Maria Jotuni: Huojuva talo

Suomessa ei ole tapana mennä kolkuttelemaan naapurin ovelle, vaikka seinän toiselta puolelta kuuluisi minkälaista huutoa tahansa. Työkaveri ei hevin ota puheeksi kollegan mustelmaista olemusta - kyllähän sitä itsekin tulee toisinaan kompuroitua. Täällä pidetään arvossa sitä, että ihmisten annetaan olla omissa oloissa. Muiden ongelmat nähdään vasta, kun on pakko. Silloin on yleensä jo aivan liian myöhäistä.

Maria Jotunin Huojuva talo (kirjoitettu 1935, julkaistu 1963) avaa oven naapuriin - sinne mistä huuto kuuluu. Se on äärimmäisen vaikuttava tarina eräästä avioliitosta, jossa kaikki on vinksallaan. Huojuva talo kertoo sen tavallisen tarinan: arka ja kiltti tyttö ihastuu nuoren miehen rehvakkaaseen itsevarmuuteen. Pari menee naimisiin ja miehen käytös muuttuu pikku hiljaa. Mustasukkainen mies ahdistaa vaimonsa yhä pienempään tilaan, joka alistuu kaikkeen.

Mies muuttuu yhä julmemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Vaimo muuttuu kyyristeleväksi pelokkaaksi eläimeksi, jonka itsekunnioitus hiipuu vähitelleen kokonaan. Kaikki muuttuu karmeammaksi, kun tähän yhtälöön syntyy lapsia. Ja kun vihdoin joku kuulee huudot ja huomaa mustelmat, on kaikki melkein menetetty. Lukijan onneksi Jotuni jättää kuitenkin sysimustaan tarinaansa toivon.

Enkelimäisen Lean ja narsistisen Eeron tarina puistattaa. Jotuni on onnistunut kuvaamaan kirjassaan hienosti sitä kieroutunutta ilmapiiriä, joka muuttuu vähitellen yhä ahdistavammaksi ja kuristavammaksi. Uusi Jotuni-elämäkerta (Kari Tarkiainen: Maria Jotuni: vain ymmärrys ja hymy. Musarum minister, 2013) vihjailee, että kirjailija itse joutui kokemaan jotain vastaavaa ja lukijana uskoo helposti, että todentuntuisen tarinan taustalla on ollut jotain omakohtaista.

Huojuva talo antaa Leassa kasvot kaikille perheväkivallan ja narsistien uhreille. Se näyttää lukijalle, miten ovelasti narsisti kutoo verkkonsa uhrinsa ympärille ja miten vaikeaa kiristyvästä ansasta on rimpuilla irti. Huojuvan talon jälkeen ymmärtää paremmin, miten tärkeää muiden on puuttua tilanteeseen. Perhehelvetin uhreilla ei ole uskallusta ja voimia siitä itse irtautua.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea klassikon, joka ei ole menettänyt tehoaan.

2. Jos arkielämän kuvaus kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät psykologisesta ihmiskuvauksesta.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tukholmalaispoliisi Jeanette Kihlberg on kohdannut urallaan monia kauheita rikoksia, mutta mihinkään näin kammottavaan hän ei ole koskaan ennen törmännyt. 

Ratakiskoilta löytyy jätesäkkiin sullottuna nuoren pojan muumioitunut ruumis. Sitten löytyy toinen kuoliaaksi ruhjottu lapsi. Kolmannen uhrin kohdalla Jeanette tajuaa lähestyvänsä todellista pahuuden ydintä. Carl Larssonin maalausten hempeästä lapsi-idyllistä ei ole tässä teoksessa jäljellä siveltimenvetoakaan.

Varistyttö (2014 Otava, suom. Kari Koski) aloittaa samannimisen trilogian, josta povataan ensimmäistä kunnon haastajaa Stieg Larssonin maailman valloittaneelle millennium-trilogialle. Kirjailijanimi Erik Axl Sundin takaa löytyy kaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander ja ainakin kotimaassaan Ruotsissa Varistyttö-sarja on noussut suureen suosioon.

On myönnettävä, että Varistyttö on vetävästi kirjoitettu ja sopivasti koukuttava jännityskirja. Siinä on kiinnostavat henkilöhahmot ja juonikin yllättää. Loppu jää mukavasti kutkuttamaan. Varistyttö ei ole kliseinen tusinadekkari ja kierossa juonessa on  onnistuttu saavuttamaan jotain uutta. Mutta.

Varistyttö on myös uskomattoman raaka kirja. Raiskauksia, pahoinpitelyjä, piiskaamista, hakkaamista, hyväksikäyttöä, kidutusta ja kaikissa näissä kuvottavissa hirmuteoissa uhreina lapset. Ruotsissa riehuvan murhaajan lisäksi juoneen sekotetaan vielä kansainvälisistä kamaluuksista pahimpia: Sierra Leonen lapsisotilaiden kokemat kauheudet ja pieni viipale Stalinin ajan Venäjän kurjuutta ja nälänhätää. Varistyttöön on ängetty yksien kansien sisään kaikki maailman kuvottavin pahuus.

