Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa

Tämä kirja jätti jälkeensä niin ristiriitaiset tunnelmat, että olen pohtinut pari viikkoa, kirjoittaako siitä mitään vai ei. Ehkäpä juuri siksi on syytä kirjoittaa. Onhan aihe tällä viikolla erityisen ajankohtainenkin.

Toisaalta olen vankasti uskonnonvapauden kannalla - ihmisen on sallittava harjoittaa sellaistakin uskontoa, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää. Toisaalta kaikista hyvistä puolistaan huolimatta uskonnot mahdollistavat myös toisten ihmisten vahingoittamisen tavoilla, jotka lopulta kääntyvät myös uskonnonvapautta vastaan. Uskonnonvapauteen kuuluu esimerkiksi vapaus erota uskonnosta ilman maallisen rangaistuksen pelkoa. Entäs miten turvataan uskonnonvapaus niille lapsille ja nuorille, jotka uskonto pyrkii erottamaan täysin yhteisön ulkopuolisesta elämästä? Pystyvätkö he tekemään omantuntonsa mukaisia ratkaisuita?

Teologi Aila Ruoho on tullut tunnetuksi uskonnollisten yhteisöjen epäkohtien penkojana ja paljastajana. Hänen edellinen kirjansa käsitteli vanhoillislestadiolaisen yhteisön ehkäisemättömyysoppia, ja edellä esittämäni kysymykset olivat siinäkin esillä. Jehovan todistajien opin varjopuolia käsittelevä Vartiotornin varjossa vaikuttaa kirjailijan kannalta henkilökohtaisemmalta teokselta kuin Usko, toivo ja raskaus. Ruoho kertoo kahden sisarensa kääntyneen aikuisiällä Jehovan todistajiksi. Hän ei piilottele näkemystään, että pitää sisartensa ratkaisua vääränä ja huolestuttavana. Vaikka Ruoho kertoo pyytäneensä kirjaansa myös Jehovan todistajien kommentteja - joita yhteisön edustajat kieltäytyivät antamasta - kirjan lähtökohdat eivät ole puolueettomat, vaan sen tarkoitus on tuoda esiin nimenomaan ongelmia ja huonoja puolia. Kirjan lopussa Ruoho kirjoittaa: Itse en missään tapauksessa suosittele Raamatun tutkimista todistajien kanssa. Ensinnäkin pidän heidän raamatuntulkintojaan suurelta osin harhaoppisina. Lisäksi aina on olemassa vaara joutua todistajien järjestön pauloihin, mikä puolestaan saattaa johtaa yksilötasolla samanlaisiin ongelmiin, joita tähän kirjaan haastattelemani henkilöt kuvaavat. Voiko asennetaan enää selvemmin julki tuoda?

Vaikka monien muiden uskontokuntien tapaan Jehovan todistajat tarjoavat jäsenilleen pelastussanomaa ja yhteisöllisyyttä, järjestöön liittyy kieltämättä ongelmia, joista etenkin jokaisen jäsenyydestä kiinnostuneen soisi olevan tietoinen. Kirjan perusteella järjestö on varsinainen valtio valtiossa - totalitaristinen ja ulkomailta johdettu - omine oikeuskäytäntöineen, joista osa on ristiriidassa jopa maallisen lain kanssa. On toki muitakin käytäntöjä ja ongelmia, jotka eivät ole vieraita muillekaan fundamentalistisille uskonkäsityksille, esimerkiksi naisten ja lasten heikko asema.

Jehovan todistajat jakavat ihmiset tiukasti uskovaisiin ja muihin. Jälkimmäisten kohtalo on tuhoutua Harmagedonissa, viimeisessä taistelussa, jonka on jo yli sadan vuoden ajan pitänyt koittaa aivan pian. Koska lopun ajat ovat käsillä, järjestö ei suosittele esimerkiksi kouluttautumista tai lasten hankkimista, vaan seurakunnan jokaisen jäsenen tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaa lähetystyöhön ja muuhun uskonnolliseen toimintaan. Seurakunta myös seuraa tiukasti jäsentensä osallistumista. Äärimmäisen mustavalkoisen ajattelutavan vuoksi Jehovan todistajat vieraantuvat helposti seurakuntaan kuulumattomien ihmisten elämästä.

