Enni Mustonen: Ruokarouva

Syrjästäkatsojan tarina jatkuu nyt jo neljännellä osalla. Sitten edellisen osan, Emännöitsijän, ajassa on hypätty peräti kahdeksan vuotta eteenpäin. Ida Eriksson ei ole enää tyttönen vaan jo aikuinen nainen ja äiti. Hän on työskennellyt vuosia Ruotsissa professorin palveluksessa, ja kun professori kuolee, Ida saa perinnön, jonka turvin hän päättää palata Suomeen. Edellisen osan lopussa syntynyt tytär Kirsti on varttunut kouluikään ja on äitinsä tapaan näppärä ja työteliäs. Vaikutusvaltaisten ystävien avulla papinkirjoihin asti on saatu tarina, jonka mukaan Kirstin isä oli ennen tytön syntymää kuollut perämies ja vihitty aviomies. Suomessa totuuden tietää vain Ida itse.

Ida on siis saanut tarpeekseen palvelijan elämästä ja päättänyt yrittää omillaan. Hän näkee, että itsellisen naisen on helpompi kouluttaa tyttärensä kuin palvelijan. Hän ostaa Albergasta nykyisestä Espoosta huvilan, johon hän perustaa täysihoitolan. Ida on liittynyt omistavaan luokkaan, mutta sen naisista häntä erottavat muistot ankarasta työstä piikana. Suomen taide-elämän tähdet kuuluvat jälleen hänen elämäänsä - asuuhan naapurissa kuvanveistäjä Ville Vallgren, jonka kumppanista on suuri apu täysihoitolan perustamisesta. Säännöllisiin vieraisiin kuuluvat myös Leinon runoilijaveljekset. Vähitellen täyshoitolaan kertyy omalaatuinen seurue, joka alkaa aikojen koventuessa tuntea yllättävää yhteenkuuluvutta. Yksin ei Idan muutenkaan tarvitse olla, sillä hän kohtaa jälleen vanhoja ystäviään, myös entisen sulhasensa Eliaksen, joka on kokenut kovia Amerikassa. Syttyvätkö vanhat tunteet uudelleen?

Kirjan alussa eletään kevättä 1914. Pian alkaa suursota, jonka pärskeet ulottuvat syrjäiseen Suomeen asti. Kaikesta on pulaa. Venäläiset sotilaat ja santarmit pelottavat, ja muutenkin ympäröivä yhteiskunta tuntuu kovin levottomalta. Maailmansodan tapahtumat koskettavat täysihoitolankin hiljaista elämää, sillä asukkaiden joukossa on salaperäisillä metsäasioilla liikkuvia nuoria miehiä, joiden matka vie Ruotsin kautta Saksaan. Huhutaan mielenosoituksista ja vallankumouksesta Venäjällä, ja pian Suomikin on sisällissodassa. Vaikka Ida on vaatimattomista oloista lähtöisin, häneltä ei riitä ymmärrystä kapinoitsijoille. Erityisen luokkatietoinen tai poliittisesti aktiivinenhan hän ei ole koskaan ollut. Sodan lopputuloksenhan me kaikki tiedämme.

Tarina kattaa siis peräti neljä vuotta Suomen historiaa, eli melkoista haipakkaa siinä edetään. Rauhallisempi tahti olisi ehkä antanut vieläkin enemmän tilaa tarinan suurimmalle vahvuudelle eli elämänmakuiselle arjen kuvaukselle. Kirjailija käyttää paljon rivejä kuvatakseen, miten mikin askare on suoritettu. Vesi nousee kielelle, kun lukee, millaisia ruokia on valmistettu. Vaikka ajat ovat ankeat, tarinan perussävy on myönteinen. Vanhoihin ystäviin voi pääosin luottaa, ja naapurit auttavat toisiaan. Ida ottaa hoiviinsa vanhan ystävänsä Johanssonskan, joka on nyt vanha ja sairas ja laiminlöyty. Kun Kirstin luokkatoveri jää orvoksi, hän ei epäröi ottaa tätä luokseen ja kouluttaa omilla varoillaan. Melkeinpä pidän sarjan tästä osasta eniten. Tarina olisi toiminut ilman sivuroolissa vierailevia taiteilijasuuruksiakin.

Edellinen romaani Emännnöitsijä on arvioitu täällä.

Ruokarouva muissa blogeissa:

Kasoittain kirjoja
Kirjakko ruispellossa
Amman lukuhetki


Enni Mustonen: Ruokarouva (Otava 2016)

Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä

Ennen Oulun yliopiston kirjaston remonttia kirjaston kolmannessa kerroksessa oli pieni hylly sotamuistelmia varten. Hipelöin siellä joskus kaunista 20-luvun fraktuuralla painettua kirjaa. Lukija arvannee jo, että se oli Ernst Jüngerin In Stahlgewittern, yksi ensimmäisen maailmansodan ehdottomista klassikoista, joka oli osaltaan pohjana myös Ylen esittämälle eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden upealle yhteistuotannolle Suursodan päiväkirjat. Tuota sarjaa olin seurannut, kun ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta, ja jos sitä vielä esitetään, suosittelen sitä lämpimästä kaikille.

