Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
The End of Our Life Book Club, suom. Kirsi Ohrankämmen.
Basam 2014, 395 sivua.

Sitten puhuimme kirjoista. Äiti oli lukenut loppuu Alice Munron novellit ja ihastunut niihin."Niiden ansiosta olin onnellinen koko viikonlopun," hän sanoi.

Kuten monilla muillakin lukutoukilla, minullakin on sydämessäni erityinen paikka romaaneille, joissa kirjat ja (yhteisöllinen) lukeminen ovat tärkeässä roolissa - siis aiheena. Harmi kyllä tällaiset "lukupiiriromaanit" ovat usein aika laimeita esityksiä; viehättävästä ideastaan huolimatta esimerkiksi Jane Austen -lukupiiri jäi minulta kesken alkumetreillä. Elizabeth Noblen Lukupiiristä pidin enemmän. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli ihan hyvä, vaikka en ihastunutkaan kirjaan ihan niin syvästi kuin moni muu ja sen pisteet laskivat vähän tajuttuani, että sen idea on käytännössä kopioitu Helen Hanffin teoksesta Rakas vanha kirja.

Will Schwalben Elämän mittainen lukupiiri onnistuu nivomaan "todelliset kirjat" kerrontaan viehtättävällä tavalla. Luettujen kirjojen ja Elämän mittaisen lukupiirin henkilöiden elämän väliltä löydetään joitakin pieniä yhtäläisyyksiä, mutta pääasiassa kirjat ovat "vain" kirjoja, kiinnostavia itsessään. Schwalben kirja ei oikeastaan ole romaani, vaan (oma)elämäkerrallinen teos kirjailijan suhteesta edesmenneeseen äitiinsä Mary Anne Schwalbeen. Kirjassa keskitytään erityisesti niihin kahteen vuoteen, jotka kuluivat Mary Annen syöpädiagnoosista hänen kuolemaansa, mutta takaumien kautta kurkistetaan pojan ja äidin yhteisiin, lukemisen ja kaiken muun täyttämiin vuosiin Willin lapsuudesta alkaen.

Elämän mittainen lukupiiri on kirja läheisen menettämisestä, vaikeasta sairaudesta sekä äidin ja pojan suhteesta. Se on myös kunnianosoitus Mary Annelle, joka oli sairastumiseensa asti - ja vielä pitkään sen jälkeenkin - aktiivinen, rohkea ja ahkera nainen, joka päivätyönsä ohella teki paljon vapaaehtoistyötä ja matkusti antamaan apuaan myös monille katastrofialueille sodan runtelemaa Afganistania myöten. Mary Anne esitetään varsin ihanteellisessa valossa, vaikka Will muistelee myös äitinsä tekemiä suuria virheitä (kuten Willin pehmokilpikonnan lahjoittamista eteenpäin ja pojalle kerrotusta valheesta, että hänen kilpparinsa oli kuollut tämän loman aikana), ja paikoin tulee ikävä Merete Mazzarellan rakastavaa, mutta paikoin kirpeää ja ironistakin tapaa puhua rakkaistaan, edesmenneistäkin. Schwalben kirjan tyylilaji on lämminhenkinen ja haikea, ja tällaisenaan kirja on kyllä hyvin sympaattinen, joskaan ei kovin monikerroksinen.

Ja kyllä, Elämän mittainen lukupiiri on mitä suurimmassa määrin rakkaudentunnustus myös kirjoille ja lukemiselle. Schwalbe lukee äitinsä kanssa monia samoja kirjoja, joita olen itse lukenut ja rakastanut (kuten Alice Munroa ja Colm Toibinia), ja saa minut kiinnostumaan monista sellaisista, joita en suunnitellut ikinä lukevani (kuten Tuhat loistavaa aurinkoa tai Kirjan kansa). Kirjailija kuvaa kiinnostavasti sitä maaperää, josta hänen kirjarakkautensa versoi, ja muistelee kirjoja, joita on lukenut elämänsä tärkeissä murrosvaiheissa. Kaiken lisäksi Will Schwalben kirjarakkaus on samaa lajia kuin omani - sisältö on tärkein, mutta kirjojen olomuoto ei ole suinkaan yhdentekevä:

Rakastin myös kirjojen fyysistä olemusta. Sähkökirjat pysyivät poissa silmistä ja poissa mielestä. Mutta painetut kirjat ovat paikalla. Totta kai ne joskus piileksivät kummissa paikoissa: laatikossa, joka on täynnä valokuvakehyksiä, tai pyykkikorissa trikoopaidan sisällä. Mutta muuten ne kohtaavat lukijansa, joskus voi käytännössä kompastua niteeseen, jota ei ollut ajatellut viikkoihin tai vuosiin. Sähkökirjoja etsiskelen usein, mutta ne eivät koskaan tule vastaan. Ne voivat saada minut tuntemaan, mutta minä en voi tunnustella niitä. Ne ovat pelkkää sielua ilman lihaa, rakennetta ja painoa. Ne voivat tunkeutua päähäni, mutta eivät pyyhkäistä jalkoja altani.