Erityisen ongelmallinen mustavalkoinen jako meihin ja muihin on, jos Jehovan todistaja eroaa tai erotetaan yhteisöstä. Uskontokunnan sääntöjen mukaan kukaan uskovainen ei saa tällöin pitää häneen mitään yhteyttä - eivät edes perheenjäsenet. Kun yhteisön jäsenet muutenkin pyrkivät välttämään kanssakäymistä muiden kanssa, uskonnosta luopuminen voi tarkoittaa eroa kaikista läheisistä ja tuttavista. Käytännöt ovat lievempiä, mikäli eronnut tai erotettu ei ole ehtinyt käydä kasteella. Jehovan todistajat uskovat aikuiskasteeseen, jonka nähdään olevan yksilön oma valinta ja päätös, mutta käytännössä erityisesti todistajaperheissä kasvaneita nuoria painostetaan kasteelle varhaisteineinä, jolloin perheen ja yhteisön toiveet saattavat jyrätä nuoren oman vakaumuksen tai sen puutteen. Kaste on kohtalokas päätös, jos myöhemmin mieli muuttuu eikä uskonto tunnu enää omalta. Pahimmillaan se merkitsee eroa uskontokunnan lisäksi myös perheestä ja ystävistä. Aina eroaminen ei ole edes oma päätös, koska erottamiseenkaan ei kovin paljon tarvita. Riittävä syy voi olla esimerkiksi tupakanpoltto.

Vartiotornin varjossa perustuu haastattelukirjeisiin. Useimmat niiden kirjoittajista ovat Jehovan todistajista eronneita henkilöitä. Joidenkin elämää uskontokunta on koskettanut muuten, esimerkiksi perheenjäsenten kautta. Haastatteluista käy ilmi, kuinka ahdistavaa elämä voi olla, jos ei pysty täyttämään uskonnon vaatimuksia tai ei koe niitä enää oikeiksi. Karttaminen on monen haastatellun arkipäivää, vaikka julkisuudessa uskontokunnan edustajat ovat pyrkineet kieltämään koko käytännön olemassaolon. Monen tie pois ahdistavaksi osoittautuneesta uskonnollisuudesta on ollut vaikea. Kertomuksia värittää katkeruus, mutta myös toivo, sillä monet ovat myös löytäneet uuden elämän yhteisön ulkopuolella. Teoksessa tietä järjestön jäseneksi kuvataan perusteellisesti, kuten myös eroamista tai erottamista ja sen seurauksia. Herää kysymys, miksi haastateltujen nykyistä tilannetta ja viestiä entisille tai tuleville Jehovan todistajille käsitellään vain haastattelusitaateista koostuvissa liitteissä. Miksi nämä aiheet ovat vähemmän tärkeitä?

Kirjan aihe on selvästi uskontokuntaan liittyvät ongelmat, jotka ovat epäilemättä todellisia. Siksi on tärkeää, että niistä keskustellaan julkisuudessa, joskaan mitään uutta kirjassa ei kerrota. Kuvatut ongelmat ovat tuttuja jokaiselle, joka on edes hiukan seurannut aihetta koskevaa julkista keskustelua. Vaikka näkökulma on ymmärrettävä, sen yksipuolisuus tuntuu myös hiukan tunkkaiselta. Kirja kuvaa edelleen Jehovan todistajiin kuuluvia yhteisön rangaistusten pelossa elävinä tahdottomina marionetteina, mikä tuskin tekee oikeutta kaikille heistä.


Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa - Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena 2015)

Usko, toivo ja raskaus

Ajattelin ensin, etten kirjoita mitään tästä kirjasta, koska lestadiolaisuus on ollut muutenkin tapetilla jo kyllästymiseen asti. Milloin mitäkin epäkohtaa käsitellään julkisuudessa, ja viimeistään Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nosti suurperheiden vanhempien jaksamisen julkiseen keskusteluun muuallakin kuin lestadiolaisalueilla. Eipä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa anna lapsuudesta ja vanhemmuudesta äärikonservatiivisessa herätysliikkeessä.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä, mutta opeiltaan se eroaa kansankirkosta. Pelastus perustuu paitsi Kristuksen sovitustyöhön, myös synninpäästöön, joka täytyy saada toiselta liikkeen jäseneltä. Seurakuntaopin mukaan pelastusta ei liikkeen ulkopuolella ole. Siksi liikkeen opinkappaleet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavallisista luterilaisista poiketen lestadiolaisilta on kielletty muun muassa televisio, korvakorut ja raskaudenehkäisy.

Kaksi ensimmäistä toki erottavat uskovaisen ulkopuolisista, mutta kovin keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ne eivät ole. Ei minullakaan ole telkkaria eikä korvakoruja, enkä katso jääneeni mistään vaille. Sen sijaan ehkäisyn kieltäminen on vakavampi kysymys, koska se uhkaa niin äitien terveyttä, lasten tarvetta saada huomiota vanhemmiltaan kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutta päättää itse perhekoosta ja vartalosta. Usko, toivo ja raskaus keskittyy etupäässä ehkäisemättömyysopin seurauksiin.

