Pate Riikonen: Synnyimme lähtemään

Tässäpä romaani, joka tuntui koko ajan tavattoman epäuskottavalta. Ja sitten luen jälkisanoista, että se itse asiassa perustuukin tositapahtumiin, tai ainakin yhden mukana olleen kertomukseen 20 vuotta myöhemmin. Pate Riikonen on pseudonyymi, jonka takana piileskelevät henkilöt lukija löytää halutessaan googlella.

On juhannus vuonna 1985. Romaanin päähenkilöt Toke ja Repa kohtaavat olleessaan ruokakaupassa samoilla asioilla eli myymälävarkaissa. Kaupan omistaja lyyhistyy kuolleena maahan räyhättyään aikansa pojille. Niinpä he päättävät vaihtaa maisemaa. Alkaa sekoiluntäyteinen matka kohti nimetöntä juhannusfestaria. Lukijalle selviää, että nuoret pakenevat vakavampia asioita kuin myymälävarkauden mahdollisia seurauksia. Kumpaakin on elämä ehtinyt jo potkia päähän, ja ehkäpä se onkin elämä itse, jolta he yrittävät karata.

Tarinassa riittää kyllä vauhtia. Pojat varastavat huoltoaseman työntekijätytön auton ja koiran. Auto tuhoutuu, mutta koira selviytyy hengissä. Myöhemmin auton omistaja löytää autovarkaat ja liittyy muina naisina seuraan, ihastuupa vielä toiseen heistä. Kuinkas muuten. Seurueeseen kuuluu myös heavybändi ja mustalaisia, vastapuolelle taas sekalainen seurakunta saataviaan perimään tulleita rikollisia. Suviyössä ihmiset juopottelevat, kutevat ja ammuskelevat.

Kerrotun tarinan uskottavuus ei tietenkään ole sama asia kuin romaanin uskottavuus. Romaani on aivan eri taiteenlaji. Synnyimme lähtemään ei mielestäni ole kovin hyvä romaani. Päähenkilöillä ei ole oikein mitään ominaisuuksia, paitsi että Toke on "rokkari" ja Repa "hevari" ja kumpikin on aika sekaisin, Repa ehkä vielä vähän enemmän. Vaikka kansi mainostaa "rokkidekkaria", musiikilla ei ole tarinassa järin suurta roolia. Kertojanääni vaihtuu joka luvussa, joten ainakin minun piti ihan ponnistella, että pysyin kärryillä, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu ja kuka hahmo on kukakin. Välillä lukija pääsee myös naispäähenkilöiden pään sisään ja löytää sieltä tyhjyyttä ja varsin kökköä eksistentiaalista ahdistusta, jonka luultavasti pitäisi selittää kirjan tapahtumia. Varmaankin kaikilla nuorilla ja kovia kokeneilla nuorilla erityisesti on ollut jotain tuollaisia ajatuksia, mutta kirjan tyyli tekee näihin tunnelmiin eläytymisestä kovin vaikeaa.

Vähän kylmäksi Synnyimme lähtemään jätti, mutta ehkä olen norsunluutornissa elävänä teoreetikkona vain lähtökohtaisesti vääränlainen ihminen sitä lukemaan. Nuoret romaanin aiheena on muutenkin haastava laji.

En löytänyt kirjan kantta netistä, joten turvaudun hiukan tärähtäneeseen juhannuskuvaan.


Pate Riikonen: Synnyimme lähtemään (Book Kari, 2006)

Muistelmia yläluokan elämästä - Alice Rosenlew ja Karin Ehrnrooth

Siniveristen naisten elämään kuuluu vallihaudan ympäröimiä linnoja ja kansainvälinen ystäväpiiri, mutta myös kiellettyjä tunteita ja vaikeita kokemuksia.

Kevään teema tässä blogissa on ilmeisesti ruotsinkielinen kirjallisuus. Nytkin kirjastosta tarttui sattumalta mukaan kaksi kirjaa, joille yhteistä on ruotsinkieliseen yläluokkaan kuuluva nainen muistelemassa elämäänsä. Alice Rosenlewista kertova kirja Alice on perinteisempi muistelmateos, Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö puolestaan kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva romaani, jossa menneisyyden tapahtumia ilmeisesti käsitellään vapaammin.

