Anu Silfverberg: Äitikortti

Äitikortti on sukua natsikortille: sen tarkoitus on lopettaa keskustelu. Äitikortin käyttäjä antaa ymmärtää, että äitinä hänellä on luonnostaan parempi ymmärrys kaikista asioista kuin muilla keskustelijoilla, joten tosiasioita tai muitakaan perusteluita ei tarvita. Äitikortti on myös toimittaja Anu Silfverbergin pamfletti, kirjoituskokoelma ja kertomus yhden helsinkiläisen pariskunnan matkasta pienen lapsen vanhemmiksi. Toisin kuin aiheensa, se pyrkii lisäämään keskustelua vanhemmuudesta.

Äitikortti keskustelun tappajana on vain yksi esimerkki äitiyteen liittyvistä omituisuuksista, jota Silfverberg kritisoi. Kun äitiys tuli  ajankohtaiseksi, hän alkoi miettiä, katoaako hän itsekin "äitiyden mustaan aukkoon", jonne ei mahdu enää muita asioita. 1990-luvun laman jälkimainingeissa kolmekymppisten kaupunkilaisnaisten äitiydestä näyttää tulleen stressaavaa suorittamista, jossa voi epäonnistua hetkellä millä hyvänsä. Arkisista esineistä tulee itse elämäntapa. Kantoliinailu, kestovaippailu, perheily. Eri tuotteiden käyttäjät taistelevat paremmuudestaan, ja esimerkiksi rintarepun käyttäjät saatetaan tuomita lapsensa rääkkääjiksi. Koko tämä maailma tuntuu ulkopuolisesta aivan koomiselta. Kolmekymppiset koulutetut kaupunkilaisnaiset ovat myös kaikenlaisen huuhaan suurkuluttajia. Olisiko ilmiöillä jotain yhteistä?

Jostain syystä isät eivät kuitenkaan katoa mustaan aukkoon eikä isyydestä käydä ideologisia sotia nettipalstoilla. Kuten Silfverberg jo kirjan esipuheessa toteaakin, vanhemmuus on asia, joka on paitsi henkilökohtaista, myös erittäin poliittista. Yleensä vanhemmat korostavat tekevänsä vain omia valintojaan, mutta vanhemmuudessa myös yhteiskunta ja kulttuuri tulevat iholle. Ei ole yhdentekevää, millaisia vallitsevat käsitykset vanhemmuudesta ovat. Esimerkiksi niin kutsuttu kiintymysvanhemmuus tarkoittaa äärimmäisimmässä muodossaan sitä, että äiti ei pysty tekemään mitään muuta kuin hoivaamaan lasta isän tehtävän kutistuessa äidin elättäjäksi. Yhteiskunnalliset vaikutukset ovat ilmeiset. Äidit syrjäytyvät työelämästä ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Isät taas syrjäytetään lapsistaan. Eipä ihme, että Silfverbergin lähemmässä tarkastelussa ideologian isäksi (sic) paljastuu uskonnollinen konservatiivi, joka vastusti keskiluokkaisten naisten työssäkäyntiä.

Luulen, että useimmat kiintymysvanhemmuudesta puhuvat tarkoittavat nykyään käsitteellä vähän kevyempää versiota. Kuitenkin Silfverbergin mukaan vanhemmuuspuheessa toistuu se, että nimenomaan äitiyttä säädellään ja arvioidaan. Imettävää äitiä kielletään juomasta alkoholia, vaikka ei ole mitenkään mahdollista, että äidinmaidon alkoholipitoisuus nousisi suuremmaksi kuin veren, siis pariin promilleen, eikä sillä ole mitään merkitystä lapsen kannalta. Kysyttäessä asiantuntija myöntävätkin, ettei ongelma ole alkoholi maidossa vaan lapsen käsittely päihtyneenä, mutta siitä ei tarvitse varoittaa isiä, koska lapsen hoitaja on äiti. Isä on äidin pikku apulainen, joka osallistuu ja tukee. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, mutta se kuvastaa niitä rakenteita, jotka johtavat muun muassa siihen, että vain muutama prosentti hoitovapaalla olevista vanhemmista on miehiä. Esimerkiksi Ruotsissa tai Islannissa ei luoteta tasa-arvoa perheiden "omien" valintojen varaan, vaan vanhempainvapaat on jyvitetty kummallekin vanhemmalle.