Kirjan, jossa viitataan lukuisiin muihin teoksiin, suomentaminen ja toimittaminen on aina haaste. Kirsi Ohrankämmen on onnistunut kirjan kääntämisessä pitkälti ihan hyvin. Kirjojen nimissä ja lopun kirjaliitteessä on kuitenkin joitakin hassuja tai harmillisia virheitä: esimerkiksi Geraldine Brooksin suomentamaton romaani March on suomennettu Maaliskuuksi, vaikka kirjan päähenkilön kerrotaan olevan Louisa May Alcottin Pikku naisia -tyttöromaanin sivuhenkilö, Marchin perheen isä, joten kirjan nimi viittaa luonnollisesti sukunimeen eikä kuukauteen. Aleksandr Solženitsynin kirjasta The Gulag Archipelago puolestaan todetaan liittessä, että teosta ei ole saatavilla suomeksi, vaikka kirja on tietääkseni suomennettu ensi kerran jo 1970-luvulla ja siitä on parhaillaan saatavilla uusi, Esa Adrianin suomentama laitos Gulag – vankileirien saaristo parin vuoden takaa. On kuitenkin hienoa, että suomennokset on ylipäänsä varsin tunnollisesti listattu. Ilahduttavaa ja vähän yllättävää oli sekin, että Schwalbe ylipäätään mainitsee niin monia sellaisia kirjoja, jotka on suomennettu ja jotka minäkin olen sattumalta lukenut.

Elämän mittaisessa lukupiirissä luetaan muun muassa näitä kirjoja:

Alice Munro: Liian paljon onnea
Marilynne Robinson: Gilead
Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Mary Oliverin runoja
Colm Toibin: Brooklyn

Anni Pesonen: Sunnuntaivuosi puutarhassa

Anni Pesonen: Sunnuntaivuosi puutarhassa
Kuvitus Mari Punakivi.
Basam 2012, 125 sivua.

Voin vain todeta, että lasten saaminen on ollut minulle äärimmäisen tärkeää, niin tärkeää, että ilman heitä olisin varmaan ollut koko elämäni tietyllä tavalla nälkiintynyt. Ja tästä huolimatta parasta, mitä tällä hetkellä tiedän, on saada olla rauhassa kotona hulisevan lauman lähettyä omille teilleen. Erityisen ihanaa yksinolo on puutarha-aikaan. Puutarhassa hääriminen purkaa fyysisen liikunnan tarpeen, ympäröi niin sielun kuin ruumiinkin kauneudella ja luo vielä kaiken kukkuraksi illuusion työstä, huhkimisesta arvokkaan päämäärän eteen.

Anni Pesoselle "sunnuntaivuosi" on se vuosi keväästä kevääseen, jolloin kauan kaivattu kolmas lapsi on syntynyt, isommat lapset koulussa tai esikoulussa ja työurakin jonkinlaisessa käännekohdassa. "Puutarhavauveli" on niin helppo ja hyväuninen tapaus, että hiljaisina aamupäivinä äidillä on aikaa syventyä puutarhanhoitoon ja omiin ajatuksiin sekä kirjata ylös puihin, kukkiin ja marjapensaisiin liittyviä muistoja, haaveita ja käytännön toimia istutuksineen, kasteluineen ja harvennuksineen. Näistä muistiinpanoista syntyi eräänlainen puutarhapäiväkirja, Mari Punakiven herkin piirroksin kuvitettu ja mm. Edith Söderganin, Aaro Hellaakosken ja P. Mustapään runositaatein ryyditetty teos Sunnuntaivuosi puutarhassa.

