilmestymisestä tuli vuonna 2013 kuluneeksi kaksisataa vuotta, ja sen kunniaksi Teos julkaisi kirjasta uuden, Kersti Juvan käsialaa olevan suomennoksen. Kauniskantinen kirja (graafinen suunnittelu Elina Warsta) ilmestyi parahiksi juuri joulun alla, joten sain viettää joulunpyhät yhden kaikkien aikojen lempikirjailijaninseurassa, lukien teosta, joka on yhtä aikaa tuttu ja kuitenkin uusi.

Oma Jane Austen -suhteeni alkoi samoin kuin monella muullakin nykyään, dramatisointien kautta. Olin otollisessa iässä, noin 12–13 -vuotias, kun Jane Austen -villitys levisi elokuvateattereissa ja televisiossa ja Austenin klassikoista otettiin uusia painoksia Suomessakin. Ihastuin BBC:n televisiosarjaan, joka esitettiin Ylellä 1996, ja sen innostamana luin kirjankin. BBC:n dramatisointi (jonka katsoi ties kuinka monennen kerran muutaman viime päivän aikana Yle Areenasta) on taiten tehty ja näyttelijäsuoritukset ovat valloittavia, mutta Jane Austenin kieli ei tietenkään pääse oikeuksiinsa muuta kuin jossain määrin dialogin osalta. Pidin Austenin kerronnasta lukiessani Sirkka-Liisa Norko-Turjan jo tuolloin hieman vanhentunutta suomennosta (1. painos Wsoy 1947), mutta vasta lukiessani Pride and Prejudicen alkukielellä, pääsin todella jyvälle Austenin lahjakkuudesta kielenkäyttäjänä ja siitä, kuinka rikasta ja vivahteikasta Austenin englanti on. Olen myös erityisen iloinen, että Kersti Juvan ansiosta saan lukea kirjaa nyt uudestaan äidinkielelläni, tarvitsematta arvailla joidenkin vanhentuneiden ilmausten merkityksiä. Juvan teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta suomentaja onnistuu myös välittämään alkutekstin rikkaan kielenkäytön.

Suunnittelin vertaavani vanhaa ja uutta suomennosta toisiinsa – en arvottavassa mielessä, sillä Norko-Turjan käännös on syntynyt omassa ajassaan, silloisen kirjakielen puitteissa – mutta olinkin lainannut Wsoy:n Ylpeyden ja ennakkoluulon siskolleni (ja kirjaston kappaleetkin ovat kaikki lainassa!), eikä alkukielistä Penguin-pokkariakaan löytynyt. Uuden suomennoksen käännösprosessista kiinnostuneille suosittelen Kersti Juvan blogia Kotuksen sivuilla, erityisesti artikkeleja Sanastopulmia ja Herra Darcyn kosinta.

Ylpeyden ja ennakkoluulon viehätys perustuu tietenkin kielen ohella valloittavaan rakkaustarinaan ja 1800-luvun alun englantilaisen maalaisaatelin seurapiirien herkulliseen kuvaukseen. Ennen kaikkea sankaritar, Elizabeth, on elävästi kuvattu. Elizabethin mielenliikkeet – ja juonen kannalta erityisen tärkeät mielenmuutokset! – välittyvät lukijalle niin keskusteluissa kuin kertojan kuvaamina. Herra Darcy taas on virkistävä miespäähenkilö, sillä hän on kaikkea muuta kuin siloiteltu ja täydellinen. Lukija voi täysin eläytyä Elizabethin ennakkokäsityksiin Darcysta: tämä käyttäytyy todellakin epämiellyttävästi, ja mikä pahinta, ei osaa heti ensisilmäyksellä arvostaa Elizabethin kauneutta ja älykkyyttä. Sekä Elizabeth että Darcy ovat alkuun turhan ylpeitä ja ennakkoluuloisia suhteessa toisiinsa, mutta kylliksi älykkäitä, rehellisiä ja lopulta rakastuneitakin muuttaakseen käsityksiään.

