Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia.
Suomentanut Anja Pikkupeura.
Siltala 2015, 218 sivua.

Emma Asotovna sai diagnoosin "monipesäkkäinen bakteeritulehdus". Itse hän toki tiesi, että noiden märkäpesäkkeiden kautta hänestä oli poistunut sisuksissa kasvateltu paha vävynpölvästiä kohtaan. Märkäpesäkkeet puhkaistiin niiden kypsyttyä, ja iho parani pian, mutta Emma Asotovna piti vielä pari viikkoa siteitä sormissaan antaakseen Sergon ja pikkutyttöjen keskinäisen rakkauden voimistua.

Uusin Ulitskaja pitää aina lukea, eikä venäläiskirjailijan teosten suomennosten houkuttelevutta ainakaan vähennä se, että niissä on kaikissa upeat, Kirsikka Männyn suunnittelemat kannet. Tyttölapsia-novellikokoelman kantta koristaa pioneeritytön letti punaisine lettinauhoineen.

Kokoelma sisältää kaksi kertomussikermää, 'Tyttölapsia' ja 'Lapsuus -49', ja sikermien sisällä novellit kietoutuvat toisiinsa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Siinä mielessä Tyttölapsia muistuttaa muutama vuosi sitten suomennettua Naisten valheet -teosta, jossa myös on sekä romaanin että kertomuskokoelman piirteitä. 'Tyttölapsia'-sikermä kattaa valtaosan kirjasta – 'Lapsuus -49' -osiossa on yhtä monta kertomusta, mutta paljon lyhyempiä.

Ulitskaja kirjoittaa tavallisista ihmisistä neuvostoliittolaisen systeemin rattaissa ja tuo esille valtion sisällä elävien kansojen kirjon. Puhetapa voi olla armenialainen ja päivällinen gruusialaisesti maustettu, ja juutalainen lääkäri hymyilee kaksostyttöjen nahinan tuodessa hänelle mieleen Jaakobin ja Eesaun. Vanhat kansanuskomukset ohjaavat toimintaa vähintään yhtä vahvasti kuin Kremlistä tulleet ukaasit. Veri on vettä sakeampaa, ja sukusiteet ovat vahvat.

Suosikkihahmojani olivat kaksoset Viktorija ja Gajane sekä heidän isoäitinsä Emma Asotovna, jolla on vaistoa, lämpöä ja elämänviisautta, mutta joka antaa vain hengenhädän mennä hierarkiassa päivällisen edelle. Kaksossiskosten tarinassa kipunoi rakkaus ja mustasukkaisuus, läheisyys ja etäisyys. Ulitskaja kirjoittaa niin, että traagisissakin kohtaloissa on humoristinen vivahde.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Kirjan jos toisenkin, Kirjojen keskellä, Ullan luetut kirjat, Raijan kirjareppu.

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
Venäjänkielisestä alkuteoksesta suom. Elina Kahla.
Siltala 2013, 182 sivua.
(Kirja on ilmestynyt aiemmin suomeksi Tammen kustantamana v. 2002)

Alik kiskottiin makuuhuoneesta ja istutettiin nojatuoliin, missä hänet tuettiin joka puolelta tyynyin. Se oli hänen vakiopaikkansa. Muut kiersivät huoneistoa verkkaisesti, naukkailivat hiukkasen ja rupattelivat äänekkäästi. Pöydällä oli jonkun tuomisia: siinä hupeni valtaisa pähkinätortty, vieressä suli jäätelö. Tuntui kuin oltaisiin pikemminkin näyttelyn avajaisissa kuin kuolevan luona.

Yhdysvaltoihin emigroitunut venäjänjuutalainen taiteilija Alik tekee kuolemaa New Yorkissa. Hänen asuntoonsa on kokoontunut varsin boheemi joukko ystäviä, entisiä ja nykyisiä rakastettuja ja hieman satunnaisia vierailijoitakin. Alik on heikossa kunnossa, mutta silti tapahtumien keskiössä ja vahvasti läsnä niin kuluvassa hetkessä kuin läheistensä muistoissa. Kesken surun ja sairauden tulee uutinen vallankumouksesta Venäjällä: vanha kotimaa on myllerryksen tilassa, jälleen kerran, ja yksi jos toinenkin amerikkalaistunut venäläinen tuntee napanuoran entiseen kotimaahansa olevan vahva.