Yhteiskunnallisten pohdintojen lisäksi kirjaan mahtuu myös seikkaperäistä ja jokseenkin ironista analyysiä Silfverbergin omista tunteista. Niihin en lapsettomana osaa oikein eläytyä, en varsinkaan osuuksiin, joissa hän vertaa itseään tuotantoeläinnaaraisiin. Silferbergiä en ole tavannut, mutta lypsylehmiä olen, eivätkä jälkimmäiset vaikuta kärsivän maidon tuottamisesta aivan sillä tavalla kuin Silfverberg olettaa.

Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä (olen näköjään jopa maininnut sen blogissa) ja nyt siis uudelleen. Sen jälkeen kirjasta on muun muassa tehty näytelmä. Kirjaan tuli tartuttua äitienpäivän lähestyessä ja äitipuheen täyttäessä taas median. Kirja on sujuvaa ja nopeaa luettavaa ja omiaan herättämään ajatuksia. Harmi vain, että olen tämän työkevään jäljiltä niin uupunut, että kirjoitukseni tuskin antaa oikeutta teoksen kaikille huomion arvoisille pohdinnoille.


Anu Silfverberg: Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013)

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Sota on päättynyt, Eurooppa vaurastuu, avaruutta valloitetaan, uudet ajatukset haastavat vanhat käsitykset hyvästä elämästä. Aviopari Eric ja Alice Horn ostavat omakotitalon uudelta, vauraalta asuinalueelta, joka oikein huokuu tulevaisuudenuskoa. Ericillä on hyvä työpaikka, ja hänen palkkansa turvin sairaanhoitajaksi kouluttautunut Alice pystyy jäämään kotiin hoitamaan perheen kolmea lasta, samaan tapaan kuin useimmat muutkin alueen naiset.

Elämä on mallillaan, mutta kumpikaan puolisoista ei ole täysin tyytyväinen. Alice tuntee, ettei hän ole ansainnut niin helppoa elämää. Hänen isänsä vammautui sodassa, minkä jälkeen äiti elätti perheen raatamalla pesulassa. Eric taas tuntee, ettei hän ole pystynyt mukavasta elämästään huolimatta täyttämään vanhempiensa odotuksia, eikä hän toisaalta edes halua samanlaista elämää kuin nämä ovat eläneet. Hän pyrkii olemaan edistyksellinen ja avoin aikakauden uusille ajatuksille, jotka haluavat vapauttaa ihmiset avioliiton kaltaisista edellisten sukupolvien itsestäänselvyyksinä pitämistä kahleista. 60-luvun loppua lähestyttäessä on entistä vaikeampi olla sekä edistyksellinen että aviomies ja perheenisä. Hippihenkiset ystävät tuntuvat melkein yhtä vaikeilta miellyttää kuin omat vanhemmat. Vielä vaikeampi tilanne on Alicelle, joka on luonteeltaan epävarma ja haluaisi elää ihan vain tavallista elämää. Eric kuitenkin ihannoi vapaata rakkautta ja painostaa vaimonsa kokeilemaan avointa avioliittoa. Toisen vapaus tarkoittaa toisen kahlitsemista johonkin sellaiseen, mihin tämä ei omasta vapaasta tahdostaan olisi ryhtynyt.

Ericin ja Alicen vakavaraisessa, turvallisen keskiluokkaisessa maailmassa on luonnollista, että koulutettukin nainen keskittyy ennen kaikkea kotiin ja perheeseen, kun siihen kerran on varaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole enää siitäkään samaa mieltä, vaan naiseudesta on tulossa taistelutanner. Uudenlaiset feministit kasvattavat hiuksensa pitkiksi ja kehottavat naisia elättämään itse itsensä. Seuraavalla vuosikymmenellä he muuttavat naisyhteisöihin, juoksentelevat alasti kesäleireillä ja tarkastalevat sukupuolielimiään peilin avulla naisryhmissä. Naisen vartalo halutaan vapauttaa miesten vallasta. Tällainen feminismi tuntuu nykyään jo aika etäiseltä. Vapaan rakkauden ihailijatkaan eivät oikein sulata sitä, pitävät ennemmin katkerana ja naurettavana. Seksuaalisesti vapaamielinen Eric ei juuri käsiään likaa kotitöissä.

60-luvun vallankumoukset tuntuvat muutenkin jääneen kesken. Ericin ja Alicen lapset joutuvat edelleen kohtaamaan maailman, jossa oikeanlainen tyttöys ja naiseus on tarkasti määritelty. He ovat jopa konservatiivisempia kuin vanhempansa.