Alice Rosenlew on varmasti useimmille, minullekin, ennestään tuntematon henkilö. Miksi muistelmat on julkaistu? Jotta nuoremmat polvet saisivat tietää, millaista elämä oli ennen, kirjassa perustellaan. Rosenlew oli kosmopoliitti, joka ehti nähdä ja kokea henkilökohtaisesti suuren osan 1900-luvun alkupuolen mullistuksista ja "eilispäivän maailmasta" (vrt. Zweig, johon luultavasti vielä palaan blogissa). Hän liikkui sujuvasti taiteilijapiireissä ja näki muun muassa natsien valtaannousun. Kirjaa ahmii kuin parastakin jännäriä.

Myös taiteilija Karin Ehrnrooth lienee suurelle yleisölle tuntamaton, mutta hänen isänsä tietävät kaikki. Kenraali Adolf Ehrnroothista tuli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä suomalaisen isänmaallisuuden symboli. Isä omistautui isänmaalle ja sotatovereille perheensä kustannuksella. Muutenkaan ei ollut helppoa olla kuuluisan isän tytär, koska pieninkin hölmöily tulkittiin koko perheen häpäisemiseksi.

Kumpikin kirja kertoo siis yläluokan elämästä yhden naisen ja hänen perheensä kokemusten kautta. Maailma ympärillä muuttuu. Aikakausikin on eri. Alice Rosenlewin muistelmat alkavat hänen lapsuutensa keväisestä Pietarista ajalta ennen vallankumousta. Vaikka Rosenlew eli vanhaksi, toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kirjassa ei pahemmin käsitellä. Myöhemmistäkin vuosista olisi ollut kiintoisaa lukea - kuinka vanheneva kosmopoliitti koki nopeasti muuttuvan yhteiskunnan sodanjälkeisessä Suomessa? Karin Ehrnrooth puolestaan on syntynytkin sodan jälkeen. Hänen tarinansa alkaa siitä, mihin Rosenlewin muistelmat päättyvät.

Alice Graf syntyy Pietarissa suomalaisen aatelisnaisen ja balttiansaksalainen insinöörin lapseksi. Vaikka häntä myöhemmin pidetään suomenruotsalaisena, hänen todellinen äidinkielensä on saksa, jonka lisäksi hän puhuu venäjää. Ruotsia tai suomea hän ei koskaan opi täydellisesti. Vallankumouksen jälkeen hän asuu Saksassa ja Englannissa. Ensimmäisen avioliittonsa päätyttyä hän tutustuu suomenruotsalaisen teollisuussuvun jäseneen Nils Rosenlewiin, jonka kanssa hän muuttaa ensin Poriin, sitten Tukholmaan ja lopulta takaisin Saksaan. Tarinasta tulee mieleen virsi 365: Maailmassa vieraassa he ovat muukalaiset. Ei kaupunkia pysyvää vaan vaivaa, koti-ikävää on heillä matkallansa. Kaupunkia pysyvää ei tosiaan Alicelle suotu, mutta hän ei valita. Hieno nainen osaa luopua tyylikkäästi ja sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Vinoon varttuneessa tytössä yläluokkaisuus näyttäytyy sangen kielteisessä valossa. Karin saa vanhempiensa mielestä hyvän kasvatuksen, mutta lapsen näkökulmasta se tarkoittaa sitä, että hänen on piilotettava tunteensa ja tarpeensa. Yläluokan tytön pitää olla hillitty, hallittu ja tukahdutettu. Hän janoaa hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan hän saa moitteita. Tyttö kokee, että hänet suljetaan perheyhteisön ulkopuolelle. Hän alkaa tuntea olevansa aivan vääränlainen, mihin kirjan ruotsinkielinen nimi Flickan som blev fel viittaa. Suomenkielisen nimen perusteella arvelin, että Karin olisi lesbo, mutta siitä ei ole kyse. Hänen kasvatuksensa ei vain anna järin hyviä eväitä nykymaailmassa pärjäämiseen.

