Jouluhömppää x2

Joulumaa

Jouluna on tunnetusti aikaa lukea - vaikkapa fiksuja maailmankirjallisuuden klassikoita, joita on minunkin kirjapinossani muutamia. Sen sijaan olen lukenut hömppää sekä omasta että perheenjäsenten pinoista.

Joulun ensimmäinen hömppäkirja sai luvan olla Raija Orasen muutaman vuoden takainen historiallinen romaani Fanny, joka kertoo näyttelijätär Fanny Grahnin, sittemmin kauppaneuvoksetar Fanny Sinebrychoffin tarinan. Romaani perustuu todellisten henkilöiden elämään, kirjailijan mielikuvituksella väritettynä toki. Romaanissa Fannyn elämässä on kaksi miestä. Aviomiehen lisäksi hänen sydämensä on sykkinyt myöhemmälle langolle, lääkäri Ferdinand Wahlbergille. Romaanin juoni kuvaa 1800-luvun loppupuolen ruotsinkielisen sivistyneistön kulttuuririentoja. Päähenkilöt yhteen tuotava teatteri on tärkeää, mutta myöhemmin myös eurooppalaisen arvotaiteen keräily.

Maailmanhistoria ei kuitenkaan ohita romaanin sivistyneitä ja hyväntahtoisia päähenkilöitä, vaan poliittiset ristiriidat repivät heidän lähipiiriäänkin. Millainen suunta nuoren kansakunnan pitäisi ottaa, vai onko se kansakunta ollenkaan? Kansallisen itsetunnon noustessa ja Venäjän otteen samanaikaisesti kiristyessä Sinebrychoffeista tulee kansallismielisiä. Wahlberg puolestaan pysyy lojaalina Venäjän keisarille ja esivallalle, jota hän pitää laillisena. Kirjailija antaa Wahlbergin perustella pohdintojaan varsin laajasti, mikä onkin mielenkiintoista, koska edes romaanikirjallisuudessa pääsee harvoin eläytymään autonomia loppuajan venäläismielisten myöntyväisyysmiesten ajatuksiin. Historiankirjoituksessa heidät esitetään mielestäni tarinan konnina - jälkiviisaista historiallisista romaaneista puhumattakaan.

Wahlberg on muutenkin kiinnostava hahmo. Nuorena hän on romanttisen (kyllä, tarkoitan sitä 1800-luvulla mellastanutta kulttuuriliikettä) sankarin perikuva, omista tunteistaan huumautunut nuori haihattelija. Ei hän silti valistuksen perintöäkään ole unohtanut vaan pyrkii työskentelemään kansan tervehdyttämiseksi ja sivistämiseksi. Kansa vain ei osoita arvostavansa näitä pyrkimyksiä Wahlbergin toivomalla tavalla. Korkeita ihanteita vaaliva tohtori on heidän silmissään sekä ryssä että vihattava kapitalisti. Viimeistään vuoden 1918 tapahtumat horjuttavat tohtorin idealismia, kun kaikilla tuntuu olevan oma totuutensa, jota ollaan valmiit puolustamaan vaikka ase kädessä.

Fannyn elämän ristiriidat ovat perinteisiä naisten kohtaamia valintatilanteita. Asettaako ura vai perhe etusijalle? Vanhenevan näyttelijättären kohtaloa ei huvita koettaa, rikkaisiin naimisiin siis. Mutta ei aviomiehen kanssakaan aina helppoa ole, ei etenkään pitkinä päivinä, kun rikkaan rouvan ainoaa askaretta on posliiniesineiden järjestely. Minun makuuni kirjassakin on hiukan liikaa tunteissa kieriskelyä. Uskon kyllä, että tarinalla on myös ystävänsä. Minusta romaani on kuitenkin viihdekirjaksi hiukan pitkäpiimäinen.

Entäs joulun toinen hömppäkirja sitten? No, se oli Cathy Kellyn  esikoisromaani Naiselta naiselle. En muista, olenko lukenutkaan sitä aikaisemmin, mutta sillä ei liene väliä. Kaikkihan tällaiset kirjat ovat niin ennalta arvattavia, että kun on lukenut yhden, tietää kaikkien muidenkin juonen. Alussa nainen pääsee onnekkaasti eroon kelvottomaksi osoittautuneesta aviomiehestä/miesystävästä. Sitten hänestä tulee itsevarma, kaunis, seksikäs ja ennen kaikkea hoikka, ellei hän ole jo valmiiksi. Sitten kuvaan astuu Täydellinen Mies, joka on menestyvä, komea, hoikka, huomaavainen ja vastuuntuntoinen. Tapahtuu muutamia vastoinkäymisiä, koska eihän nainen voi heti ymmärtää omaa parastaan. Tarinan loppu on toki onnellinen: hyvikset saavat toisensa ja pahikset nenilleen. Ennen sitä kuvaillaan toki yksityiskohtaisesti jokaisen henkilön yllä olevat vaatteet. En ymmärrä puoliakaan käytetystä sanastosta enkä paljon muistakaan naistenromaanien naistenjutuista.

Romaani ei kuulu aivan Kellyn parhaimpiin, mutta muutenkin suosittelen genreä ainoastaan riittävän todellisuudentajuisille ihmisille. Muutoin on vaarana, että lukija tulee vain onnettomaksi odottaessaan onnellista loppua ja sitä täydellistä miestä, joka pystyy yksinään täyttämään naisen kaikki tarpeet (ks. Helsingin Sanomien maino kolumni).


Raija Oranen: Fanny (Teos 2008)

Cathy Kelly: Naiselta naiselle (Gummerus 1999)
Alkuteos: Woman to Woman, suom. Leena Vallisaari

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

1920-luvulle sijoittuvia dekkareita ja muita romaaneja nousee kuin sieniä sateella. Mikä 20-luvussa kiinnostaa? Iloinen vuosikymmen suursodan kauhujen jälkeen, ennen maailmanlaajuista lamaa ja uutta sotaa?

Hatuntekijän kuoleman näytttämö on Helsinki, se Pitkänsillan toisesta päästä avautuva. Virpi Hämeen-Anttilan samaan aikakauteen sijoittuviin romaaneihin verrattuna Nina Hurman teoksissa liikutaan lähempänä niin sanotun tavallisen kansan arkea. Herraskaisia kujeita edustaa ystävän tyylikäs morsian. Aikakauden suuret tapahtumat eivät juuri työläiskaupunginosien asukkaita hätkäytä, mitä nyt äskettäin päättynyt sisällissota pysyy mielessä ja sekin siitä syystä, että vastapuoli siitä muistuttelee.

Helsinki on kuitenkin levoton paikka. Eletään kieltolain aikaa, mutta viina ei ole kaupungista kadonnut. Nyt se on vain hyvä tulonlähde rikollisille, mikä osaltaan lisää väkivaltaa ja rauhattomuutta kaduilla. Kansakunta on vielä nuori ja kaukana oikeusvaltiosta. Sen saa romaanin päähenkilökin kokea. Naisen ja potentiaalisen sosialismin kannattajan ei tarvitse edes tehdä mitään joutuakseen hankauksiin viranomaisten kanssa. Näillekään lain noudattaminen ei vielä ole arvo sinänsä.

