Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

The Stand Magazinen kuvitusta vuodelta 1901
Wikimedia Commons

"Älkää kulkeko nummella niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahuuden voima on suurimmillaan."

Tämä on ehkä tehokkaimpia tietämiäni kirjallisuussitaatteja. Syksy on ollut kiireinen, enkä ole ehtinyt moneen viikkoon lukemaan, saati päivittämään blogia. Kesken kaiken tohinan tartuin kuitenkin lapsuudenkotini kirjahyllystä lainaamaani Baskervillen koiraan, jonka olen lukenut niin moneen kertaan, että osaan sen lähes ulkoa. On rentouttavaa sukeltaa vanhaan tuttuun kirjaan, joka on vieläpä viihteellisyydestään huolimatta nerokkaasti kirjoitettu maailmankirjallisuuden klassikko.

Baskervillen koira lienee ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena sanomalehdessä, kuten Doylen muutkin Sherlock Holmes -tarinat. Se on tarinoista pisimpiä, täyden romaanin mittainen. Se esittelee tutuksi tulleen viktoriaanisen englantilaismiljöön. Tarina alkaa, kuten useimmat muutkin Holmesit. Baker Streetin asuntoon saapuu hämmentynyt vieras, joka toivoo mestarisalapoliisin auttavan häntä kummallisessa tapauksessa. Vieras, maalaislääkäri tohtori Mortimer, kertoo ystävänsä Sir Charles Baskervillen kummallisesta kuolemasta. Sir Charles uskoi vakaasti vanhaan sukutarinaan, jonka mukaan varhaisen esi-isän pahuus on langettanut koko suvun ylle kirouksen. Monet suvun jäsenet ovat kuolleet väkivaltaisesti, ja seudulla kerrotaan kauheasta helvetinkoirasta, joka vainoaa heitä. Sir Charles itse kuoli ilmeisen luonnollisesti sydänkohtaukseen - mutta tohtori Mortimer oli nähnyt hänen kuolinpaikallaan suunnattoman suuren koiran jäljet.

Nyt sir Charlesin perillinen on saapumassa Baskerville Halliin, ja tohtori Mortimeria huolehtaa, mahtaako hänkin olla vaarassa joko yliluonnollisten voimien tai pahantahtoisten ihmisten vuoksi. Köyhän seudun kannalta olisi tärkeää, että perillinen, Sir Henry Baskerville, jatkaisi setänsä työtä ihmisten elinolojen parantamiseksi. Sir Henry ei ole pelkuri vaan tahtoo ottaa selvän arvoituksen ratkaisusta. Tarinan kertoja, tohtori Watson, matkustaa hänen turvakseen ja raportoi kummallisista tapahtumista.

"Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Raskas pilvisumu verhoaa maiseman; vain silloin tällöin se väistyy korkeammalle ja paljastaa kukkuloiden jylhät viivat. Kalliot kiiltelevät märkinä ja hohtavat kuin hopea himmeässä päivänvalossa. Synkkä tunnelma vallitsee sekä sisällä että ulkona. Sir Henry on masentunut, ja minunkin mieltäni ahdistaa raskas paino. Tunnen vaaran lähestyvän - vääjäämättömän vaaran, joka on sitä kauheampi, kun sen laatua ei voi aavistaa.

Ja eikö minulla olisi syytä levottomuuteen? Kyllin monet tapahtumat osoittavat tuhoavien voimien toimivan ympärillämme. Kaksi kertaa olen omin korvin kuullut äänen, joka muistuttaai kaukaa kuuluvaa koiran ulvontaa."

Vaikka tarina on klassinen salapoliisiromaani, siinä on myös goottilaisen kauhuromaanin piirteitä. Päähenkilöt kamppailevat yliluonnolliselta vaikuttavaa, vuosisatojen takaa uhkaavaa vihollista vastaan. Myös miljöö on otollinen kauhuntunteelle. Tapahtumat sijoittuvat Devonshiren harvaanasutulle maaseudulle. Sivistyneitä ihmisiä on vain muutama: Baskerville Hallin asukkaiden lisäksi originelli tuomari, luonnontutkija Stapleton ja tohtori Mortimer, joka on lääkärintoimessa lisäksi varsinainen harrastelija-antropologin karikatyyri. Muu väestö on taikauskoisia maanviljelijöitä. Ohutta sivistynyttä kerrosta ympäröi vihamielinen, salaperäinen nummi, jolla on jäänteitä muinaisten villi-ihmisten asutuksista. Sumu ympäröi kolkkoa maisemaa, ja ratkaisevia juonenkäänteitä valaisee vain kuutamo.

Tapahtumat etenevät lopulta dramaattiseen loppuunsa varsin vauhdikkaasti. Syyllinen paljastuu. Tarinan konnan henkilökuva vastannee aikansa ihmiskäsitystä, eikä se ole enää täysin uskottava, mutta omassa kontekstissaan se toimii moitteetta.


A. Conan Doyle: Baskervillen koira (WSOY 1969, 8. painos)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja

Edellisessä postauksessani pohdiskelin, mikä voisi olla kirja tai kirjasarja, josta itse pidän mutta muut eivät vaikuta piittaavan. Yksi sellainen voisi olla ikisuosikkini Jennings-sarja, johon tutustuin yhtenä ala-asteemme kirjaston aarteista. Koulu oli perustettu kansakouluna 1960-luvulla. Luultavasti kirjaston pääasiallinen sisältö oli hankittu samaan aikaan, eikä sitä ollut pahemmin päivitetty myöhemmin, mikä teki siitä muutaman vuosikymmenen takaisten lasten- ja nuortenkirjojen aarreaitan. Koulurakennus on sittemmin purettu - mitähän sen kirjaston aarteille on tapahtunut? Joka tapauksessa ehdin lukea Jennings-sarjan moneen kertaan ala-astevuosien aikana. Myöhemmin etsin sitä turhaan erinäisten asuinpaikkakuntien kirjastoista. Antikvariaatit pelastivat lopulta, ja niinpä minulla on nykyään kaikki suomennetut Jenningsit hyllyssäni.

