Kjell Westö: Rennot suosikit

Olenpas nyt rämpinyt monen kirjan verran miehenä elämisen rankkuudessa. Syksyn teema? Joka tapauksessa kirjastosta tarttui mukaan reilun kymmenen vuoden takainen kokoelma Kjell Westön novelleja, joiden parissa vierähti ilta jos toinenkin, sillä aivan keveimmästä päästä ne eivät olleet. Kabana (1989) jäi lopulta kokonaan kesken, kun en vain saanut sitä mistään päästä kiinni. Samoin kävi Erotuomarille (1997/2004), joka alkoi toistaa jo liian tutuksi tulleita teemoja.

Kuten Westön romaanitkin, nämä novellit kuvaavat suomenruotsalaisten miesten epäonnistumista, alemmuudentunnetta, ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä verrattuna muihin miehiin tai vanhempien odotuksiin. Novellien tyypillinen päähenkilö on keski-ikään ehtinyt mies, jonka elämä tuntuu valuvan sormien läpi. Opiskelut ovat jääneet muiden puuhien vuoksi, mutta eipä niissäkään ole suurta menestystä tullut. Muut porskuttavat ohi oikealta ja vasemmalta. Päähenkilöt ovat herkkiä ja epävarmoja, eivätkä he pärjää nykyajan kovassa maailmassa menestyville hahmoille, joista tyypillinen esimerkki on Merkitty-novellin uraohjus Jevgeni Hjort. He ovat eräänlaisia väliinputoajia, jotka eivät mahdu menestyvän suomenruotsalaisen stereotypiaan mutta ovat myös suomenkielisten joukossa koko ajan vaarassa saada turpiinsa väärän äidinkielen vuoksi. Ehkä kieliryhmään kohdistetut odotukset pärjäämisestä tekevät epäonnistumisesta vieläkin katkerampaa? Joka tapauksessa vastaavat ongelmat eivät vaivaa novellien naisia, jotka ovatkin enimmäkseen sivuhenkilöitä miesten ja poikien maailmassa.

Westö on kaikessa tuotannossaan asettunut syrjittyjen ja epäonnistuneiden puolelle. Epätäydellisyys tekee ihmisistä todellisia, kuten Kolmion yksi päähenkilöistä lopulta ymmärtää.

Jokainen "tahraton" ihminen unohti sisaren tai veljen likaan, pakotti toisen ihmisen vetämään keuhkot täyteen oman elämänsä paskaista ilmaa. 

Yhtäkkiä Hannes rakasti Ikaa ja Rikkiä; he olivat ihmisiä eivätkä mitään kylmiä pyhimyksiä.

Totta kai he olivat naurettavia, kaikki kolme.

Mutta he eivät kieltäneet itseään.   

Ylevää. Tarpeeksi monen tarinan jälkeen päähenkilöiden toistuva surkeudessa rypeminen alkoi kuitenkin ärsyttää melkeinpä epäoikeudenmukaisesti. Olisi tehnyt mieli tarttua kiinni ja vähän ravistella. Ei se noin vaikeaa voi olla.

Suosikkini kokoelmasta ovat edellä siteerattu Kolmio, jossa kolmen ihmisen elämä putoaa jengoiltaan yhden harkitsemattoman teon vuoksi, sekä lähiöpoikien väkivaltakulttuurista kertova Melba, Mallinen ja minä. Ne kertovat hyvin arkisista ihmisistä, mutta tarinoissa on imua.

Myös Suketus näkyy kirjoittaneen kokoelmasta.


Kjell Westö: Rennot suosikit - Kertomuksia 1989-2004 (Otava 2004)
Suom. Jaana Koistinen ja Katriina Savolainen

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Tämä on taas niitä kirjoja, joita tuskin olisin lukenut ilman kirjablogeja. Sain nimittäin innoitukseni Marjatan ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Kun lopulta luin kirjan, kävi myös hyvin ilmi, että jokainen tulkitsee lukemaansa aivan omalla tavallaan.

Olen Marjatan kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että tämän pikkuisen novellikokoelman keskeinen ajatus tulee ilmi jo esipuheessa: vain ohut jää erottaa periaatteessa kenet tahansa mitä karmeimmista rikoksista. Samaa todistaa myös psykiatri Hannu Lauerma äskeisessä haastattelussa. Pahan tekeminen ei ole vain joidenkin ihmisten, toisten, ominaisuus.

Kirja sisältää siis 11 novellia, jotka kertovat erilaisista rikoksista. Kertoja on asianajaja. Hänen hahmonsa liittyy tosin tarinoihin monesti vasta varsin myöhäisessä vaiheessa ja jää varsin persoonattomaksi. Ovelasti totuus jää lukijallekin joissakin tarinoissa yhtä hämäräksi kuin se jää asianajajalle.