Kirjassa keskeistä on Karinin hankalta äitisuhde. Äiti on tanskalainen kreivitär, joka on palvellut Tanskan kuningattaren hovinaisena. Hän on tunnekylmä ja itsekäs ihminen eikä pysty osoittamaan rakkautta lapsilleen. Äitikin on kuitenkin oman kasvatuksensa uhri. Hänen itsekontrollinsa onnistuu vain ulkoisesti paremmin kuin Karinin, joka syöksyy itsetuhoiseen anoreksiaan pyrkiessään pitämään itsensä kurissa. Äiti on viettänyt lapsuutensa oikeassa linnassa, jota ympäröi vallihauta, mutta sukupuolensa vuoksi hän ei voi periä rakasta linnaansa, vaan lopulta suku menettää sen. Ennen sitä pohditaan muun muassa, voisiko Karinin perhe luopua pikkuveljestä, jotta linna saisi miespuolisen perijän. Kuulostaa aivan kauhealta. Onneksi aika harvalla perheellä on tällaisia linnaongelmia. Isää Karin rakastaa ja palvoo. Lopulta hän saakin rakennettua isänsä kanssa uudenlaisen suhteen ennen tämä kuolemaa.

Alice Rosenlew puolestaan kertoo perheestään lämpimämpään sävyyn. Ehkä tuolloin ei ollut tapanakaan tehdä kielletyistä tunteista selkoa julkisesti. Joka tapauksessa hän muun muassa laittaa lapsensa Steiner-kouluun, koska kokee sen tukevan lapsen tasapainoista kasvua paremmin kuin tavallisen koulun. Yläluokkaisuus ei siis velvoita tunnekylmään kasvatukseen. (Tosin lastenkin näkökulma asiaan olisi ollut mielenkiintoinen - matkusteleehan Alice pitkiä aikoja pitkin Eurooppaa ilman lapsiaan, jotka on jätetty hoitajien huolehdittavaksi.)

Kumpikin kirja kertoo perheestä, jonka arjessa puhutaan vähintään neljää kieltä. Kaikilla on sukulaisia ja ystäviä kotimaan ulkopuolella ja monesti on epäselvää, mikä on kotimaa. Kertomukset herättävät miettimään, mitä suomalaisuus tai kansalaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tämä on erityisen mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, millainen on kenraali Ehrnroothin asema suomalaisen isänmaallisuuden symbolina. Hänen isänmaallisuutensa ei sulkenut pois kansainvälisyyttä. Monelle niin eilispäivän kuin nykypäivänkin maailmassa jokin aivan muu ryhmä on tärkeämpi samaistumisen kohde kuin suhteellisen sattumanvarainen kansa. Olen itsekin pohtinut monesti, kuinka omalle suvulleni olisi käynyt, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea 1809 rauhassa. Silloinhan suurin osa Karjalasta kuului Venäjälle. Jos tätä niin sanottua Vanhaa Suomea ei olisi liitetty suurruhtinaskuntaan, se olisi irtautunut muun Suomen kohtaloista ja kansallinen herätys olisi luultavasti tuottanut siellä esimerkiksi karjalaisen identiteetin, ei suomalaista.

Vinoon varttunut tyttö näkyy pikaisen googlailun perusteella herättäneen huomiota blogistaniassa ilmestymisensä aikoihin. Hienoja kirjoituksia siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari ja Jokke.