Kirjassa on paljon samaa kuin aiemmin keväällä lukemassani Johanna ja Juha Tanskan Alussa oli puutarha -teoksessa. Kuten Tanskan pariskunta, myös Anni Pesonen on pappi ja tämä näkyy kirjassa hienoisena pohjavireenä. Molemmat "pohdiskelevat puutarhakirjat" ovat kirjoitettu henkilökohtaisella otteella ja niissä keskitytään enemmän tunnelmiin ja ajatuksiin kuin tarkkoihin puutarha- tai lajikuvauksiin. Pesosen teos on kuitenkin enemmän henkilökohtainen puutarhapäiväkirja siinä missä Tanskojen kirja tuo enemmän esiin permakulttuuria, hiljentymistä ja hengellisyyttä.

Pesonen kuvailee kirjassaan niin koti- kuin mökkipuutarhaansa. Hän tunnustaa janoavansa kukkaloistoa ja vaihtaneensa sen vuoksi osan mökkisaaren karusta maa-aineksesta, mutta joutuneensa joidenkin kasvien suhteen nöyrtymään sään ja maaperän edessä. Huolella hoivatut kukkapenkit saavt sulassa sovussa rajautua villiin kukkaniittyyn. Kukkia rakastavalle kahden puutarhan emännälle ajoitus on erityisen tärkeä osa pihasuunnittelua: kasvit tulee valita kiin, että jokin puutarhan nurkka on aina kukassa, mutta mökkipuutarhassa panostetaan heinäkuussa kukkiviin lajeijin ja kotipihalla puolestaan alku- ja loppukesän kukkijoihin.

Anni Pesonen muistelee lämmöllä lapsuutensa kesiä, jotka vietettiin vuoroin äidinpuoleisten, vuoroin isänpuoleisten isovanhempien kesähuviloilla. Kirjailija tiedostaa, että hänen puutarhaihanteensa ovat pitkälti peräisin juuri lapsuuden kesäpaikoista ja haluaa vaalia muistoja sekä isoäitiensä perintöä viljelemällä osittain, mahdollisuuksien mukaan, samoja kasveja, joita jo hänen isoäitinsä kasvattivat. Perinteet eivät kuitenkaan estä kokeilemasta uusia lajeja; Pesonen kokee itsekin siirtävänsä - osin ihan omia ja uusia - perinteitä eteenpäin, olevansa kenties tulevaisuudessa se isoäiti, jonka puutarhaa nostalgisoidaan ja jonka istuttamat puut ovat lasten ja ehkä tulevien lastenlastenkin "lapsuuden puita".

Vaikka Pesonen on todella ahkera ja sinnikäs puutarhuri, on puutarha pohjimmiltaan enemmän oman olemisen, haaveilun ja kiireettömän perhe-elämän pesäpaikka kuin suorituskeskeinen tila. Rikkaruohoja kitkiessä voi päästä flow-tilaan ja oma puutarha voi olla kuin pala taivasta, tässä ja nyt.

Jaak Jõerüüt: Muuttuvainen

Jaak Jõerüüt: Muuttuvainen. Elämäntaitoja etsimässä
Muutlik, suom. Raija Hämäläinen.
Basam Books 2013, 403 sivua.

Koivujoen korkeat hiekkakivirannat seisoivat aamun viileissä varjoissa ikään kuin todistamassa perin vanhoista ajoista, koko ihmiskunnan itkumuureista, joita kukaan ei kuitenkaan tavoita helposti, sillä kylmä syksyinen joki painautuu seinämää vasten, sileänä, vesi kuin sulanut jää. Lähtisin kyllä, mutta vesi on edessä, sanoi Ristikivi tarkoittaen sillä jotain muuta, mutta tähän ne sanat sopivat. Lähtisin kyllä, painautuisin ikivanhaa, paljastunutta maankuorta vasten, vanhaa kylmää hiekkaa vasten, painaisin korvani sitä vasten ja kuuntelisin mitä sillä on sanottavaa. Mutta miten menet, kun vesi on edessä. 

Harvinaisen kaunis vesi!

Tiesitkö, kuka on Jaak Jõerüüt? Minä en tiennyt, mutta nyt tiedän, että vuonna 1947 syntynyt Jõerüüt on virolainen diplomaatti ja kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti myös Viron sisäpolitiikassa. Tällä hetkellä Jõerüüt toimii Viron suurlähettiläänä Ruotsissa; parikymmentä vuotta sitten hän edusti maataan Suomessa. Jaak Jõerüüt on naimisissa virolaiskirjailija Viivi Luikin kanssa.