Pidin kovasti Naisten valheista ja suorastaan rakastin romaania Medeia ja hänen lapsensa. Tartuin siis Ljudmila Ulitskajan varhempaan tuotantoon kuuluvaan Iloiset hautajaiset -romaaniin melko suurin odotuksin, mutta lyhyehkön kirjan lukeminen kesti kauan. Kirjassa on vahvat teemat – juuret, muukalaisuus, identiteetti – ja tunnelmatkin tulevat ajoittain iholle kuin New Yorkin tukahduttava helle, mutta Iloisissa hautajaisissa Ulitskajan hienoisesti etäännyttävä, viittauksenomainen tyyli jätti minut tarinan ulkopuolelle. Tiiviissä romaanissa on, sinänsä viehättävään ulitskamaiseen tapaan, runsas henkilögalleria, ja henkilöt ovat kiinnostavia ennen kaikkea suhteessa toisiinsa, vaikka jokaisella onkin oma elämänhistoriansa ja selviytymistarinansa. Nyt kuitenkin Alikin eksät ja nyksät, ystävät ja viholliset, ordodoksipapit ja juutalaiset rabbit menivät iloisesti sekaisin päässäni, ja henkilöistä mieleeni jäivät lähinnä Ira ja hänen tyttärensä T-shirt.

Romaanin lukeminen oli minulle varsin utuinen kokemus, josta ei juurikaan jäänyt pysyvää jälkea. Parhaiten mieleeni jäi se, kuinka Alikin vaimo halusi palavasti saada Alikin kastetuksi ennen tämän kuolemaa ja kutsui paikalle papin – ja tasapuolisuuden nimissä paikalle piti saada myös rabbi. Sekä se, kuinka Alik esitteli rakastetulleen New Yorkin sataman kalatoria aamuvarhaisella, jolloin merenelävät kimmelsivät jäämurskan päällä ja ravintoloitsijat ja kauppiaat parveilivat niiden vaiheilla, vain hävitäkseen pian heräävän suurkaupungin humuun. Loppua kohden Iloiset hautajaiset yltyy varsin farssimaiseksi kuvaukseksi, mutta minulle jäivät parhaiten mieleen vakavat, lähes riipaisevat hetket, jolloin henkilöt oivalsivat jotakin tärkeää mutta usein myös kipeää itsestään tai toisistaan.

Ja kun vuodet vierivät, oli heidän ruumiinsakin koostumus muuttunut. Heidän verensä ja lihaksensa koostuivat nyt Uuden mantereen vedestä ja sen molekyyleistä, ne olivat syrjäyttäneet kaiken vanhan, sinne toisaalle kuuluvan. Heidän reaktionsa, käytöksensä ja ajattelutapansa muuttivat vähitellen muotoa. [– –] Mutta kukaan ei ollut kyennyt ennakoimaan, miten kipeästi kaikki tuossa kaukaisessa, entisessä, elämästä pois pyyhityssä maassa – piru sen periköön! – tapahtuva heitä nyt koskettaisi. Tuntui kuin tuo maa olisi iskostunut heidän munaskuihinsa ja sieluunsa, ja mitä he siitä sitten ajattelivatkin – ja kukin ajattali omalla tavallaan – side siihen osoittautui murtumattomaksi.

Haasteet: Venäjää valloittamaan - vaikka kirja kerrallaan (Naiskirjailijat-kategoria)

Iloisista hautajaisista ovat bloganneet myös ainakin Minna J., Tuulia ja Marissa, ja kirja on arvioitu myös muun muassa Kiiltomadossa ja Helsingin sanomissa.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Graafinen suunnittelu ja kannen kuva Kirsikka Mänty.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Venäjänkielisestä alkuteoksesta suomentanut Arja Pikkupeura.
Siltala 2012, 359 sivua.

Talossa oli jo kauan sitten otettu käyttöön erikoinen päiväjärjestys: illallista syötiin seitsemän ja kahdeksan välillä lasten kanssa, heidät pantiin nukkumaan aikaisin, ja yötä vasten kokoonnuttiin uudelleen myöhäisaterialle, joka tuotti suurta haittaa ruuansulatukselle ja suurta mielihyvää sielunelämälle. Medeia ja Georgi olivat selvinneet aika joukosta taloustöitä ja istuivat nyt iltayötä valopetrolilampun loisteessa toistensa seurasta iloiten. Heillä oli paljon yhteistä: molemmat olivat vikkeläliikkeisiä, kepeäjalkaisia, arvostivat miellyttäviä pikkuasioita eivätkä voineet sietää sisäiseen maailmaansa puuttumista.