Ericin ja Alicen lisäksi päähenkilöksi nousee heidän keskimmäinen lapsensa Flora, joka viihtyy pienenä paremmin metsässä haaveilemassa kuin tyttökaverien seurassa. Hänen paras ystävänsä on mielikuvituskoira. Isompana hän vaihtaa koulua ja pääsee mukaan tyttöjen yhteisöön, jota hän kuitenkin edelleen tarkkailee ulkopuolisin silmin. Tyttöryhmässä eläminen vaatii jatkuvaa ponnistelua tarkkoine sääntöineen, jotka eivät ole Floralle luonnostaan yhtä selviä kuin hänen tovereilleen. Minun on vaikea samaistua kirjan kuvaamaan tyttökulttuuriin - me puhuimme teini-iässä enemmän hevosista kuin pojista saatika että olisimme luokitelleen poikia eri kategorioihin tavoiteltavuuden mukaan. Kuitenkin kirjan kuvaus tytöksi ja naiseksi kasvamisesta on jokseenkin inhorealistista. Entäs pojaksi ja miehenksi kasvaminen? Siitä emme saa kuulla, sillä Eric on ainoa mies, joka suostuu romaanissa avaamaan omia kokemuksiaan. Esimerkiksi perheen poika Martin näyttäytyy ainoastaan muiden kertoman kautta.

Tästä kirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa mitään. Lähes 600 sivua henkilöitä ja tapahtumia, joille voi helposti kuvitella olevan vastineensa todellisuudessa. Arkielämää, mutta kiinnostavaa sellaista. Olen liian nuori vertaamaan tapahtumia mihinkään itse kokemaani. Toisaalta henkilöt ovat niin typeriä, että heitä tekisi mieli ravistella, toisaalta kuitenkin niin inhimillisiä, ettei voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan. Elämä näyttäytyy sarjana asioita, jotka eivät mene suunnitelmien mukaan, loputtomana jatkumona tilanteita, joissa vähän itse kukin tuntee alemmuutta ja riittämättömyyttä. Kirjan aikuisilla on korkeita ihanteita ja hyvää tahtoa, mutta he osaavat kommunikoida toistensa ja lastensa kanssa yhtä huonosti kuin omat vanhempansa. Ihanteet eivät tahdo muuttua todeksi. Ja mitä tavoiteltu vapauskin on? Ainakin sen tavoittelussa vaikuttaisi olevan hämmentävän paljon sääntöjä ja vaatimuksia, joiden täyttämisessä yksilö voi epäonnistua.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut tanskalaisen romaanin. Mutta olisi Jos ei tiedä voinut yhtä hyvin kertoa mistä hyvänsä muustakin Länsi-Euroopan maasta sotasukupolvineen ja optimismin leimaamine vuosikymmenineen sodan loputtua. Toisaalta täytyy myöntää, etten heti hahmota, missä esimerkiksi Alicen isä on sotakokemuksensa hankkinut. SS-joukoissa miehittäjän kanssa veljeillen? Pitäisikö olla tanskalainen ymmärtääkseen? Vai sijoittuvatko tapahtumat ylipäätään Tanskaan vai nimenomaan siihen mihin hyvänsä Länsi-Euroopan maahan?

Romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Ullan luetut kirjat. Jonkinmoista hämmennystä kirja näkyy herättäneen myös muissa lukijoissa, mikä on mielestäni hyvän romaanin merkki. Siinä kuvataan myös sellaisia asioita, joita ei välttämättä ole kivaa ja helppoa lukea.


Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä (WSOY 2015)
Alkuteos: Hvad man ikke vet (suom. Kari Koski)

Jean Webster: Patty korkeakoulussa

St.Ursula-koulun tytöt oli lapsuuden ehdottomia suosikkikirjojani. Se kertoi parempien perheiden tytärten sisäoppilaitoksesta 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Siinä seikkaili muun muassa ilkikurinen Patty Wyatt, ja kun löysin antikvariaatista saman kirjailijan Patty korkeakoulussa -nimisen teoksen, luulin sitä ikisuosikkini jatko-osaksi. Vaikka se tosiaan kuvaa Pattyn myöhempää elämää, se on itse asiassa kirjoitettu ennen St.Ursula-koulun tyttöjä (Just Patty, 1911).