Päiväkirjateoksen Muuttuvainen luettuani tiedän myös, että Jaak Jõerüüt kirjoittaa kauniisti ja viisaasti. Tekstistä huokuva viisaus ja humaanius on sellaista, joka syntyy elämänkokemuksesta, laajasta kulttuurin harrastamisesta ja lukeneisuudesta sekä sydämen herkkyydestä ympäröivän maailman suurille tapahtumille ja pienille yksityiskohdille. Muuttuvaiseen tekisi mieli tehdä alleviivauksia suunnilleen joka toiselle sivulle, niin kauniita ja ajatuksia herättäviä lauseita se sisältää. En ihmettele, että kirjailijan tuotantoa - runoja, esseitä, proosaa - on käänntetty useille kielille. Sen sijaan ihmettelen, miksi Muuttuvainen on ilmeisesti ensimmäinen Jõerüütilta suomeksi käännetty teos.

Takakansitekstissä kirjaa kutsutaan mielestäni hieman harhaanjohtavasti romaaniksi. Kyseessä on kuitenkin mielestäni selvästi omaelämäkerrallinen teos, jossa ei ole romaanin juonikaarta ja jännitettä, ei oikeastaan henkilökuvaustakaan lukuunottamatta tietysti "kertojan" eli päiväkirjan kirjoittajan (=Jaak Jõerüütin) sisäisen elämän kuvausta. Toki on olemassa omaelämäkerrallisia romaaneja ja päiväkirjaromaaneja, mutta ei Muuttuvainen oikein sellainenkaan ole, vaan mielestäni autenttinen, mutta tietysti toimitettu ja alunperinkin julkaistuksi tarkoitettu (ei-kronologisessa järjestyksessä etenevä) päiväkirja:

Totta kai kirjoittamisen aikana jatkuivat myös ne mitä me nimitämme virkatehtäviksi. Vastaanotot, näyttelyiden avajaiset, briifaukset, kirjaesittelyt, jäähyväislounaat, ulkoministerin poikkeamiset Riian lentokentälle, sähköpostikirjeiden lukemiset, sähköpostikirjeiden kirjoittamiset, muistioiden lukemiset, muistioiden kirjoittamiset. Kotoisten uutisten seuraaminen siihen viikonloppuun asti, jona hennosti kahisten, niin kuin edestä tuleva hanhiparvi laskeutuu keväällä pellolle, syntyi Virossa hallituskriisi.

Muuttuvainen kuvaa vuosia, joina Jaak Jõerüüt toimi suurlähettiläänä Latviassa. Hän kuvaa diplomaatin arkea, mutta ei niinkään tilaisuuksia joihin osallistuu, vaan arkista paidan silittämistä, ajatuksiaan Latvian taloudellisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta tilanteesta, kävelyretkistään Riian kaduilla ja hengähdyshetkistä kaupungin kahviloissa. Kaiken aikaa hän pohtii, muistelee, kyselee, siteeraa lempikirjailijoitaan - muun muassa Pentti Saarikoskea ja Mika Waltaria - ja havainnoi kauneutta ympärillään. Jaak Jõerüütin tavassa kirjoittaa on jotakin sellaista, mikä tuo mieleen Lassi Nummen runot tai Bo Carpelanin Alkutuulen: vanhojen kirjojen tuoksua, tähtien välkettä ja aamutuulen raikkautta, jotain ikiaikaista.

Lawrence M. Krauss: Universumi tyhjyydestä

Lawrence M. Krauss: Universumi tyhjyydestä
Miksi maailmassa on jotain tyhjyyden sijasta
Universe from Nothing, suom. Veli-Pekka Ketola.
Basam Books 2013, 254 sivua .

Onneksi tähdet räjähtävät aika harvoin, suunnilleen kerran sadassa vuodessa galaksia kohti. On kuitenkin hyvä, että näin käy, koska muuten meitä ei olisi. Yksi runollisimmista universumia koskevista faktoista on se, että periaatteessa kehosi jokainen kehosi atomi on aikanaan ollut räjähtäneen tähden sisällä. Lisäksi vasemman kätesi atomit ovat todennäköisesti peräisin eri tähdestä kuin oikean kätesi atomit. Me kaikki olemme kirjaimellisesti tähtilapsia. ja kehomme on tehty tähtipölystä. 

Kosmologi Lawrence M. Kraussin Universumi tyhjyydestä esittelee kansantajuisesti vastausvaihtoehtoja alaotsikon kiehtovaan kysymykseen: miksi jotakin on olemassa, miten tyhjästä voi syntyä kokonainen maailmankaikkeus? Kaiken alun lisäksi Krauss avaa myös kaiken loppua esitellen teorioita universumin viimeisistä hetkistä. Krauss korostaa, että kaikki pohjautuu luonnonlakeihin; filosofien ja teologien pohdinnoilla ei ole sijaa kosmologin maailmankuvassa. Kaikki tieto perustuu tarkoille havainnoille ja laskelmille.