Hatuntekijän kuolema on Nina Hurman toinen romaani. Vuotta aiemmmin ilmestyi samoista henkilöistä kertova Yönpunainen höyhen, jonka luin tuoreeltaan. Sarjan toista osaa lukiessani huomasin kuitenkin, etteivät sen tapahtumat juuri jääneet mieleen ja henkilötkin tuntuivat oudoilta. Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kärryille henkilöiden välisistä suhteista.

Romaanin päähenkilö on Saimi, joka käyttää taiteilijanimeä Rouge. Päivisin hän työskentelee vaateliikkeessä, iltaisin hän laulaa veljensä omistamassa ravintolassa. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä osassa viihdetaiteilijan arki oli enemmänkin läsnä. Tämä toinen kirja keskittyy enemmän rikosjuoneen. Ruumiita nimittäin kasautuu jälleen Rougen tielle. Ensin hänen työtoverinsa, hatuntekijä, saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Jutun tutkimuksiin sekaantuu myös Rougen vanha tuttu edellisestä kirjasta, sittemmin poliisista tullin palvelukseen siirtynyt Korpela. Laulaja ja etsivä tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onnen tiellä on esteitä.

Hurman kieli on viipyilevää ja aistikasta. Paljon rivejä käytetään yksityiskohtien kuvaukseen. Pidän myös henkilökuvauksesta. Kirjan hahmot ovat todentuntuisia. Heillä on vikansa, mutta niitä eivät sen enempää toiset henkilöt kuin kirjailijakaan ole liian herkästi tuomitsemassa. Väkivaltaa tarinassa on, mutta silläkään ei erityisesti mässäillä. Kesken ilonpidonkin tunnelma on aika ahdistava. Toiset juhlivat Helsingin yössä, toiset makaavat ruumishuoneella.

Tässäkään kirjassa henkilöiden elämään ei vielä täyttä selkoa saatu. Asetelma antaa ymmärtää, että jatkoakin olisi luvassa, mutta hieman epäilen, mahtaako näistä aineksista enää saada kovin monta kirjaa. Jotain uutta pitäisi keksiä.


Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014)

Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa

Cathy Kellyn pari edellistä romaania ovat olleet mielestäni niin kehnoja, ettei minulla ollut suuria odotuksia, kun löysin uutukaisen Kaikki alkoi Pariisissa lähikirjaston pikalainapöydältä. Kannatti kuitenkin antaa Kellylle vielä tilaisuus, sillä vaikka tämäkään kirja tuskin jää kirjallisuuden historiaan poikkeuksellisena mestariteoksena, se on kuitenkin aivan kelpo viihderomaani ja lisäksi ihanan pitkä sellainen. Viikko vierähti mukavasti kirjaa lukiessa.

Niin mikä alkoi Pariisissa? Toki romaani, mutta myös tapahtumaketju, joka etenee kohti Katyn ja Michaelin häitä. Kellyn tapana on kuvailla rinnakkain useiden toisiinsa liittyvien henkilöiden elämää. Tarinaa ikään kuin valotetaan eri näkökulmista. Niin tässäkin romaanissa. Nuorenparin lisäksi mukana on koko joukko heidän perheenjäseniään ja ystäviään.

Kellymäiseen tyyliin tarinan hyvikset ovat kovin silkoisia. Esimerkkeinä mainittakoon alakoulun rehtori, joka uskoo kaikkien lapsien mahdollisuuksiin, tuntee entiset oppilaansa ja vieläpä rakastaa välituntivalvontoja. Toinen päähenkilö, sokerileipuri, tekee vain täydellisiä kakunkuorrutuksia. Vanhusten hoivakodin johtajatar puolestaan vastaa henkilökohtaisesti siitä, että hoivakodissa kaikuu vain nauru ja iloinen rupattelu. Kaikki asuvat sievissä pienissä taloissa, joissa vallitsee lämmin ja kodikas tunnelma. Lisäksi päähenkilöt ovat toki kauniita, hoikkia ja tyylikkäitä tekemättä siitä kuitenkaan numeroa. Vain pahikset käyttävät loputtomasti aikaa tyylinsä ylläpitämiseen, siis nämä kylmät yläluokkaiset äidit ja ex-miehensä elämää terrorisoiva katkera entinen puoliso, joka on suruissaan lihottanut itsensä jälkiruokia syömällä. Onneksi lopulta kaikki ongelmat kuitenkin ratkeavat, ja jotkut pahikset jopa näkevät omassa käytöksessään parantamisen varaa.

Tavallaan Kellyn vankkumaton usko ihmisten hyvyyteen on herttaista ja voimaannuttavaa. Välillä olo on kuin lapsena syötyäni yhdellä kertaa aivan liian paljon marenkia.

Tällä kertaa Kelly on onneksi luopunut kelttiläisestä mystiikasta ja ihmeellisen viisaat naiset loistavat poissaolollaan. Vaikka romaanin henkilöt ovat hiukan liian ristiriidattomia ollakseen oikein uskottavia, Kellyn kunniaksi on mainittava, että romaanissaan hän kuvaa pätevästi tavallisten ihmisten tavallisia asioita ja niihin liittyviä tunteita. Ketäpä ei välillä mietityttäisi, kuinka uusperheen arjen voisi saada toimimaan tai miten päästä yli epäonnistuneesta parisuhteesta. Tarinakin rullaa letkeästi omalla painollaan kohti - jokseenkin ennalta arvattavaa - loppuratkaisua. Hyvän mielen romaani.


Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa (Gummerus 2015)
Alkuteos: It Started With Paris (2014), suom. Satu Leveelahti

Matti Laine: Ammattilainen & Pahojen miesten seura

Mikä rikollisuudessa kiehtoo? Täytyyhän jokin syy olla, kun rikoskirjallisuus on niin suosittua kuin se on. Onneksi kaikesta ei tarvitse ottaa itse selvää, vaan ihmiselämän tummempiin puoliin voi tutustua mielikuvitusmatkoilla viihdyttävän kirjallisuuden parissa. Kirjallisuuden ja mielikuvituksen kautta voi kulkea sellaisissa maailmoissa, jotka kiinnostavat mutta joista on parempi pysyä loitolla oikeassa elämässä. Tätä mietiskelin lukiessani viikonlopun aikana pari Matti Laineen jännäriä. Niissä kuvataan maailmaa, joka on selvästi mielikuvituksen tuotetta. Siksi siihen voi sukeltaa ilman kohtuutonta ahdistuksen tunnetta. Maailma on kuitenkin niin uskottava, että siihen on helppo eläytyä.