Jennings-sarja kertoo nimensä mukaisesti Jenningsistä, noin kymmenvuotiaasta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta englantilaispojasta, hänen parhaasta ystävästään Darbishirestä, muista koulun pojista sekä opettajista, joista eniten ääneen pääsevät kiihkeä Wilkins ja viisas, oppilaitaan lämpimästi ymmärtävä Carter, josta vihjataan, että hän saattaisi olla ainakin välillä myös tarinoiden kertojanääni. Wikipedian mukaan Jennings-sarjaa on aikanaan kirjoitettu peräti 25 osaa, joista 11 on suomennettu. Luulenpa, että parhaat ideat on saatu mukaan suomennoksiin, sillä mielestäni viimeisissä käännetyissä osissa kirjailijalta ei enää irtoa uusia kommelluksia samaa tahtia kuin sarjan alussa. Neljä ensimmäistä kirjaa ovat parhaita. Ne naurattavatkin takuuvarmasti alusta loppuun. Onneksi Suomessa sarjaa ei ole lähdetty sovittamaan suomalaisiin oloihin, vaan suomentaja on tyytynyt vain lisäämään lähes jokaiseen kirjaan huomautuksen, että Englannissa kouluvuosi jakautuu kolmeen lukukauteen. Päähenkilöt saavat seikkailla aidossa eteläenglantilaisessa miljöössään englantilaisine nimineen. He syövät suomalaiselle lapselle outoja ruokalajeja, opiskelevat alakoulussa latinaa ja intoilevat kriketistä. Ensimmäisen osan alussa kirjoittaja johdattelee lukijan miljööseen tavalla, joka ei ole koskaan herättänyt minussa juuri tunnistamisen kokemuksia:

Olisi ajan tuhlausta kuvata Linbury Courtin valmistavaa koulua yksityiskohtaisesti, sillä jos aiot seurata Jenningsin vaiheita hänen koulunkäyntinsä ajan, sinä varmasti muutat mielessäsi koulun ulkonäköä niin että siitä tulee sinun luokkasi, hänen pulpetistaan sinun pulpettisi [---]

Ei, parhaalla tahdollanikaan en ole koskaan pystynyt samaistamaan kirjoissa kuvattua 1950-luvun englantilaista sisäoppilaitosta omaan kouluuni, pohjoissuomalaisen peruskoulun ala-asteeseen. Jenningsin ja kumppanien tavoin noin kymmenenvuotiaana en silti koskaan kokenut Linbury Courtia vieraaksi ympäristöksi. Olinhan jo tuohon ikään mennessä oppinut muista kirjoista, että muissa maissa on sisäoppilaitoksia ja että ylipäätään eri maissa elävillä ihmisillä on erilaisia tapoja ja elämismaailmoja kuin ne, joihin olin itse tottunut. Tarinoinahan Jenningsit ovat viattomia. Ne perustuvat arkielämän kommelluksiin, erityisesti lasten ja aikuisten erilaiseen tapaan nähdä maailmansa. Pojat leikkivät RAF-lentäjiä, jahtaavat rosvoja ja vakoilijoita ja haaveilevat matkoista kuuhun, jotka sitten seuraavalla vuosikymmenellä toteutuivatkin. Kirjan poikien maailma on mielikuvituksen värittämä, ja arkisetkin asiat ovat täynnä mahdollisuuksia seikkailuun. Aikuiset, kuten opettajat, eivät tätä välttämättä ymmärrä, vaan pitävät helposti poikien toilailuja aivan järjettöminä. Toisaalta poikien on joskus vaikea ymmärtää, miksi aikuiset suhtautuvat heidän viattomiin seikkailuihinsa niin huumorintajuttomasti ja miksi poikia rankaistaan samoista kolttosista, jotka koulun entisen oppilaan kenraali Merridewin tekeminä ovat opettajien mielestä vain huvittavia. Mitään pahantahtoista Jenningisin ja hänen ystäviensä seikkailuihin ei koskaan kuulu, vaan vaikeudet on vain liiallisen innon ja utelaisuuden seurausta.

Muutenkin Linbury Courtin koulu on kovin siloinen ympäristö. Pojat lienevät yhteiskunnalliselta taustaltaan lähinnnä ylempää keskiluokkaa, mutta mahdollisia yhteiskunnallisia eroja kirjoissa koskaan sivuta mitenkään. Tuskinpa ne kymmenenvuotiaita suuresti kiinnostavatkaan. Vaikka pojat välillä nujakoivat milloin mistäkin syystä, ketään ei koskaan varsinaisesti kiusasta. Kaikki päähenkilöt ovat pohjimmiltaan hyväsydämisiä. Samoin on aivan luonnollista, että jopa alle kymmenenvuotiaat lapset lähetetään pois kotoa sisäoppilaitokseen, jossa he viettävät suurimman osan vuodesta. Vain sarjan ensimmäisessä osassa podetaan koti-ikävää, mutta sitäkin vain ensimmäisen lukukauden ensimmäisenä iltana. Tosin myös näyttelijä Stephen Fry kirjoitti muistelmiensa ensimmäisessä osassa Koppavassa klopissa, ettei hänen yhteiskuntaluokassaan sisäoppilaitosta tuolloin kyseenalaistettu eivätkä lapset itsekään pitäneet sitä vahingollisena vaan olisivat päinvastoin olleet ihmeissään, elleivät heidän vanhempansa olisi heitä sinne lähettäneet. Fryn kuvaamasta sisäoppilaitoksen maailmasta Jennings-kirjat eroavat kuitenkin siinä, että niistä puuttuvat kokonaan puberteettihöyryt. Onhan Jennings kumppaneineen vielä selvästi lapsi, mutta luultavasti Buckeridge on myös halunnut kirjoittaa tietoisesti kasvattavaa ja kirkasotsaista kirjallisuutta.

Yksi Jennings-kirjojen keskeisistä hilpeyden lähteistä on kuitenkin koulumaailman ja kodin ero, usein koulun hyväksi kuvattuna. Koulussa pojat oppivat nopeasti omanlaisensa poikien ja miesten yhteisön jäseneksi. Kotiväki saa huomata, että jo yhden lukukauden jälkeen heidän lapsensa ovat muuttuneet ja puhuvat asioista, joista rakastavilla vanhemmilla ei ole aavistustakaan. Jenningsin vanhemmat saavat siitä esimakua poikansa kirjoittamasta postikortista, jonka on tarkoitus kuvata ensimmäisen koulupäivän tapahtumia:

Rakas Äiti!
Minä annoin omani herra caterille Darbsher on tuhlannut 4 ja 1/2 omastaan minun lääkärilippuni oli taskussa hän sanoi minulla on paise rutto se oli vitsi häntä sanotaan Beni Dikkeksi niin ainakin luulen. Meillä oli teellä peikon pöperöä Atkion sanoo että pöperö on hyvää ja peikko kamala ja niin minä myös. Terveisin John.
P.S. Temple on välkky, hän on lyhennys koiran pommista.

Tämä on tosin ensimmäinen yritys, ja herra Wilkins hyväksyi vasta seitsemännen - senkin ajan loppumisen vuoksi. Seitsemännen kortin tekstiä ei kirjailija suostu meille kertomaan. Kirjan mukaan kortin sisältö jäi kuitenkin herra ja rouva Jenningsille ikuiseksi arvoitukseksi.