Hirveyksiä vyörytetään lukijalle lähes joka toisella sivulla ja kuvailu on äärimmäisen yksityiskohtaista, suorastaan mässäilevää. Oksennus nousee kurkkuun monessa kohtaa ja viimeistään kirjan puolessa välissä pysähtyy miettimään, miksi ihmeessä luen tällaista.

Varistyttö on yhä väkivaltaisemmaksi yltyneen jännityskirjallisuuden väkivaltaisin päätepiste. Tämän pahemmaksi ei juonta enää pysty kehittämään. Sama kehitys on nähtävissä televisiossa, jossa rikossarjat käsittelevät aina vain raaempia rikoksia. Eivätkö nykyjännärien tekijät keksi mitään muuta uutta kuin lisätä väkivallan määrää? Vai onko syy meissä lukijoissa ja katsojissa? Eikö meille enää riitä mikään?

Varistytön jälkeen alkaa kummasti kaivata vanhoja salapoliisiromaaneja – kilttejä murhamysteerejä, jotka ratkaistaan älyllä, ei patologin pöydällä. Väkivallan voittokulun soisi jo päättyvän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, joka varmasti puhuttaa.

2. Jos haluat koukuttua.

3. Jos et vähästä hätkähdä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiris Lempivaaran elämä on alkanut kolme kertaa. Hedelmöityksen hetki oli ensimmäinen ja toinen se, kun Iiris tapasi Aleksin, elämänsä miehen. Seurasi seitsemän vuotta rakkautta, niin Iiris uskoi. Sukujouluja, sunnuntaiaamuja, riitoja ja sovintoja. Ja sitten yhtäkkiä kaikki loppui kuin seinään. Aleksi ilmoitti, ettei enää rakasta, ettei ole koskaan rakastanutkaan. Iiriksen elämä sai kolmannen alun.

Pysäyttävän tapahtuman jälkeen Iiris alkaa koota itseään sisarensa Jenniferin, parhaan ystävättärensä Elinan sekä naapurin Marja-Liisan kanssa. Shoppailu- ja suklaaterapia auttavat alkuun ja Marja-Liisan Kauniista ja rohkeista ammentamat elämänohjeet vievät nekin Iiristä hetkittäin eteenpäin. Lopulta Iiris joutuu kuitenkin katsomaan itseään peiliin, eikä näky miellytä. Ehkä eron syy ei ollutkaan lopulta Aleksissa vaan Iiriksessä itsessään.

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014 Otava) on kerrassaan mainio pikku romaani. Siinä on kekseliään onnistuneesti yhdistetty jotain vanhaa ja jotain uutta. Vaikka kirja kertoo nuoren nykynaisen moninaisista ongelmista, säilyy tunnelma koko ajan kuplivan kevyenä. Tunnelmasta mieleen tulevat viehkeät mustavalkoiset Suomi-komediat tai vanhat kunnon Hilja Valtosen viihderomaanit.

Kielen kanssa Pulkkinen taituroi taattuun tyyliinsä. Tarina soljuu eteenpäin kevyesti, vaikka välillä onkin pysähdyttävä ihastelemaan Pulkkisen käyttämää kieltä. Miten hän osaakin kuvata kaikkea niin osuvasti! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeän mainion tarinan.

2. Jos pidät kielellisesti taidokkaasta laatukirjallisuudesta.

3. Jos sinulla ei ole juuri nyt aikaa paksulle kirjalle.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Nelly on sisaruksista nuorempi. Kaksitoistavuotias outolintu, joka puhuu vanhahtavaa kirjakieltä, fanittaa liiallisuuksiin saakka Harry Potteria, soittaa virtuoosimaisesti viulua ja sanoo totisena ääneen kaiken, mitä ajattelee.

Isosisko Marnie on toista maata. Hän kuuluu koulun koviksiin, polttaa röökiä, ryyppää, pössyttelee ja paneskelee naimisissa olevan jäätelöautoyrittäjä Mickin kanssa, joka diilaa autostaan vähän muutakin kuin vanilijapalloja. 

Marnie on tottunut pärjäämään. Viisivuotiaana hän vaihtoi kätevästi pikkusisarensa vaipat ja hoiti seitsemänvuotiaana kodin ruokaostokset. Vanhemmat huitelivat ties missä tai olivat kotona ollessaan niin pöllyssä, ettei Marniella ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ohjat omiin käsiinsä. Nellystä ei olisi huolehtinut kukaan, jos Marnieta ei olisi ollut.

Sisarusten elämässä tapahtuu käänne, kun isä Gene löytyy sängystä tukehtuneena ja äiti Izzy hirttää itsensä pihavajassa. Tytöt hautaavat vanhempiensa ruumiit puutarhaan, sillä muuten heidät takuulla erotettaisiin toisistaan ja passitettaisiin lastenkoteihin. Sitä ei kumpikaan sisaruksista halua.

Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema (2013 Moreeni, suom. Seppo Raudaskoski) on koukuttava tarina Marniesta ja Nellystä ja heidän yhteisestä salaisuudestaan, joka uhkaa koko ajan paljastua. Naapurissa asuva Lennie tarkkailee tyttöjä ja miettii, mihin vanhemmat ovat häipyneet näin pitkäksi aikaa. Rehtori vaatii vanhempia paikalle, kun Nelly jää kiinni lintsaamisesta. Velkojat rymistelevät ovella. Valheen verkko kiristyy ja jännitys tiivistyy.