Näistä kahdesta kirjasta Ammattilainen on kevyempi ja mielestäni myös parempi. Tarina etenee vauhdikkasti hullunkurisesta ja jännittävästä sattumuksesta toiseen. Myös päähenkilöistä on helppo pitää. Severi Junes on helsinkiläinen viihdealan ammattilainen, joka ei varsinaisesti ole rikollinen mutta rappiolle joutunut kuitenkin. Hän on kuitenkin sanavalmis ja pystyvä ihminen, kun sille päälle sattuu. Hän harrastaa lukemistakin. Tällaisia sympaattisia renttujahan on rikoskirjallisuus pullollaan, mutta mikäpä siinä, mielellään tällaisista henkilölistä lukee. Oikeassa elämässä en olisi ehkä niin innostunut.

Severi eli Seve joutuu rikollisten kanssa tekemisiin lähinnä vahingossa. Myös portugalilainen palkkatappaja Henrique Cabra tahtoisi jo elää rauhaisaa elämää mielitiettynsä kanssa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen tulee kuitenkin vielä yksi keikka, ehkä se viimeinen. Se lähettää hänet kaukaiseen Suomeen, jonka talvi herättää lissabonilaisessa ihmetystä. Lukiessa kävi kyllä mielessä, kuinka uskottava tällainen juonenkäänne on. Olisiko tarina toiminut ilmankin? Toki menneisyyden haamuja on vaikeampi upottaa puhtaasti suomalaiseen kontekstiin. Siitä pitkä rauhanaika ja hyvinvointiyhteiskunta pitää huolen. Onko tarkoituksena päästä vain ihmettelemään suomalaista elämänmenoa muka ulkopuolisin silmin? Suomalaisiahan aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Vaikka portugalilainen päähenkilö tuntuu hiukan irralliselta, tarina itse toimii mainiosti ja päähenkilöiden reitit leikkaavat toisiaan sopivalla sykkeellä.

Myös Pahojen miesten seurassa eletään talvea, tarkemmin sanottuna jääkiekkokautta. Mielestäni tarina on vakavampi kuin Ammattilaisessa ja siinä pohditaan enemmän sitä, mikä saa ihmisen ryhtymään rikolliseksi ilman välttämätöntä pakkoa. Mikään yhteiskunnallinen dekkari tämäkään ei ole, vaan pääpaino on yksilössä ja hänen tarpeissaan. Kenties tarpeessa tulla hyväksytyksi ja saavuttaa jotain mainitsemisen arvoista. Tai tarpeessa kokea jännittäviä ja poikkeuksellisia asioista. Toki sattumallakin on sormensa pelissä.

Tällä kertaa ei liikuta kahden juonen välillä. Kirjan päähenkilö on Elias Vitikka, joka oli aikanaan lahjakas jääkiekkomaalivahti. NHL-tilastoissa hänen torjuntaprosenttinsa on sata, koska ura jäi yhteen peliin. Jääkiekkouran jälkeen elämän suunta on ollut kadoksissa, ja tarinan alkaessa mies työskentelee taksirenkinä Helsingissä. Työkeikalla hän kohtaa sattumalta jääkiekkoseurueen, jonka huoltaja tarjoaa hänelle lisätienestiä. Mitä joukkueen nuorelle tähdelle on tapahtumassa? Salapoliisinhommat johtavat Eliaksen vähitellen lain rajamaille. Meno muuttuu luku luvulta hurjemmaksi, kunnes oikean ja väärän rajoja koetellaan tosissaan. Rikollisten maailman lisäksi kirja kuvaa kiinnostavasti ammattilaisurheilun armottomuutta ja paineita, joita nuoret urheilijat kohtaavat. Vaihtoehdot ovat menestys tai ei mitään. Keskinkertaisuuksilla ei usein ole b-vaihtoehtoa odottamassa, vaan he joutuvat helposti tyhjän päälle. Elias Vitikka huomaa, että hyvältä rikolliselta ja hyvältä ammattiurheilijalta vaaditaan pitkälti samoja ominaisuuksia.

Mitään maailman syvällisimpiä oivalluksia näistä kirjoista on turha odottaa, mutta henkilöt ovat kiinnostavia, kerronta sujuu ja tarinat etenevät oivallisesti yllätyksestä toiseen. Juuri tällaista viihdettä tekee mieli lukea kesäisin. Mainiota!

Olisin tuskin löytänyt Matti Laineen kirjoja ilman Kirsin kehuvaa arviota Pahojen miesten seurasta. Onneksi kirjailijan tuotantoa näkyi olevan lähikirjaston hyllyllä pitkä rivi odottamassa.


Matti Laine: Ammattilainen (Gummerus 2010)
Matti Laine: Pahojen miesten seura (Gummerus 2012)

Uutuusromaaneja historiallisesta Helsingistä

Tämä kesäloma jää historiaan. Luin ennätysvähän, viikon aikana vain noin kolme kirjaa. Liekö syy lukijassa vai kirjoissa. Ennen matkaa onnistuin varaamaan kirjastosta tuoreeltaan kaksi etukäteen kiinnostanutta uutuutta: Enni Mustosen Emännöitsijän ja Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesän. Kumpikin kirja on jatkoa sarjaan. Emännöitsijän Ida Erikssonin vaiheista olemme saaneet lukea kirjoista Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014). Yksityisetsivä Karl Axel Björk puolestaan seikkaili romaanissa Yön sydän on jäätä (2014), josta olen kirjoittanut täällä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kertovat elämästä 1900-luvun alkupuolen monikielisessä ja -kulttuurisessa Helsingissä. Mustosen kirja kuvaa aivan vuosisadan alkua, vuosia 1900-1905. Hämeen-Anttila taas keskittyy 1920-lukuun.

Vuosisadan alkua ja piika Ida Erikssonin elinpiiriä varjostavat niin kutsutut sortovuodet. Venäläishallinnon kovat otteet kauhistuttavat Idaakin, mutta hänen elämänsä soljuu niistä huolimatta arkisessa aherruksessa. Hän on muuttanut Helsinkiin taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijäksi. Uusi työ tuo nuorelle naiselle vapautta, sillä nyt ei ole emäntää ja perhettä vahtimassa. Hän passaa heräävän kansakunnan kulttuurieliittiä, mutta omalle elämälle ei aina tunnu löytyvän aikaa. Omaa asemaansa tai yhteiskunnallista eriarvoisuutta hän ei kuitenkaan kyseenalaista, vaikka erityisesti yläluokan miehille mikä tahansa näyttää olevan sallittua. Ida on työssään miltei ärsyttävän reipas ja pystyvä. Vaikka työtä on paljon, hänellä on kuitenkin katto päänsä päällä ja kylliksi ruokaa. Kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ovat hänelle enimmäkseen ystävällisiä. Aikakauden elämää kuvataan varsin myönteisessä valossa. Paatoksen pois jättäminen on tässä tapauksessa lukijaystävällinen valinta, mutta hieman päähenkilön elämismaailman säröttömyys yllättääkin jälkiviisasta lukijaa. Esimerkiksi työväenliikkeellä luulisi olevan jonkinlaisen aseman edes joidenkin henkilöiden elämässä. Mutta missä määrin myöhemmin tärkeiksi osoittautuneet asiat ylipäätään näkyivät tavallisten ihmisten elämässä?