Monissa niistä lastenkirjoista, joita luen vielä aikuisena, on paremmin aikuiselle avautuva syvällisempi taso. Jennings-kirjoissa ei mielestäni kuitenkaan ole mitään sellaista. Niissä viehättää villisti laukkaava kerronta ja lämmin huumori, mielikuvitus ja arjen seikkailut.

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja:

Jennings koulussa 1965 (Jennings Goes to School 1950, suom. Maria Laukka)
Jennings salapoliisina 1965 (Jennings Follows a Clue 1951, suom. Heidi Järvenpää)
Jenningsin maja 1966 (Jennings’ Little Hut 1951, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings kiipelissä 1967 (Jennings & Darbishire 1952, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings oli sitä mieltä 1967 (According to Jennings 1954, suom. Ulf Erik Qvickström)
Ystävämme Jennings 1968 (Our Friend Jennings 1955, suom. Rauha Maria Lindström)
Kiitos Jenningsin 1968 (Thanks to Jennings 1957, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin päiväkirja 1969 (Jennings’ Diary 1953, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings luonnontieteilijänä 1969 (Take Jennings for Instance 1958, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin hyvät päätökset 1970 (Trouble with Jennings 1960, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings, kukapa muu 1971 (Jennings As Usual 1959, suom. Eeva Heikkinen)

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen

1965 on aivan satunnaisesti valittu vuosi, josta tuli viime vuonna kuluneeksi mukava määrä vuosikymmeniä. Muistikuvissa siitä on tullut myös vuosi, johon 60-luvun edistysusko huipentui. Tuon vuoden jälkeen pessimismi korvasi edistysuskon. Näin kertoo filosofi Tommi Uschanov uusimmassa kirjassaan Hätä on tarpeen. Se sopisi mainiosti taustoittamaan vaikkapa äskettäin lukemaani romaania Jos ei tiedä.

Toiseen maailmansodan päätyttyä jo rauhantila tuntui ihmisistä huomattavalta parannukselta. Sodan jälkeen eurooppalaisten enemmistö pääsi ensimmäistä kertaa käsiksi nykyaikaisiin mukavuuksiin. 60-lukua muistetaan aikana, joka toi juoksevan veden tavallisten ihmisten asuntoihin. Talous kasvoi hurjasti, ja tieteen edistymisen uskottiin ratkaisevan vielä olemassa olleet ongelmat. Ideologioiden välisten taisteluiden nähtiin päättyneen - voitaisiin päästä lopputulokseen, joka häivyttäisi niiden väliset erot ja tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Talouskasvun turvin kaikissa länsimaissa pystyttiin laajentamaan julkista sektoria ja tarjoamaan kansalaisille entistä parempia palveluita. Näkyvissä ei ollut mitään syytä epäillä, etteivätkö elinolot paranisi entisestään tulevaisuudestakin.

Sitten tapahtui jotakin. Jo 60-luvun loppupuolella alettiin epäillä, pystyykö talouskasvu sittenkään tekemään ihmisistä entistä onnellisempia. Seuraavalla vuosikymmenellä optimismi karisi erityisesti Englannissa, missä yhteiskunnan alettiin nähdä olevan suorastaan romahduksen partaalla kaikkine uusine tehtävineen. Edessä olisi taantuminen kehitysmaiden tasolle - tai ainakin kommunistinen vallankaappaus, jonka nähtiin jo osaksi toteutuneen.

Toinen maa, jonka politiikan muutoksia Uschanov pohtii, on Yhdysvallat. Yhdysvaltoja käsittelevässä luvussa on aika paljon samaa kuin aiemmassa, silmiä avaavassa Long Play -artikkelissa. 60-luvulla optimismi oli valoilla Yhdysvalloissakin, ja maata pidettiin esimerkillisenä Euroopassakin. Yhdysvaltain maltillista poliittista kulttuuria ihailtiin, samoin kiihkotonta uskonnollisuutta ja sosiaaliturvan parannuksia. Mikään näistä asioista ei tule mieleen, kun miettii Yhdysvaltoja nykyään.

Uschanovin mukaan Yhdysvaltain politiikan suunnan käänsivät Vietnamin sota ja rotukiistat. Ne veivät uskon amerikkalaiseen yhtenäiskulttuuriin. Mustien kansalaisoikeudet olivat liikaa erityisesti etelävaltioiden konservatiiveille, jotka niitä vastustaessaan avasivat oven kaikelle muullekin kiihkoilulle. Minusta yksinomaan tämä selitys riittää tekemään ihmisestä pessimistin. Älytöntä!

Maamme eturivin älykköihin kuuluva Uschanov tekee tapansa mukaan huolellista työtä tonkiessaan menneisyydestä esiin yllättäviä tosiasioita, jotka kumoavat piintyneitä uskomuksia. Englantia ja Yhdysvaltoja käsittelevissä luvuissa on paljon uutta tietoa, mutta mielenkiintoisin on kuitenkin päätösluku, jossa Uschanov pohtii tosiasioiden valossa, onko kulttuuripessismiin aihetta. Hän huomauttaa, että modernisaatio jatkui, vaikka ihmiset menettivät uskonsa siihen. Ihannoidulla 60-luvulla esimerkiksi sosiaalietuudet olivat todella vaatimattomia nykytasoon verrattuina, mutta silti niiden nähtiin todistavan, että valtio pitää huolen omistaan. Suomessa muun muassa lapsikuolleisuus on vähentynyt huomattavasti 60-luvun jälkeenkin. Samoin erityisesti henkirikokset ovat vähentyneet. Suomi on todellisuudessa muuttunut viime vuosikymmenien aikana entistä turvallisemmaksi maaksi.

Uschanovin mukaan Suomi on tosin sikäli poikkeus, että täällä kehitysoptimismi piti pintansa 90-luvun alun lamaan asti, jonka jälkeen pessimisteiltä omaksuttiin nekin ajatukset, joista muualla oli jo luovuttu. Jos katastrofitunnelma ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.

Ennen kirjan lukemista pelkäsin, että pessismin kritiikki tarkoittaisi todellisten ongelmien kieltämistä. Siihen Uschanov ei kuitenkaan sorru. Hänen mielestään esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kannattaakin olla huolissaan, mutta samalla hän kysyy, olisiko tämäkin ongelma voitu ratkaista, jos siihen olisi tartuttu ajoissa 60-lukulaisen optimismin hengessä. Miksei - kaikki tarvittava teknologiahan olisi ollut olemassa. Kuten Uschanov huomauttaa, sen enempää optimismi kuin pessimismikään eivät itsessään määritä lopputulosta. Optimismi on hyväksi, jos se kannustaa tarttumaan asioihin, ja haitaksi, jos oletetaan ongelmien ratkeavan itsestään.

