Pamela Mandart: Vaarallinen elämä

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ennen Vaarallisen elämän lukemista ollut kuullutkaan Pamela Mandartista, vaan nappasin kirjan mukaan kirjaston uutuushyllystä lähinnä kannen perusteella. No, enpä ole koskaan elokuva-alaa järin tiiviisti seurannutkaan. Joka tapauksessa lukeminen lisää tietoa, ja kirjan kirjoittaja paljastui monipuoliseksi kulttuurialan ammattilaiseksi, joka on työskennellyt näyttelijänä, kirjailijana ja tuottajana.

Ihmisten elämäntarinat ovat aina kiinnostavia. Mandartinkin elämään on mahtunut sekä onnenaiheita että suruja. Hän kasvoi kahden kielen ja kulttuurin välissä suomalaisen äidin ja tanskalaisen isän perheessä. Varhaiset vuotensa hän vietti isän kotimaassa Tanskassa. Kun hän oli 8-vuotias, äiti kuitenkin kyllästyi isän syrjähyppyihin ja muutti tyttärineen Suomeen. Yhteys isään lähes katkesi, ja tytöt joutuivat sopeutumaan outoon maahan, jonka kieltä he eivät olleet koskaan oppineet. Mandart kuvaa taidokkaasti vieraassa kielessä elämistä ja sitä, kuinka puutteet kielitaidossa kaventavat ajattelua ja kaikkea olemista. Vieraskielinen on aina vähän ulkopuolinen, vaikka kielitaito olisi hyväkin. Itsekin ulkomailla eläneenä tunnistan kokemuksen. Kaikesta huolimatta Pamela Mandart kirjoitti koko tuotantonsa suomen kielellä.

Mandartin lapsuuden onnelliset hetket ajoittuvat varhaiseen lapsuuteen Tanskassa ja kesälomiin maaseudulla. Arjessa hän joutui tasapainottelemaan epävakaiden ja viinaan menevien vanhempien - erityisesti äidin - oikkujen ja kohtuuttomilta tuntuneiden vaatimusten keskellä. Mikään ei ikinä kelvannut. Surullistä kyllä Mandart joutui etsimään ymmärrystä jopa ennustajan vastaanotolta.

Mandart löysi kuitenkin hyvin nuorena kutsumuksensa. Koulu jäi kesken, samoin lupaava ura mainostoimistossa. Nuori nainen tahtoi taiteilijaksi, vaikka oli tiedossa, ettei alalla koskaan rikastu. Kun lahjoja oli moneen, oli tehtävä valintoja. Ensimmäinen intohimo oli teatteri, jonka parissa Pamela löysi myös pitkäaikaisen kumppaninsa, ohjaaja Pekka Mandartin. Pekka Mandart esiintyy tekstissä välillä Pekkana, välillä puolisona, välillä ohjaaja Pekka Mandartina. Aivan kuin kirjailija välillä tahtoisi häivyttää näkyvistä parisuhteen, välillä taas ammatillisen yhteistyön.

Teatteriuran jälkeen Pamela Mandart debytoi menestyksellisesti novellikirjailijana. Kenties tärkein panos suomalaisessa kulttuurielämässä oli silti työskentely elokuvien tuottajana. Kirjasta käy ilmi, että lahjakkuuden lisäksi taiteilijana menestyminen vaatii hirveän määrän ankaraa työtä. Mutta onpa kirjan lopussa oleva ansioluettelokin ihan komeaa luettavaa.

Mahtaako syy olla lapsuudessa, mutta kirjaa lukiessa syntyy vähän väliä vaikutelma, että kirjailija pyrkii hakemaan hyväksyntää myös lukijalta. Onnistuneista tuotannoista huolimatta Mandartin elämä näyttäytyy myös sarjana kaltoinkohtelua ja ymmärtämättömyyttä. Teatterikoulun pääsykokeissa häntä ei ymmärretty oikein, vanhoilliset kriitikot eivät suostuneet nostamaan häntä maamme kirjallisuuden eturiviin. Ylellä ei ymmärretty hänen elokuviensa ideoiden loistokkuutta, ja lopulta hänet tuomittiin täysin viattomana vankilaan petoksesta ja velallisen epärehellisyydestä. Toisaalta Mandart kritisoi kovin sanoin sekä Ylen kaltaisia instituutioita että yksittäisiä henkilöitä nimeltä mainiten. Sapiskaa saavat myös poliitikot, jotka eivät ymmärrä vaatia tarpeeksi resursseja kulttuurialalle.