Sisäasiainministeriössä työskentelevä Björk joutuu piikaa henkilökohtaisemmin poliittisten tapahtumien pyörteeseen, kun suojeluskuntain ja valtiovallan välit kiristyvät ja samaan aikaan kaupungissa jahdataan vakoilijoita ja pirtutrokareita. Myös vapaa-ajalla pitää kiirettä, koska nuoren miehen pitää jakaa aikansa peräti kolmen ihastuttavan naisen kanssa. Yksityisetsivän taitojakin tarvitaan salaperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. Liikkeellä on julma ja ovela myrkyttäjä. On aatteita, jotka kyseenalaistavat omasta mielestään heikompien yksilöiden ihmisarvon. Sellaista Björk vastustaa, vaikka humanismistaan huolimatta hänkin on eräänlainen elitisti. Hän kavahtaa työväen tapoja ja viihtyy yläluokkaisten sukulaistensa kultturellissa seurassa. Hämeen-Anttilan saarna poliittista ja uskonnollista hörhöilyä vastaan tuntuu paikoitellen hiukan keinotekoiselta ja alleviivaavalta.

Palaan kysymykseen, oliko lomalaisen lukuhaluttomuus lukijan vai kirjojen syytä. Sekä Emännöitsijä että Käärmeitten kesä ovat muodollisesti pätevää viihdettä, joten niitä ei voi liiaksi syyttää. Silti tuntui, kuin kumpikin kirjailija olisi keskittynyt etupäässä miljöön kuvaukseen ja jättänyt tarinan kehittelyn taustalle. Etenkään Hämeen-Anttilan kirjan juoni ei tunnu millään lähtevän käyntiin ennen puoltaväliä. Siihen asti piti jopa hiukan pinnistellä, jotta kirjaa sai ylipäätään luettua eteenpäin. Juoni on ennalta arvattava ja noudattelee salonkidekkarin kaavaa turhankin uskollisesti. Jotain yllättävää siihen olisi kaivannut lisää. Edellisestä kirjasta pidin todella paljon, mutta osa aikakauden lumovoimasta on jo käytetty. Björkin hahmokin jää ohuemmaksi kuin edellisessä osassa, jossa hänen puoliksi salattua yleellisyyden ja nautinnon haluaan kuvattiin kutkuttavasti. Epilogi antaa ymmärtää, ettei Björkin tarina ole vielä tässä.

Myös Emännöitsijä noudattelee lajityyppinsä perinteitä. Takakannessakin mainostettu tuhoon tuomittu rakkaustarina on suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Vieteltyjä piikoja olisi ollut ilman tätäkin tapausta kirjallisuudessa aivan tarpeeksi. Kirjan kiinnostavin anti on piian arjen kuvaus, joka osoittaa perehtyneisyyttä. Lukija saa tietää, kuinka vuosisadan alun keittiössä suoristetaan frakin hännykset tai viilennetään uunia pasteijanpaistoon sopivaksi. Miljöö tuntuu uskottavalta, vaikka kirjailijan täydellisen typerä Lapinvuokko (2010) jossain määrin laski luottoani siihen, että Mustonen tietäisi, mistä hän kirjoittaa. Myös Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt huolella myrkkyihin ja rikoksen tutkijoiden menetelmiin. Kummassakin kirjassa pidän myös siitä, että aikakauden monikielisyys ja erilaiset etniset ryhmät ovat näkyvästi läsnä. Puhutaan ruotsia ja asioidaan venäläisten ja juutalaisten liikkeissä.

Kirjavuori ei edelleenkään ole muuttumassa lifestyle-blogiksi. Liitän kuitenkin loppuun yhden kesälomakuvan blogin kirjoittajan luontaisimmasta habitaatista.

Enni Mustonen: Emännöitsijä (Otava 2015)

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä - Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (Otava 2015)

Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Lupasin esitellä tarkemmin suosikkiromaanejani, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Saamanne pitää.

Eeva Tenhunen kirjoitti enimmäkseen dekkareita. Rakas perhe on kuitenkin kirjeromaani. Siihen kuuluu 20 kirjettä, jotka päähenkilö Tuuli kirjoitti opiskeluaikanaan kotiinsa. Vuosien kuluttua hän päättää antaa ne selityksillä varustettuina 23-vuotislahjaksi tyttärentyttärelleen, jotta tämä saisi niiden kautta yhteyden mummuunsa 23-vuotiaana. Tuuli epäilee, että tyttärentyttären saavuttaessa tuon iän hän olisi jo elämänohjeita jakeleva, menneisyyttä ihannoiva harmaahapsi.

Romaanin tapahtumat sijoittuva 1960-luvun alun Turkuun, missä Tuuli on auskultoimassa. Perheelleen hän kirjoittaa säännöllisesti kommelluksistaan - paitsi niistä, jotka ovat vakavia kirjeessä kerrottaviksi. Niitä varten tarvitaan tyttärentyttärelle osoitetut selitykset. Tuulin perhe on sellainen, että jossain muussa romaanissa päähenkilö tarvitsisi pitkän terapian toipuakseen lapsuudenkokemuksistaan. Rakas perhe on kuitenkin sävyltään kevyt, joten ilmeisesti Tuuli on selvinnyt yllättävän hyvin omituisesta kasvuympäristöstään. Tuulin isä on kirjailija, joka luotaa mestarillisesti ihmismieltä niukkaeleisissä romaaneissaan. Kotioloissa hän on täysin piittaamaton hirviö, joka muun muassa pettää vaimoaan. Vaimo puolestaan huokaa ja tunkee karanneita suortuvia nutturaansa. Hänkin on taiteilija, mutta joutuu elättämään perheen työskentelemällä epäpätevänä piirrustuksenopettajana itäsuomalaisen pikkukaupungin oppikoulussa.

Myös Tuuli on saanut oman osansa isän mielivallasta. Perheeseen on ennen häntä syntynyt neljä tytärtä (ja vielä yksi Tuulin jälkeen), mikä on sovinisti-isälle järkytys. Hänhän on päättänyt kasvattaa pojasta seuraajan itselleen. Kun poikaa ei ala kuulua, Tuulista aletaan tehdä kirjailijaa. Isän mielestä kasvatus tukahduttaisi tulevan neron luovuuden, joten Tuulille ei aseteta mitään rajoja vaan häntä päinvastoin kannustetaan tekemään nenäkkäitä huomautuksia vanhemmille ihmisille. Ihmeen tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä hänestä kuitenkin kasvaa, mutta hän itse kokee lapsuuden rajattomuuden aiheuttaneen turvattomuuden tunnetta. Hän pyrkii kuuliaisesti kirjailijan uralle, mutta realistina hän toteaa, ettei naisena voi ottaa itselleen vaimoa elättämään. Siksi on hankittava kunnon ammatti, äidinkielen opettaja, mikä saa hänen isänsä raivostumaan.