O’Donnell kuljettaa tarinaansa kolmen eri kertojan äänellä: Marnien, Nellyn ja naapurin Lennien. Tarina saa syvyyttä, kun sama tilanne näytetään kolmesta eri näkökulmasta, eikä yhden totuus olekaan toisen totuus. Salaisuuksia näyttää olevan vähän muillakin. Lukija jännittää yhdessä tyttöjen kanssa ja toivoo tälle karuissa oloissa kasvaneelle kaksikolle vain parasta.

Huom! Jos pidit Ian McEwanin Sementtipuutarhasta, pidät takuulla tästäkin.

Tartu tähän:

1. Jos nautit hyvästä ihmiskuvauksesta.

2. Jos haluat jännitystä, muttet pidä vauhdikkaista poliisijännäreistä.

3. Jos haluat lukea todentuntuisen tarinan huono-osaisuudesta.

Lukuneuvojana tutkija Lari Kotilainen

Lukuneuvojan sijaisena toimii tällä kertaa suomen kielen tutkija, opettaja ja matkasaarnaaja Lari Kotilainen. Lari on kirjoittanut tietokirjojen lisäksi vinon pinon äidinkielen oppikirjoja ja kertoo kirjoittamisen olevan hänen suuri ammatillinen intohimonsa. Vapaa-ajallaan hän keikkailee lastenmuusikkona Jytäjyrsijät-bändissä.

Lari kirjoittaa suomen kielestä ja sen pelastamisesta hauskasti ja vetävästi, ei rutikuivan tieteellisesti tai ryppyotsaisesti. Hänen teoksensa Suomensuojelija: ohjekirja kielen pelastamiseen (2009 WSOY) on yksi parhaista kielioppikirjoista koskaan. Sen soisi olevan pakollista luettavaa kaikille kielen kanssa työkseen ja/tai huvikseen operoiville. 

Larin virkistäviä ajatuksia suomen kielestä voi seurata myös lukemalla Suomensuojelija-blogia, samannimisiä facebook-sivuja tai twitteriä @LariKotilainen. 

Larin lukumaku on monipuolinen. Mieluiten hän viihtyy tietokirjojen, scifin, sarjakuvien ja lastenkirjojen parissa. Vuonna 2010 Lari vaikutti Finlandia-raadissa ja kahlasi läpi tolkuttoman määrän suomalaista kaunokirjallisuutta. Lukutyyliään Lari luonnehtii pyrähteleväksi: toisinaan hän lukee ison kasan yhden genren kirjoja ja pitää sitten lukemisessa pitkän tauon. Blogini lukijolle hän haluaa kertoa vähän tuntemattomammista suosikeistaan, jotta ne löytäisivät paremmin tiensä muidenkin lukuharrastajien yöpöydille.

Lari Kotilainen suosittelee:

Sergei Dovlatov: Matkalaukku (2012 Idiootti)

“Dovlatov muutti Neuvostoliitosta Amerikkaan 70-luvun lopulla. Mukanaan hänellä oli vain yksi matkalaukku, jonka kirjailija kehyskertomuksessa avaa ensimmäisen kerran vuosien päästä. Oudoista tavaroista aukeaa lyhyitä, hersyvän lakonisia tarinoita. Pienimuotoinen helmi.”

Lukuneuvoja on Larin kanssa samaa mieltä: Matkalaukku on hilpeä teos, joka kannattaa lukea! Lukuneuvojan arvioon pääset tutustumaan täältä.

Stewart Lee Allen: Paholaisen juoma: matka kahvin historiaan (2000 WSOY)

“Jonkinlainen tieto- ja kaunokirjallisuuden sekoitus. Tällaisen kirjan haluaisin itse osata kirjoittaa. Kirjailija selvittää kiinnostavasti kahvin historian vaiheita käymällä itse tapahtumapaikoilla. Suurin osa kirjasta ollaan reissussa jossain päin maailmaa eikä kommelluksiltakaan vältytä.”

Pablo Tusset: Nauravat vainajat (2011 Sammakko)

“Satiirishenkinen pikku dekkari, jossa pohditaan autuas hymy huulillaan kuolleiden turistien arvoitusta. Sinne tänne suhataan kieli poskella eikä todellakaan ahdistuta sameissa vesissä.”

Jeff Smith: Luupäät (ensimmäinen osa 1994 Like)

“Hieno yhdeksänosainen sarjakuvaromaani, joka alkaa perinteisellä ja vauhdikkaalla kohelluksella mutta kehittyy hiljalleen melko painostavaksi fantasiaseikkailuksi, jossa on panoksena – kuinkas muuten – koko maailman kohtalo.”

Ian M. Banks: Algebraisti (2008 Loki-kirjat)

“Tästä kirjasta löytyvät kaikki hyvän scifin elementit: todellinen ihmeen ja outouden tuntu, näkemyksellistä tekniikkaa ja hienosti rakennettu juoni. Myös Banksin Kulttuuri-sarjaan kannattaa tutustua.”