Kirjaa sivellessäni en luottanut käytön puutteessa rapistuneeseen saksan kielen taitooni kylliksi, jotta olisin lainannut sen, ja remontissa se siirrettiinkin varastoon. Mutta onhan tämä klassikkokirja toki suomennettukin, tosin yllättävän myöhään. Liekö havaittavissa vastarintaa kirjan sisältöä kohtaan?

Jälkimaailma muistaa 102-vuotiaaksi eläneen Ernst Jüngerin paitsi ensimmäisen maailmansodan sankarina, myös kirjailijana ja filosofina, joka ihannoi sotaa ja vastusti modernin maailman hömpötyksiä, kuten liberalismia, kapitalismia ja demokratiaa. Tätä taustaa vasten Teräsmyrskyssä yllätti maltillisuudellaan. Sotaa ei mielestäni ihannoida enempää kuin esimerkiksi Kansa taisteli -lehdissä. Googlailemmalla tosin paljastui, että teoksesta on olemassa useita versioita ja radikaaleimmat poliittiset ajatuksensa Jünger esitti esipuheissa, jollaista suomennetussa versiossa ei ole lainkaan. Sen sijaan siinä on Jüngeristä väitelleen professori Marjatta Hietalan kiinnostava essee kirjailijan ajatusmaailmasta. Tiivistettynä tämän edustama uusi nationalismi kasvoi samoista aineksista kuin kansallissosialismi ja kenties tasoitti sille tietä, mutta Jüngerin elitismi oli laadultaan henkistä eikä rodullista - sikäli kuin tämä tieto on tämän kirjan yhteydessä edes oleellista.

Tarinan alussa vapaaehtoiseksi ilmoittautunut 19-vuotias Jünger saapuu länsirintamalle. Hän on täynnä intoa, mutta arki sodassa onkin raskasta työtä, ikävystymistä ja aikamoista juopottelua. Ensimmäisessä taistelussaan nuori mies kuitenkin oivaltaa, että sota voi olla jotain paljon tavallista seikkailua suurempaa. Sota jumittuu kuitenkin taisteluhautoihin, ja tarinakin etenee varsin vitkaan. Taistelukohtauksissa Jünger tihentää tunnelmaa tehokkaasti, mutta osin tarinaa on suorastaan raskas lukea. Osansa asiassa on monimutkaisilla virkerakenteilla, jotka tosin ovat varsin yleisiä saksan kielestä käännetyssä kirjallisuudessa.

Vaikka Jünger myöhemmin julkaisi laajan filosofisen tuotannon, jossa sodan jalostavalla vaikutuksella oli suuri merkitys, päiväkirjoihin perustuvassa tarinassa filosofiset pohdinnat vain vilahtavat ja pääpaino on tapahtumien kuvauksessa. Jo tässä teoksessaan Jünger antaa ymmärtää, että sota on eräänlainen kiirastuli, joka polttaa ihmisistä kaiken epäoleellisen ja jättää jäljelle vain jaloimmat ominaisuudet. Raadollisempiakin sotakuvauksia tiedän olevan olemassa.

Teräsmyrskyn nuori luutnantti Jünger ei pohdi sodan oikeutusta - se on ilmeisesti itsestään selvä asia. Häntä ei kuitenkaan vaikuta motivoivan verenhimo tai käsitys saksalaisten paremmuudesta muihin kansoihin verrattuna, sillä hän suree kaatuneita ja ihailee myös vihollisen urheutta taistelussa.

Edustalla makasi ampumani englantilainen, aivan nuori poikanen, jonka ohimon läpi luoti oli vinosti kulkenut. Hän makasi kasvot veltostuneina. Pakottauduin katselemaan häntä, tuijottamaan silmästä silmään. Nyt laki ei enää kuulunut: "Sinä tai minä." Olen usein muistellut häntä, vuosien vieriessä yhä useammin. Valtio, joka vapauttaa meidät vastuusta, ei voi vapauttaa meitä surusta; meidän on se kannettava. Suru yltää syvälle uniin.

Mielestäni katkelma ei ole mitenkään ristiriidassa muun teoksen kanssa, mutta "vuosien vieriessä" voisi ehkä viitata siihen, ettei tämäkään ole peräisin vuoden 1920 laitoksesta, jonka kirjoittaja oli vielä hyvin nuori mies. Tunteet ja ajatukset kuuluvat sotilaalle, eivät ihmisyksilölle. Sitäkin hätkähdyttävämpää on, kun ilman runollista esipuhetta pintaan pulpahtaa romantikko, joka päättää viettää leudon yön ulkona haaveillen.

Sitten sytytin piippuni niin hyvin piiloutuneena kuin mahdollista ja heittäydyin kuvitelmien huomaan.

Mistä nuori mies mahtoi haaveilla? Sitä hän ei paljasta. Kauan tätäkään ihanuutta ei kestä.