Tuuli on siis päätynyt Turkuun, missä hänen on tarkoitus auskultoida ja viimeistellä samalla gradu. Kirjeissään hän kuvaa elämää normaalikoulussa, yliopistolla ja värikkäässä ystäväpiirissä. Minun on helppo samaistua Tuulin hahmoon - hän kun aina sanoo ja tekee ennen kuin ajattelee. Hänellä on myös vilkas mielikuvitus, joka sekoittuu todellisiin tapahtumiin ja johtaa toinen toistaan huvittavimpiin kommelluksiin. Meno on kuin klassisista tyttökirjoista. Tuuli on romanttinen luonne, joka rakastuu helposti: teini-ikäisenä muun muassa Lorenzo de'Mediciin ja Goetheen ja sittemmin erinäisiin jokseenkin yhtä saavuttamattomiin miehiin.

Nyt Tuuli tuntuu 23-vuotiaana kauhean nuorelta elämänsä isojen päätösten äärellä, mutta toden totta, enpä ollut itsekään kuin 24-vuotias maisteriksi valmistuessani. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

60-luvun yliopistomaailma tuntuu aivan toisenlaiselta kuin oman aikani. Se vaikuttaa kankealta ja hierarkkiselta. Kaikkia ehdottomasti teititellään - auskultanttejakin kutsutaan maistereiksi, vaikkeivat he vielä ole valmistuneet. Talon tapa vaatii. Ohjaavat opettajat ovat tohtoreita tai ainakin rouvia. Kaikilla on vankka yleissivistys, klassikot on luettu ja niistä keskustellaan luontevasti. Toisaalta kirjallisuuden kaanon vaikuttaa kapeammalta kuin nykyään. Ero korkean ja matalan välillä on selvä, ja oppikoulun harjoitustunneilla kirjallisuudesta keskustellaan opettajan johdolla. Tuntisuunnitelmiin kirjoitetaan valmiiksi oppilaiden vastauksetkin.

Omilta kouluvuosiltani en muista, että luokassa olisi kertaakaan keskusteltu kirjallisuudesta. Tosin meidän luokkaamme olisi ollut jokseenkin mahdotonta saada keskustelemaan yhtään mistään. Kirjoja kyllä luettiin ja niistä kirjoitettiin essee toisensa jälkeen. Mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan ollut edes lukiossa.

"Harmian seitsemännessä luetaan tätä nykyä Leinoa ja Saarikoskea, vertaillen.

Eilen siellä analysoitiin Koutaa. Ja ne kiistelivät ankarasti siitä, merkitäänkö tauluun ELÄMÄN TASO ja  ELÄMÄN ULKOPUOLELLA OLEVA TASO. Vai mahdollisesti IHMISEN TIEDOSSA OLEVA ja IHMISTIEDON ULKOPUOLELLE JÄÄVÄ TASO. Tähtioppilas Sauramo kertakaikkiaan kiihtyi, koska ei hyväksynyt ilmaisua TUNTEMATON MUOTO; hänen käsityksensä mukaan on mahdotonta puhua muodosta tuntemattomassa."

Kieltämättä Eeva Tenhusen kirjat muokkasivat aikanaan käsityksiäni sekä lukiossa että yliopistossa opiskelusta. Erityisesti lukio oli minulle pettymys, koska olisin juuri siinä iässä kaivannut korkealentoisia keskusteluja. Sitten vain opeteltiin "arvaamaan oikein ylioppilaskirjoituksissa", kuten viisas saksanopettajamme muotoili. Metafysiikalle ei juuri ollut sijaa.

Minua viehättää myös kohtaus, jossa Tuuli näpäyttää harjoitustunnin kritiikissä hävyttömästi tähtiauskua, josta toveripiirissä ei juuri pidetä.

"Nostin nokkani entistä pystympään ja sanoin väsähtäneen syvällisellä äänellä:

- Useimmat Bellmanin viisut ovat kaikkea muuta kuin hilpeitä kapakkaviisuja. Taustalla vaanii aina viikatemies. Vaikkapa Fredmanin 30. epistola. Miten se nyt alkaakaan? (Ja sitten - täysin häikäilemättömästi - päästelin suustani sen ainoan Bellman-sitaatin, jonka osasin ulkoa.)

Drick ur ditt glass - se, döden på dig väntar,
Slipar sitt svärd och vid din tröskel står!
Blif ej förskräckt: han blott på grafdörrn gläntar,
Slår den igen - kanske än på ett år.

Täydellinen menestys. Vilpittömän ihailevia katseita muilta kuulijoilta. Maisteri Alanne synkistyi ihan silmissä."

Tuulin Bellman-tuntemus on peräisin Maria Langin dekkarista Se döden på dig väntar, jossa runoa siteerataan...

Kuten Eeva Tenhusen dekkaritkin, Rakas perhe vilisee kaunokirjallisia viittauksia. Luin kirjan ensimmäisen kerran varsin nuorena, eikä intertekstuaalisuus haitannut silloinkaan yhtään, vaikka en useimpia viittauksia ymmärtänytkään. Nykyään ne tuottavat ihan erilaista oivaltamisen iloa. Olen romaanin ansiosta innostunut lukemaankin muun muassa edellä siteerattua Bellmania.

Rakas perhe on täydellinen viihderomaani, mutta samanaikaisesti se on sivistynyt ja ajatuksia kutkuttava, monitasoinen kertomus, jonka jaksaa lukea aina ja aina uudestaan.


Eeva Tenhunen: Rakas perhe (WSOY 1982)

Annika Luther: Opettajainhuone

Tässä sitä hyvää hömppää nyt sitten on. Ensinnäkin henkilöt ovat uskottavia. Ehkä Luther liioittelee vähän. Mutta silti. Päähenkilöt ovat ihan tavallisennäköisiä, jotkut jopa ylipainoisia. He onnistuvat ja epäonnistuvat elämässään, kuten ihmiset muutenkin, mutta eivät poikkeuksellisen erinomaisuutensa vuoksi. Kirjan juonikin on uskottava. Elämän synkät puolet ovat jopa hiukan liikaa läsnä, jotta tämä viihderomaani pelkästään viihdyttäisi. Tulee surku, kuinka pienet asiat saattavat syöstä viattomien ihmisten elämän kohtuuttomasti  raiteiltaan.

Romaani kuvaa yhden lukuvuoden ajan helsinkiläisen ruotsinkielisen yläkoulun ja lukion elämää. Kuten kirjan nimikin kertoo, tapahtumien keskipiste on opettajainhuone lukuisine opettaja-persoonallisuuksineen. Oppilaista tarinan kannalta keskeisiä ovat yksinäinen ja eristäytynyt poika ja hänen ainoa ystävänsä, Intiasta muuttanut varhaiskypsä tyttö. Muuten oppilaat jäävät taustalle, kertomuksen häliseväksi taustaksi. Opettajat yrittävät selvitä kuka mitenkin työstään. Samalla selvitellään yksityiselämän kiemuroita. Opettajainhuoneessa rakastutaankin - tottakai, eihän tämä muuten viihderomaani olisikaan.

