Prosessi

Sekalainen kasa sekalaisia muistiinpanoja ja täyttyvä, ehkä myös hiljalleen järjestyvä tiedosto (tällä hetkellä noin versio kaksi ja puoli, jos kaikkia aikaisempia ei lasketa; matka on ollut pitkä, vaikka se nyt on tavallaan alkanut alusta). Niin: mieleenjuolahduksia kesken kaiken, missä ja milloin sattuu, ja unenjälkeisiä oivalluksia, jotka nekin on kiireesti kirjoitettava muistiin, koska ei voi tietää, mikä kaikki tulee olemaan tärkeää. On, tosin, niitäkin ajatuksia, jotka ehtivät kadota, koska paperi juuri sillä hetkellä on liian kaukana, mutta ehkä ne tulevat aikanaan takaisin jos ovat tullakseen.

Myös, kylläkin, ajoittaista tuskastumista ja epäuskoa, melkein tympääntymistä ja turhautumista. Niitä mörön heiluvia karvakinttuja ja irvileukavirneitä (jaahas, mitäs se rouva taas oikein kuvittelee, kuvitteleeko se että siitä on kirjoittamaan, kjäh kjäh kjäh). Huokauksia ja hitunen lievää mörköön kohdistettua väkivaltaa (potkuja, ehkä) ja itsepintaista kieltäytymistä sen kuuntelemisesta.

Välillä, myös, hieman hämmentyneitä mietteitä siitä, mitä tästä nyt oikein on tulossa, mitä lajia ja kategoriaa (=mihin tätä oikein tarjotaan kun tarjotaan) ja sitten taas vähät välittämistä siitä, jatkamista vain.

Hajamielisyyttäkin, ehkä. Hentoa unohtelua arkisissa asioissa. 

Ja käsikirjoituksen mukana vaihtelevia mielialoja: haikeutta, iloa, mahdollisuuden tuntua.

Ja valoa! Valtavasti valoa! Kävelyretkiä ihanassa kevättuulessa ja ehkä taas kirkastuvia ja järjestyviä ajatuksia. Kummallista varmuutta siitä, että tämä pitää kirjoittaa, juuri tämä ja juuri nyt, vaikka ei voi tietää mitään sen merkityksistä kenellekään muulle. Ehkä sitä ymmärtää vähitellen yhä kirkkaammin myös sen, että kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. Että kirjoittaminen avaa koko ajan omaa tietään eteenpäin ja että kun kirjoittaa, ei voi koskaan tietää, minne, minkälaisiin uusiin maisemiin ja näköaloihin, se vielä vie.  Että prosessi jatkuu ehkä lopulta koko ajan, yli itsensä ja rajojensa, niin kauan kuin jatkuu myös kirjoittaminen.

Huhtikuun ensimmäisenä

Eugène Grasset: Avril, 1896.

Ensimmäisen pääsiäispäivän aamuvalossa on levollista, kirkasta hiljaisuutta. Talo heräilee hiljaa kiireettömiin aamumietteisiin. Minä avaan kohta käsikirjoitustiedoston.

Lehteä ei tänään tullut ja huomasin, että aamumielelle tekee hyvää olla sitä lukematta, sen huonoja uutisia. Olen miettinyt tätä usein aiemminkin, mutta en osaa olla lehteä lukemattakaan. Enkä kai haluakaan. Jotenkin tuntuu, että maailman menossa pitää silti pysyä kiinni. Ikuinen dilemma.

Mennyt maaliskuu oli merkillistä kirjoittamisen lentoa. Millainen lienee tämä alkava huhtikuu? Ainakin maaninen kirjoittaminen on ehkä palautumassa mietiskelevämmäksi taas, mikä on hyvä asia. Kirjoittaminen tarvitsee molempia vaiheita sopivassa suhteessa.

Tämä meneillään oleva kirjoittamisen matka on jännä taas. Tämä valtaa kaiken tilan ja on toistaiseksi syrjäyttänyt kaikki muut – ne kaikki toiset, erikokoiset alut saavat nyt odottaa. Välillä ajattelen sitäkin miten kirjoitan, tietenkin, sekä itselleni että lukijalle. En tiedä, tietenkään, tuleeko lukijaa, mutta lukija on silti läsnä; ajatus lukijasta antaa kirjoittamiselle yhden tärkeän tarkoituksen. Tai niin, tokihan lukija tulee, joku läheinen ainakin, mutta tuleeko muita. Ei sitä voi kirjoittaessaan varmaksi tietää, sitä kirjoittaa vaan ja lukijalle myös.

Ennen kaikkea sitä kai kuitenkin kirjoittaa siksi että kirjoituttaa. Siksi että kirjoittaminen on vähän niin kuin tämä kevätaamun valo.

Eugène Grassetin huhtikuu kukkii. Ihan kuvanmukainen huhtikuu ei meillä ole. On aamupakkanen taas ja nämä viipyvät, valkeat hanget. Tämä hetki on minulle kaunis juuri näin, talven ja kevään rajana, mutta jotenkin on sydämessä jo tuollainen kukkivien puiden tuntu. Siksi tämä kuva tänään.

Hyvää pääsiäistä ja kevään kaunista valoa sinulle, joka piipahdit ♥