Bennetin seitsenhenkinen perhe – hysteerisyyteen taipuva, typerä rouva Bennet, kuivaa huumoria viljelevä ja naisväen hupsutuksiin enemmän tai vähemmän kärsivällisesti suhtautuva herra Bennet sekä heidän viisi tytärtään, lempeä Jane, eloisa Elizabeth, kirjaviisasteleva moralisti Mary, hupsu Kitty ja huikentelevainen Lydia – on monella tavalla etuoikeutettu perhe, jonka joutilaan ja ylellisen elämäntavan perusta on Britannian siirtomaavallassa ja alempien luokkien raadannassa. Yläluokan piirissä he ovat kuitenkin vaatimatonta maalaisaatelia, ja rouva Bennetin sukulaiset ovat ammatinharjoittajia, kuten kauppiaita ja lakimiehiä. Bennetin tyttärien asemaa aikansa avioliittomarkkinoilla ja heidän tulevaisuudennäkymiään ylipäätään heikentää kuitenkin eniten se, että herra Bennetin isännöimä Netherfield on sääntöperintötila, joka siirtyy aina lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, tässä tapauksessa herra Bennetin serkulle. Kunkin tyttären tuleva perintöosuus on vain tuhat puntaa, eikä sillä juurikaan houkutella kosijoita.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei kuitenkaan varmaan olisi saavuttanut klassikkoasemaansa ja yhä uusien lukijapolvien suosiota, ellei siinä kannatettaisi kaikkien taloudellisten ja käytännöllisten seikkojen uhallakin romanttisen rakkauden ideaalia ja puolisoiden keskinäistä yhteensopivuutta. Kirja on aito aikuisten satu siinä mielessä, että niin hyvä kuin pahakin saavat pitkälti palkkansa ja niille, jotka haluavat mennä naimisiin rakkaudesta ja rehellisin tarkoitusperin, annetaan avio-onnen lisäksi kaikki maallinenkin hyvä.

En voi kuin ihailla Jane Austenin kykyä kuljettaa juonta, jossa ei sadoista sivuista huolimatta ole lainkaan tyhjäkäyntiä vaan jonka rytmi on miellyttävä suvantoineen ja nopeampine virtauksineen. Lukijalle paljastetaan asioden kulusta sopivasti, ja tarinan jännite toimii silloinkin, kun lukija jo tietää lopputuloksen. Jane Austenillakin oli toki edeltäjänsä ja esikuvansa, kuten Frances Burney ja Ann Radcliffe (jonka Udolphoa Austen parodioi romaanissaan Neito vanhassa linnassa), mutta yhtä kaikki Austen oli aikanaan todellinen romaanikerronnan uranuurtaja, ja hänen romaaneistaan tehdään yhä uusia sovelluksia Helen Fieldingin Bridget Jonesista P. D. Jamesin Syystanssiaisiin. Mutta vaikka Austenin romaanien henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä voidaan jäljitellä, ei hänen lämmintä mutta terävää kerrontaansa niin

Edith Wharton: Viattomuuden aika

Edith Wharton: Viattomuuden aika
The Age of Innocence (1920). Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan kustantamana 1955.
Seven-pokkari 2000. 386 sivua.

Mitä voivat he kaksi todella tietää toinen toisistaan, koska hänen, Archerin, velvollisuus oli "kunniallisena" miehenä salata tytöltä menneisyytensä, ja Mayn velvollisuus avioliittokelpoisena tyttönä oli pitää huolta siitä, ettei hänellä ollut puolestaan mitään menneisyyttä salattavana?


Newland Archer on nuori, vakavarainen newyorkilaismies, jonka päivät kuluvat sanomalehtiä lukien lakiasiantoimistossa ja illat teatterissa, oopperassa ja kutsuilla muiden kaupungin seurapiireihin kuuluvien parissa. Ihmisten välistä kanssakäymistä säätelevät sopivaisuussäännöt ja perinnäistavat, joita Archer toisinaan mielessään ironisoi mutta ei vakavissaan suunnittele rikkovansa niitä vastaan. Odotusten mukaisesti hän kihlaa suloisen ja viattoman 22-vuotiaan May Wellandin ja odottaa kärsimättömästi häitä, jotka lykätään myöhemmäksi jotta kaikki kapioihin kuuluvat liinavaatteet ehditään kirjailla asiaankuluvalla huolellisuudella.

Mayn serkku, kreivitär Ellen Olenska, on hiljattain palannut Euroopasta jätettyään konnamaisen miehensä. New Yorkin seurapiirit paheksuvat itsenäisesti asuvaa, tiukoista normeista poikkeavaa naista, mutta suku - nuori Archer heidän mukanaan - asettuu tukemaan Elleniä ja saa tämän myös luopumaan suunnitelmistaan hakea avioeroa. Mielenjärkytyksekseen Archer huomaa, että paljon kokenut, tavallisista seurapiirinaisista sekä älykkyytensä että sisäisen ja ulkoisen säteilynsä ansiosta erottuva Ellen vetää häntä vastustamattomasti puoleensa.