Koulumaailman kuvaus on romaanissa mustan huumorin värittämää, inhorealististakin.  Opettajan urasta haaveilevan kannattaisi varmaan lukea tämä kirja ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Uusi teknologia ja pedagogiset koulutukset riivaavat, vanhemmat ovat hankalia ja oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa. Luther on itsekin opettaja, joten voisi kuvitella, että jos kirjan tapahtumat eivät suorastaan perustu tositapahtumiin, niin vankkaan kokemukseen ainakin. Erityisesti minua riemastuttaa kertomus suuren hälinän saattamina hankituista älytauluista, jotka eivät toimi hetkeäkään. Niin totta! Onneksi älytaulut saadaan romaanissa hyötykäyttöön, kun abiturientit saavat sotkea ne penkkareissa. Taatusti analogisesti!

Tämän enempää sanottavaa minulla ei kirjasta oikeastaan olekaan. Hyvää romaania on vaikea haukkua. Jos lukija pohtii, mitä ostaa äidille joululahjaksi, tässä on yksi hyvä vaihtoehto. Jos äiti on opettaja, kannattaa kuitenkin harkita vielä kerran, jotta työasiat eivät tule mieleen joululomalla. Itse aion tutustua seuraavaksi muihinkin Annika Lutherin romaaneihin.


Annika Luther: Opettajainhuone (Teos 2013)
Alkuteos: Lärarrummet (Schildts & Söderströms 2013), suom. Sinna Virtanen

Hyvää ja huonoa hömppää

Olen haukkunut blogissa niin Kaari Utrion kuin Cathy Kellynkin. Taisinpa samalla luvata, että jatkoa seuraa. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään tiettyjä romaaneja vaan naisille suunnattua viihdekirjallisuutta, chick litiä, hömppää. Harlekiinikirjallisuuskaan ei ole järin kaukana lajista. Hömppääkin on hyvää ja huonoa. Elisabeth Noble saa edustaa hyvää hömppää ja Nora Roberts huonoa. Onhan niitä toki muitakin, kummassakin sarjassa.

Joku saattaisi hyvällä syyllä kysyä, mitä väliä. Tarvitseeko viihdekirjallisuuden olla hyvää, jotta se viihdyttäisi? Totta kai joskus on mukava vain nollata päätä niin sanotusti helpon kirjallisuuden parissa. Siihen hyvä hömppä on omiaan. Huono hömppä ei rentouta, koska se raivostuttaa. Samalla se on omiaan rakentamaan sekä stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista että epärealistisia kuvitelmia parisuhteesta.

Viihdekirjallisuuteen kuuluu tietty ennalta-arvattavuus. On tietenkin makuasia, onko se osa rentouttavaa lukukokemusta. Osa hömppäromaaneista noudattaa kaavaa turhankin tarkasti; yksi heistä on mainittu Nora Roberts, jonka kirjoista joka ainoassa lukemassani on täsmälleen sama juoni.

Alussa on noin kolmekymppinen Täydellinen Nainen ja vastaava Täydellinen Mies. Päähenkilöt ovat kauniita, kovaa ruumiskuria harjoittavia eli hoikkia ja treenattuja. Lisäksi he menestyvät yhteiskunnassa, yleensä yrittäjinä. Kuten Elisabeth Noble romaanihenkilönsä ajatuksin kritisoi, he ansaitsevat onnensa olemalla ulkoisesti moitteettomia. Elämän sattumuksissa nainen ja mies tutustuvat, mutta pystyvät jonkin aikaa pysymään poissa toistensa sylistä, vaikka Eläimellinen Himo ajaakin heitä yhteen. Yleensä he vieläpä inhoavat toisiaan. Sitten seuraa muutamia yksityiskohtaisesti kuvattuja seksikohtauksia - luultavasti monet lukevat Robertsia juuri niiden takia - joiden myötä henkilöt huomaavat jopa pitävänsä toisistaan. Sitten tapahtuu jotain kauheaa ja rakastavaiset joutuvat erilleen. Lopussa he kuitenkin kihlautuvat ja epäilemättä elävät elämänsä onnellisina loppuun asti (kahden lapsen, farmariauton ja kultaisen noutajan kera).

Naispäähenkilöt ovat ehkä omiaan aiheuttamaan ulkonäkökomplekseja, mutta miespäähenkilöt ne vasta ahdistavia ovatkin. He tietävät ehdottomasti paremmin kuin nainen itse, mitä nainen todellisuudessa haluaa. Ja saavat tahtonsa läpi naisen vastustuksesta huolimatta. Kannattaisi varmaankin juosta pakoon, ennen kuin tulee ongelmia.

Jos miehet kuvataan Robertsin kirjoissa himon vallassa toimiviksi alfauroksiksi, eipä naishahmoissakaan ole juuri vaihtelua. Vaikka naiset ovat yleensä menestyviä yrittäjiä, heidänkin naiseutensa määrittyy ulkonäön kautta. Yhdessä kirjassa päähenkilö oli sentään matemaattisesti lahjakas. Ja mitä Roberts hänestä tekikään! Kirjanpitäjän! Sekö on korkein päämäärä, jonka lahjakas nainen voi saavuttaa? Kun mielikuvitusmaailmassa ei kuitenkaan ole lasikattoja, eikö tästä naisesta olisi voinut tulla vaikka matematiikan professori?

Näennäisesti Robertsin naiset ovat vahvoja ja menestyviä. Taustalla vaanivat kuitenkin hyvin perinteiset sukupuoliroolit. Mikä siinä onkin, että mitä pornompia kohtauksia viihdekirjassa on, sitä varmemmin siinä lopulta päädytään ydinperhearvoihin? Lopulta kaikkien naisten päämäärä on avioliitto ja äitiys. Ehkä sillä ostetaan oikeutus hetkelliselle hurjastelulle. En minä kirjoihin sitä kiintiöhomoa kaipaa, mutta hitunen moniarvoisuutta tai roolien kyseenalaistamista ei tekisi yhtään pahaa.

Kuten jo tuossa aiemmin kävi ilmi, Elisabeth Noble kritisoi hömppägenren kliseitä aivan tietoisesti. Hänen kirjoissaan on myös yllättäviä juonenkäänteitä, joten niitä ei kannata lukea, jos haluat tietää jo alussa, miten tarina päättyy. Noblen henkilöhahmot ovat myös arkisen uskottavia, sympaattisia. Silti kirjat eivät ole hiukkaakaan tylsiä, vaan niihin on helppo eläytyä, koska kuka tahansa saattaa joutua samanlaisten valintojen eteen. Noblen kirjoissa naiset saattavat myös valita väärin. Sekin on inhimillistä. Varsinkin kahdessa uusimmassa Noble on edennyt aika kauas geneerisestä naishömpästä.

