Musta hevonen - Ydinvoima ja ilmastonmuutos

Jatkan tunteita herättävien aiheiden parissa. Tosin tällä kertaa asiassa - ydinvoimassa ja ilmastonmuutoksessa - ei ole mielestäni mitään epäselvää. Sanoisinpa jopa, että kirjoittajat pyrkivät ymmärtämään vastapuolta enemmänkin kuin mihin minulla yksityishenkilönä riittää kärsivällisyyttä. Siispä tämä kirjoitus lienee sävyltään kärkevämpi kuin itse kirja.

Asialla ovat jälleen herrat Partanen ja Korhonen, joiden taannoista ydinvoimapamflettia yritin kohtalaisella menestyksellä puffata tässäkin blogissa. (Tämä vähäpätöinen tekstinpätkä on edelleen yksi Kirjavuoren luetuimmista julkaisuista.)

Nyt pamfletista on siis kasvanut täysiverinen tietokirja, jossa kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi koko joukon väitteitä ja vastaväitteitä ydinvoiman roolista ilmastonmuutoksen torjunnassa. Kirjassa käsitellään niin muiden teknologioiden rajoitukset kuin huolet ydinvoiman riskeistä. Muun muassa Tsernobylin ja Fukushiman onnettomuuksien syyt ja seuraukset huomioidaan. Lopputulos on selkeä: vaikka ydinvoimaan liittyy ongelmia, kuten kaikkeen muuhunkin energiantuotantoon, ilman sen tarjoamaa luotettavaa puhdasta energiaa ilmastonmuutosta on erittäin vaikea hillitä - etenkään demokraattisessa yhteiskunnissa, joissa kansa ryntää kaduille jo paljon pienemmistä elintason notkahduksista kuin mitä vaadittaisiin pelkästään uusiutuvilla toimivassa maailmassa. On myös otettava huomioon, etteivät kehittyvät maat suostu katselemaan loputtomasti sivusta länsimaiden fossiilisella energialla rakennettua hyvinvointia. Kuinka paljon meillä on varaa moralisoida niitä, ja onko meidän moralisoinnillamme ylipäätään mitään merkitystä?

Yleisesti ottaen mielestäni energiakeskustelun ongelma on keskustelijoiden haluttomuus hyväksyä tosiasioita. Energiaa voidaan tuottaa ainoastaan luonnonlakien puitteissa, ja tuotannon ilmastovaikutuksetkin ovat varsin yksiselitteisiä. Luonnonlakeihin verrattavana tosiasiana voidaan pitää myös sitä, ettei ilmastonmuutos tule koskaan kiinnostamaan riittävän isoa osaa ihmisistä, jotta pelkkä parannuksenteko, kapitalismin hylkääminen, uudenlaisen elämäntavan omaksuminen tai muu ideologisesti oikeaoppinen toiminta riittäisi leikkaamaan ilmakehään päätyvien kaasujen määrää. Niinpä edelleen Saksan energiapolitiikkaa ihaillaan kirkasotsaisesti, vaikka sen tulosten pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Sen sijaan todella sähköntuotantonsa puhdistaneista Ruotsista ja Ranskasta tai Ontarion osavaltiosta vaietaan hienotunteisesti. Energiapolitiikasta on tulllut ennen kaikkea identiteettikysymys, eikä pitäisi olla yllätys, etteivät identiteettipohdiskelut riitä puhdistamaan ilmakehää.