Melkeinpä miellyttävintä kirjassa on, että siinä osoitetaan yhteiskunnallisten kehityskulkujen olevan seurausta ihmisten tekemistä päätöksistä. Kehitys ei ole vääjäämätöntä, eikä se perustu esimerkiksi kansanluonteeseen. Koska asiat ovat ennenkin muuttuneet, niitä voidaan muuttaa myös tulevaisuudessa. Kulttuuri muuttuu, kun sitä muutetaan.

Kirjasta on blogannut myös Eniten mina kiinnostaa tie -blogin Suketus.


Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen - kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 (Teos 2015)

David Lodge: Mukava homma

Kuva: Steve Jurvetson / Wikimedia Commons

Suosikkiromaanieni esittely jatkuu. Vuorossa on Mukava homma, joka kertoo 1980-luvun thatcherilaisen politiikan kurittamasta brittiyliopistosta. Kirja on juuri nyt Suomessa paljon ajankohtaisempi kuin vanhempien kollegojen muistoissa akateemisen vapauden kulta-aikana esiintyvällä 80-luvulla - tai edes silloin, kun itse luin sen ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Kirjasta tulee pelottavalla tavalla mieleen suomalainen yliopisto juuri nyt.

Aivan kuten nykyään Suomessa, kuvitteellisessa Rummidgessa yliopistojen ja myös humanististen tieteiden arvo mitataan sillä, kuinka hyvin ne pystyvät hyödyttämään elinkeinoelämää. Yliopistojen ja elinkeinoelämän välistä kuilua pyritään kuromaan umpeen "Teollisuuden vuoden varjostussuunnitelmalla". Varjostus tarkoittaa sitä, että yliopistolainen seuraa tietyn ajan teollisuusyrityksen johtajaa tämän arkisessa työssä. Tavoitteena on, että tätä kautta yliopistot saavat realistisen käsityksen siitä, millaisia tarpeita yrityksillä on. Rummidgessa hankkeesen valittu teollisuusyritys on valimo- ja konepajayritys, jonka toimitusjohtaja on Victor Wilcox. Koska nuoret ja naiset saavat tympeimmät hommat, varjoksi nimitetään Englannin kirjallisuuden lehtori Robyn Penrose, sekä teoreettisilta kannoiltaan että mielipiteiltään radikaali nuori feministi. Kirjailija kuvaa häntä näin:

Jätämme toistaiseksi Vic Wilcoxin ja siirrymme ajassa pari tuntia, tilassa muutaman kilometrin taaksepäin tavataksemme hyvin erilaisen romaanihenkilön, henkilön, joka ei itse usko romaanihenkilön käsitteeseen, mikä on aika noloa minun kannaltani. Se tahtoo sanoa (hänen lempilausahduksensa), että Robyn Penrosen, Rummidgen yliopiston Englannin kirjallisuuden v.t. lehtorin käsityksen mukaan "henkilö" on porvarillinen myytti, illuusio joka on luotu pönkittämään kapitalistista ideologiaa. Väitteensä tueksi hän viittaa tosiasiaan, että romaanin, "henkilöä" par excellence korostavan kirjallisuudenlajin, synty sattui yhteen kapitalismin kukoistuksen kanssa, kun taas klassisen romaanin moderni ja postmoderni dekonstruktio 20. vuosisadalla osui yhteen kapitalismin kriisin kanssa.

David Lodgehan on kirjallisuuden emeritusprofessori. Hänen romaaninsa kuvaakin kaiken muun lisäksi konservatiivisten tutkijoiden ja dekonstruktionistien kaltaisten postmodernien teoreetikkojen törmäystä. 1980-luvullahan niin kirjallisuudentutkimuksessa kuin muissakin humanistisissa tieteissä käsitykset olivat aika hurjia. Mielestäni katkelmat tohtori Penrosen luennoista ja muista ajatuksista ovat todella kiintoisia. Jonkinlainen käsitys tuon ajan kulttuurintutkimuksen teorioista auttaa saamaan oivalluksia siitä, mitä Lodge satirisoi. Kirjan tapahtumat ja keskustelut ymmärtää kuitenkin täysin ilman sitäkin. Ihastuinhan itsekin romaaniin ensimmäisen kerran koulutyttönä, kun mitään käsitystä tieteenharjoittamisesta ei vielä ollut.

Suomenkielisen laitoksen kansitekstin mukaan kirja on "ilkikurinen nykyromaani erilaisten maailmankatsomusten yhteentörmäyksestä". Voi sanoa, että kirja pitää minkä lupaa. Keski-ikäisen, perheellisen teollisuusmiehen ja hiukan arkitodellisuudesta irtautuneen, seksuaalisesti "täysin emansipoituneen" kirjallisuudentutkijan ei ole helppo löytää yhteistä säveltä. Robynia se ei tunnu edes kiinnostavan. Hänelle varjostus on vain ikävä työtehtävä, joka on kuitenkin pakko hoitaa. Sen sijaan Vic huomaa pian odottavansa Robynin kohtaamista. Avioliitto on väljähtänyt, eikä kotona ole muutenkaan helppoa. Kirjan hauskuus syntyy pitkälti konflikteista, joita henkilöiden erilaiset näkökulmat aiheuttavat.

Viime aikoina Suomessa on keskustelu paljon toisistaan eriytyneistä "kuplista", joissa elävien ihmisten on vaikea ymmärtää toisiaan. Mukava homma on tässäkin mielessä ajankohtainen kirja. Kupla-ajattelussa ei ole mitään uutta. Mukava homma kuvaa sitä erityisen hienolla tavalla.

Lodge olisi voinut tyytyä irvailemaan tiedepolitiikan älyttömyyksille. Hän menee kuitenkin pitemmälle. Eihän varjostus aivan sillä tavalla onnistukaan, kuin sen suunnitelleet poliitikot olisivat toivoneet. Se kuitenkin tuottaa tulosta. Teollisuuspomo ja kirjallisuudentutkija oppivat ymmärtämään toistensa maailmoja. Ennen varjostusta työläiset ovat olleet Robynille vain sorrettuja proletaareja ja johtajat riistäjiä. Kun varjostus on jatkunut jonkin aikaa, hän kertoo miesystävälleen oivaltaneensa, että maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, joita ei vain kiinnosta tietää, mitä mieltä Derrida tai Foucault on mistäkin kysymyksestä. Ei vaikka heillä olisi kaikki maailman mahdollisuudet opiskella. Samaan aikaan Vic alkaa nähdä arjessaan Robynin tutkimia ilmiöitä. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän saa uutta näkökulmaa ja alkaa etsiä uusia vastauksia niihin asioihin, joihin hän ei ole tyytyväinen. Kaikkien kannattaa olla vuorovaikutuksessa muidenkin kuin omaan viiteryhmään kuuluvien ihmisten kanssa, kirja opettaa.