Nykyään hömpän lukeminen on jo kaiketi täysin sosiaalisesti hyväksyttävää, joten vaatikaamme julkisesti myös laatuhömppää.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014)

En ole sitä koulukuntaa, jonka mukaan kirjailijan elämänvaiheita ei pitäisi ottaa huomioon hänen teoksiensa käsittelyssä. Ei liene muutenkaan salaisuus, että Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat ovat saaneet innoituksensa Lindgrenin isän kuolemaa edeltävistä ajoista hoitokodeissa.

Hoivakoti Ehtoolehdon tomerat vanhukset saattaisivat muutenkin hengata Lindgrenin professori-isän seurassa. He eivät ole mediasta tuttuja, pienellä eläkkeellä kituuttavia, vaipoissa makaavia vanhusparkoja. Päinvastoin he ovat poikkeuksellisen hyväkuntoisia, korkeasti oppineita ja kohtalaisen varakkaitakin vanhuksia, jotka eivät suostu seuraamaan elämää passiivisesti sivusta.

Päähenkilöt ovat samat kuin Kuolema Ehtoolehdossa -romaanissakin (2013): reipas Siiri, hänen räväkkä ystävättärensä Irma, entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, tämän tuore aviomies suurlähettiläs-Onni ja rakkaan miehensä dementoitumista sureva Margit. Kaikkien iät ovat 90 vuoden molemmin puolin. Ehtoolehdossa alkaa kaoottinen putkiremontti, joka ajaa vanhukset pakosalle suurlähettilään omistamaan asuntoon. Se osoittautuukin vallan kummalliseksi, mutta ei siitä sen enempää.

Vaikka valitsin tähän kirjoitukseen yhteiskunta-tunnisteen, en ole varma, onko Ehtoolehdon pakolaiset varsinaisesti yhteiskuntakriittinen romaani. Toki käy ilmi, kuinka yksityinen hoivakoti käytännössä ryövää vanhusten varat ja julkisen puolen hoitajilla on aivan liian vähän aikaa. Kritiikin kärki ei kuitenkaan suuntaudu resurssien vähäisyyteen tai muihin sellaisiin yleisesti tunnettuihin asioihin. Pikemmin kirjassa irvaillaan nykyistä suomalaista kulttuuria, joka saa ihmiset juoksemaan toistensa ohi ja marginalisoi vanhukset. Vanhusten ja nuorempien sukupolvien kohtaamisissa tulee näkyväksi, kuinka kummallisia piirteitä arkipäiväisessä kulttuurissamme onkaan. Normaaliutta edustavat valtavirtaihmisten asemesta muut marginaaliin kuuluvat, edellisessä romaanissa moottoripyöräjengiläiset, tässä puolestaan afrikkalaistaustaiset maahanmuuttajamiehet.

Vaikka kirjan vanhukset ovat nyky-Suomen kiireissä kuin vieraassa maassa (tai vieraalla planeetalla), he eivät suhtaudu siihen kielteisesti. Irma jopa hankkii tabletin:

"Ruudulle ilmestyivät pelikortit ja Irma näytti, miten kätevää oli panna pasianssia ilman pelikortteja. Siirin mielestä se oli typerää. Hän ei halunnut katsella, kun Irma seurusteli koneensa kanssa hänen kahvipöydässään."

Etenkin Siiri pyrkii keskustelemaan nuorempien kanssa, eikä häntä hätkäytä edes nuorison kummalliset vaatteet tai ronski kielenkäyttö. Elämismaailmat ovat toki hyvin erilaiset, eikä Siirille itsestään selvät käyttäytymistavat tai yleissivistys merkitse nuorille mitään. Ehkäpä Siirin vankka sivistys näkyykin juuri siinä, että hän ei tuomitse vaan kuuntelee.

Lindgren kirjoitti myös hirmuisen hauskan Sivistyksen turhan painolastin (2011), jossa hänen mielenkiintonsa hupaisia yksityiskohtia kohtaan pääsee oikeuksiinsa. Silti tämänkään kirjan lukija ei jää paitsi turhasta tiedosta, jota Lindgren välittää päähenkilöittensä suulla. Esimerkiksi siskonmakkaran etymologia:

"Tämä nimihän on virheellinen käännös, toisin sanoen ääntämismuodosta tullut mukaelma, jos sallitte epätieteellisen termin, jota käytän, jotta teidän olisi helpompi ymmärtää, mitä tarkoitan. Raakamakkara on lähtöisin Ranskasta, jossa se tunnetaan nimellä saucisse. Saksaan se on levinnyt nimellä Sausichen, se on ranskalaispohjainen germaaninen diminutiivi, joka otettiin Ruotsissa käyttöön muodossa susiskon, hieman erikoinen sana eikä ehkä teille tuttu, sillä ruotsin kielessä nimi muovautui yleisesti muotoon siskonkorv, josta meidän siskonmakkaramme on sitten osittain onomatopoeettinen käännös. Varsin mielenkiintoinen etymologinen seikkailu, vai mitä?"

Ettäs tiedätte.

Ehtoolehdon pakolaiset ei ole erityisen raskas kirja. Aloitin sen lukemisen junan lähtiessä Oulusta, ja jo ennen Seinäjokea kirja oli luettu.

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kaari Utrio: Seuraneiti (Amanita 2013)

Mitä tehdä viihderomaanilla, joka ei viihdytä? Tai historiallisella romaanilla, joka kuvaa historiaa kovin valikoiden? Sellaisia ovat olleet Kaari Utrion kolme viimeistä romaania. Ideat taitavat olla lopussa, mutta tasaisin välein on pukattava kirja joulumarkkinoille. Kovin samanlainen on tilanne kuin Cathy Kellyllä. Tätä samaa viihderomaanin rappiota siis.

Historiallista romaania paremmin Kaari Utrion romaanien epiteetiksi sopisi anakronistinen romaani. Eihän näissä viimeisissä ole ollut mitään muuta jujua kuin se, että tiputetaan 1800-luvun maailmaan pari nykyihmistä, joiden arvomaailma on tietenkin kovasti ristiriidassa näennäisten aikalaistensa kanssa. Päähenkilöillä on oikeat nykyaikaiset arvot, 1800-luvun ihmisillä väärät. Pahikset ovat aatelisia, hyvikset nousevaa porvaristoa käytännöllisine ajatuksineen. Se aiheuttaa toki koko joukon hauskoja - mutta historiallisesti epäuskottavia - kommelluksia, joiden päätteeksi hyvikset saavat toisensa ja pahiksille käy huonosti. Vastapainoksi voisi suositella vaikkapa historioitsija Johanna Ilmikunnaksen tutkimuksia 1700-luvun ruotsalaisen aateliston arvomaailmasta. Ainakin hänen väitöskirjansa vaikutti melkeinpä vastalauseelta juuri Kaari Utrion romaanien sisältöä kohtaan.