Kreikkalaisen näytelmäkirjailija Euripideen (n. 485-406 eKr.) tragediassa Medeia nimihenkilö on mustasukkainen prinsessa, joka surmaa omat lapsensa kostoksi miehensä aikeista ottaa toinen puoliso. Christa Wolfin samanniminen romaani on Medeia-myytin feministinen uudelleentulkinta, jossa Medeiasta piirtyy monitahoisempi, mutta kuitenkin varsin karmaiseva kuva. Ljudmila Ulitskajan romaanin Medeia Mendes, omaa sukua Sinopli, sen sijaan on viisas, avarasydäminen leskinainen, jonka Krimin saarelle hänen lukuisten sisarustensa lapset, lastenlapset ja muut sukulaiset saapuvat vuosi toisensa jälkeen. Meideia itse on lapseton, mutta hän rakastaa sukulaislapsiaan ehdoitta, riippumatta siitä, keitä näiden vanhemmat ovat. Kodin piiri, vuodenkierto, rutiinit, juhlat ja sukulaiset ovat Medeialle olennaista elämässä. Poliittisista kuohunnoista, konflikteista ja vaihtuvista vallanpitäjistä hän sen sijaan pyrkii pysyttelemään erossa. Medeia ja hänen lapsensa on kaunis romaani ihmisten inhimillisyydestä, niistä monista tarinoista, joita suuren suvun ja Neuvostoliiton historiaan mahtuu, mutta siihenkin kuuluu traagisia tapahtumia.

Tunnetun venäläisen nykykirjailijan Ljudmila Ulitskajan edellinen suomennettu romaani (jonka jotkut ovat lukeneet pikemminkin novellikokoelmana) Naisten valheet  (Siltala 2011) vakuutti minut kielellään ja kerronnallaan, mutta sen henkilöhahmot ja tapahtumat jäivät etäisemmiksi. Sen sijaan Medeia ja hänen lapsensa kietoi maailmaansa ensi sivuiltaan lähtien, verkkaisesti ja varmasti. Romaanin varsinainen nykyhetki on vuonna 1976, mutta siinä kerrotaan myös Medeian lapsuuden tapahtumista, hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan - koko laajan perheen ja suvun vaiheista monen vuosikymmenen ajalta.

Medeia ja hänen lapsensa vertautui mielessäni vahvasti Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan tuoreimpaan romaaniin Hietakehto. Medeia ja hänen lapsensa kattaa takautumineen pitkän ajanjakson, kun taas Hietakehto kuvaa vain kolmea kesäistä vuorokautta, mutta molemmissa romaaneissa historia ja sen suuret käänteet ikään kuin kumisevat arjen ja ohikiitävien hetkien kuvauksen taustalla. Sekä Ulitskaja että Kähkönen kuvaavat taitavasti ja elävästi pieniä askareita, ihmisten tapoja ja kohtaamisia ja osaavat luonnehtia laajankin henkilögallerian hahmoja niin, että kukaan ei jää paperinmakuiseksi. Molempien romaanien kerronnassa on lämpöä, hiljaista viisautta ja kauneutta, tarinoissa niin iloa kuin tragediaakin.

Vanhasta, taloonsa nuoremmat sukulaisensa kokoavasta ja menneitä muistelevasta leskirouvasta tuli mieleen myös Orhan Pamukin Hiljainen talo. Maantieteellisesti ja tapahtuma-aikansa puolesta Pamukin Istanbuliin sijoittuva romaani ei ole kovin kaukana Krimiltä, ja siinäkin maan (Pamukin tapauksessa Turkin) historialliset käänteen luovat uhkaavaa tunnelmaa.

Mutta siinä missä Pamukin romaanin isoäiti Fatma on varsin katkeroitunut ja neuroottinen vanha nainen, on Ulitskajan Medeia yksi kirjallisuuden viehättävimmistä vanhoista naisista, ihana mutta kuitenkin inhimillinen omine piintyneine tapoineen ja heikkouksineen. En ihmettele, miksi hänen auringon kärventämä ja merituulten huuhtoma talonsa veti puoleensa näitä kaikkia eri heimokuntien edustajia Liettuasta, Gruusiasta, Siperiasta ja Keski-Aasiasta.

Krimin saarella ovat viihtyneet myös ainakin Marissa, Jaana, Katja ja Susa.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Venäjänkielinen alkuteos Skvoznaja linija,
suom. Arja Pikkupeura.
Siltala 2011, 207 sivua.

Teoksen sankarittaret ovat pyyteettömiä valehtelijoita. Heidän valheidensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään, josta keneltä puuttuu lihallista ja keneltä taas romanttista rakkautta. Kaikilta näiltä naisilta puttuu tunne omasta merkityksellisyydestään ja ainutlaatuisuudestaan. Nämä eri-ikäiset valehtelijat ja petkuttajat, aina pikkutytöstä vanhukseen, ovat läheisiä tai etäisempiä ystäviäni. Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja. (Ljudmila Ulitskaja Naisten valheiden esipuheessa)

Arvostetun venäläiskirjailjan Ljudmila Ulitskajan toinen suomennettu teos Naisten valheet on kokoelma tarinoita - tai valheita, miten sen haluaa ottaa - joita päähenkilö Zenja kuulee tapaamiltaan naisilta. Suomalainen kustantaja Siltala on määritellyt kirjan romaaniksi, mutta moni on lukenut sen ehyenä novellikokoelmana. Tavallaan teoksen asettelu tukee novellikokoelma-tulkintaa, sillä "luvut" on eroteltu toisistaan välilehdillä ja nimetty vähän kuin novellit. Teoksen rakenteesta tulee mieleen Daniel Kehlmanin Maine, jota myös voisi luonnehtia "novellikokoelmamuotoiseksi romaaniksi".