Vaikka kirja on tosiaan kirjoitettu yleistajuisesti ja ymmärsin periaattessa kirjan esittelemät asiat, niin loppujen lopuksi en voi kuin vain luottaa siihen, että universumin asiat ovat todella kutakuinkin niin kuin alan tutkijat ne esittävät. On kuulemma ihan matemaattisesti laskettu, että alkuräjähdys tapahtui silloin ja silloin ja että universumi laajenee näin ja noin.

Pidin kovasti Universumi tyhjyydestä -kirjan leppoisasta, kuvailevasta ja havainnollisesta tyylistä. Kosmologinen, tutkimustuloksile perustuva maailmankuva ei totisesti tarkoita, että asiat pitäisi ilmaista kuibasti. Päinvastoin, avasuus saa kosmologin paikoin aivan runolliseksi ja kaunopuheiseksi, huumorin pilkettä unohtamatta. Minulle jäi kirjasta erityisesti mieleen kohta, jossa Krauss kertoi pitävänsä aina lompakossaan pientä paperilappua, josta löytyi luettelo alkuaineista tai jotain sinne päin*. Tähän pieneen paperilappuun Krauss kertoi turvautuvansa aina, kun joku kiistäisi alkuräjähdyksen. Pienestä se on kiinni, oikeastaan kaikki on.


*oikeus epämääräisyysksiin ja väärinymmärryksiinmpidätetään tässä postauksessa bloggaajan humanisti-taustaan vedoten.

Mary Oliver: Joutsen

Mary Oliver: Joutsen. Runoja ja proosarunoja
Swan: Poems and Prose Poems,
suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivanen.
Basam Books 2013, 88 sivua.

 Runoilija uneksii vuoristosta

Joskus minä väsyn päiviin, kaikkiin niiden oikkuihin ja puuskiin. 
Minä tahdon kiivetä jotakin vanha, harmaata vuorta 
                                                         hitaasti, käyttää
siihen loppuelämäni, levätä usein, nukkua
mäntyjen alla tai niiden yläpuolella, paljailla kallioilla. 
Tahdon nähdä, kuinka monta tähteä on vielä taivaalla
jonka me olemme nyt sammuttaneet vuosiksi, 
                                                         vähintään vuosisadaksi.
Tahdon katsoa taakseni kaikkeen, antaa anteeksi kaiken, 
tyynesti, tiedänhän kaiken sen, mitä tarvitsee tietää.
Kaikki tuo kiire! Ei maailma sellainen ole!
Miten hiljaiset ovat puut, niiden runous on vain niissä itsessään.
Tahdon ottaa hitaita askelia ja ajatella
                                              tarkoituksenmukaisia ajatuksia. 
Kymmenessä tuhannessa vuodessa, kenties, pala vuorta luhistuu.


Pulitzer-palkittu Mary Oliver (s. 1935) oli minulle tuntematon runoilija, ennen kuin luin hänen runoistaan parista kirjablogista. Oliverin runoista poimituissa sitaateissa minua viehätti kerronnallisuus, luonnon kunnioitus ja elämänviisaus. Kotimaassaan Oliver on rakastettu runoilija ja esseisti, ja hänen viimeisin kokoelmansa ilmestyy suomeksi Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen kääntämänä.

Teoksessa on suomentajien esipuhe, jossa kerrotaan Mary Oliverin elämästä, tuotannon teemoista ja valaistaan myös joitakin runojen kääntämisessä vastaan tulevia haasteita: kun Oliver kirjoittaa runossaan ("Kuljen kesannon ohi") rikkaporkkanasta, joka on englanniksi "Queen Anne's lace" eli "Kuningatar Annen pitsi" ja sommittelee runonsa typografisesti pitsimäiseen muotoon, ei suomennoksessa ole mahdollista tavoittaa kaikkia nyansseja. Onneksi näitä merkityksiä on kuitenkin avattu esipuheessa, samoin kuin Oliverin tuotannon kantavia teemoja – luontoa, uskoa ja mielikuvitusta.