Tietenkin porvarit olivat äärimmäisen hyödyllisiä niin sanotun edistyksen kannalta. Emme olisi tässä ilman heitä. En silti voi olla yhtymättä romaanin pahisten kritiikkiin - millaisia tylsimyksiä he ovatkaan! Ja millaisia häirikköjä aikakauden valtavirrasta tyyten poikkeavine arvoineen!

Anakronistisen arvomaailman lisäksi viimeisimmissä Kaari Utrion romaaneissa on ihmetyttänyt Venäjän vallan ajan kritiikitön ihailu. Herää kysymys, onko nyt taustalla suorastaan jonkinlainen poliittinen agenda, jollaiset eivät varsinaisesti ole olleet kirjailijalle aiemminkaan vieraita. Kaari Utrio ilmoittaa romaanihenkilöidensä suulla, miten kauheaa aika Ruotsin valtakunnan osana oli ja kuinka hyviksi kaikki asiat muuttuivat, kun itäiset maakunnat siirtyivät Venäjän alaisuuteen. Mitään Suomeahan ei tietenkään tuohon aikaan ollut, vaan kysyntä synnyttää tarjontaa ja suomalaisuus keksittiin pian poliittisen tilanteen muututtua.

Ruotsin valtakunnan esittäminen yhtenä taantumuksen pesäkkeenä miellyttää varmasti pakkoruotsin vastustajia. Silti kannattaisi muistaa, että suomalaisten Ruotsin historian tuntemus loppuu valitettavasti vuoteen 1809. Ei tiedetä, mitä tapahtui Suomen sodan jälkeen. On totta, että 1800-luvulla Suomen alueella saatiin tehtyä monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, joista tuli itsenäisen Suomen perusta. Toisaalta on totta, että Suomi oli 1800-luvulla Euroopan takapajula, kun taas Ruotsissa ryhdyttiin vuoden 1809 vallankumouksen jälkeen rakentamaan kansalaisyhteiskunnan perusteita. Kaikki uudistukset tapahtuivat Ruotsissa ja muun muassa Ruotsiin personaaliunionin kautta liitetyssä Norjassa paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Erot muun muassa poliittisessa päätöksenteossa ja ylipäätään hallitsijoiden ja kansalaisten suhteessa näkyvät vieläkin. Iso osa suomalaisesta kulttuurista elää vieläkin henkisesti tsaarin aikaa, ja siirtyminen moderniin kansalaisyhteiskuntaan käy kangerrellen.

Voidaan tietenkin hyvällä syyllä kysyä, olisi Ruotsi alkanut modernisoitua ilman Suomen menettämisen järkytystä. Toisaalta Länsi-Euroopassa tapahtui muutenkin, eikä muutoksen pyörteiden ulkopuolelle olisi ollut mahdollista jättäytyä pysyvästi. Olisiko Suomi itsenäistynyt myöhemmin? Ainakin siitä olisi tullut aivan erilainen valtio.

Mutta viihdettähän tämä on. Mitä väliä siis? Kyllä minulle vain on. Myös romaanien epäuskottavuus saa verenpaineen nousemaan punaiselle.

Joissakin Kaari Utrion vanhemmissa romaaneissa oli rakkauskuvion ja aateliston pilkkaamisen lisäksi hauska ja vetävä juoni. Siksi romaanit viihdyttivät tietystä epä-älyllisyydestä huolimatta. Sen sijaan Seuraneiti on pelkästään tylsä. En suosittele sitä oikeastaan kellekään, paitsi ehkä jollekin pakkoruotsia vastustavalle uusnationalistille uskonvahvistukseksi.

Cathy Kelly - Mehiläiskuningatar

Cathy Kelly: Mehiläiskuningatar (The Honey Queen)
Gummerus 2014

Älkää tulkitko tätä niin, että halveksisin viihderomaaneja. Luen niitä paljon, ja monet niistä ovat oikeasti hyviäkin. Niistä kenties lisää myöhemmin. Sitten on näitä huonoja, jotka eivät paljon eroa prinsessasaduista. Täydellinen (yleensä kaunis, hoikka ja menestyvä) nainen kohtaa täydellisen miehen, vastoinkäymisten jälkeen he saavat toisensa ja lopussa pahiksille käy huonosti. Tiedättehän.

Cathy Kellyn kirjojen kantava idea on aina ollut vaikeuksien voittaminen ja luun lyöminen pahisten kurkkuun. Aiemmin pidin tämän Irlannin oman Paulo Coelhon kirjoja sympaattisina. Ehkä varhaisemmat teokset olivatkin parempia. Pitäisi ehkä lukea jokin niistä uudestaan. Pari viimeistä on ollut kuitenkin sellaisia pettymyksiä, ettei Mehiläiskuningatar edes yllättänyt.  Kirjojen on varmaankin tarkoitus olla voimaannuttavia, mutta muun muassa Mehiläiskuningattaresta puuttuu kokonaan vetävä tarina. Romaanitaiteesta tulee haaleaa itsehoitokirjallisuutta, josta tulee mieleen lähinnä edellä mainittu brasilialaiskirjailija. Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ole - tällainen kirjallisuushan on perheelliselle ihmiselle mitä mainioin tulonlähde.

Jokin aika sitten ostin Kotilieden irtonumeron ja järkytyin. Kun minä olin pieni, lehden tarkoitus oli selvästi kasvattaa lukijaa. Siinä oli artikkeleita muun muassa Friedrich Nietzschestä ja Sigurd Wettenhovi-Aspasta. Lehti piti naislukijaa älyllisenä ihmisenä, joka pyrkii ja pystyy kehittämään itseään. Nyt lehti näytti olevan samaa ulkonäkö- ja sisustushöttöä kuin kaikki muutkin naistenlehdet.

Mielestäni me naiset emme ole niin tyhmiä. Ansaitsemme parempaa. Siksi haluankin viihdekirjallisuuteni ilman sisäisiä viisaita naisia, enteitä ja aavistuksia ja muuta kaunokirjallista homeopatiaa. Viihdekirjallisuuden ei tarvitse olla typerää. Ja eikö naiskirjallisuus voisi käsitellä muitakin aiheita kuin täydellisen parisuhteen ja täydellisen miehen metsästystä? Todellisessa elämässä tämä Peggykin valittaisi parin vuoden kuluttua naistenlehden sivulla, että hurmaava ja täydellinen David osoittautuikin narsistiksi. Tämä siis sarkasmina - todennäköisempiä psykopaatteja ovat esimerkiksi Nora Robertsin manipulointiin ja vallankäyttöön taipuvaiset miespäähenkilöt.

Lukekaa mieluummin Elisabeth Noblea, joka on mielestäni tämän kirjallisuuden lajin ehdoton kuningatar tällä hetkellä.

Kunnia lähikirjastolleni, joka tosiaan nimittää näitä kirjoja hyllytekstissä viihdekirjallisuudeksi eikä romantiikaksi.