Naisten valheiden ensimmäinen luku, "Diana" oli minulle hieman pettymys, sillä ensimmäisten rivien perusteella kuvittelin kirjan kuvaavan Zenjan ja hänen pienen poikansa Sashan suhdetta. Pojalla vihjataan olevan käytöshäiriöitä ja muita ongelmia, mutta lomalla päivät ovat sujuneet yllättävän rauhallisesti. Pojalla on siilitukka, ja siilien heimoon kuului kaikesta päätellen myös lapsen äiti. Sasha unohtuu kuitenkin pian taka-alalle, kun Zenja tutustuu englantilaissyntyiseen Ireneen ja kuulee tämän sydäntäsärkevän kertomuksen dramaattisesti menehtyneistä lapsista. Kuultuaan yhteiseltä tuttavalta asioiden oikean laidan Zenja tuntee epämääräistä surua hukkaan heitetystä myötätunnosta mutta ennen kaikkea siitä, ettei kauniiksi ihmelapseksi kuvattu Diana ollut sittenkään olemassa, edes ihan pikkulapsena.

Seuraavassa luvussa Zenjalla onkin jo kaksi omaa poikaa sekä kaksi muuta, myöskin varhaisteini-ikäistä pojanviikaria vastuullaan. Lomahuvilassa asuvaa Nadjaa ei kelpuuteta mukaan poikien touhuihin, mutta  lohdutukseksi hän alkaa kertoa ihmeellisestä Jura-veljestään. Kirjassa kohdataan myös muun muassa nelikymppiseen taiteilijaan hullaantunut kolmetoistavuotias Ljalja sekä prostituoiduista elokuvia tekevä runoilija Michel. Ulitskajan kirjan lukeminen oli kutkuttavaa, kun koskaan ei tiennyt, millaisia henkilöitä ja "elämäntarinoita" kohtaa seuraavassa luvussa. Vaikka valehtelijat vaihtuvat, Zenjan elämää seurataan ikään kuin siinä sivussa, vuodet vierivät nopeasti ja naisen elämäntilanne ja haaveet muuttuvat.

Valheet ovat kirjallisuudessa herkullinen teema, sillä fiktiohan on lähtökohtaisesti valhetta itsessään. Lukija voi samastua Zenjaan, joka uskoo myös uskomattoman, kiintyy kuvitteellisiin hahmoihin ja epäillessäänkin miettiin, että jospa sittenkin... Nautin myös Ulitskajan värikkäästä, kuvailevasta kielenkäytöstä. Osa kirjan tarinoista on melko rujoja, mutta humoristinen vire estää ottamasta niitä turhan vakavasti.

Tartuin Naisten valheisiin Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan suosituksesta - hän haastoi minut lukemaan kirjan osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. No, miten kävi? En nyt suoranaisesti, haasteen nimeä mukaillen, rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä paljon. Olisin saattanut lukea Naisten valheet ilman haastettakin, sillä olin kiinnostunut tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä Ulitskajan romaanista Medeia ja hänen lapsensa kehuvien blogiarvioiden myötä, ja tykkään lukea useampia teoksia samalta kirjailijalta. Mutta todennäköisesti kirja olisi kuitenkin unohtunut, nytpähän tuli haasteen innoittamana luettua heti! Suhteellisen lyhyenä ja muutenkin helppo- ja nopealukuisena kirjana Naisten valheet toimi myös hyvänä kesäisen lukujumin purkajana. Moniulotteisena teoksena se ei kuitenkaan jättänyt höttöistä oloa kuten jotkut kevyet välipalakirjat. Seuraavaksi sitten Medeia ja hänen lapsensa lukuun!

Naisten valheita ovat kuunnelleet myös ainakin Jaana (joka iloitsi löytäessään kirjailijan, joka kirjoittaa Nyky-Venäjästä mielenkiintoisesti ja vailla kikkailuja), Mari A. (jonka lukufiiliksiin kirja ei juuri silloin uponnut), Salla (joka kehui kovasti Pikkupeuran käännöstyötä), Hanna (josta tuli kirjan myötä kertaheitolla Ulitskaja-fani) sekä Naakku (joka jäi miettimään, mikä viimeisessä luvussa oli valhetta).

Haasteet: Ikkunat auki Eurooppaan (Venäjä)