Johan Standertskjöld: Alice - Alice Rosenlews memoarer (Söderströms 1976)

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011), alunp. Flickan som blev fel, suom. Riie Heikkilä ja Karin Ehrnrooth

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi

Eletään 1980-luvun puoliväliä. Vaihtoehtonuoret Jussi, Tero, Anja ja Pete ovat täysipäiväisiä maailmanparantajia, joiden toimittama Planeetta-lehti ottaa kantaa päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Porukan tarkoitus on pelastaa maailma ekokatastrofilta ja samanaikaisesti viedä demokratia ja ihmisoikeudet kaikkiin maailman kolkkiin. Vuosien varrella vauhti kiihtyy. Muutkin kiinnostuvat lehden ydinporukan kirjoittajan- ja puhujantaidoista. Sitten he pyrkivät tosissaan mukaan valtakunnanpolitiikkaan. Perustetaan puolue - kaksikin - jonka listoilta noustaan jo eduskuntaan ja maan johtaviin luottamustoimiin. Pikkuhiljaa päähenkilöistä tulee ammattipoliitikkoja, joilla on kuitenkin täysi työ pitää edes oma puolueensa järjestyksessä. Mistään tehtävistä ei voida tinkiä, jotta vastapuoli ei pääsisi voitolle. Taistelussa omia ja vieraita vastaan etenkin perheellinen Pete, romaanin minäkertoja, joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia. Kannattaako omaa elämää uhrata maailmanparantamiselle, jonka onnistumisesta voi olla monta mieltä?

Parempaa kuin seksi on avainromaani. Se kertoo ilmeisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti Vihreiden alkutaipaleesta. En puutu tämän tarkemmin romaanin ja todellisten tapahtumien väliseen suhteeseen, koska itsekin mukana ollut Osmo Soininvaara on tehnyt sen blogissaan. Luin Oden kirjoituksen ennen romaania, ja täytyy myöntää, että se vaikutti aika paljon siihen, millaisin silmälasein tarinaan tartuin.

Romaani toimii kuitenkin ilman sen syvempää tietämystä henkilöiden esikuvista. Hahmot ovat mainioita. Jussille puolue on koko elämä, eikä hänellä näytä olevan mitään inhimillisiä tunteita. Romaanin alussa hän vaikuttaa ihailtavan loogisen ajatuksenjuoksunsa vuoksi hyvinkin sympaattiselta, mutta tarinan edetessä paljastuu, kuinka armottomasti hän suhtautuu lähimmäisiinsä. Vaikka Tero vaatii jatkuvasti muilta vakaumuksen puolustamista, häneltä tuntuu puuttuvan niin vakaumus kuin moraalikin. Luonnollisesti juuri siksi hän menestyy elämässään ja putoaa aina jaloilleen. Anja on Jussin vastakohta, tunneihminen, jolla on vankat mielipiteet muttei juurikaan perusteluja niille. Hän täyttää kuitenkin roolinsa Jussin suuressa suunnitelmassa ja kasvaa yhdeksi valtakunnan arvostetuimmista poliitikoista. Joutuuko hän kuitenkin tinkimään liikaa ihanteistaan?

Myös kertoja Pete on uskottava hahmo. Kuten moni muukin suomalaisen kirjallisuuden päähenkilö, hän tarkkailee tapahtumia hieman sivusta eikä esiinny varsinaisesti sankarina. Hän on kiltti ja miellyttämisenhaluinen, mutta jos kaikkia yrittää miellyttää yhtä aikaa, on vaarassa polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Pete elää kuitenkin loppuun asti ihanteidensa mukaan. Hän on aina kiltti kaikille ja pyrkii parhaansa mukaan auttamaan köyhiä ja kurjia. Pahoinvointia hän kohtaakin jopa pörssiyrityksen hallituksessa ja kaupungin johtotehtävissä. Vaikka Pete on vahva, hän ei pidä ketään ihmistä pahana, vaan sekä kadunmiehet että selkärangattomat yritysjohtajat ovat pohjimmiltaan vain heikkoja.