Toinen ongelma, joka epäilemättä pohjautuu tälle ensimmäiselle ongelmalle, on keskittyminen esimerkiksi ydinvoiman haittavaikutuksiin ilman, että niitä suhteutetaan vaihtoehtoihin. Tähän puutteeseen Musta hevonen iskee ansiokkaasti. Säteilyä mitataan sellaisilla pelottavilla yksiköillä kuin becquerelleillä ja sieverteillä, mutta kuinka paljon on paljon ja mihin verrattuna? Uraanikaivosten haitallisuudesta on kuullut jokainen, mutta muistetaanko samalla mainita, että myös aurinko- ja tuulivoimaloita varten täytyy kaivaa maametalleja, jotka jättävät jälkeensä myrkyllisiä ja radioaktiivisia jäteliemiä? Ydinvoimaa pidetään sinänsä ikävien onnettomuuksien vuoksi poikkeuksellisen vaarallisena tapana tuottaa energiaa, vaikka vaikka itse asiassa tuotetun energian nähden se on aiheuttanut kaikista energiantuotantomuodoista vähiten kuolonuhreja. Pelkästään hiilenpolton hiukkaspäästöihin kuolee Euroopassa vuoden aikana tuplasti enemmän ihmisiä kuin kaikkissa rauhanomaisten ydinlaitosten onnettomuuksissa koko niiden historian aikana. Tosin kirjoittajat huomauttavat, että ydinvoiman (ja vesivoiman) riskit poikkeavat mainituista hiukkaspäästöistä, koska ne eivät vain murra yksittäisiä ihmisiä sieltä täältä vaan pahimmillaan mullistavat koko yhteisön elämän evakuointeineen. Ydinvoimapelkoa on siis myös pakko ymmärtää.

Olen "harrastanut" ilmastonmuutosta niin monta vuotta, ettei Mustassa hevosessa ole varsinaisesti mitään uutta. Hiukan mietin, miten osa kirjan argumentaatiosta mahtaa avautua sellaiselle lukijalle, jolla ei juuri ole pohjatietoa ilmastonmuutoksesta tai energiantuotannosta. Kirja olisi saattanut tarvita vielä kierroksen kustannustoimittajan käsittelyä. Parasta ja huonointa kirjassa ovat numerot ja muut yksityiskohdat. Perustelut ovat erittäin vakuuttavia sellaisen ihmisen silmissä, joka tykkää numeroista. Vastaavasti ne saattavat karkoittaa lukijan, jolle numeroiden hahmottaminen on vaikeaa. Tosin kirjoittajat ovat myös pyrkineet havainnollistamaan etenkin ihmisen saamia säteilyannoksia kehittämällä uuden yksikön, pispalan. Se vastaa vuoden asumista runsaasta luonnon taustasäteilystä tunnetussa Pispalan kaupunginosassa Tampereella. Esimerkiksi vuonna 1992 Pripyatissa säteili peräti 0,7 pispalan verran.

Musta hevonen on toistaiseksi paras puheenvuoro aiheesta suomen kielellä. Siksi se kannattaa lukea, vaikka se vaatisi hieman enemmän keskittymistä kuin esimerkiksi helppolukuinen Uhkapeli ilmastolla -pamfletti.

Vaikka olen vahvasti ydinvoiman kannalla, ei se tietenkään yksinään riitä ratkaisemaan ilmasto-ongelmaa, vaan meille jää aivan tarpeeksi käyttöä kaikille muillekin keinoille, kuten tuuli- ja aurinkovoimalle sekä elämäntapamuutoksille. Ydinvoiman puolestapuhujia syytetään usein ydinteollisuuden "lobbyksi", mutta kyllä me olemme ihan samanlaisia maailman tilasta huolestuneita kansalaisia kuin niin sanottu vastapuolikin.


Lisätietoa:

Rauli Partanen ja Leo Stranius keskustelivat kirjasta Huomenta Suomessa
Leon blogikirjoitus
Raulin blogi
Jannen blogi
Erinomainen ilmasto- ja energiablogi Gaia
Suomen Ekomodernistit ry


Rauli Partanen & Janne M. Korhonen: Musta hevonen - Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos 2016)

Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät

On monia tieteenaloja, joiden tutkimusta harrastajien havainnot vievät oikeasti eteenpäin - esimerkiksi tähtitiede tai lintutiede. On kuitenkin harvinaista, että harrastelija pystyisi kumoamaan kokonaan ammattitutkijoiden vakiintuneet teoriat. Todennäköisyydet eivät ole hänen puolellaan. Monipuolisena scifi- ja tietokirjailijana tunnettu Risto Isomäki on silti päättänyt yrittää. Uusimmassa kirjassaan hän kyseenalaistaa vallitsevan käsityksen Salpausselkien synnystä ja tarjoaa tilalle omaa teoriaansa, jolla hän näkee olevan merkitystä myös nykyajan ja lähitulevaisuuden kannalta.