En väitä, etteikö syytöksissä voisi olla perää. Epäilemättä Ylessä on päättävissä asemissa henkilöitä, jotka eivät arvosta tarpeeksi pieniä tuotantoyhtiöitä. Toisaalta Mandart luettelee pienten yhtiöiden tuottamina Ylen menestysohjelmina muun muassa Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa, jotka on oikeasti esitetty kaupallisilla kanavilla. Meniköhän kritiikki muissakaan asioissa aivan oikeaan osoitteeseen? Aivan varmasti myös pienyrittäjän oikeusturva on liian heikko, kuten Mandart väittää, ja talousrikossyytteeseen voi joutua ilman pahaa tarkoitusta. Kirjaa lukiessa tuntui silti usemman kerran, että toinenkin näkemys olisi ollut mukava kuulla vastapainoksi. Talousriksesta tuomittu voi olla harhaan johdettu tai tietämätön, mutta tuskin kuitenkaan fasismin uhri tai mielipidevanki, jollaisia rinnastuksia Mandart tekee.

Vankilaan joutuminen on yksilölle karu kokemus, mutta lukijana ahmin uteliaana vankilaelämän kuvauksia. Sekin on sellainen maailma, johon useimmat tutustuvat korkeintaan fiktiossa. Samoin elokuvien tekeminen on mielikuvitusta kiehtova, mutta ainakin minulle todella vieras maailma. Vaikka Vaarallinen elämä jätti paikoin hämmentyneen olon, olen kiitollinen, että tällainenkin kirja on kirjoitettu. Niin paljon se avasi uusia maailmoja uteliaalle lukijalle.


Pamela Mandart: Vaarallinen elämä (Nemo, 2016)

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Sota on päättynyt, Eurooppa vaurastuu, avaruutta valloitetaan, uudet ajatukset haastavat vanhat käsitykset hyvästä elämästä. Aviopari Eric ja Alice Horn ostavat omakotitalon uudelta, vauraalta asuinalueelta, joka oikein huokuu tulevaisuudenuskoa. Ericillä on hyvä työpaikka, ja hänen palkkansa turvin sairaanhoitajaksi kouluttautunut Alice pystyy jäämään kotiin hoitamaan perheen kolmea lasta, samaan tapaan kuin useimmat muutkin alueen naiset.

Elämä on mallillaan, mutta kumpikaan puolisoista ei ole täysin tyytyväinen. Alice tuntee, ettei hän ole ansainnut niin helppoa elämää. Hänen isänsä vammautui sodassa, minkä jälkeen äiti elätti perheen raatamalla pesulassa. Eric taas tuntee, ettei hän ole pystynyt mukavasta elämästään huolimatta täyttämään vanhempiensa odotuksia, eikä hän toisaalta edes halua samanlaista elämää kuin nämä ovat eläneet. Hän pyrkii olemaan edistyksellinen ja avoin aikakauden uusille ajatuksille, jotka haluavat vapauttaa ihmiset avioliiton kaltaisista edellisten sukupolvien itsestäänselvyyksinä pitämistä kahleista. 60-luvun loppua lähestyttäessä on entistä vaikeampi olla sekä edistyksellinen että aviomies ja perheenisä. Hippihenkiset ystävät tuntuvat melkein yhtä vaikeilta miellyttää kuin omat vanhemmat. Vielä vaikeampi tilanne on Alicelle, joka on luonteeltaan epävarma ja haluaisi elää ihan vain tavallista elämää. Eric kuitenkin ihannoi vapaata rakkautta ja painostaa vaimonsa kokeilemaan avointa avioliittoa. Toisen vapaus tarkoittaa toisen kahlitsemista johonkin sellaiseen, mihin tämä ei omasta vapaasta tahdostaan olisi ryhtynyt.

Ericin ja Alicen vakavaraisessa, turvallisen keskiluokkaisessa maailmassa on luonnollista, että koulutettukin nainen keskittyy ennen kaikkea kotiin ja perheeseen, kun siihen kerran on varaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole enää siitäkään samaa mieltä, vaan naiseudesta on tulossa taistelutanner. Uudenlaiset feministit kasvattavat hiuksensa pitkiksi ja kehottavat naisia elättämään itse itsensä. Seuraavalla vuosikymmenellä he muuttavat naisyhteisöihin, juoksentelevat alasti kesäleireillä ja tarkastalevat sukupuolielimiään peilin avulla naisryhmissä. Naisen vartalo halutaan vapauttaa miesten vallasta. Tällainen feminismi tuntuu nykyään jo aika etäiseltä. Vapaan rakkauden ihailijatkaan eivät oikein sulata sitä, pitävät ennemmin katkerana ja naurettavana. Seksuaalisesti vapaamielinen Eric ei juuri käsiään likaa kotitöissä.