En ole koskaan toiminut missään puolueessa, mutta ympäristöliikkeelle olen antanut vaatimattoman panokseni. Onkin mielenkiintoista huomata, että tutut klikit ovat olleet mukana heti vihreän liikkeen alusta asti. On pragmaatikkoja, sellaisia kuin Jussi. He voivat tehdä kompromisseja, kunhan tärkeimmät asiat etenevät. He pitävät maailmanparannusta sarjana teknillisluontoisia toimenpiteitä, jotka voidaan perustella faktoilla ja loogisilla argumenteilla. Sitten on sellaisia selkäydinmaailmanparantajia kuin Anja. He kavahtavat liian älyllisiä argumentteja. Sen sijaan he näkevät ratkaisuna maailman ongelmiin arvojen muutoksen. Mitä nämä arvot ovat ja miten ne muutetaan - siihen he eivät osaa vastata. Kolmas ryhmä ovat "koirankuonolaiset", jotka pitävät ongelmien perimmäisenä syynä sitä, että maailmassa on liikaa ihmisiä ja heillä on aivan liikaa oikeuksia. He voivat olla oikeassakin, mutta yhtä kaikki he eivät halua sotkea käsiään ylimääräisten ihmisten vereen. (Ja hyvä niin.) Niinpä minun näkemykseni on, että pragmaatikot on ainoa ryhmä, joka todella saa jotain aikaiseksi. Aika vähäisiä nekin aikaansaannokset saattavat kuitenkin olla. Luonnolla näyttää olevan yllättävän vähäinen merkitys kirjan vaihtoehtonuorille, vaikkakin Pete harrastaa lintuja.

Vihreän liikkeen lisäksi romaani kuvaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä Neuvostoliiton naapurimaasta Euroopan Unionin jäseneksi. Tarinan alussa Peten opiskelutoverit yrittävät värvätä hänet taistolaiseksi. Ullanlinnalaisen omistusasunnon seiniin maalatut kommunistiset iskulauseet eivät kuitenkaan vakuuta Peteä. Planeetan sisäpiiri edustaa hänelle uutta aikaa ja uudenlaista politiikkaa. Jos kirjassa kuvatut keskustelut perustuvat yhtään todellisuuteen, vaihtoehtopiireissä oltiin yllättävän hyvin perillä poliittisista käänteistä. Erityisesti Tero osuu aivan nappiin ennustaessaan reaalisosialismin romahdusta, jota tuskin kukaan olisi tuolloin osannut odottaa. Myöhemmin kirjassa kuvataan kiinnostavasti polittisen järjestelmän toimintaa kulissien takana. Melkoista vehkeilyä on, mutta mielestäni kirja ei kuitenkaan ole kyyninen. Poliitikotkaan eivät ole pahoja. Toisin kuten nykyään on monesti tapana, Sauri ei kuvaa poliitikkoja häikäilemättöminä oman edun tavoittelijoina. Tässä kirjassa he toimivat oikeiden ihanteiden innottamina.

Päähenkilönelikon lisäksi romaanissa seurataan Viipurin puolustuksen romahtamista jatkosodan lopussa. Minun(kin) mielestäni sivujuoni on täysin turha, ja myönnän tipahtaneeni aivan kärryiltä, miksi se ylipäätään on mukana romaanissa.

Ei ehkä ensimmäiseksi uskoisi, että politiikasta voi kirjoittaa vetävän lukuromaanin. Parempaa kuin seksi viihdyttää. Lisäksi tykkään kovasti sen lempeästä suhtautumisesta maailmaan. Maailman pelastaminen voi olla liian kova haaste yksilölle, mutta ei se ole huono ihmisen tavoitteeksi. Elämästäkin voi selvitä, vaikka joskus tuntuisi, ettei pysty ja jaksa.


Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi (Kaiku Books, 2014)

Arne Nevanlinna: Meidän sota

Arne Nevanlinna: Meidän sota - muistiinpanoja  nuoren miehen retkistä Suomessa, Venäjänmaalla ja vähän Ruotsissakin vuosina 1943-45 (WSOY 1995)

Arne Nevanlinnan sotakirja miellyttää minua kovin. Aivan suosikkilistan kärkeen se ei nouse, mutta enpä muista lukeneeni mitään muuta sotamuistelmaa useamman kuin yhden kerran. Silti kirjasta on jotenkin kovin vaikea kirjoittaa niin, ettei tekisi sille vääryyttä.