Reetta Niemelä: Sinisen kärpäsen sirkus ja muita runoja naapurinötököistä (2010 Otava)

“Reetta Niemelän erittäin lyhyitä lastenrunoja, joista pidän sekä minä että nuorin tyttäreni. Sivuilla seikkailevat kärpäset ja kiiltomadot, heinäperhonen ja siira. Kuvituksena Salla Savolaisen mahtavia puupiirroksia.”

Hyviä lukuhetkiä!

Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Zinaida Lindénin loistava esikoisteos Ennen maanjäristystä (Gummerus, suom. Jaana Nikula) ilmestyi vuonna 2005 ja muistan   lukeneeni hurmaantuneena tarinaa venäläisestä palomiehestä ja painonnostajasta Ivan Demidovista, joka lopulta päätyi sumopainijaksi Japaniin. Tarinassa oli jotain ikiaikaisen kiehtovaa vanhanaikaisuutta, joka painui syvälle mieleeni. Lindénin uusin teos Monta maata sitten (2013, suom. Jaana Nikula) ei yllä esikoisteoksen tasolle, mutta paljon hyvää siinäkin on.

Lindén kertoo uusimmassa kirjassaan tarinan Neuvostoliitossa syntyneestä naisesta, joka monen mutkan kautta päätyy asumaan diplomaatin rouvana Suomeen. Päähenkilö Galina  ei tunne kuuluvansa mihinkään ja muistelee haikeana elämäänsä Pietarissa monta maata sitten. Se elämä on kuitenkin mennyttä, sillä vanhaa Neuvostoliittoa ei enää ole ja tilalle on tullut täysin erilainen uusi Venäjä, jota Galina ei ymmärrä, eikä tunne omakseen. Irrallisuuden tunne seuraa häntä minne ikinä hän meneekin. 

Lindénin kirjan keskiössä ovat päähenkilön tarkat havainnot ympäristöstään ja ne ovatkin kirjan parasta antia. Oikeastaan koko tarina nojautuu päähenkilön tekemälle vertailulle siitä, millaista elämä oli ennen ja millaista on nyt. Ulkopuolelta näkee paremmin, sanotaan ja se pitää paikkansa ainakin Lindénin tarkkanäköisen päähenkilön kohdalla.

Monta maata sitten vaikuttaa hyvin omakohtaiselta. Välillä joutui muistuttamaan itseään siitä, että vaikka minäkertoja muistuttaakin elämänvaiheineen kirjailijaa, heidän tarinansa tuskin ovat yksi yhteen. Tai mistä sitä tietää. Ja onko sillä oikeastaan mitään väliä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea aidonoloisen tarinan ulkopuolisuudesta.

2. Jos Neuvostoliitto-nostalgia kiinnostaa sinua.

3. Jos et niinkään pidä juonivetoisista tarinoista, vaan nautit enemmän ajatuksia herättävistä pohdinnoista.

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

Dystopia-kirjallisuus on nyt muotia. Siis sellainen kirjallisuus, missä tulevaisuuden maailma on karmea paikka. Ihmiskuntaa on yleensä kohdannut jokin hirvittävä katastrofi, valta on pienen häikäilemättömän eliitin käsissä ja elämä pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia nosti viimeistään dystopia-kirjallisuuden jokalukijan tietoisuuteen, vaikka osattiin sitä ennenkin.

Jean Heglandin teos Suojaan metsän siimekseen (1998 Otava, suom. Marja Helanen-Ahtola) kertoo kahden orvoksi jääneen nuoren tytön, Nellin ja Evan, eloonjäämistaistelusta yhteiskunnassa, jonka rakenteet ovat romahtaneet. Ensin loppuu sähkö, sitten ruoka. Taudit alkavat levitä. Ihmisistä tulee petoja, jotka välittävät vain omasta selviytymisestään.

Nellin ja Evan pelastukseksi heidän kotitalonsa sijaitsee kaukana asutuksesta metsän keskellä. Ryöstelijät eivät riehu niillä seuduilla ja luonnosta he saavat ravintoa ja suojaa. Nell pitää itsensä järjissään tankkaamalla tietosanakirjaa ja Eva taas tanssii balettia päivästä toiseen. Toinen säilyttää toivon kiusaamalla aivojaan, toinen rääkkäämällä ruumistaan.

Heglandin teos muistuttaa meitä kauhistuttavalla tavalla siitä, kuinka riippuvaisia olemme sähköstä. Jos sen jakelu katkeaa, yhteiskunta ajautuu kaaokseen muutamassa päivässä. Länsimaissa jotkut ovat jo alkaneet varautua Heglandin kauhuskenaarioon. Survivalistit uskovat uhan olevan todellinen minä päivänä tahansa. Heidän selviytymisreppunsa on jo pakattu.

Suojaan metsän siimekseen on mukaansa tempaava lukuromaani, joka muistuttaa teemoiltaan Emmi Itärannan loistavaa Teemestarin kirjaa ja Cormac McCarthyn Tietä. Kerronnaltaan se ei kuitenkaan yllä niiden tasolle. Nuorelle Nälkäpeli-fanille Heglandin teosta voi hyvin suositella ja mikä parasta – näin ”vanhan” kirjan saa kirjastosta käsiinsä saman tien.