Kauneimpien pilvilinnojen keskellä säikähdin kovasti merkillistä kahinaa, joka kuului metsiköstä ja niityltä. Vihollisen edessä aistit ovat aina valppaina, ja merkillistä on, että tuollaisina hetkinä voi aivan tavanomaisista äänistä oitis tietää: Nyt on jotain hullusti! 

Hietalan esseen mukaan Teräsmyrskyssä oli Saksassa 1920-luvun toiseksi myydyin kirja (myydyin oli Buddenbrookit, eli tuolloin saksalaiset ostivat hyvää kirjallisuutta). Vaikka ensimmäisen maailmansodan ihannointi tuntuu nykyään vähän kahjolta, kirjan on täytynyt puhutella suursodan kokeneita ihmisiä. Helsingin Sanomien taannoisen artikkelin mukaan yksi sodan tabuista on edelleen se, että se tarjoaa osalle sotilaista elämän tarkoituksen, tunteen omasta merkityksellisyydestä yhteisössä. Tällaisia tunteita myös Jünger kirjassaan kuvaa. Sotatoverit ovat kuin perhe, uskollisia ja luotettavia, mahdottomistakin paikoista selviäviä.

Toisaalta Teräsmyrskyssä on kaikessa suorasukaisuudessaan reipasta seikkailukirjallisuutta. Se tuo mieleen Karl Mayn, jonka Jünger itse asiassa myös mainitsee - ehkä jopa esikuvanaan! Luultavasti olisin pitänyt kirjasta enemmän 10-vuotiaana, kun olin henkisesti eräänlainen pikkupoika ja ahmin muun muassa Mayn teoksia.

Löysin niin hyvän kirjaa käsittelevän esseen, että jää pohdittavaksi, kannattaako näitä vähäisiä subjektiivisia havaintojani edes julkaista.


Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (Ajatus Kirjat 2008)
Alkuteos In Stahlgewittern (1920), suom. Markus Lång (vuoden 1978 laitoksesta)

Kati Tervo: Sukupuu

On suomalainen perhe, on saksalainen perhe. Avioliiton kautta niiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja maiden yhteiseen historiaan. Kati Tervon romaanissa pääsee ääneen seitsemän eri-ikäistä naista, äitejä, isoäitejä, tyttäriä, sisaria. Kaikki ovat menettäneet elämässään paljon.

Kesti kauan, ennen kuin oikein innostuin Sukupuusta. Kirjan alkupuolella kieli ja kerronta tuntui aika kömpelöltä. Silmiin pistää samankaltaisuus aviomiehen tyylin kanssa: lyhyitä lauseita, paljon huomiota yksityiskohtien kuvailulle. Kovin paljon minulla ei ole kirjasta sanottavaakaan - muuta kuin se, että se kannattaa lukea loppuun, sillä vasta lopussa tarina alkaa tiivistyä ja saada syvällisempiä sävyjä.

Kirjan voi varmasti ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni vaikuttavinta siinä on se, miten kuvataan sotien ja diktatuurin vaikutusta tavallisiin ihmisiin. Adele Schumacherin isä on sivistystä arvostava opettaja, äiti taas parantolan hoitajatar, joka uskoo kasvisruoan, auringonvalon ja ulkoilun parantavaan vaikutukseen. Hänen sulhasensa ja myöhemmin aviomiehensä Johannes Hukkanen on lähtöisin työläisperheestä, mutta hänen vanhempansa haluavat puskea häntä eteenpäin yhteiskunnassa opiskelun kautta. Kummankin perheen, sekä suomalaisen että saksalaisen, jäsenet ovat aivan tavallisia ja kunnollisia peruskansalaisia, eivät erityisen pahoja tai hyviä.

Käydään kuitenkin kaksi maailmansotaa. Johannes on jääkäri ja taistelee vapaussodassa valkoisten puolella. Hän ei toivu siitä koskaan. Myös saksalaisille käy kummassakin maailmansodassa huonosti, ja natsienkin toiminnalla on surullisia seurauksia Schumacherin perheelle sekä Saksassa että ulkomailla. Suomessa asuvan Adelen jäämistöstä löytyy sekä hakaristilippu että itse maalattu Hitlerin muotokuva. Niitä Adele ei suostu heittämään pois, mutta vanhemmiten hänelle ei saa kertoa maailman tapahtumista, koska ne järkyttävät liikaa. Tavallisuudesta on niin lyhyt matka hirmutekoihin, että sitä on helpompi olla ajattelematta. Moni tuntee syyllisyyttä sekä omista että kansakuntansa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Mielestäni romaanin kansikuva on oikein osuva. Sukupuustakin varisee lehtiä.

Kirjablogeissa tätä on näköjään luettu todella paljon: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjainten virrassa, Kirjan pauloissa, Kannesta kanteen, Kirjan jos toisenkin, Ilselä, Donna mobilen kirjat, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakirppu, Kirja hyllyssä, Kirjan kanssa.


Kati Tervo: Sukupuu (WSOY 2014)

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013