Ainakin minulle tulee tästä asetelmasta mieleen Jens Lapidus, joka myös on julkaissut asianajajan näkökulmasta novellikokoelman rikoksista ja rikollisista. Sen antama kuva rikoksen maailmasta on tosin hätkähdyttävän erilainen kuin Ferdinand von Schirachin, jota pidän ehdottomasti parempana kirjailijana. Kyllähän Lapiduskin jossain määrin pohtii syrjäytymisen ja rikosten taustoja, mutta hänen kerrontansa on viihteellisempää kuin von Schirachin, jonka tarinoissa olosuhteiden ja muiden selitysten pohdinta nousee melkeinpä tärkeämmiksi kuin itse teot. Sekä lukija että oikeusprosesseihin osallistuvat novellihenkilöt tuntevat myötätuntoa pahantekijää kohtaan, kun saavat kuulla, mitä hän on elämässään kokenut.

Mitä nämä olosuhteet sitten ovat? Tarinat keskittyvät yksilöihin. Toiset on syrjäytetty elämän alusta asti, toiset ovat joutuneet hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta kohtuuttomien vaatimusten tai muun sydämettömyyden kohteiksi. Jotkut ovat vain päästään vialla. Varsinaisesti yhteiskunnallisiksi tarinoita ei voi sanoa, vaikka jonkinlaista epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä on joistakin niistä luettavissa. Jos on siirtolainen eikä ole työlupaa, ei ole juuri mahdollisuuksia työllistää itseään kuin huumekauppiaaksi tai seksityöläiseksi ryhtyminen. Itse asiassa varsinainen yhteiskunta näyttää kuitenkin toimivan taustalla aivan mainiosti. Yhdessä tarinassa kovia kokenut siirtolaisnainen kohtaa rikostapauksen seurauksena ensimmäistä kertaa elämässään oikeusvaltion. Tarina nousee toiveikkuudessaan suosikikseni.

Eivät nämä kuitenkaan mitään mukavia juttuja ole vaan pääasiassa erittäin ahdistavia. Tarinat tuskin yrittävätkään kuvata aivan tavallisia rikoksia. Lampailta kaivetaan silmiä päästä ja antiikkiastian varastaminen johtaa hirmutekoihinn. Silti ainakin minä lukijana koin syvää ahdistusta ihmisten kohtuuttomien taakkojen vuoksi. Miten epäoikeudenmukainen tämä maailma onkaan! Ihan kuin näitä ajatuksia ei olisi ilmassa muutenkin, kun maailman tapahtumat tulevat uniinkin.

Myös Kirjainten virrassa -blogin Hanna on lukenut kirjan.


Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena 2011)
Alkuteos: Verbrechen, suom. Raija Nylander

Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta

Onneks tänne saa tulla kännissä piti olla novellikokoelma. Jos en olisi tiennyt sitä etukäteen, olisin pitänyt kirjaa ilman muuta romaanina. Vaikka teoksen tarinat ovat erillisiä ja toimivat toisistaan riippumatta, ne muodostavat myös yhtenäisen juonellisen kokonaisuuden.

Alaotsikko Tarinoita ammattikoulusta muistuttaa Janne Huilajan muutaman vuoden takaisesta armeija-aiheisesta novellikokoelmasta Epäkelpo aines (2011), josta pidin hyvin paljon. Huilajan teos oli lähinnä mielessä, kun tartuin kirjaan. Ammattikoulu ja armeija ovat yhtä lailla yhteisöjä, joista minulla ei ole kokemusta, ja kaunokirjallisuuden lukeminenhan on aina oiva tapa tutustua ennestään tuntemattomiin elämänalueisiin. Kirja ei kuitenkaan kerro tavallisesta ammattikoululuokasta vaan jo kovaa vauhtia syrjäytyvistä ongelmatapauksista. Ehkä alaotsikkokin johtaa siis hieman harhaan.

Kirjan päähenkilö on ammattikoulun sijaisopettaja Anni, joka opettaa vaille opiskelupaikkaa jääneille tarkoittua ammatinvalintaluokkaa ja kipuilee epäonnistuneessa avioliitossa. Ammatinvalintaluokan oppilaat ovat hyvin ongelmaisia. Osan kotiolot ovat hankalat, toiset käyttävät päihteitä, joillakin on mielenterveysongelmia. On maahanmuuttajanuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kaikesta huokuu näköalattomuus. Koulukin vaikuttaa luovuttaneen. Ammatinvalintaluokka on lähinnä säilytyspaikka. Samaa Annin opettajakollega sanoo koko ammattikoulusta. Uskooko kukaan, että luokan nuoret voisivat päästä eteenpäin elämässään? Jopa luokkatila on umpihomeessa, eikä sekään kiinnosta ketään.

