Kaari Utrio: Seuraneiti

Kaari Utrio: Seuraneiti (Amanita 2013)

Mitä tehdä viihderomaanilla, joka ei viihdytä? Tai historiallisella romaanilla, joka kuvaa historiaa kovin valikoiden? Sellaisia ovat olleet Kaari Utrion kolme viimeistä romaania. Ideat taitavat olla lopussa, mutta tasaisin välein on pukattava kirja joulumarkkinoille. Kovin samanlainen on tilanne kuin Cathy Kellyllä. Tätä samaa viihderomaanin rappiota siis.

Historiallista romaania paremmin Kaari Utrion romaanien epiteetiksi sopisi anakronistinen romaani. Eihän näissä viimeisissä ole ollut mitään muuta jujua kuin se, että tiputetaan 1800-luvun maailmaan pari nykyihmistä, joiden arvomaailma on tietenkin kovasti ristiriidassa näennäisten aikalaistensa kanssa. Päähenkilöillä on oikeat nykyaikaiset arvot, 1800-luvun ihmisillä väärät. Pahikset ovat aatelisia, hyvikset nousevaa porvaristoa käytännöllisine ajatuksineen. Se aiheuttaa toki koko joukon hauskoja - mutta historiallisesti epäuskottavia - kommelluksia, joiden päätteeksi hyvikset saavat toisensa ja pahiksille käy huonosti. Vastapainoksi voisi suositella vaikkapa historioitsija Johanna Ilmikunnaksen tutkimuksia 1700-luvun ruotsalaisen aateliston arvomaailmasta. Ainakin hänen väitöskirjansa vaikutti melkeinpä vastalauseelta juuri Kaari Utrion romaanien sisältöä kohtaan.

Tietenkin porvarit olivat äärimmäisen hyödyllisiä niin sanotun edistyksen kannalta. Emme olisi tässä ilman heitä. En silti voi olla yhtymättä romaanin pahisten kritiikkiin - millaisia tylsimyksiä he ovatkaan! Ja millaisia häirikköjä aikakauden valtavirrasta tyyten poikkeavine arvoineen!

Anakronistisen arvomaailman lisäksi viimeisimmissä Kaari Utrion romaaneissa on ihmetyttänyt Venäjän vallan ajan kritiikitön ihailu. Herää kysymys, onko nyt taustalla suorastaan jonkinlainen poliittinen agenda, jollaiset eivät varsinaisesti ole olleet kirjailijalle aiemminkaan vieraita. Kaari Utrio ilmoittaa romaanihenkilöidensä suulla, miten kauheaa aika Ruotsin valtakunnan osana oli ja kuinka hyviksi kaikki asiat muuttuivat, kun itäiset maakunnat siirtyivät Venäjän alaisuuteen. Mitään Suomeahan ei tietenkään tuohon aikaan ollut, vaan kysyntä synnyttää tarjontaa ja suomalaisuus keksittiin pian poliittisen tilanteen muututtua.

Ruotsin valtakunnan esittäminen yhtenä taantumuksen pesäkkeenä miellyttää varmasti pakkoruotsin vastustajia. Silti kannattaisi muistaa, että suomalaisten Ruotsin historian tuntemus loppuu valitettavasti vuoteen 1809. Ei tiedetä, mitä tapahtui Suomen sodan jälkeen. On totta, että 1800-luvulla Suomen alueella saatiin tehtyä monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, joista tuli itsenäisen Suomen perusta. Toisaalta on totta, että Suomi oli 1800-luvulla Euroopan takapajula, kun taas Ruotsissa ryhdyttiin vuoden 1809 vallankumouksen jälkeen rakentamaan kansalaisyhteiskunnan perusteita. Kaikki uudistukset tapahtuivat Ruotsissa ja muun muassa Ruotsiin personaaliunionin kautta liitetyssä Norjassa paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Erot muun muassa poliittisessa päätöksenteossa ja ylipäätään hallitsijoiden ja kansalaisten suhteessa näkyvät vieläkin. Iso osa suomalaisesta kulttuurista elää vieläkin henkisesti tsaarin aikaa, ja siirtyminen moderniin kansalaisyhteiskuntaan käy kangerrellen.

Voidaan tietenkin hyvällä syyllä kysyä, olisi Ruotsi alkanut modernisoitua ilman Suomen menettämisen järkytystä. Toisaalta Länsi-Euroopassa tapahtui muutenkin, eikä muutoksen pyörteiden ulkopuolelle olisi ollut mahdollista jättäytyä pysyvästi. Olisiko Suomi itsenäistynyt myöhemmin? Ainakin siitä olisi tullut aivan erilainen valtio.

Mutta viihdettähän tämä on. Mitä väliä siis? Kyllä minulle vain on. Myös romaanien epäuskottavuus saa verenpaineen nousemaan punaiselle.

Joissakin Kaari Utrion vanhemmissa romaaneissa oli rakkauskuvion ja aateliston pilkkaamisen lisäksi hauska ja vetävä juoni. Siksi romaanit viihdyttivät tietystä epä-älyllisyydestä huolimatta. Sen sijaan Seuraneiti on pelkästään tylsä. En suosittele sitä oikeastaan kellekään, paitsi ehkä jollekin pakkoruotsia vastustavalle uusnationalistille uskonvahvistukseksi.