Tartu tähän:

1. Jos omavarainen elämä luonnon keskellä kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan selviytymisestä.

3. Jos haluat viihtyä.

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

Susette on kummallinen tyyppi. Hän löytää pesulasta uutuuttaan hohtavan amerikkalaisen jalkapallon, vie sen kotiinsa ja alkaa teeskennellä, että se on elävä pienokainen. 

Jätelavalta Susette löytää vauvallensa rattaat ja niitä hän sitten tuuppailee pitkin Helsingin katuja. Ystäviä hänellä ei liiemmin ole – vain muutamaa menneisyytensä miestä hän satunnaisesti edelleen tapailee. Suseten elämä on päämäärätöntä ajelehtimista. Hänen elämästään puuttuu juoni.

Yhtä kummallinen on Hermanni. Hän asuu putkiremontin takia teltassa asuintalonsa kattotasanteella Iso Roobertinkadulla. Toki hän olisi voinut hankkia väliaikaisen asunnon jostain muualta, mutta kun Hermanni ei millään kykene asumaan kuudennetta kerrosta matalammalla. Yläilmoissa hän kokee hengittävänsä vapaammin. Piinaavat painajaiset ja selittämätön ahdistus helpottavat. Katutasossa kaikki pahenee: silmissä sumenee; hengitys salpautuu.

Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (2014 Otava) kertoo näiden kahden yksinäisen kummajaisen tarinan, mutta pääosaan kirjassa nousee harvinaisen rikas ja rönsyilevä kieli. Kuusisto taituroi suomea melkoiseen solmuun ja omaperäiset sanaleikit ja vertaukset sekä kekseliäs asioiden kuvailu nostaa hymyn huulille, vaikka tarina itsessään on surumielinen. Loppua kohden loputon kielellä leikittely alkaa häiritä ja tarina hautautuu lopulta liian syvälle kiemuraisen kielen alle.

Sitä ei kuitenkaan ole kiistäminen, etteikö Kuusisto olisi lupaava uusi tekijä. Saako suomen kielen ylivertainen pyörittäjä, Mikko Rimminen, tulevaisuudessa Kuusistosta haastajan?

 Tartu tähän:

1. Jos kieli on sinulle kirjassa tärkeintä.

2. Jos inhoat kliseisiä henkilöhahmoja.

3. Jos haluat tutustua uuteen suomalaiseen lupaukseen.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys

Ernst Hemingwayn kerrotaan lyöneen vetoa siitä, että hän pystyisi kirjoittamaan tarinan käyttämällä vain kuutta sanaa. ”Myytävänä: vauvan kengät. Ei koskaan käytetty.” hän kirjoitti ja voitti vedon.

Kokonaisen tarinan kertomiseen ei tarvita tuhatta sivua, ei edes kymmentä. Taitava kirjoittaja loihtii maailmoja ja kohtaloita muutamalla lauseella, joihin tiivistyy kaikki.

Saksalainen Ferdinand von Schirach kuuluu lyhyiden tarinoiden taitureihin. Hänen edellinen suomennoksensa, Collinin tapaus, oli hieno ja eleetön romaani miehestä, joka murhasi, muttei suostunut kertomaan syytä tekoonsa. Collinin tapauksen kertomiseen von Schirach tarvitsi reilut sata sivua – Syyllisyyden (2014 Atena, suom. Raija Nylander) tarinoihin lyhimmillään pari sivua.

Von Schirachin kokemus puolustusasianajajan työstä näkyy selvästi kertomuksissa, jotka muistuttavat tyyliltään tiivistettyjä oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Niissä ei ole mitään ylimääräistä - vain selostus siitä, miten asiat etenivät ja mitä sitten tapahtui. Tiivistetystä ilmaisustaan huolimatta von Schirach saa kuitenkin kirjoitettua tarinoihinsa myös tunteen, sen mikä pöytäkirjoista puuttuu.

Syyllisyys kietoutuu kaikkiin kertomuksiin. Se ajaa rikoksiin. Se johdattaa uhriksi. Se piinaa niitä, jotka jäävät kiinni ja niitä, jotka pääsevät pälkähästä. Se kalvaa ja jäytää, eikä jätä rauhaan. Syyllisyys jää muhimaan syvälle lukijan mieleen.

Tartu tähän:

1. Jos paksut ja rönsyilevät jännitysromaanit kyllästyttävät sinua.

2. Jos olet kiinnostunut todellisista rikoksista.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Intialaisen liikeimperiumin pääjohtaja haluaa seuraajakseen Sapna Sinhan, nuoren elektroniikkaliikkeen myyjättären. Rahavaikeuksissa kieriskelevä Sapna myöntyy vastahakoisesti pyyntöön, vaikka epäilee miestä luihuksi huijariksi. Nimitykseen liittyy kuitenkin yksi ehto: Sapnan on selviydyttävä kunnialla seitsemästä koitoksesta, jotka elämä hänen eteensä heittää. Vasta sen jälkeen imperiumi on hänen.

Slummien miljonäärillä maailman valloittanut Swarup hurmaa jälleen kertojanlahjoillaan. Nuoren naisen koetukset (2013 WSOY, suom. Raimo Salminen) nappaa lukijan tiukkaan otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja Sapnan uskomattomat seikkailut kaoottisessa Intiassa koukuttavat, vaikka juoni osoittautuu jo lähtökohtaisesti täysin epäuskottavaksi.