60-luvun vallankumoukset tuntuvat muutenkin jääneen kesken. Ericin ja Alicen lapset joutuvat edelleen kohtaamaan maailman, jossa oikeanlainen tyttöys ja naiseus on tarkasti määritelty. He ovat jopa konservatiivisempia kuin vanhempansa.

Ericin ja Alicen lisäksi päähenkilöksi nousee heidän keskimmäinen lapsensa Flora, joka viihtyy pienenä paremmin metsässä haaveilemassa kuin tyttökaverien seurassa. Hänen paras ystävänsä on mielikuvituskoira. Isompana hän vaihtaa koulua ja pääsee mukaan tyttöjen yhteisöön, jota hän kuitenkin edelleen tarkkailee ulkopuolisin silmin. Tyttöryhmässä eläminen vaatii jatkuvaa ponnistelua tarkkoine sääntöineen, jotka eivät ole Floralle luonnostaan yhtä selviä kuin hänen tovereilleen. Minun on vaikea samaistua kirjan kuvaamaan tyttökulttuuriin - me puhuimme teini-iässä enemmän hevosista kuin pojista saatika että olisimme luokitelleen poikia eri kategorioihin tavoiteltavuuden mukaan. Kuitenkin kirjan kuvaus tytöksi ja naiseksi kasvamisesta on jokseenkin inhorealistista. Entäs pojaksi ja miehenksi kasvaminen? Siitä emme saa kuulla, sillä Eric on ainoa mies, joka suostuu romaanissa avaamaan omia kokemuksiaan. Esimerkiksi perheen poika Martin näyttäytyy ainoastaan muiden kertoman kautta.

Tästä kirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa mitään. Lähes 600 sivua henkilöitä ja tapahtumia, joille voi helposti kuvitella olevan vastineensa todellisuudessa. Arkielämää, mutta kiinnostavaa sellaista. Olen liian nuori vertaamaan tapahtumia mihinkään itse kokemaani. Toisaalta henkilöt ovat niin typeriä, että heitä tekisi mieli ravistella, toisaalta kuitenkin niin inhimillisiä, ettei voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan. Elämä näyttäytyy sarjana asioita, jotka eivät mene suunnitelmien mukaan, loputtomana jatkumona tilanteita, joissa vähän itse kukin tuntee alemmuutta ja riittämättömyyttä. Kirjan aikuisilla on korkeita ihanteita ja hyvää tahtoa, mutta he osaavat kommunikoida toistensa ja lastensa kanssa yhtä huonosti kuin omat vanhempansa. Ihanteet eivät tahdo muuttua todeksi. Ja mitä tavoiteltu vapauskin on? Ainakin sen tavoittelussa vaikuttaisi olevan hämmentävän paljon sääntöjä ja vaatimuksia, joiden täyttämisessä yksilö voi epäonnistua.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut tanskalaisen romaanin. Mutta olisi Jos ei tiedä voinut yhtä hyvin kertoa mistä hyvänsä muustakin Länsi-Euroopan maasta sotasukupolvineen ja optimismin leimaamine vuosikymmenineen sodan loputtua. Toisaalta täytyy myöntää, etten heti hahmota, missä esimerkiksi Alicen isä on sotakokemuksensa hankkinut. SS-joukoissa miehittäjän kanssa veljeillen? Pitäisikö olla tanskalainen ymmärtääkseen? Vai sijoittuvatko tapahtumat ylipäätään Tanskaan vai nimenomaan siihen mihin hyvänsä Länsi-Euroopan maahan?

Romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Ullan luetut kirjat. Jonkinmoista hämmennystä kirja näkyy herättäneen myös muissa lukijoissa, mikä on mielestäni hyvän romaanin merkki. Siinä kuvataan myös sellaisia asioita, joita ei välttämättä ole kivaa ja helppoa lukea.


Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä (WSOY 2015)
Alkuteos: Hvad man ikke vet (suom. Kari Koski)