Kuten monille muillekin, minullekin Mayn, Archerin ja Ellenin tarina tuli ensin tutuksi Martin Scorsesen ohjaamana elokuvana Viattomuuden aika (1993), jossa Winona Ryder, Daniel Day-Lewis ja Michelle Pfeiffer tekivät erinomaiset roolityöt. Edith Whartonin samanniminen romaani julkaistiin 1920, mutta sen tapahtuma-aika on varhaisempi, suunnilleen 1870-luku. Tämä ehkä selittää sen ironisen etäisyyden, jolla Wharton puhuu New Yorkin seurapiireistä, joihin itsekin nuoruudessaan kuului. Ellen Olenskan tavoin myös kirjailija Wharton oli kiinnostuneempi kirjallisuudesta ja taiteesta kuin tanssiaisista ja etikettisäännöistä, ja hänen pitkä avioliittonsa päättyi eroon miehen uskottomuuden vuoksi. Whartonille myönnettiin - ensimmäisenä naisena - Pulitzer-palkinto Viattomuuden aika -romaanista.

Romaanissa kuvataan yksityiskohtaisesti naisten pukeutumista, päivälliskutsujen tarjoiluja ja toisinaan myös ooppera- tai teatterinäytäntöjen kohtauksia. Ajankuva rakentuu myös romaanissa mainituista kirjailijoista ja heidän teoksistaan. 1870-luvun New York on kuin pikkukaupunki, jossa kaikki samoihin seurapiireihin kuuluvat tuntevat toisensa, juorut kulkevat nopeasti ja epätoivotut henkilöt on helppo sulkea piirien ulkopuolelle. Seurapiirejä kuvataan pyramidiksi, jonka huipulla ovat vanhoihin sukuihin kuuluvat moraalivartijat - etenkin, jos he ymmärtävät näyttäytyä kutsuilla vain harvoin ja muodostuvat siten erityisen toivotuiksi vieraiksi - ja alemmilla tasoilla uusrikkaat, jotka hyväksytään mukaan, jos he järjestävät kyllin kiinnostavia tanssiaisia ja maittavia päivällisiä. Taitelijat, kirjailijat ja lehtimiehet eivät kuulu tähän pyramidiin vaan muodostavat kehiä sen ympärille, eikä vuorovaikutusta eri ryhmittymien välillä juuri ole. Palveluskunta, joka huolehtii herrasväen arjen ja juhlan sujumisesta, on tietenkin oma lukunsa.

Vielä taitavammin kuin seurapiirien kaksinaismoralistista ja itsekeskeistä elämää, Wharton kuvaa päähenkilönsä Archerin mielenliikkeitä, tukahdutettuja tunteita ja yrityksiä täyttää velvollisuutensa ja yhteisön odotukset. Myös Ellenin ja Mayn hahmot tulevat eläviksi ja ratkaisut ymmärrettäviksi pienistä eleistä ja ilmeistä. Vaikka tiesin vuosia sitten näkemäni elokuvan perusteella juonenkulun pääpiirteet, oli kiehtovaa seurata, kuinka tilanteet ja tunteet kehittyivät.

Viattomuuden aika on suomennettu vuonna 1955, ja elokuvan siivittämiin uusintapainoksiin vanhentunutta ja jonkin verran virheitä sisältävää suomennosta ei ole millään lailla uudistettu, muokattu tai korjattu (jopa fontti on säilynyt samana). Siksi kirjan kieli on ajoittain hieman kömpelöä, lauserakenteet vanhanaikaisia ja May ja hänen ystävänsä pelaavat "tennisraketeilla". Kokonaisuudessaan suomennos on kuitenkin ihan nautittavaa luettavaa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja korkkaan kategorian American realism. Viattomuuden aika onkin täydellinen kirja tähän haasteeseen, sillä siinä pohditaan paljon amerikkalaisuutta (tai oikeastaan newyorkilaisuutta) ja vertaillaan vanhaa ja uutta maailmaa.

Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja

Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja
Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Juhani Niemi.
Karisto 2011. 214 sivua.

Viime syksynä luin toisen juhlavuoden kunniaksi julkaistun lastukokoelman, Valikoima lastuja (Wsoy 2011). Pidin Raimo Sallisen kuvittamasta kokoelmasta paljon, nauttien Ahon kielestä, jutustelusta ja tarinankerronnasta. Kariston kokoelmasta Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja sain kuitenkin kulttuurihistoriallisessa mielessä irti enemmän. Yksi syy oli se, että nyt olin lukenut Panu Rajalan elämäkerran Juhani Ahosta (Wsoy 2011), jossa avattiin monien lastujen syntyhistoriaa. Lastujen kontekstoimista ja tulkitsemista helpotti myös se, että Kariston kokoelmassa on Juhani Niemen kirjoittama johdanto ja luettelo lastujen alkuperäisistä julkaisupaikoista.