Kirja perustuu 30 entisen tai nykyisen vanhoillislestadiolaisen kirjeisiin sekä kirjoittajista etenkin Vuokko Ilolan omiin kokemuksiin. Näkökulma on hyvin kriittinen. Kirjoittajilla on erittäin huonoja kokemuksia liikkeen elämäntavasta. He ovat kokeneet laiminlyöntejä lapseja ja uupuneet itse taakkansa alle suurperheen vanhempina. Lestadiolaisuudessa on suuria ongelmia, joista seurakuntaoppi ei ole vähäisin, mutta koko totuus kirja ei tietenkään ole. Siinä ei kuulu niiden ääni, jotka ovat onnellisia uskossaan ja nauttivat suurperhearjestaan.Yli sadantuhannen suomalaisen liikkeessä kaikki eivät voi olla onnettomia. Toisaalta lapsuuden kaltoinkohtelua löytyisi liikkeen ulkopuoleltakin. Tunnen itsekin lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kymmenen lapsen jälkeenkin pirteitä ja nuorekkeita ja tarmokkaasti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Lestadiolaisen naisenkin tahtoa pitää kunnioittaa, mutta mikä se oma tahto on? Jotkut haluavat aidosti elää liikkeen opetuksen mukaan. Onko kuitenkaan vaihtoehtoa? Jos ei noudata sääntöjä, joutuu seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Ihminen voi muutenkin valita vain mahdollisina pitämistään vaihtoehdoista. Tämän kirjan perusteella liikkeen sisälläkin on kuitenkin monenlaisia mielipiteitä. Se on todella mielenkiintoista. Ehkä nuorempi sukupolvi kyseenalaistaa enemmän. On huomionarvoista, että erittäin kriittisistä kirjoittajistakin moni haluaa silti "pysyä uskomassa".

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä ketään muita kuin lestadiolaisia ylipäätään kiinnostaa lukea tällaista kirjaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, missä ei voi elää ilman jonkinlaista suhdetta lestadiolaisuuteen. Kukapa ei tietäisi Pohjois-Suomen pyhää kolmiyhteyttä: vanhoillislestadiolaisuutta, S-kauppaa ja keskustapuoluetta. Kaikilla on ollut lestadiolaisia vähintäänkin luokkatovereina. Koulussa jouduttiin aina pohtimaan, voiko oppitunneilla tanssia tai katsoa elokuvia. Mitä lestadiolaiset oppilaat sillä aikaa tekisivät vai pitäisikö syntisestä toiminnasta kokonaan luopua, jotta kaikki voisivat osallistua? Joillakin opettajilla liikkeen opetukset menivät edelle opetussuunnitelmasta.

Lestadiolaiset ovat erilaisia kuin muut. He ovat myös juoruilun ja kauhistelun kohde. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet tarinan, jonka mukaan sivusta täytettävät pyykkikoneet olisivat kiellettyjä, koska luukusta saattaisi näkyä alusvaatteita. Se ei siis ole totta, mutta kertoo paljon ulkopuolisten suhtautumisesta. Usko, toivo ja raskaus -kirjassa minua järkyttivätkin myös kertomukset siitä, että lapset ovat joutuneet häpeämään ja salailemaan erilaisia perheitään. Me ulkopuoliset emme ole tehneet heidän taakkaansa kevyemmäksi kantaa. Monella kirjantekoon osallistuneella on muistoja koulukiusaamisesta. Muistan itsekin yhden luokkatoverin, jota kiusattiin ilkeästi ja osin juuri hänen lestadiolaisen taustansa vuoksi. Itse en siihen osallistunut, mutta enpä tehnyt paljoakaan kiusaamisen lopettamiseksi. Rauhanyhdistysten pitäisi selvittää omat sotkunsa, mutta myös meidän muiden pitäisi suhtautua lestadiolaisiin kuten lähimmäisiin kuuluu.

Pari viikkoa sitten junassa taakseni istahti kaksi nuorta lestadiolaisnaista. Hiljaisessa junassa heidän äänensä kuuluivat kirkkaana. Toinen oli suunnittelemassa häitä, toinen oli jo nuori äiti. Kunpa heidän ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa olisi vielä tallella vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltamatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen, josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa."

Näin toteavat kirjoittajat. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä.


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014)