Mukava homma käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, kuten tiedepolitiikka ja ihmisryhmien vieraantumista toisistaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin törkeän hauska ja viihdyttävä kirja.


David Lodge: Mukava homma (Karisto 1990)
Alkuteos: Nice work (1988), suom. Eila Salminen

Gary Lachman: Aleister Crowley

Kuinka sietämätöntä käytöstä ihmiseltä voidaan hyväksyä sillä perusteella, että hän jää historiankirjoihin suurmiehenä? Tai ainakin populaarikulttuurin ikonina, kuten Aleister Crowley. Tämä kysymys nousee päällimmäisenä esiin yhdysvaltalaisen muusikon ja tietokirjailijan Gary Lachmanin kirjoittamasta elämänkerrasta.

Aleister Crowley (1875-1947) oli muutenkin ristiriitainen ja hämmentävä hahmo. Elämänkerran mukaan hän pyrki kaikin tavoin järkyttämään aikalaisiaan mutta janosi samanaikaisesti ihailua ja tunnustusta. Hän koetteli onneaan runoilijana, kuvataiteilijana ja vuorikiipeilijänä, mutta parhaiten hänet tunnetaan okkultistina, joka pyrki ylittämään kaikki sopivaisuuden rajat. Hän kasvoi varakkaassa perheessä, joka kuului ahdasmielisessä Plymonthin veljien uskonyhteisöön. Yhteisön ajatusmaailma jätti jälkensä elinikäisenä kapinan kohteena. Toisaalta se juurrutti nuoren Crowleyn mieleen Raamatun kertomukset ja erityisesti Ilmestyskirjan symboliikan. Hän samaisti itsensä Ilmestyskirjan Petoon, jona myös hänen äitinsä häntä piti ainakin Crowleyn oman kertomuksen mukaan.

Crowley oli nuoresta asti kiinnostunut okkultismista ja toimi hämmennystä ja sekasortoa aiheuttaen vuosisadanvaihteen suosituissa okkulttisissa salaseuroissa. Hän etsi  "pyhää suojelusenkeliään". Lopulta Aiwass-niminen olento otti yhteyttä ja saneli hänelle Lain kirjan, josta tuli hänen oman oppinsa, theleman, perusta. Lachmanin mukaan Crowley oli okkultistina sekä huijari että vilpitön totuuden etsijä, joka uskoi aidosti saaneensa ilmoituksen korkeammilta tahoilta. Thelema julisti uuden aikakauden olevan ovella. Crowley piti itseään sen profeettana. Uuden ajan piti vapauttaa ihminen kaikista kulttuurin ja yhteisön rajoituksista toteuttamaan todellista tahtoaan. Do what thou wilt shall be the whole of the Law. Toinen Lain kirjasta elämään jäänyt lausahdus on Every man and every woman is a star. Muistamme esimerkiksi Tyttö sinä olet tähti -elokuvan. Ja tottahan tuo lause onkin ainakin siinä mielessä, että kaikki vetyä ja heliumia raskaammat alkuaineet ovat tähdistä peräisin.

Crowleyn magiassa keskeisiä olivat rituaaliset seksiaktit, joita hän itse kutsui opuksiksi, töiksi. Voi vain pohtia, pyrkikö seksiaddiktina tunnettu Crowley tekemään välttämättömästä hyveen ja missä määrin hän halusi järkyttää muita ihmisiä. Maagista työtään varten hän tarvitsi Babalonin, helakanpunaisen naisen. Hän jättikin jälkeensä lukuisan joukon hulluuteen ajettuja ja sitten hylättyjä entisiä vaimoja ja naisystäviä. Paljon paremmin ei käynyt hänen miespuolisille ystävilleen, jotka saivat auttaa sekä homoseksuaalisissa opuksissa että lainaamalla rahaa Crowleylle. Crowley aiheutti paheennusta sekä seksielämällään että huumeidenkäytöllään, joita reposteltiin vähän väliä juorulehdistössä. Häntä kutsuttiin maailman moraalittomimmaksi mieheksi, mikä lienee oikeansuuntainen arvio. Ennen toista maailmansotaa totisesti osattiin irstailla, mutta myös Crowley joutui vastakkain uudenlaisen moraalinkohotuksen kanssa. Nuoret natsit eivät nimittäin tykänneet, kun hän läpsi naisystäväänsä Berliinin kaduilla.

Minulla on ollut thelemasta sellainen käsitys, ettei todellisen tahdon toteuttaminen tarkoita sitä, että voisi tehdä ihan mitä tahansa muista ihmisistä piittaamatta. Pitää antaa tilaa myös muiden ihmisten todelliselle tahdolle. Crowley ei kuitenkaan muista ihmisistä piitannut. Puistattavinta on, että hän jätti joukon kiipeilytovereitaan kuolemaan lumivyöryyn yrittämättäkään auttaa heitä. Hänen täytyy olla ollut erityisen lumoava ihminen, koska pahasta maineestaan huolimatta hänellä riitti ystäviä aivan loppuun asti. Monet ottivat vielä maagikon kuoleman jälkeen elämäntehtäväkseen hänen maineensa palauttamisen. Crowley puolestaan pyrki teoksissaan mustamaalaamaan lähes kaikkia ihmisiä, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Crowley ei omana aikanaan nähnyt uuden aikakauden koittoa. Hän ei saavuttanut haluamaansa suosiota. Hän joutui kokemaan köyhyyttä, sairautta ja ihmisten halveksuntaa. Hänet karkoitettiin sekä Italiasta että Ranskasta. Hän menetti lapsiaan nuorena - ehkä osittain perheen holtittomien elämäntapojen vuoksi. Elämänsä viimeiset vuodet hän eli heroiiniaddiktina. Aiwass oli erehtynyt opettaessaan, etteivät oudot aineet voi olla vahingollisia. Crowleyn muisto olisi voinut jäädä theleman harjoittajien varaan, ellei 1960-luvun nuorisokulttuurissa olisi innostuttu okkultismista. Siitä lähtien Crowley on säilynyt rockmusiikin ja myöhemmin myös rapin kulttihahmona, kuvia kaatavana vapauden lähettiläänä.