Esimerkiksi lastun "Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen" teki entistä mielenkiintoisemmaksi Rajalan teoksesta lukemani tieto, että Aho kirjoitti alunperin Päivälehdessä julkaistun lastunsa vastauksena edellisenä syksynä julkaistun pienoisromaaninsa Yksin synnyttämään paheksuntaan ja moralistisiin reaktioihin. Lastussa nuori kuvataitelija on saanut paljon kiitosta fennomaanisesta ja ihanteellisesta maalauksestaan "Verkkoukko" (vrt. Ahon kertomus Rautatie) ja saa valtion apurahan Pariisissa työskentelyä varten. Taitelijan appiehdokas on kuitenkin epäilevällä kannalla:

Kunhan et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli kamarineuvos hänelle, - ottaisi liian paljon vaikutusta noista ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla niin ihanteellista kuin tuo sinun "Verkkoukkosi". Minä olen kuullut niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa pelkoa kuin minäkin tuon "Pesurantasi" johdosta. Toivokaamme, että sinä saatat nämä epäilyksemme häpeään. 


Pariisissa taitelija maalaa kuvan uimaan menevästä Ainosta, joka on heittänyt hamehensa haapaselle/ kenkänsä vesikiville. Taitelija pyrkii kuvaamaan Ainon neitseellistä viattomuutta, mutta kun taulu asetetaan näytteille kotimaassa, se herättää suurta paheksuntaa, taitelijan kihlattu purkaa kihlauksen ja entinen anoppiehdokas ripittää nuoren miehen ihmetellen, miksei tämä voinut toimia kuten "häveliäs taiteilija", joka "vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen liepeen". Taitelija vastaa: - Ja jos minä olisin ollut häveliäs, te olisitte olleet sitä hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, te olisitte niiden alle kuitenkin tirkistelleet!


Toinen erityisesti mieleen jäänyt lastu on "Säveltäjän muistikirjasta" (1912), jossa kertoja kuulostelee myrskyä ja on kuulevinaan siinä tuskaa ja valitusta:

Korisi jossain kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niin kuin kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan, kuristettaisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaiseikse takaisin ja alkaa uudelleen. 


Tästä psykologisesta lastusta tulivat mieleeni Edgar Allan Poen kauhunovellit. Kertoja kokee, "niinkuin se ei olisi enää toisen tuskaa, vaan omaani". Lopulta hän hirmustuu ja repii talostaan ja sen ympäriltä kaiken - viiritangon, syreenipensaan - mikä pitää tuulella meteliä. Sillä

Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja särkee, uhallakin - väkivallallakin. Ei minään suru saa tulla minua niin lähelle, että se pakottautuisi omakseni. 


Taiteilijan työstä kertoo myös kokoelman, ja koko Ahon tuotannon viimeneinen lastu, "Tulivuori sammuessaan" (1920). Kertoja on vanha tulivuori, jota on ihailtu ja kunnioitettu, mutta joka on hiipuessaan jo unohdettu. Tulivuori on kuitenkin omanarvontuntoinen; vaikka sen luomisvoima ja uho onkin jo ehtynyt, se uskoo omaan vaikutusvaltaansa ja perintöönsä vielä tulevaisuudessakin:

Henkäisenkö kerran vielä hiillokseeni? - En. - Sillä vaikka minä nyt kuolen, en kuitenkaan kuole. Kaikki, mikä ympärilläni elää, elää minusta tästä lähtien niin kuin tähänkin asti. Missä minusta muinoin laavavirrat kuohuivat ja kiehuivat, siinä pulppuavat samoissa uomissa pian viileät vuoripurot ja karkeloivat kosket, ja minä kastelen heidän vainioittensa viljaa ja pyöritän heidän myllyjänsä ja riennätän rattaita. Minä sammuneenakin säihkyn heidän majakoissaan, hehkun tulena heidän kaduillaan ja pimeimmillä pihoillaan ja tuikaan heidän matalimmankin majansa katon alla, minä lämmitän heidän liesiään, ja mikä heissä on voimaa ja mikäli voima on valtaa, se on heissä minulta ja minun. 


(Juhani Ahon seuran sivuilla on vertailtu Wsoyn, Kariston ja SKS:n viime vuonna julkaistuja lastukokoelmia.)