Ennen taustatyötä olin oikeastaan pettynyt kirjaan. Se koostuu sarjasta anekdootteja vailla kunnollista tarinaa. St.Ursula-koulun tyttöjen Patty oli toki aina valmis kepposiin, mutta korkeakoulussa hän näyttää taantuneen vain ilkeäksi. Muissa henkilökuvauksissa syvyyttä ei ole senkään vertaa.

Ehdin jo surra myös sitä, että kirjasta oli kadonnut kokonaan feminismi. St.Ursula-koulun tytöthän on kirjoittamisajankohtaansa ja oletettuun kohdeyleisöönsä nähden ällistyttävän poliittinen kirja. Vaikka tytöille opetetaan koulussa porvarillisen siveää käytöstä, osa opettajista on aitoja naisasianaisia, ja tytöt oppivat vaatimaan oikeuksia niin naisille kuin sorretuille työläisillekin. Eihän tätä puolta osannut lapsena ajatella, mutta nyt kiinnostaisi kyllä tietää, mitä edvardiaanisen ajan yläluokkaiset teinitytöt mahtoivat kirjan huonosti peitellystä yhteiskunnallisesta paatoksesta tuumata. Toisaalta kyseiset aatteet kuuluivat kiistatta kyseisen aikakauden henkiseen ilmastoon ja olivat ehkä jossain määrin jopa tutumpia tuon ajan ihmisille kuin nykynuorille.

Patty tovereineen on monellakin tavalla etuoikeutettu, eikä vähiten sen vuoksi, että hän saa jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Kyseinen korkeakoulu ei tosin juurikaan muistuta nykyistä yliopistoa. Se on pikemminkin sisäoppilaitoksen jatko. Siellä opiskelee vain nuoria naisia, joiden aineyhdistelmät vaikuttavat aika hämmentävältä kokoelmalta erilaisia yleissivistäviä lukuaineita, niitä samoja, joita he pänttäsivät edellisessäkin koulussa. Vieraita saa käydä vain rajoitetusti, ja oppilaskunta valvoo, ettei kukaan jää liian monta kertaa pois jumalanpalveluksista. Tieteen tekeminen ei näytä opetukseen kuuluvan. Mahtoiko saksalainen sivistysyliopisto olla muutenkaan laajemmin tunnettu Yhdysvalloissa vielä tuolloin?

Tuskin luen kirjaa aivan heti uudestaan, mutta se ansaitsee paikkansa kirjahyllynsä klassikkoarvonsa ansiosta. Onneksi Webster kehittyi myöhemmin kirjailijana ja kirjoitti pari muutakin klassikoksi noussutta nuortenromaania. Tunnetuin lienee Setä Pitkäsääri (Daddy-Long-Legs, 1912).

Jean Webster: Patty korkeakoulussa (Otava 1961)
Alkuteos: When Patty Went to College 1903

Järvinen & Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Katriina Järvinen & Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen (Kirjapaja 2010)

Suomalaiset kulttuuriantropologit kirjoittavat hienoja kirjoja.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä tunnetaan tutkijoina. Järvinen ravisteli yhteiskunnallista keskustelua jo Laura Kolben kanssa kirjoittamallaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -teoksella (Kirjapaja 2007). Henkilökohtainen ote jatkuu uudemmassakin kirjassa, eikä luokkakysymystäkään ole unohdettu, mutta päähuomio kohdistuu tekijöiden kokemuksiin feminismistä.

Feminismiähän kritisoidaan nykyään raivokkaasti - useimmiten vailla mitään pohjaa, ellei sellaiseksi lasketa varmaa vakaumusta, että se on kaiken turmelluksen perimmäinen syy ja miesten kurjuuden alku ja juuri. Useimmiten niin sanotut kriitikot tekevät tietämättömyydessään itsensä naurunalaisiksi.

Sen sijaan Järvinen ja Pietilä tietävät mistä puhuvat. Heidän yliopistovuotensa sijoittuvat 80-luvulle, jolloin (radikaali?)feministeillä oli vahva ote opiskelijoiden sielusta. Kumpikin kirjan kirjoittaja osallistui jossain määrin feminististen ryhmien toimintaan. Ainakin he olivat tietoisia tuolloin käydyistä keskuteluista.

