Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Tämä on taas niitä kirjoja, joita tuskin olisin lukenut ilman kirjablogeja. Sain nimittäin innoitukseni Marjatan ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Kun lopulta luin kirjan, kävi myös hyvin ilmi, että jokainen tulkitsee lukemaansa aivan omalla tavallaan.

Olen Marjatan kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että tämän pikkuisen novellikokoelman keskeinen ajatus tulee ilmi jo esipuheessa: vain ohut jää erottaa periaatteessa kenet tahansa mitä karmeimmista rikoksista. Samaa todistaa myös psykiatri Hannu Lauerma äskeisessä haastattelussa. Pahan tekeminen ei ole vain joidenkin ihmisten, toisten, ominaisuus.

Kirja sisältää siis 11 novellia, jotka kertovat erilaisista rikoksista. Kertoja on asianajaja. Hänen hahmonsa liittyy tosin tarinoihin monesti vasta varsin myöhäisessä vaiheessa ja jää varsin persoonattomaksi. Ovelasti totuus jää lukijallekin joissakin tarinoissa yhtä hämäräksi kuin se jää asianajajalle.

Ainakin minulle tulee tästä asetelmasta mieleen Jens Lapidus, joka myös on julkaissut asianajajan näkökulmasta novellikokoelman rikoksista ja rikollisista. Sen antama kuva rikoksen maailmasta on tosin hätkähdyttävän erilainen kuin Ferdinand von Schirachin, jota pidän ehdottomasti parempana kirjailijana. Kyllähän Lapiduskin jossain määrin pohtii syrjäytymisen ja rikosten taustoja, mutta hänen kerrontansa on viihteellisempää kuin von Schirachin, jonka tarinoissa olosuhteiden ja muiden selitysten pohdinta nousee melkeinpä tärkeämmiksi kuin itse teot. Sekä lukija että oikeusprosesseihin osallistuvat novellihenkilöt tuntevat myötätuntoa pahantekijää kohtaan, kun saavat kuulla, mitä hän on elämässään kokenut.

Mitä nämä olosuhteet sitten ovat? Tarinat keskittyvät yksilöihin. Toiset on syrjäytetty elämän alusta asti, toiset ovat joutuneet hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta kohtuuttomien vaatimusten tai muun sydämettömyyden kohteiksi. Jotkut ovat vain päästään vialla. Varsinaisesti yhteiskunnallisiksi tarinoita ei voi sanoa, vaikka jonkinlaista epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä on joistakin niistä luettavissa. Jos on siirtolainen eikä ole työlupaa, ei ole juuri mahdollisuuksia työllistää itseään kuin huumekauppiaaksi tai seksityöläiseksi ryhtyminen. Itse asiassa varsinainen yhteiskunta näyttää kuitenkin toimivan taustalla aivan mainiosti. Yhdessä tarinassa kovia kokenut siirtolaisnainen kohtaa rikostapauksen seurauksena ensimmäistä kertaa elämässään oikeusvaltion. Tarina nousee toiveikkuudessaan suosikikseni.

Eivät nämä kuitenkaan mitään mukavia juttuja ole vaan pääasiassa erittäin ahdistavia. Tarinat tuskin yrittävätkään kuvata aivan tavallisia rikoksia. Lampailta kaivetaan silmiä päästä ja antiikkiastian varastaminen johtaa hirmutekoihinn. Silti ainakin minä lukijana koin syvää ahdistusta ihmisten kohtuuttomien taakkojen vuoksi. Miten epäoikeudenmukainen tämä maailma onkaan! Ihan kuin näitä ajatuksia ei olisi ilmassa muutenkin, kun maailman tapahtumat tulevat uniinkin.

Myös Kirjainten virrassa -blogin Hanna on lukenut kirjan.


Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena 2011)
Alkuteos: Verbrechen, suom. Raija Nylander

Laura Kolbe: Yläluokka

Luokkakeskustelu teki paluun jo muutamia vuosia sitten. Hyvinvointivaltioon liittyi unelma tasa-arvoisuudesta, mutta sekä materiaalinen että sosiaalinen pääoma periytyvät edelleen ja erot perheiden hyvinvoinnissa näyttäisivät olevan taas kasvamassa. Varsin tasa-arvoisessa Suomessakin ihaillaan naapurimaan kuninkaallisia ja muita sääty-yhteiskunnan jäänteitä, eivätkä aateliston ja muiden säätyjen perinteet ole kadonneet täältäkään, vaikka niiden lailliset etuoikeudet on lakkautettu jo lähes sata vuotta sitten. Kansa seuraa antaumuksellisesti keisarillisista tanssiaisista periytyviä linnanjuhlia, ja Downton Abbeyn kaltaiset kartanosarjat kuuluvat tv:n katselijoiden suosikkeihin. Kirjallisuudessakin yläluokka puhuttaa. Esimerkeiksi käy niin Jan Guilloun mainio Varkaiden markkinat kuin Jens Lapiduksen Stockholm noir -sarjakin.

