Äitikortti keskustelun tappajana on vain yksi esimerkki äitiyteen liittyvistä omituisuuksista, jota Silfverberg kritisoi. Kun äitiys tuli ajankohtaiseksi, hän alkoi miettiä, katoaako hän itsekin "äitiyden mustaan aukkoon", jonne ei mahdu enää muita asioita. 1990-luvun laman jälkimainingeissa kolmekymppisten kaupunkilaisnaisten äitiydestä näyttää tulleen stressaavaa suorittamista, jossa voi epäonnistua hetkellä millä hyvänsä. Arkisista esineistä tulee itse elämäntapa. Kantoliinailu, kestovaippailu, perheily. Eri tuotteiden käyttäjät taistelevat paremmuudestaan, ja esimerkiksi rintarepun käyttäjät saatetaan tuomita lapsensa rääkkääjiksi. Koko tämä maailma tuntuu ulkopuolisesta aivan koomiselta. Kolmekymppiset koulutetut kaupunkilaisnaiset ovat myös kaikenlaisen huuhaan suurkuluttajia. Olisiko ilmiöillä jotain yhteistä?
Jostain syystä isät eivät kuitenkaan katoa mustaan aukkoon eikä isyydestä käydä ideologisia sotia nettipalstoilla. Kuten Silfverberg jo kirjan esipuheessa toteaakin, vanhemmuus on asia, joka on paitsi henkilökohtaista, myös erittäin poliittista. Yleensä vanhemmat korostavat tekevänsä vain omia valintojaan, mutta vanhemmuudessa myös yhteiskunta ja kulttuuri tulevat iholle. Ei ole yhdentekevää, millaisia vallitsevat käsitykset vanhemmuudesta ovat. Esimerkiksi niin kutsuttu kiintymysvanhemmuus tarkoittaa äärimmäisimmässä muodossaan sitä, että äiti ei pysty tekemään mitään muuta kuin hoivaamaan lasta isän tehtävän kutistuessa äidin elättäjäksi. Yhteiskunnalliset vaikutukset ovat ilmeiset. Äidit syrjäytyvät työelämästä ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Isät taas syrjäytetään lapsistaan. Eipä ihme, että Silfverbergin lähemmässä tarkastelussa ideologian isäksi (sic) paljastuu uskonnollinen konservatiivi, joka vastusti keskiluokkaisten naisten työssäkäyntiä.
Luulen, että useimmat kiintymysvanhemmuudesta puhuvat tarkoittavat nykyään käsitteellä vähän kevyempää versiota. Kuitenkin Silfverbergin mukaan vanhemmuuspuheessa toistuu se, että nimenomaan äitiyttä säädellään ja arvioidaan. Imettävää äitiä kielletään juomasta alkoholia, vaikka ei ole mitenkään mahdollista, että äidinmaidon alkoholipitoisuus nousisi suuremmaksi kuin veren, siis pariin promilleen, eikä sillä ole mitään merkitystä lapsen kannalta. Kysyttäessä asiantuntija myöntävätkin, ettei ongelma ole alkoholi maidossa vaan lapsen käsittely päihtyneenä, mutta siitä ei tarvitse varoittaa isiä, koska lapsen hoitaja on äiti. Isä on äidin pikku apulainen, joka osallistuu ja tukee. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, mutta se kuvastaa niitä rakenteita, jotka johtavat muun muassa siihen, että vain muutama prosentti hoitovapaalla olevista vanhemmista on miehiä. Esimerkiksi Ruotsissa tai Islannissa ei luoteta tasa-arvoa perheiden "omien" valintojen varaan, vaan vanhempainvapaat on jyvitetty kummallekin vanhemmalle.
Yhteiskunnallisten pohdintojen lisäksi kirjaan mahtuu myös seikkaperäistä ja jokseenkin ironista analyysiä Silfverbergin omista tunteista. Niihin en lapsettomana osaa oikein eläytyä, en varsinkaan osuuksiin, joissa hän vertaa itseään tuotantoeläinnaaraisiin. Silferbergiä en ole tavannut, mutta lypsylehmiä olen, eivätkä jälkimmäiset vaikuta kärsivän maidon tuottamisesta aivan sillä tavalla kuin Silfverberg olettaa.
Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä (olen näköjään jopa maininnut sen blogissa) ja nyt siis uudelleen. Sen jälkeen kirjasta on muun muassa tehty näytelmä. Kirjaan tuli tartuttua äitienpäivän lähestyessä ja äitipuheen täyttäessä taas median. Kirja on sujuvaa ja nopeaa luettavaa ja omiaan herättämään ajatuksia. Harmi vain, että olen tämän työkevään jäljiltä niin uupunut, että kirjoitukseni tuskin antaa oikeutta teoksen kaikille huomion arvoisille pohdinnoille.
Anu Silfverberg: Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013)