Jossain vaiheessa iski epäilys. Feministien käsitys naisista ja miehistä ei osunut yksiin kirjoittajien kokemusten kanssa. Ideologiasta löytyi omat ahtaat loukkonsa. Oikeassa elämässä sukupuolten väliset suhteet eivät näytäkään taistelukentältä, ja tyydytystä voi saada idealistien paheksumasta ydinperhe-elämästäkin. Kirjassa feminismin ideologiaa ruoditaan pala palalta hyvin kriittiseen sävyyn.

Vaikka Järvinen ja Pietilä esittävät kritiikkiä feministejä kohtaan, heidän kirjansa on loppujen lopuksi varsinainen naisasiapamfletti. Tosin "vaikka" on tässä yhteydessä aika turha sana, sillä kriittisyyshän ei tarkoita välttämättä, että oltaisiin eri mieltä. Asioita vain tarkastellaan useammasta näkökulmasta.

Kirjoittajakaksikko analysoi viiltävästi naisen rooleja kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kirjan sanoma on lapsettoman, yli 30-vuotiaan akateemisen naisen kannalta jokseenkin masentava. Järvisen ja Pietilän mukaan niin sanotuissa markkina-arvoteorioissa on pointtinsa: vanheneva akateeminen nainen on yhteiskunnassa ja etenkin parisuhdemarkkinoilla lähinnä ongelmajätettä. Synkällä tavalla hupaisassa muisteluksessa sulhoehdokas jopa pakenee pöydästä kesken teekupillisen, kun kuulee naisen olevan koulutukseltaan tohtori. Kuitenkin vallitsevassa ajattelussa juuri elämänkumppanin pitäisi olla se henkilö, joka yksin tyydyttää naisen kaikki emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet.

En ole niin feministi, että se olisi osa identiteettiäni. Luultavasti aika suuri osa tuttavapiiristäni osaisi asemoida Järvisen ja Pietilän paremmin feministisen keskustelun osaksi. Feminismin koulukunnista minulla on hyvin hämärä käsitys. Luultavasti kannatan kuitenkin aika monia asioita, joita feministit kannattavat. Silti en näe yksilöä ensisijaisesti sukupuolensa edustajana.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen jää siksi hiukan irralliseksi omasta elämästäni. Toki olen myös parikymmentä vuotta nuorempi kuin kirjoittajakaksikko - siksi sukupolvikokemus on erilainen. Henkilökohtaisella tasolla kirjassa erityisen puhuttelevaa onkin jo otsikossa mainittu törmäys, siis idealismin ja todellisuuden. Vaikka feministit vastustivat avioliiton ja perheen kaltaisia instituutioita, jotenkin vain kävi niin, että lopulta he päätyivät perheenäideiksi ja tavallaan muuttuivat omiksi vanhemmikseen. Kirjan kirjoittajassa herää katkeruus: miksi ette kertoneet, ettette ole tosissanne. Että idealismi on pelkkää sanahelinää, jota on syytä esittää sopivissa tilanteissa tietyssä elämänvaiheessa. Kenties jotain jäi ymmärtämättä, koska luokkatausta ja kyky tulkita sosiaalisia koodeja oli erilainen. Jossain vaiheessa kaikilla muilla on perhe. Vain antropologi jää lapsettomaksi ongelmajätteeksi.

Tässä on jotain hyvin tuttua. Kuten jo kirjoitin, en ole ensisijaisesti feministi, en varsinkaan 80-lukulainen. Opiskeluaikojen tuttavapiirissä tavattiin kuitenkin olla kovasti idealisteja. Kannatettiin kaikkia hyviä asioita ja vastustettiin pahoja. Jossain vaiheessa taisi jäädä lausumatta ääneen, että ei oltu tosissaan. Jossain vaiheessa kaikilla muilla oli omistusasunto ja auto ja ulkomaanmatkoillakin käytiin monta kertaa vuodessa. Joku huomasi olevansa ainoa, joka edelleen sinnitteli idealistisessa elämäntavassa pyrkien tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä - koska luonnonsuojelukin on ennen kaikkea luopumista, myös niistä ah niin avartavista ulkomaanmatkoista. Eräänlainen törmäys todellisuuteen sekin.

Hienoisesta katkeruudesta huolimatta Järvinen ja Pietilä välttävät saarnanuotin. Vapaa nainen törmää todellisuuteen on älykäs, sävykäs ja hauska kirja, joka asettaa jaettuja kokemuksia oikeille paikoilleen. Laaja-alaisessa pohdinnassa riittää pureksittavaa useammallekin päivälle.