Myös sijaisope Anni on eksyksissä omassa elämässään. Häneltä puuttuu osa pedagogisista opinnoista, joten oikeat opet eivät huoli häntä joukkoonsa. Suhde puolisoon on solmussa, ja Anni etsii rakkautta muiden miesten seurasta. Työpaikan lohduton tunnelmakin masentaa. Anni pääsee lopulta opettamaan ammattinvalintaluokan lisäksi toisessa koulutusohjelmassa, mutta sielläpä vasta onkin "haasteita". Oikeastaan hän haaveilee jatko-opinnoista (hulluja on monenlaisia), mutta jo entiseksi osoittautunut aviomies vaatii häntä tekemään "tuottavaa työtä". Minusta Anni vaikuttaa hyvältä kasvattajalta - hän jaksaa nähdä ihmisen vaikeissakin oppilaissaan.

Novellikokoelmana (tai romaanina) teos ei ole kovin ihmeellinen. Henkilöt ovat sangen yksiulotteisia, varsinkin oppilaat. Enemmän paikallaan kirja on hätähuutona maamme syrjäytyneen nuorison puolesta. Se on masentava tarina kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten elämästä ja koulun voimattomuudesta heidän ongelmiensa edessä.


Minna Finstad ja Sari Salminen: Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta (Nordbooks 2015)

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita (Teos 2011)
Alkuteos: Nachtstücke 1816-1817

Hoffmannin kertomukset ahdistivat niin, että kesken jäi kirja.

Olen aina kysyttäessä ja joskus muutenkin kertonut, etten pidä mistään E.T.A. Hoffmannin jälkeen kirjoitetusta fantasiasta. Käsitys Hoffmannista on perustunut kahteen klassikona pidettyyn romaaniin eli Paholaisen eliksiireihin ja Kultaiseen maljaan, jotka luin abiturienttivuonna ja joista ensin mainitusta etenkin pidin kovasti. Looginen ja järkevä juoni on poroporvarillista hömpötystä, jota kunnon romantikon pitää vastustaa.

Kauhunovellikin on minulle varsin vieras kirjallisuudenlaji. Kuitenkin tuttavapiirissäni suuri osa ihmisistä kuuluu alakulttuureihin, joissa on tapana lukea H.P. Lovecraftia. Kuulun niihin, joiden mielestä Unet noitatalossa on ihanan karmaiseva ja Hulluuden vuorilla taas aivan tylsä kertomus. Oikeastaan Hoffmann kuitenkin ajatteli kirjoittavansa satuja. Onko fantasiakirjallisuudella ja saduilla muuta eroa kuin kirjoittamisajankohta (ennen Sormusten herraa vai sen jälkeen)?

Novaliksen aforismien suomentaja Vesa Oittinen määritteli romantiikan mielenkiinnoksi olemassaolon yöpuolta kohtaan. Hoffmannin kauhujutuista, tai saduissa, miten vain, ihmiset kohtaavat tahtomattaan kummallisia ja pelottavia voimia, jotka saattavat ottaa viattoman ihmisen valtaansa ja jopa lopulta tuhota hänet. Lovecraftin nihilistiseen maailmaan verrattuna Hoffmannin tarinoissa on erityisen ahdistavaa, että niiden pahuuden ja ahdistusten riivaamat päähenkilöt ovat kaikilla mittapuilla erityisen hurskaita ihmisiä. Lovecraftilla on omat mytologiansa, joita muut ovat myöhemmin täydentäneet, kun taas Hoffmannin tarinoiden arvomaailma on vankan kristillinen, vaikka varmasti monien mielestä kaikki kummallisuuden eivät hyvän kristityn ajatusmaailmaan oikein sovi.

Lovecraft rankaisee päähenkilöitään liiallisesta uteliaisuudesta - maailmankaikkeudessa on asioita, joista on parempi olla tietämättä mitään. Ei ole sattumaa, että Miskatonic-yliopiston tutkijatkin polttavat usein näppinsä. Olen vissiin joskus itsekin kuljeskellut julkisilla paikoilla kyseisen yliopiston t-paidassa...

Hoffmannin maailmassakin on synkkiä voimia, joiden olemassaolosta useimmat eivät tiedä mitään, mutta hänen päähenkilönsä ovat syyttömiä tilaansa. Ei ole mitään selitystä, miksi juuri heille käy huonosti. Ainakin minua rationaalisena ihmisenä sellainen pelottaa. Sekä omassa mielessä että maailmassa on asioita, joita ei voi hallita järjellä, jotka saattavat milloin vain pudota synkkänä verhona kaiken hauskan ja valmiiksi suunnitellun päälle. Ei osaakaan iloita asioista, joista pitäisi, lankeaa ahdistuksen synkkään kuiluun, vaikka kaikki olisi aivan hyvin. Pimeyden voimia ei voi paeta vain välttämällä tiettyjen tähtikuvioiden katselua öisin.

Siksi kertomuskokoelma jäikin kesken. Puolenvälin jälkeen se alkoi tuntua liian realistiselta ja omakohtaiseltakin. Miksi lukea jotain sellaista, mistä tulee vain paha mieli?

Onneksi keskeneräisyyskin kuuluu romantiikan ihanteisiin. Eihän Novaliskaan saanut teoksiaan valmiiksi.

Mutta onpas mahtava kulttuuriteko, että romantiikan klassikoitakin suomennetaan!