Koulukirjojen mukaan Etelä-Suomen halki kulkevat poikkiharjut, Salpausselät, syntyivät viimeisimmän jääkauden sulamisvaiheen seisahtuessa pariin otteeseen. Kun jäätikönreuna jämähti paikalleen ilmaston väliaikaisesti kylmetessä, sulamisvedet kasasivat tuohon kohtaan suuren määrän irtainta ainesta. Isomäen mielestä asia on päinvastoin: hänen mukaansa Salpausselät syntyivät kiihkeimmän sulamisvaiheen aikana ja ilmaston kylmeneminen oli seurausta mannerjäätikön oletettua nopeammasta ja dramaattisemmasta sulamisesta. En rupea referoimaan Isomäen teoriaa tämän tarkemmin vaan jätän vähän jännitystä mahdolliselle lukijalle.

Koulukirjoissa on toki paljonkin väärää tai vanhentunutta tietoa aiheesta riippumatta, mutta se vähä, mitä ammattigeologit ovat suostuneet Isomäen teoriaa kommentoimaan, on ollut sangen kriittistä. Tiedeyhteisö on paremmin ajan tasalla kuin koulukirjat, joten näiden rinnastus on vähän hassu. Kuten kirjailija itsekin toteaa, teos ei tietenkään ole mikään tieteellinen julkaisu vaan lähinnä keskustelunavaus.

Itse olen tietenkin yhtä harrastelija kuin Isomäkikin, eikä ymmärrykseni geologiasta tai jäätikkötutkimuksesta riitä siihen, että voisin tehdä oikeasti kriittisiä huomioita sen enempää hänen kirjastaan kuin tieteen vallitsevasta käsityksestäkään. Yritetään silti. Vaikka Isomäki kuvaa kirjassaan kiinnostavia havaintoja, hänen "ajatuskokeensa" eivät aivan riitä vakuuttamaan minua. Yksi syy on Isomäen kirjoitustyyli: hän esittelee ensin kokoelman havaintoja ja tarjoaa vasta sen jälkeen niille selityksen. Välillä oli vaikea pysyä kärryillä. Olisin myös kaivannut teokseen jonkinlaisia lähdeviitteitä. Onko Isomäellä esittää oikeasti mitään todisteita sen lisäksi, että hänen mielestään jotkut paikat näyttävät samankaltaisilta tai että kotipihan kalliosta löytyy jälkiä, jotka sopisivat teoriaan? Varsinkin kun geologian tuntemukseni on puutteellista, en saanut selvää, mitkä kirjan väitteistä perustuivat Isomäen omiin havaintoihin ja päätelmiin ja mitkä taas kirjallisuusluettelossa mainittuihin tutkimuksiin tai yleisesti tiedossa oleviin tosiasioihin. Hiukan mielikuvituksellisilta jotkut selitykset tuntuvat.

Välillä Isomäki ilmoittaa myös ikään kuin tosiasioina sellaisia asioita, joista minunkin tietämykseni perusteella voi sanoa, ettei se nyt aivan noin mene. Retkeilyn harrastajan silmään tökkäsi erityisesti väite, että jäätiköiden sulamisjokien vesi olisi "kuin virtaavaa kristallia" eikä siis kuljeta merkittävää määriä sedimenttiä. Ei ole kristallia - ainakin Kölivuoristossa se on maitomaisen sameaa, jopa astiassa. Varsinaisten mannerjäätiköiden vesistä minulla ei tietysti ole kokemusta.

Sulamisvettä jäätiköltä, kuva kirjoittajan.

En tosin tiedä, onko tälläkään asialla kovin suurta merkitystä, lähinnä yritän tässä takertua asioihin, joista voin väittää tajuavani jotakin. Toinen sellainen ristiriitaisuus liittyy tutkimukseen, jonka mukaan jäätikön suuri massa vetää painovoimallaan ympäröivää merivettä puoleensa, jolloin jään sulaminen saattaa jopa laskea merenpintaa jäätikön lähellä. Tämä esitetään uutena ja mullistavana tutkimustuloksena, mutta itsekin ihan harrastelijana olen lukenut asiasta jo vuosia sitten jäätiköitymisiä käsittelevistä yleistajuisista tietokirjoista. Jään massan vaikutukset merenpintaan lienevät siis myös tutkijoiden tiedossa. Jätän lukijan oman arvion varaan, onko esimerkiksi näillä asioilla mitään vaikutusta teorioiden uskottavuuteen. Kirjan lukemisen jälkeenkään en ole itse siitä aivan varma.