Oliverin runoissa pienet tavanomaiset yksityiskohdat saavat uusia merkityksiä, arjessa on taikaa ja  joki sisältää keskeneräisen tarinan, kettu tuntee kaipuun jonka nimeä emme tiedä, kolibrilla on pesäpaikka kirjahyllyn nurkkauksessa, rikkaporkkana hankaa valkeita kasvojaan auringon rievulla ja kirjoituskone on humisemassa, valmiina lähtöön. Runot ovat usein pieniä tarinoita tai tuokiokuvia. Yksi suosikkirunoistani on "Joka puolella taloa, varhain aamulla", jossa runoilija katsoo koiranpennun onnellisia silmiä ja pelargonin lehtiä, syö aamiaista ja avaa uuden paketin lumivalkoista kirjoituspaperia, valmiina työhön.

Suosittelen Mary Oliverin runoja myös "runokammoisille", sillä nämä runot ovat syvällisiä olematta vaikeatajuisia ja monimerkityksellisiä olematta monimutkaisia. Oliverin tavasta kirjoittaa vanhenemisestaan ja luontosuhteestaan tulee mieleen rakastettu suomalaisrunoilija Eeva Kilpi.

Mary Oliverin runoihin on ihastuttu myös Peilikirjoitusta ja Pinon päällimmäinen -blogeissa.

Haasteet: Runohaaste 2014

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
Amerikkalainen alkuteksti "Walking" ilmestyi
The Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa.
(Teoksen on aiemmin julkaissut suomeksi
kustannusosakeyhtiö Jack-in-the-Box 1997)
Basam Books 2013, 77 sivua.

Voin vaivatta kävellä kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä tai kuinka monta mailia tahansa. Aloitan kotioveltani kulkematta yhdenkään talon ohi, ylittämättä tietä muualla kuin siellä missä kettu ja minkki sen tekevät: ensin joen sitten puron reunaa, minkä jälkeen tulevat niitty ja metsänlaita.

Henry David Thoreaun (1817–1882) klassikon aseman saavuttanut Elämää metsässä ja vähän tuntemattomammaksi jäänyt Vaellus vuorelle ja muita esseitä ovat nautittavaa luettavaa, jonka parissa voi rentoutua ja rauhoittua, pohdiskella ja inspiroitua. Samalla tavoin toimii tämä lyhyempi teos, Kävelemisen taito, essee joka on ilmestynyt alunperin pian Thoreaun kuoleman jälkeen amerikkalaisessa aikakausijulkaisussa. Nimensä mukaisesti Thoreau esittelee tässä esseessä lempipuuhaansa, kävelyä luonnossa ilman varsinaista päämäärää. Kuten tunnettua, kävellessä ajatuskin kulkee paremmin, ja Thoreau tulee kävelynsä lomassa kertoneeksi näkemyksiään niin Englannin kirjallisuudesta ("Se on oleellisesti kesyä ja kultivoitunutta kirjallisuutta" jonka "erämaa on viheriöivä metsä ja villi-ihminen joku Robin Hood") sekä siitä, millainen maaperä on sopiva "kasvualusta" runoilijoille ja filosofeille.

Thoreau samoilee Uuden Englannin Massachusettsissa, metsissä, vainioilla ja kukkuloilla. Hän ei kävele saadakseen liikuntaa, vaan etsiäkseen "elämän lähteitä", saadakseen ajatuksiinsa "tuulta ja aurinkoa". Samalla hän tarkkailee lintujen ja eläinten puuhia, vuodenaikojen vaihtelua ja satunnaisesti kohtaamiaan ihmisiä.

Henry David Thoreau ihannoi kaikkea villiä: villiä luontoa, eläimiä ja ihmisiä. Luontofilosofi toivoisi aitauksiin suljetun nautakarjan ja itsensä sisätiloihin istumaan ja askaroimaan sitoneiden ihmisten nousevan kapinaan. Tilustensa rajoja tarkistava maanomistaja herättää Thoreaussa huvittunutta ylenkatsetta; itse hän kulkee mieluiten mailla, joita kukaan ei ole vielä kesyttänyt omakseen eikä juuri astele teitä pitkin vaan etsii omat reittinsä ja polkunsa metsistä. Järjestyneen yhteiskunnan, politiikan ja arkiset velvollisuudet filosofi jättää mielellään taakseen lähtiessään kävelylle pohtimaan alkuperäiskansojen viisasta luontosuhdetta. Kuitenkin Thoreaun katsantokanta on hyvin amerikkalainen ja hänen käsityksensä eri kansoista ja kulttuureista hyvin stereotyyppisiä. Yhdysvallat edustaa hänelle edistystä ja tulevaisuutta, Eurooppa menneistyyttä ja rappeutuneisuutta, vaikka Vanhan maailman mytologioista voikin ammentaa viisautta. Nämä käsitykset ulottuvat Thoreaun kävelytottumuksiin asti, hän kääntää aina selkänsä Euroopalle ja suuntaa sinne, minne kansatkin ovat hänen mukaansa aina vaeltaneet eli länteen:

Länteen lähden vapaaehtoisesti, mutta itään menen vain pakon edessä. [– –] Minun on kuljettava kohti Oregonia eikä Eurooppaa. Tätä tietä kansakunta liikkuu, ja voin sanoa että ihmiskunta etenee idästä länteen. Muutaman vuoden olemme olleet todistamassa kaakkoisen asuttamisen ilmiötä Australiassa; mutta tämä vaikuttaa meistä vääränsuuntaiselta liikkeeltä eikä australialaisten ensimmäisen sukupolven henkisestä ja fyysisestä luonteestä päätelleen ole vielä osoittautunut menestyksekkääksi kokeeksi.

Thoreau oli kuitenkin monessa suhteessa aikaansa edellä kannattaessaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustaessaan orjutta, joka hänen elinaikanaan rehotti etenkin Yhdysvaltojen etelävaltioissa. Ympäristöajattelijana Thoreau on edelleen ajankohtainen, kenties jopa ajankohtaisempi kuin aikanaan: "Nykyään lähes kaikki inhimillinen edistys, sellaiseksi kutsuttu, kuten talojen rakentaminen ja metsän ja suurten puiden kaataminen pelkästään ruhjoo maiseman ja vie siltä kaiken alkuperäisen arvokkuuden." Thoreau ei kuitenkaan ole yhden tai edes kahden asian mies. Hän ei suinkaan vastusta kaikkia ihmisen aikaansaannoksia, vaan näkee kauneutta myös maisemaa elävöittävässä maalaistalossa ja nauttii esimerkiksi kirjallisuuden lukemisesta.

Todella hyvä kirja on jotain yhtä luonnollista, yhtä odottamattoman ja selittämättömän kaunista ja täydellistä kuin lännen preerioilta tai idän viidakoista löydetty villikukka. 

Alan Bennet: Epätavallinen lukija

Alan Bennet: Epätavallinen lukija
The Uncommon Reader, suom. Heikki Salojärvi.
Basam Books 2008, 115 sivua.

Aikaisemmin hän ei olisi vähääkään siitä mitä palvelijatar ajatteli tai oliko hän kenties loukannut tämän tunteita, mutta nyt hän välitti ja jäi tuoliin palattuaan miettimään syytä siihen. Se että tämä huomaavaisuuden puuska saattaisi jotenkin liittyä kirjoihin tai aina yhtä värisyttävään Henry Jamesiin, ei sillä hetkellä juolahtanut hänen mieleensä. 

Hänen majesteettinsa Englannin kuningatar eksyy eräänä päivänä sattumalta kirjastoautoon, lainaa kirjan, lukee sen ja jää koukkuun. Näin on käynyt monelle, mutta yleensä hieman nuoremmalla iällä, ja kuningatar ei osaa olla surematta niitä vuosia, joita hän on tuhlannut olemalla lukematta. Ottaakseen vahingon takaisin kuningatar ahmii klassikkoja ja uudempaa kirjallisuutta, tekee muistiinpanoja lukemastaan ja kutsuu kirjailijoita illanviettoihin. Lukemista harrastava keittiöapulainen, Norman, hankkii ja suosittelee kuningattarelle kirjoja kuin äiti, joka totuttaa lapsensa kiinteisiin ruokiin: ensin mietoja makuja ja helposti sulavaa rakennetta, myöhemmin vivahteikkaampaa ravintoa.

Epätavallinen lukija päätyi lukulistalle useiden ihastuneiden blogikirjoitusten ansiosta. Nyt täytyy tunnustaa, että kirja oli minulle pieni pettymys. Siron kirjan ulkoasu on kaunis ja kirja sisältää runsaasti lukutoukan korvaa hiveleviä, kevytfilosofisia lausahduksia kirjallisuudesta ja lukemisesta, mutta siihen se sitten jääkin. Lukemista sävytti pitkästyneisyys, ja jollei kirja olisi ollut niin lyhyt, niin kesken olisi jäänyt.