Vaikka minulla on Lain kirja hyllyssäni - kirja oli muuten kauhean pölyinen - en ollut koskaan aiemmin perehtynyt kovin syvällisesti Crowleyn henkilöön. Elämänkertaa lukiessani järkytyin siitä määrästä ihmiselämiä, jotka hän onnistui tuhoamaan. Lachmanin Crowley-kirja on siitä hieno elämänkerta, ettei se vain ylistä ristiriitaista päähenkilöään. Toisaalta Lachman pyrkii ymmärtämään ja selittämään taustoja. Kirja on kriittinen, muttei skandaalihakuinen, ja se ehdottomasti viihdyttää. Vaikka Crowleyn hahmoon on muuten vaikea samaistua, meitä yhdistää se, että minäkin olen aidoimmin onnellinen vuoristossa.


Gary Lachman: Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Like 2015)
Alkuteos: Aleister Crowley: Magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, suom. Ilkka Salmenpohja

Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset

Nykyään huumekirjat ovat niin toistensa kaltaisia, että koulussamme äidinkielen opettajat käyttivät samaa kysymyssarjaa sekä Koukussa-nuortenromaanin (Raili Mikkanen) että Huumeasema Zoon (Christiane F.) lukeneille oppilaille. Siitä seurasi joitakin epäuskon hetkiä ("Mihin paikkaan kirjan nimi viittaa?"), mutta tosiaan pääasiassa samoilla juonenkäänteillä selvittiin. Huumeasema Zoon yhteiskuntakritiikistä muistan kirjoittaneeni jopa saksan kielen aineen (myöhemmin olen käynyt myös Zoon asemalla), mutta Koukussa oli kyllä enemmän valistusta kuin romaani.

Kun mennään kauemmas historiaan, itsestäänselvyydet muuttuvat vähemmän itsestään selviksi. Thomas De Quincey oli saksalaiseen filosofiaan perehtynyt englantilainen oppinut. Hän kirjoitti myös taloustieteestä, mutta jälkipolvien silmissä hänen tunnetuin teoksensa oli alun perin sanomalehtiartikkeleina ilmestynyt Confessions of an English Opium-Eater (1822). Se on ilkikurinen kertomus oopiumin autuudesta ja sen aiheuttamista painajaisista. Yhteistä koulussa luettujenkin huumekirjojen kanssa on: ensin on kivaa ja sitten ei enää ole. Lopuksi käy kuitenkin hyvin, tai ainakin vähän paremmin. Muuta yhteistä ei sitten olekaan.

De Quincey tutustui oopiumiin samalla tavalla kuin monet muutkin 1800-luvun alun ihmiset: lääkkeenä. Sitä suositeltiin hänelle hammassärkyyn. Jo ensimmäinen kokeilu oli autuaallinen, ja pian nuori De Quincey käyttikin ainetta säännöllisesti. Hän vaelteli sen vaikutuksen alaisena syrjäisillä kujilla seuraamassa työläisköyhälistön vapaailtojen viettoa kiinnostuneena ja suurta myötätuntoa kokien. Köyhälistöhän käytti myös oopiumia, koska se oli tuolloin halvempaa kuin alkoholi. Joskus hän kävi oopiumipäissään oopperassa, mikä teki musiikista entistäkin ihanampaa. De Quinceyn mukaan oopiumi ei samenna ajattelua kuten viini, vaan kokemus lähentelee kirkkaudessaan suorastaan uskonnollista hurmostilaa.

Myöhemmin De Quincey muuttaa vuoristoseudulle. Lukija pääsee sisään kodikkaaseen talvi-iltaan, jolloin lumimyrsky raivoaa pikku mökin ulkopuolella, mutta sen seinien sisällä oppinut herra ja hänen ihastuttava puolisonsa viettävät aikaa takkatulen lämmössä teetä juoden. Pöydällä on myös pieni lasinen rasia, jossa De Quincey säilyttää oopiumiaan. Sitten idylli särkyy. Tuskallinen mahavaiva uusiutuu, ja De Quincey - joka on tähän asti vakuuttanut käyttäneensä oopiumia vain kohtuudella ja harkiten - ryhtyy lääkitsemään sitä parhaaksi tietämällään tavalla. Nykytermein voimme sanoa, että hän siirtyy viihdekäytöstä ongelmakäyttöön. Painajaiset alkavat. Itämaiset näyt vainoavat häntä unessa - erityisesti hänen kimpussaan on inha krokotiili. Välillä hänet suljetaan tuhanneksi vuodeksi kiviseen hautaan, välillä hän vaeltaa nuoruudenystävänsä haudalle. De Quincey ymmärtää, että oopiuminkäytön on loputtava, mutta katkaisuyritykset ovat tuskallisia.

Kirja on klassikko paitsi huumekuvauksena, myös täysiverisen romantiikan runollisena mestariteoksena. Romantiikan perintöä on paitsi taipumus kauheaan itse asiasta karkaavaan jaaritteluun, johon tämäkään kirja ei ole täysin viaton, myös yksilön kokemuksen nostaminen parrasvaloihin. Kirjassa kuuluu oman älynsä poikkeuksellisuudesta tietoisen yksilön ironinen ääni. Kun on tarpeeksi erinomainen ja yksilöllinen, voi suhtautua sekä itseensä että maailmaan pistävän huvittuneesti. Kirja on kauttansa mustan huumorin värittämä ja täynnä viittauksia sekä klassiseen että oman aikansa kirjallisuuteen. Ne suomentaja Ville-Juhani Sutinen on ystävällisesti selittänyt loppuviitteissä. Itse kyllästyin kuitenkin pian tarkistamaan viitteitä ja luin kirjaa sillä asenteella, että ymmärtää mitä ymmärtää ja muusta ei ole väliä.

Puhdasta romantiikkaa on myös kiinnostus mielen yöpuolta kohtaan. Sitähän De Quinceyn oopiumipainajaiset edustavat parhaimmillaan. Ne muistuttavat myöhemmän kauhukirjallisuuden kuvauksia ja osoittavat, kuinka paljossa kaikenlainen kauhu ja fantasia ovat romantiikalle velkaa. Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset herättivät aikanaan valtavaa huomiota, joka vain lisäsi oopiumin suosiota. Kirjailija vakuuttaa katumustaan, mutta epäilen, kuinka aitoa katumus mahtaa olla. Painajaisetkin ovat niin lennokkaita, että ne taisivat pikemminkin lisätä yleisön mielenkiintoa ainetta kohtaan - tosin niinhän huumevalistus tekee  edelleen.


Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset (Savukeidas, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen)

Jim Wight: The Real James Herriot

Alf Wightin vastaanotto, nykyisin James Herriot -museo
Kuva: Wikipedia

Kirjailija James Herriotia tuskin tarvitsee esitellä. Hänen lämminhenkiset tarinansa maalaiseläinlääkärin työstä ovat aina kuuluneet suosikkikirjoihini. Niiden innoittamana haaveilin lapsena ja teini-ikäisenä eläinlääkärin ammatista, vaikka tutut eläinlääkärit varoittivat, ettei Herriotin hahmojen kaltaisia persoonallisuuksia enää ole olemassa.