Vaikka suhtaudun toistaiseksi varsin skeptisesti Isomäen selityksiin, arvostan kuitenkin hänen intoaan ja kiinnostustaan mitä erilaisempia asioita kohtaan. Villejä teorioita esittäville pellepelottomille täytyy olla tilaa. Toivottavasti edes joku tiedeyhteisöstä lähtee keskustelemaan tämän kirjan väitteiden kanssa. Tiedän myös, että Isomäen kirjoitukset innostavat monia suojelemaan maapalloa muun muassa kohtalokkaalta ilmastonmuutokselta, joka nousee toki esiin tässäkin teoksessa. Järkeily menee nimittäin jokseenkin niin, että jos mannerjäätikkö on voinut romahtaa dramaattisesti menneisyydessä, niin voi käydä tulevaisuudessakin ja siinä saattaa käydä huonosti. Sitten riennetäänkin jo vauhdilla pohtimaan tulevaisuuden maatalouden näkymiä ja ilmastonmuokkauksen mahdollisuuksia. Voi toki olla, että näidenkin sinänsä erittäin ajankohtaisten ja aiheellisten ajatusten julkituomiseen olisi parempi tapa. Isomäen teksti osoittaa parhaimmillaan hurjaa hengen lentoa, huonoimmillaan taas faktat eivät vaikuttaisi olevan edes sinnepäin. Jonkinmoisesta sekavuudestaan huolimatta tämä oli kuitenkin mielestäni hauska kirja lukea näin joululomalla. Ehkä seuraavaksi saataisiin myös ammattitutkijoiden kirjoittama yleistajuinen teos aiheesta?


Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät (Into 2015)

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin romaani tarttuu kovasti ajankohtaisiin teemoihin, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat parikymmentä vuotta tästä ajasta eteenpäin. Maailma horjuu ilmastokatastrofin partaalla, arabimaiden sisällissodat ovat kestäneet vuosikausia, eletään terrorismin pelossa ja pakolaislaumat kiertävät pitkin Eurooppaa. Kuulostaa siis varsin tältä päivältä. Kun aika loppuu kuvaa maailmaa, jossa jankataan edelleen samoista asioista kuin nykyään. Mitä valtioiden pitäisi tehdä ilmastokatastrofin jarruttamiseksi? Mikä saa periaatteessa aivan fiksut nuoret ihmiset tappamaan tuntemattomia?

En hämmästyisi ollenkaan, vaikka ilmastoasia ei olisi edennyt 20 vuodessa. Onhan samoista asioista puhuttu nytkin monta vuosikymmentä ilman merkittäviä edistysaskelia. Mielestäni romaanin kovaama tulevaisuus vaikuttaa itse asiassa varsin optimistiselta. Järjestäytyneitä yhteiskuntia on sentään vielä olemassa, ja jäätön pohjoisnapakin on aivan uusi asia. Selvästi osa ihmisistä ainakin rikkaissa maissa pystyy edelleen uskottelemaan itselleen, ettei mitään hätää ole. Tulevaisuuden yliopistokin vaikuttaa inhimillisemmältä paikalta kuin tämä nykyinen: luennoitsijoilla on aikaa keskustella opiskelijoiden kanssa hallinnoinnin ja rahoituksen hakemisen asemesta. Ehkä tieteen rahoitus on lopultakin saatu kestävälle pohjalle?

Romaanin päähenkilö on ilmastoasiantuntija Laura Anttila, joka luennoinnin lisäksi lobbaa päättäjiä ympäristöasioissa. Hänen mielestään ilmastonmuutos on ennen kaikkea moraalinen kysymys. Myös hänen puolisonsa on kokoaikainen maailmanparantaja, ja lapset ovat saaneet rautaisannoksen ympäristöajattelua jo lapsina. Tytär Aava on paennut lääkäriksi Somaliaan. Ympäristön ja eläinten kohtalo järkyttää erityisesti herkkää Aslakia, joka päättää lopulta ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Päätöksellä on raskaat seuraukset perheelle, joka on muutenkin pelännyt vuosikaudet kuopuksen puolesta.