Nuoren naisen koetukset on helppolukuinen ja kepeä tarina, jonka parissa viihtyy, jos vain päättää olla piittaamatta kaikista epäuskottavista käänteistä. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja loppua kohden kiihtyvällä tahdilla. Nopeatempoisten lukuromaanien ystävä on varmasti mielissään, mutta minä olisin kaivannut jo vähän malttia. Hidastamalla tahtia ja karsimalla rönsyilevää juonta kirjasta olisi saanut napakamman ja paremman. Mutta tällaisenaankin se varmasti vetoaa moniin hyvän tarinan ystäviin.

Huom! Nuoren päähenkilön ansiosta kirja sopii hyvin jo yläkouluikäiselle ja saattavatpa esimiehet ja johtajatkin oppia tarinan myötä jotain tärkeää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät nopeatempoisista tarinoista.

2. Jos haluat sukeltaa Intian värikkääseen elämänmenoon.

3. Jos vakava korkeakirjallisuus ei juuri nyt kiinnosta.

Juha Wikström: Markkinoinnin käsikirja yrittäjälle

Viimeisen viiden vuoden aikana olen kahlannut läpi lukemattomia markkinointiopuksia. Paksuja tiiliskiviä ja ohuita täsmäoppaita. Kotlerin ja muiden gurujen klassikkoteoksia. Itseoppineiden menestyjien kokemuslähtöisiä opuksia. 

Sekaan on mahtunut käytännönläheisiä täsmäteoksia sekä teoreettisia tutkimuksia, joissa viitekehys on laaja. Valitettavasti joukossa on ollut myös luvattoman paljon (yleensä nuorten jolppien kirjoittamia) teoksia, joiden business-jargonia vilisevästä sisällöstä ei suomen kielen maisterikaan ota selvää.

Onneksi Juha Wikströmin Markkinoinnin käsikirja yrittäjälle (2013 Myllylahti) ei lukeudu jälkimmäisiin, vaan on oikeasti hyvä kirja markkinoinnista. Wikström ei yritä osoittaa asiantuntemustaan piiloutumalla käsittämättömään käsiteviidakkoon, vaan kirjoittaa lukijalähtöisesti ja selkeän yksinkertaisesti. Todellinen asiantuntija ymmärtää, että markkinoinnissa on loppujen lopuksi kyse hyvin yksinkertaisista asioista, jotka voi myös ilmaista yksinkertaisesti.

Wikström haluaa kirjassaan ennen kaikkea auttaa yrittäjää sisäistämään, että markkinointi kuuluu saumattomasti yrityksen jokapäiväiseen toimintaan. Hän kannustaa kehittymään tuotelähtöisyydestä aitoon ja kokonaisvaltaiseen asiakaslähtöisyyteen. Yrityksen tehtävänä kun on tuottaa arvoa asiakkailleen ja siksi asiakkaat olisi syytä pitää mielessä ihan kaikessa - työntekijöiden pukeutumisesta nettisivujen navigointilogiikkaan saakka. 

Onnistunut markkinointi lähtee vain ja ainoastaan liikkeelle yrityksen tehtävästä eli siitä perimmäisestä syystä, miksi ylipäätään ollaan olemassa. Valitettavan usein suomalaisissa yrityksissä ja organisaatioissa ydintehtävä tuntuu olevan epäselvä tai kateissa kokonaan. Näin ollen on mahdotonta suunnistaa oikeaan suuntaan. Jos et tiedä, oletko menossa Tampereelle vai Turkuun, et voi valita kulkuneuvoa, etkä oikeaa moottoritietä, vaan jäät suhaamaan kehä kolmosta edes takaisin. 

Wikströmin kirja tiivistää hyvällä tavalla markkinoinnin tärkeimmät pointit yksien kansien sisään. Hän kannustaa niin noviisia kuin vanhaa konkariakin pysähtymään hetkeksi ja pohtimaan, mitä voisimme tehdä paremmin. Asiakkaan näkökulmasta voi todeta, että paljon olisi parannettavaa.

Erityismaininta on annettava kirjan kustantajalle Myllylahdelle, joka noudattaa kustantamansa kirjan oppeja ja on lanseerannut nerokkaan Tunnin kirja –kirjasarjan. Ajanpuute on nykyihmisen suurimpia vitsauksia ja nimellään nämä kirjat osoittavat kiireiselle lukijalle: Katso! Tämä teos on nopealukuinen, joten sinäkin ehdit! 

Tunnin pystyy kalenteristaan raivaamaan kuka tahansa. Toivottavasti mahdollisimman moni uhraisi sen Wikströmille.

Tartu tähän:

1. Jos suunnittelet oman yrityksen perustamista.

2. Jos haluat kehittää paikalleen jämähtänyttä liiketoimintaasi paremmaksi.

3. Jos olet esimies tai alainen millä tahansa alalla.

Pekka Matilainen: Kupoli

En odottanut suuria Pekka Matilaisen kirjalta Kupoli (2013 Atena). Luulin, että kyseessä olisi jälleen kerran yksi epätoivoinen yritys imitoida Dan Brownin aloittamaa historiallisten jännityskirjojen sarjaa. Kadonneita käsikirjoituksia, salaperäisiä lahkoja, mystisiä symboleja ja rajuja takaa-ajokohtauksia vanhojen kaupunkien kapeilla kujilla. Epäuskottavia juonenkäänteitä, huonoa kömpelöä kieltä ja kaiken kruununa Robert Langdoniakin ärsyttävämpi päähenkilö. Ei kiitos enää yhtään sellaista.