James Herriot on taiteilijanimi, koska kirjailijan kirjoittaessa kirjojaan eläinlääkärien ei sallittu mainostaa palveluitaan. Oman nimen käyttö kirjailijana olisi laskettu mainostukseksi. Elämänkerta The Real James Herriot kertoo enemmän eläinlääkäri Alfred Wightistä kuin kirjailija James Herriotista. Hänen kirjalliseen uraansa päästään vasta kirjan puolivälin jälkeen. Saihan Alf Wight ensimmmäisen romaaninsa julkaistua vasta yli 50-vuotiaana. Kirjoittaja on Alf Wightin poika, joka työskenteli isänsä ja Donald Sinclairin - kirjojen Siegfried Farnonin esikuvan - praktiikalla.

En voi olla vertaamatta James Herriotin elämänkertaa vastikään lukemaani Teemu Selänteen elämänkertaan. Se oli monella tavalla juuri sitä, mitä tämä elämänkerta ei ole. The Real James Herriot ei ole ammattimaisesti kirjoitettu, se ei ole kriittinen ja sitä paitsi se on niin laaja, että tarina eksyy sivupoluille. Kun ammattikirjoittaja Ari Mennander menee omassa kirjassan suoraan asiaan, päähenkilönsä uran huippuhetkeen, The Real James Herriot alkaa ylipitkällä nekrologilla, jonka jälkeen seuraa tuskastuttavan perusteellinen kuvaus päähenkilön lapsuudesta ja varhaisista kouluvuosista. Mielenkiintoisemmaksi tarina käy, kun päästään hänen toimintaansa eläinlääkärinä, sillä sitähän tunnemme jo hänen kirjoistaan. Kirja on yhtä päähenkilönsä erinomaisuuden ylistystä, joka lienee myös jonkinlainen anteeksipyyntö, sillä Alf Wight ei olisi halunnut mitään elämänkertaa kirjoitettavan. En minä mitään kyynisyyttä kaipaa, mutta jossain vaiheessa ylisanojen vuodatus alkaa puuduttaa.

James Herriotin kirjojen ystävänä minua kiinnosti kirjaa lukiessani tarinoiden ja todellisten tapahtumien suhde. Lapsena pidin niitä autenttisina muistelmina, mutta myöhemmin opin, että näin ei ole. Jim Wight paljastaa, että ainakin 90 prosenttia tarinoiden tapahtumista on tosiaan tapahtunut, sillä hän on kuullut kerrottavan niistä suullisesti, mutta kirjailija Herriot on tarkoituksella yhdistellyt henkilöitä ja tapahtumia ja sijoittanut niitä eri aikoihin ja paikkoihin. Kaikenkarvaisten ystävieni alussa nuori eläinlääkäri Herriot saapuu uuteen työpaikkaansa, mutta uusi työnantaja on kokonaan unohtanut tapaamisen. Elämänkerran mukaan tämä tarina on totta, mutta eläinlääkäri Wight ei ole vastavalmistunut vaan työskennellyt jo pitempään muualla. Oikeasti ei eletty sotaa edeltäviä vuosia, vaan sota oli jo käynnissä ja Wight tuli sijaistamaan palvelukseen astuvaa Donald Sinclairia. Helen, eli Joan, ei ollut maatilan tyttö vaan pesunkestävä pikkukaupunkilainen.

James Herriotin tarinoissa yhdistyvät muistelot sekä hänen ensimmäisestä työpaikastaan Sunderlandista ja yorkshirelaisesta Thirskistä, jota pidetään hänen tarinoidensa näyttämön Darrowbyn esikuvana. Thirsk kuitenkin sijaitsee eri puolella Yorkshirea kuin kuvitteellinen Darrowby. Kirjoissa tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan kummallekin puolen, mutta todellisuudessa osa niistä on tapahtunut jopa 1970-luvulla hyvin lähellä kirjojen kirjoittamishetkeä. Herriot on muun muassa vaihtanut henkilöiden sukupuolta tarinoita sepittäessään. Sen sijaan esimerkiksi mäyrää olkapäillään kanniskeleva eläinlääkärin apulainen Calum Buchanan on yllättäen ollut aivan todellinen henkilö, eri niminen toki. Myös Siegfried ja Tristan Farnonin esikuvat veljekset Donald ja Brian Sinclair on ilmeisesti kuvattu varsin uskollisesti. Minua jäi silti vaivaamaan, onko lapsensa oopperoiden henkilöiden mukaan nimennyt Wagner-fani todellinen henkilö vai ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.

Suosittelen elämänkertaa kirjailija James Herriotin faneille, jotka haluavat tutustua tarinoiden todellisiin taustoihin. Pelkkänä eläinlääkärin tai kirjailijan elämänkertana en usko lukijan saavan siitä kovinkaan paljon irti.


Jim Wight: The Real James Herriot - The Authorized Biography (Michael Joseph 1999, pokkariversio Penguin Books 2000)

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Täytyy tunnustaa, etten edes tiennyt, kuka Stephen Fry on, ennen kuin luin kehuvan arvostelun hänen edellisestä suomennetusta kirjastaan Koppavasta klopista (2012). Se olikin verrattoman hauska kirja - tai sitten olin vain pari vuotta sitten nykyistä alttiimpi kaikelle huvittavalle. Tartuin siis Fryn aikakirjoihin ainoastaan siitä syystä, että edellinen kirja oli ollut niin hilpeä - edelleen onnellisen tietämättömänä, mistä tämä Stephen Fry oikeastaan on tunnettu.

Kirja jatkaa Fryn elämäntarinaa siitä, mihin Koppava kloppi sen jätti. Fry on selvinnyt hankalista teinivuosistaan, päässyt opiskelemaan Cambridgen yliopistoon ja löytänyt kutsumuksensa opettajantyöstä sellaisissa yksityisissä sisäoppilaitoksissa, joita hän on itsekin käynyt. (Yksi kouluista sijaitsi Thirsk-nimisessä kaupungissa Yorkshiressä. Se saattaa soittaa jotain kelloja kirjain ystävän mielessä.) Yliopistossa hän päätyy aika lailla sattumalta teatteripiireihin, ja vähitellen näytteleminen muuttuu harrastuksesta ammatiksi. Se tuo myös rahaa ja Fryn salaa kaipaamaa kuuluisuutta.

Fryn elämä on siis kirjan kuvaamana ajanjaksona paljon paremmalla tolalla kuin edellisessä kirjassa, mutta Fryn tarinointi ei naurattanut yhtään samalla tavalla kuin siinä. Ehkä muistelmista saisi enemmän irti, jos tuntisi jo ennestään henkilöt ja teokset. Niihin perehtymättömälle lukijalle "aikakirjat" jäävät luetteloksi Fryn ja kumppaneiden teoista.