Yhteiskunnan kerman elämä siis kiinnostaa, mutta mehevistä paljastuksista kiinnostuneille en voi Kolben kirjaa suositella. Lukija ei pääse tirkistelemään aateliskartanoiden seinien sisäpuolelle. Henkilökohtaisimmat kokemukset ovat luokkataustan merkitystä aiemminkin muun muassa teoksessa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) pohtineen professori Kolben omia. Hänen suvussaan on sekä venäläisiä emigrantteja että torppareita, ja lukuisten yhteiskunnallisten tehtäviensä ansiosta professori on päässyt tutustumaan erilaisten eliittien elämään.

Julkisuudessa on oikeastaan kaksi tapaa suhtautua yläluokkaan. Toisaalta sitä ihaillaan ja kadehditaan - salaa. Sen elämäntyyli kiinnostaa. Toisaalta "eliittiä" paheksutaan ja vastustetaan joko luokkateorioihin tai tarkemmin jäsentymättömään herravihaan perustuen. Avoimesti siitä ei oikein sovi puhua. Ylempiä luokkia ei ole juuri uskaltauduttu tutkimaankaan. Helsingin Sanomien arvostelussakin Kolben luokka-analyysi arvioidaan vääräoppiseksi. Koska hän ei asetu vastustamaan yläluokan valtaa, hän siis selvästikin vaatii luokkajaon säilyttämistä. Mielestäni väite on ei ole perusteltavissa, etenkin jos ottaa laajemmin huomioon Kolben luokka-aiheisen tuotannon.

On totta, ettei Kolbe kauhistele yläluokkaisuutta. Hän toteaa, että se on olemassa kaikista tappoyrityksistä huolimatta. Kolben analyysi on neutraalia ja perustuu vankkaan tuntemukseen Suomen historiasta. Teos myös laajentaa käsitystä yläluokasta. Perinteisesti käsitteestä tulee mieleen aatelisto tai uudet raharikkaat. Kolben mielestä yläluokkaan on kuulunut kuitenkin myös muun muassa papisto, virkamiehistö ja akateemisesti koulutetut. Suomessa vanhaa yläluokkaa on vähän ja henkilökohtaisella lahjakkuudella on ollut mahdollista edetä yhteiskunnassa. Alipalkattuna pätkätyöläisenä on tosin vaikea hahmottaa itseään osaksi yläluokkaa tai eliittiä, vaikka akateeminen koulutus minulla onkin. Varmaan moni muukin kirjassa mainituista ryhmistä epäilee eliittiin kuulumistaan.

Puhuttelevaa on keskustelu luokka-aseman mukanaan tuomista velvollisuuksista. Etuoikeuksien vastapainona on varsinkin ennen pidetty velvollisuuksia. Etuoikeutetut on perinteisesti kasvatettu vaatimaan itseltään enemmän kuin muilta. Pitää tehdä kovasti työtä, olla reipas ja käyttäytyä aina moitteettomasti. Ihanteita on toki toteutettu vaihtelevalla menestyksellä. Vaatiiko jokin luokka nykyään itseltään velvollisuuksien täyttämistä? Vaaditaan velvollisuuksia lähinnä muille ja itselle vain oikeuksia, eikö niin. Etenkin valtaa pitävien soisi silti muistavan, että valtaan liittyy suuri vastuu.

Näyttää siltä, ettei yläluokka - tai yläluokat - ole katoamassa minnekään. Neutraali keskustelu aiheesta on tervetullutta, ja Kolben kirja on siihen arvokas lisä. Mitään viihdekirjallisuutta se ei kuitenkaan ole. Se on älyllinen mutta varsin kuivakka teos. Kannattaa se kuitenkin lukea, jos tämän päivän luokkakeskustelu kiinnostaa.

Olen huomannut, että blogin kävijämäärä on lisääntynyt, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Toivottavasti uusi päivitys ei karkota kaikkia lukijoita. Toivotan samalla kaikille lukijoille mainiota alkanutta vuotta.

Lisäys: Kolbe kertoo kirjastaan radiossa.


Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja 2014)