Onneksi sain ravistettua ennakkoluuloisen pääkoppani uuteen asentoon ja luin Matilaisen Kupolin. Olin yllättynyt ja ihmeissäni. Vaikka Matilainen rakentaa historiallisen jännärinsä samoista aineksista kuin Dan Brown, hän tekee sen hillitysti ja uskottavammin. Silti hän onnistuu tempaamaan lukijan mukaansa 1400-luvun Firenzen elämänmenoon ja pitämään jännityksenkin yllä.

Kupoli kertoo tarinan Antonio Loschista, joka alkaa renessanssiajan Firenzessä auttaa murhasta vankilaan passitettua vanhaa ystäväänsä ja selvittää  samalla kadonneen käsikirjoituksen arvoitusta. Apurina Loschilla on nuori poika Pikku-Toni, joka tarkkanäköisyys osoittautuu korvaamattomaksi avuksi mysteerin ratkaisussa. Lukija tutustuu tarinan edetessä Brunellescin keskeneräisiin rakennustöihin Firenzessä, Medicin sukuun ja satojen vuosien takaiseen arkielämään ja oppii samalla huomaamattaan hivenen historiasta.

Matilainen onnistuu välttämään kirjassaan kaksi historiallisen romaanin pahinta karikkoa. Hän ei korosta omaa tietämystään liiaksi liimailemalla pitkiä historialuentoja tarinaansa, vaikkei ihan täysin pysty luennointia välttämäänkään. Toiseksi hänen henkilögalleriansa ei ole uuvuttavan laaja (ja sekava) ja näin ollen väsynytkin lukija pysyy hyvin kärryillä.

Matilainen kirjoittaa selkeästi ja pitää rauhallisen tahdin tarinassaan alusta loppuun. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tai kielellistä taidokkuutta arvostava lukija todennäköisesti pettyy, mutta muut voivat hyvinkin uppoutua Matilaisen tarinankerrontaan. Kupoli on ihan kelpo historiallinen jännäri.

Tartu tähän:

1. Jos pidät historiallisista romaaneista ja haluat oppia uutta.

2. Jos et jaksa juuri nyt keskittyä monimutkaisiin juonenkäänteisiin ja vaikeaselkoiseen kieleen.

3. Jos Italia on intohimosi.

Elif Shafak: Kunnia

”Minun täytyi kertoa tarina, vaikka vain yhdelle ihmiselle. Minun täytyi lähettää tarina johonkin maailmankaikkeuden kolkkaan, jossa se voisi leijailla vapaana pois meidän luotamme. Olin sen äidille velkaa, tämän vapauden. Ja minun täytyi saada se valmiiksi tänä vuonna. Ennen kuin se mies vapautettiin vankilasta.”

Miten kirjoittaa kirjasta, josta on pitänyt niin paljon, että tekisi mieli aloittaa alusta heti uudestaan? Miten kuvailla tarinaa, joka teki niin suuren vaikutuksen, etteivät mitkään superlatiivit tunnu riittävän? Miten kirjoittaa Elif Shafakin Kunniasta (2013 Gummerus, suom. Maria Erämaja), joka kerrassaan hurmasi ja vei mukanaan?

Shafakin teos on vaikuttava tarina kolmen sukupolven kurdinaisista vanhoillisella Turkin maaseudulla ja myöhemmin länsimaalaisuuden ytimessä Lontoossa. Se on tarina kunniasta, häpeästä ja ikiaikaisista perinteistä, joihin jotkut maailman muuttuessa takertuvat tiukasti ja toiset taas yrittävät epätoivoissaan rimpuilla irti.

Vanhassa kurdiperinteessä kunnia on varattu miehelle ja häpeä naiselle. Mies, jolta on viety kunnia, on täysi nolla. Häntä ei puhutella, ei kuunnella, ei katsota silmiin. Kunnian palauttaminen onnistuu, jos mies hoitaa pois häpeän aiheuttajan. Nainen, joka häpäisee pahasti sukunsa, on yhteisölleen kuollut, eikä häpeällistä tekoa voi hyvittää kuin kuolemalla. Yksinkertaista ja selkeää ja samalla niin karmivaa. 

Shafakin tarinointi soljuu eteenpäin sujuvasti ja se on hyvin käännetty. (Mahtaako suomentaja Maria Erämaja olla runoilija Anjan sukua?). Kirjassa on kiva eri aikatasoissa liikkuva rakenne ja välillä vihjaillaan koukuttavasti tulevasta. Loppukin pääsee yllättämään. Kunnia on lukuromaanien aatelia ja siinä kategoriassa yksi parhaista koskaan lukemistani.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea sydäntä riipaisevan tarinan rohkeista naisista.