On kirjassa silti kiinnostaviakin asioita. Fryn elämän perustava kokemus vaikuttaisi olleen ristiriita itseinhon ja kehnon minäkuvan ja muiden näkemän itsevarmuuden ja snobismin välillä. Ahmin myös Cambridgen vuosista kertovat sivut. Keskiajalla perustetun huippuyliopiston perinteet ovat aivan erilaisia kuin täällä Suomessa, mutta aina ja kaikkialla opiskelijat ovat istuneet filosofoimassa, kunnes päivä koittaa taivahalla. Minullekin opiskeluvuodet ovat olleet elämän onnellisinta ja antoisinta aikaa. Yliopistomaailman lisäksi lukija saa piipahtaa lontoolaisilla herrakerhoilla, joita siis on ihan oikeasti edelleen olemassa!

Suosittelen kirjaa Fryn ja brittikomiikan ystäville. Muille en ehkä niinkään


Stephen Fry: Fryn aikakirjat - muistelma (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: The Fry Cronicles 2010

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Hyvää ja huonoa hömppää

Olen haukkunut blogissa niin Kaari Utrion kuin Cathy Kellynkin. Taisinpa samalla luvata, että jatkoa seuraa. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään tiettyjä romaaneja vaan naisille suunnattua viihdekirjallisuutta, chick litiä, hömppää. Harlekiinikirjallisuuskaan ei ole järin kaukana lajista. Hömppääkin on hyvää ja huonoa. Elisabeth Noble saa edustaa hyvää hömppää ja Nora Roberts huonoa. Onhan niitä toki muitakin, kummassakin sarjassa.

Joku saattaisi hyvällä syyllä kysyä, mitä väliä. Tarvitseeko viihdekirjallisuuden olla hyvää, jotta se viihdyttäisi? Totta kai joskus on mukava vain nollata päätä niin sanotusti helpon kirjallisuuden parissa. Siihen hyvä hömppä on omiaan. Huono hömppä ei rentouta, koska se raivostuttaa. Samalla se on omiaan rakentamaan sekä stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista että epärealistisia kuvitelmia parisuhteesta.

Viihdekirjallisuuteen kuuluu tietty ennalta-arvattavuus. On tietenkin makuasia, onko se osa rentouttavaa lukukokemusta. Osa hömppäromaaneista noudattaa kaavaa turhankin tarkasti; yksi heistä on mainittu Nora Roberts, jonka kirjoista joka ainoassa lukemassani on täsmälleen sama juoni.

Alussa on noin kolmekymppinen Täydellinen Nainen ja vastaava Täydellinen Mies. Päähenkilöt ovat kauniita, kovaa ruumiskuria harjoittavia eli hoikkia ja treenattuja. Lisäksi he menestyvät yhteiskunnassa, yleensä yrittäjinä. Kuten Elisabeth Noble romaanihenkilönsä ajatuksin kritisoi, he ansaitsevat onnensa olemalla ulkoisesti moitteettomia. Elämän sattumuksissa nainen ja mies tutustuvat, mutta pystyvät jonkin aikaa pysymään poissa toistensa sylistä, vaikka Eläimellinen Himo ajaakin heitä yhteen. Yleensä he vieläpä inhoavat toisiaan. Sitten seuraa muutamia yksityiskohtaisesti kuvattuja seksikohtauksia - luultavasti monet lukevat Robertsia juuri niiden takia - joiden myötä henkilöt huomaavat jopa pitävänsä toisistaan. Sitten tapahtuu jotain kauheaa ja rakastavaiset joutuvat erilleen. Lopussa he kuitenkin kihlautuvat ja epäilemättä elävät elämänsä onnellisina loppuun asti (kahden lapsen, farmariauton ja kultaisen noutajan kera).

Naispäähenkilöt ovat ehkä omiaan aiheuttamaan ulkonäkökomplekseja, mutta miespäähenkilöt ne vasta ahdistavia ovatkin. He tietävät ehdottomasti paremmin kuin nainen itse, mitä nainen todellisuudessa haluaa. Ja saavat tahtonsa läpi naisen vastustuksesta huolimatta. Kannattaisi varmaankin juosta pakoon, ennen kuin tulee ongelmia.

Jos miehet kuvataan Robertsin kirjoissa himon vallassa toimiviksi alfauroksiksi, eipä naishahmoissakaan ole juuri vaihtelua. Vaikka naiset ovat yleensä menestyviä yrittäjiä, heidänkin naiseutensa määrittyy ulkonäön kautta. Yhdessä kirjassa päähenkilö oli sentään matemaattisesti lahjakas. Ja mitä Roberts hänestä tekikään! Kirjanpitäjän! Sekö on korkein päämäärä, jonka lahjakas nainen voi saavuttaa? Kun mielikuvitusmaailmassa ei kuitenkaan ole lasikattoja, eikö tästä naisesta olisi voinut tulla vaikka matematiikan professori?

Näennäisesti Robertsin naiset ovat vahvoja ja menestyviä. Taustalla vaanivat kuitenkin hyvin perinteiset sukupuoliroolit. Mikä siinä onkin, että mitä pornompia kohtauksia viihdekirjassa on, sitä varmemmin siinä lopulta päädytään ydinperhearvoihin? Lopulta kaikkien naisten päämäärä on avioliitto ja äitiys. Ehkä sillä ostetaan oikeutus hetkelliselle hurjastelulle. En minä kirjoihin sitä kiintiöhomoa kaipaa, mutta hitunen moniarvoisuutta tai roolien kyseenalaistamista ei tekisi yhtään pahaa.

Kuten jo tuossa aiemmin kävi ilmi, Elisabeth Noble kritisoi hömppägenren kliseitä aivan tietoisesti. Hänen kirjoissaan on myös yllättäviä juonenkäänteitä, joten niitä ei kannata lukea, jos haluat tietää jo alussa, miten tarina päättyy. Noblen henkilöhahmot ovat myös arkisen uskottavia, sympaattisia. Silti kirjat eivät ole hiukkaakaan tylsiä, vaan niihin on helppo eläytyä, koska kuka tahansa saattaa joutua samanlaisten valintojen eteen. Noblen kirjoissa naiset saattavat myös valita väärin. Sekin on inhimillistä. Varsinkin kahdessa uusimmassa Noble on edennyt aika kauas geneerisestä naishömpästä.

Nykyään hömpän lukeminen on jo kaiketi täysin sosiaalisesti hyväksyttävää, joten vaatikaamme julkisesti myös laatuhömppää.