Saatan nauttia paljonkin kirjasta, jossa henkilö vain lukee ja ajattelee tai puhuu lukemastaan, mutta silloin tekstin pitää olla jotain muuta kuin tasapaksua proosaa. Epätavallisen lukijan henkilöhahmot ovat paperisia. Kenties se kuvaa hovin persoonattomuutta ja sitä, kuinka kuninkaalliset ja heidän palveluskuntansa joutuvat noudattamaan tiukasti etikettiä ja protokollaa, mutta kaunokirjallisuutena tämä ei kolahtanut, minulle. Vika saattaa osittain olla siinä, että (takakannen mukaan, enpä olisi muuten huomannut) Epätavallinen lukija on satiiri, siis lajityyppiä, joka ei minuun kolahda.

Ihan sympaattinen, paikoin hymyilyttävä kirja kuitenkin, joten kaikkien tavallisten tai epätavallisten lukijoiden kannattaa kurkata kirjan sivuille ja katsoa, löytääkö sieltä itsensä.

"Voiko olla suurempaa iloa", kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, "kuin  törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan kymmenen?"

Epätavalliseen lukijaan ovat aiemmin tutustuneet ainakin Kirsimaria, Liina, Penjami, Elma Ilona, Hanna, Noora, Jokke, Norkku, Maija ja Riina

Carlos Maria Dominguez: Paperitalo

Carlos María Dominguez: Paperitalo
Espanjankielinen alkuteos La casa de papel, suom. Einari Aaltonen.
Kansi ja kuvitus Ina Kallis.
Basam Books 2006, 134 sivua.

Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle. 


Nämä rivit herättivät uteliaisuuteni, kun Satu esitteli alkulauseiden helmiä blogissaan. Kirja löytyikin heti seuraavalla kirjastokäynnillä ja tuli luettuakin saman tien - paitsi että kirja on lyhyt, se on myös painettu varsin isolla fontilla. Kirja jakautuu neljään jaksoon, joiden välisillä lehdillä vilistävät Ina Kalliksen piirtämät sokeritoukat.

Paperitalo kirjahulluudesta monessa eri muodossa. Kirjat ovat romaanin henkilöille sellainen intohimo, että ihmissuhteet, jopa oma elämä, jäävät toiseksi. Kertoja on argentiinasta kotoisin oleva Cambridgen kirjallisuudentutkija, joka ryhtyy hoitamaan menehtyneen kollegansa ja ystävänsä Bluman viransijaisuutta ja saa tälle tarkoitetun paketin, josta paljastuu laastia rapiseva kirja, Joseph Conradin Varjolinna. Kertoja matkustaa Etelä-Amerikkaan selvittämään kirjan arvoitusta ja tapaa kirjojaan huolellisesti varjelevan kirjakauppiaan, joka alkaa kertoa ystävänsä Carlos Bauerin, todellisen himolukijan ja kirjahamsterin, absurdia ja haikeansurullista tarinaa.

Se oli ensimmäinen merkki siitä, että jokin oli vialla. Eräänä päivänä hän istui siinä samalla paikalla kuin te nyt ja selitti, millaisia hankaluuksia koitui siitä, että ettei hän voinut sijoittaa hyllylle vierekkäin kahta keskenään riitautunutta kirjailijaa. Hän ei esimerkiksi rohjennut panna Borgesin teosta García Lorcan kirjan viereen, koska Borges piti Lorcaa "puuduttavana andalusialaisena". Shakespearea hän ei voinut pannan Marlowen viereen miesten suhteita kalvaneiden plagiointisyytösten takia, vaikka hän silloin joutuikin poikkeamaan luokittelujärjestelmästä. Eikä hän voinut panna Martin Amisin ja Julian Barnesin teoksia vierekkäin, koska kirjailijoilla oli toraisat välit, eikä liioin Vargas Llosaa García Marguesin kupeelle. 


(Minun pitäisi varmaankin huolestua, sillä minulla on tapana järjestellä kirjoja samantapaisilla perusteilla. Yksi Paperitalon opetuksista voisi ollakin, että kirjat kannattaa aakkostaa, muuten voi tapahtua mitä tahansa.)

Romaanissa kuljetaan kirjapölyn täyttämistä huoneista sinisen meren ääreen, paperitalon raunioille. Onko vapautta se, että voi ostaa jokaisen himoitsemansa kirjan? Vai se, että voi käyttää lukemiseen niin paljon aikaa kuin haluaa? Vai se, että näkee asunnossaan edes vähän paljasta seinää, jotta katse ei osuisi mihinkään?

Paperitaloon ovat tutustuneet Sadun lisäksi myös Penjami ja Jenni