2. Jos naisen asema maailmassa kiinnostaa sinua, muttet halua ahdistua liikaa.

3. Jos haluat viihtyä.

Pekka Hiltunen: Iso

”Reilusti lihavan ihmisen on usein hankala liikkua sulavasti, me vaapumme ja tömähtelemme. Mutta se ei ole vaikeinta, vaikeinta on liikkua niin, ettei häiritsisi muiden mielenrauhaa ulkomuodollaan.”

Anni Kantto on iso nainen. Reilusti ylipainoinen. Lihava, lehmä, läski, tynnyri, tankkeri, löllö, pulla, sotanorsu, läskiperse. Lihavaa ihmistä ei mukavilla sanoilla kutsuta ja Anni on kuullut elämänsä aikana ne kaikki. Tutut ja tuntemattomat katsovat oikeudekseen puuttua Annin painoon, sillä lihava ihminen on nykymaailmassa kommenttivapaata riistaa, josta kuka tahansa saa tölväistä mitä tahansa.

Annilla itsellään ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa painonsa kanssa. Lihava nainen, joka haluaakin olla lihava? Reilusti pyylevä ihminen, jonka terveydentilassa ei (muka) ole mitään häikkää? Tuhti nainen, joka haluaa kyseenalaistaa länsimaisen laihdutusvimman ja ulkonäkökeskeisyyden? Siinäpä sitä olisikinkin pureksittavaa ulkopuolisille, jos toisineläjänä itseään pitävä Anni vain uskaltaisi puhua suunsa puhtaaksi. Palopuhettaan lihavien ihmisten puolesta hän on harjoitellut peilin edessä jo pitkään ja kun hän vihdoin sanoo suorat sanat, ei mikään ole hänen elämässään enää ennallaan.

Pekka Hiltunen nostaa ison kissan pöydälle kirjassaan Iso (2013 WSOY). Hän näyttää lukijalle, millaista on elää lihavana tässä ajassa, jossa kaikki tuntuu pyörivän ulkonäön ympärillä. Eikä minkä tahansa ulkonäön, vaan tietyn hyvin kapeaksi määritellyn ulkomuodon ympärillä. Lihavuus ei siihen muottiin sovi.

Hiltunen on seurannut kirjaansa varten tarkasti lihavuuskeskustelua ja haastatellut reilusti ylipainoisia naisia heidän kokemuksistaan ja saanut sen ansiosta tarinansa hyvin todentuntuiseksi. Törkeän huutelun, kiusaamisen ja syyllistämisen lisäksi jotkut esimerkit  lihavien kaltoinkohtelusta tuntuvat suorastaan käsittämättömiltä. Potkut kahvilatyöstä vääränlaisen ulkonäön vuoksi. Tavallisen flunssadiagnoosin sijaan ravinto- ja kuntoiluohjeita lääkäriltä. Vuokraisäntä, joka kieltäytyy vuokraamasta läskille, kun vettä kuluu ison ruhon pesemiseen enemmän kuin laihan. Huh huh. Isojen kohtaama ilkeys ja epäoikeudenmukaisuus järkyttävät.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koskettavan tarinan naisesta, joka halusi vain olla oma iso itsensä.

2. Jos pidät mukaansa tempaavista yhteiskunnallisista tarinoista.

3. Jos haluat lukea silmiä avaavan kirjan lihavuudesta ja ulkonäkökeskeisyydestä.

Paula Hahtola: Aita

Paula Hahtolan Aita (2013 Atena) on aina puoleen väliin saakka niitä kirjoja, joissa ei tapahdu juuri mitään ja siitä huolimatta tarina pitää otteessaan. Eläkeikäinen nainen vuokraa kotitalonsa vuodeksi ja lähtee itse pieneen vaatimattomaan hotelliin asumaan.

Naisen tarkoituksena on löytää itsensä uudelleen – niin kliseisesti hän lukijalle ilmoittaa, mutta itsetutkiskelun sijaan hän huomaa tarkkailevansa hotellin muita harvalukuisia asukkaita ja erityisesti hotellin omistajapariskuntaa. Nainen syö, nukkuu, kävelee rannalla, auttelee puutarhassa, kirjoittaa sanoja vihkoonsa. Tylsää, voisi joku vauhdikkaaseen kerrontaan tottunut todeta. Viehättävää, sanon minä.

Puolessa välissä juoni muuttuu hiukan vauhdikkaammaksi, kun ajassa palataan taaksepäin ja nainen ryhtyy kertomaan lukijalle elämäntarinaansa. Pikku hiljaa lukijalle selviää, miksi nainen halusi irrottaa itsensä kaikesta menneestä ja alkupuolen vajaaksi jäänyt kuva täydentyy.

Hahtolan kerronta on hidastempoista ja viipyilevää. Hän kirjoittaa tarkasti, niukasti ja tunnelmoiden. Vanhenevan naisen mietteet maailmasta, omista elämänvalinnoistaan ja valitsematta jättämisistään tuntuvat oikeilta, aidoilta. Hahtolan romaani on viehkeässä hitaudessaan virkistävää vaihtelua kirjoille, joissa sattuu ja tapahtuu koko ajan niin kauheasti. Hyvä lukuelämys voi syntyä näinkin vähistä aineksista.

Tartu tähän:

1. Jos vauhdikkaat juoniromaanit tympivät sinua.

2. Jos haluat lukea tarinan tavallisen naisen tavallisesta elämästä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.