Melkeinpä mielenkiintoisin henkilö on somalialainen vartija Bahdoon, jonka parhaasta ystävästä on tullut ääri-islamilainen terroristi. Itsemurhaiskussa kuollut nuorukainen ei ole kovin erilainen hahmo kuin suomalainen Aslak.

Kirjan henkilöt joutuvatkin asemastaan riippumatta kysymään, voiko pahuutta perustella sillä, että estetään vielä suurempaa pahaa tapahtumasta. Äärimmäisiin keinoihin tarttumista on helppo ymmärtää tilanteessa, jossa viralliset päätöksentekoprosessit eivät ole johtaneet mihinkään. Muistan keskustelleeni jo Jokelan kouluammuskelun jälkeen ystäväni kanssa siitä, että onhan ampujalla pointtinsa. Ei tällainen ihmiskunta ansaitse kovin paljon rakkautta osakseen. Tasapainoinen ihminen tosin ymmärtää, että vaikka ihmiset olisivatkin kollektiivisesti syyllisiä, ympäristön asia ei etene yhtään sillä, että surmataan muutamia kymmeniä tai satoja satunnaisesti valittuja ihmisiä.

Globaalin katastrofin lisäksi kirjassa onkin kyse yksittäisen ihmisen katastrofista. Mitä tehdä, kun maailman katsominen silmästä silmään käy kohtuuttomaksi taakaksi? Varsinkin kun sen joutuu kantamaan yksin toveripiirin sulkiessa herkän ihmisen ulkopuolelle. Kirjaa lukiessa tulee mieleen ajatus, että masentuneet näkevät maailman realistisesti ja niin sanotut terveet elävät jonkinlaisen positiivisuusharhan vallassa.

Toivo on romaanin keskeisiä teemoja. Miten pystyä elämään maailmassa, jossa toive paremmasta hupenee yhtä nopeasti kuin luonnonvarat. Jossakin Marek Hlaskon romaanissa henkilö sanoo toiselle, että hyvä kun itket, se osoittaa, että toivot vielä jotakin. Vai pitäisikö itkemisen sijaan keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä hyviä ja kauniita? Olen aina rakastanut tuntureita, mutta nykyään lumisen tunturinrinteen katselemisesta entistäkin liikuttavampaa tekee ajatus siitä, että todennäköisesti näen vielä sellaisenkin ajan, kun sellaista ei ole enää olemassa.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY 2015)

Uhkapeli ilmastolla - vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden?

Kun tulevat sukupolvet kysyvät, kenen vika ilmastonmuutos on, istuvatko syytettyjen penkillä myös luonnonsuojelijat? Onko ydinvoiman vastustaminen ympäristöliikkeen pahin virhe? Tällaisia kysymyksiä voi herätä upouutta Uhkapeli ilmastolla -pamflettia lukiessa. Kirjoittajat perustelevat vakuuttavasti, että ilman ydinvoimaa taistelu tuhoisaa ilmastonmuutosta vastaan on hävitty, koska yhtä tehokasta ja luotettavaa hiiletöntä energianlähdettä ei ole olemassa. Ydinvoiman vastustus perustuu pelkoa herättäviin mielikuviin ydinvoimalaonnettomuuksista, mutta todellisuudessa ydinvoima on paljon turvallisempi energianlähde kuin yleensä luullaan, kirjoittajat vakuuttavat.

Tämä ei ole mikään objektiivinen blogikirjoitus vaan mainos (josta ei tosin ole maksettu mitään). Toivoisin, että mahdollisimman moni maailman tulevaisuudesta kiinnostunut lukisi tämän pikkukirjan. Sen voi tilata kirjaprojektin kotisivuilta, missä on myös lisätietoa ja lista kirjan sisältämistä virheistä.

Janne M. Korhonen & Rauli Partanen: Uhkapeli ilmastolla - vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden? (2015, omakustanne)