Ensin sotiemme muistot haluttiin unohtaa. Vai haluttiinko? Suhtautuminen sotiin heti niiden jälkeisinä vuosina on aihe, josta me kaikki jaamme yleensä saman käsityksen. Mitään tutkimustietoa tämän narratiivin rinnalle ei kuitenkaan ole. Joka tapauksessa nykyään sotia muistellaan kaikkien mahdollisesti menetettyjen vuosienkin edestä. Harmi vain, että suurimmalla osalla muistelijoista ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta aiheesta. Muisteluista tulee kaavamaisia, populaarikulttuuriin perustuvia.

Sen sijaan Arne Nevanlinnalla on omia kokemuksia sodasta. Niiden perusteella hän kyseenalaistaa yksipuolisen sankaruusretoriikan - ei kansakunnan sankaruutta, mutta omansa. Samalla hän kritisoi 90-luvun alussa noussutta uusnationalismia. Helsinkiläinen arkkitehti ja kirjailija kertoo löytäneensä vanhoilla päivillään sota-aikaisen päiväkirjansa. Meidän sota on tämä päiväkirja. Se kuvailee nimensä mukaisesti nuoren Nevanlinnan ja parin toverin seikkailuja siellä ja täällä, rintamalla asemasodan aikana ja myöhemmin tiedustelussa, myös operaatio Stella Polariksen kiemuroissa.

Nevanlinnan (tämänkin) kirjan keskeinen sanoma on, että hän ei ollut mikään sankari vaan hajamielisyyteen ja nenäkkyyteen taipuvainen ressukka, joka selvisi ylipäätään hengissä lähinnä sen takia, että Helsingin yliopiston rehtorin poikana hänet siirrettiin pois eturintamasta ennen suurhyökkäyksen rytinöitä.

Kirja esitellään tosiaankin aitona sotapäiväkirjana, mutta siinä on selvästi fiktiivisiä elementtejä. Muun muassa sotatoveri Edouard Myhrborgh esiintyy myöhemmin Nevanlinnan Marie-romaanissa. Kolmas päähenkilö on nimeltään Reuna (jota Nevanlinna kutsuu ilkeyttään saksalaisittain Roinaksi), punaorpo, joka pyrkii sovittamaan isiensä teot ylenpalttisella sotapropagandan toistellulla. Myhrborgh puolestaan on kolmikon todellinen älykkö, puoliksi ranskalainen maailmanmies, joka ainoana osaa epäillä Saksan ja siis myös Suomen mahdollisuuksia. Kaverukset ovat hiukan liian ylitseampuvia hahmoja ollakseen aivan uskottavia.

Toisaalta kirjassa on niin koomisia tapauksia, että niiden täytyy olla totta. Eihän kukaan sellaista keksisi... Oma suosikkini on Nevanlinnan setä, jokseenkin arjesta irrallaan elävä lääketieteen professori, joka on kohtalon oikusta nimitetty lääkintäeverstiluutnantiksi ja saapuu kaikessa viattomuudessaan tervehtimään poikaansa ja veljenpoikaansa nuorten soturien tupaan - paraatiunivormussa, miekkoineen. Sotatoverit pelästyvät korkea-arvoista vierasta, mutta vielä enemmän muodollista vastaanottoa säikähtää setä professori, joka hämmennyksissään jopa pudottaa miekkansa lattialle.

Aikaisemminkin sota-ajan julkaistuja päiväkirjoja lukiessa on herännyt ajatus, kenelle ne on oikeastaan kirjoitettu. Omaisille todennäköisen sankarikuoleman jälkeen? Millainen kuva sotatapahtumista yritetään välittää? Nevanlinna ei ainakaan pyri ylevöittämään kokemuksiaan. Sodassakin elämä on lähinnä arkea. Mutta kuinka paljon tarinoissa on niin sanottuja todellisia tapahtumia ja kuinka paljon pitkästyneen nuorukaisen mielikuvituksen lentoa? Onko päiväkirja ollut jo kirjoittamishetkellä eräänlainen romaani?

Pidin teini-ikäisenä innokkaasti päiväkirjaa, ja nyt jälkeenpäin kirjoituksiani lukiessani en lakkaa ihmettelemästä, kuinka eri tavalla muistan monet tuon ajan tapahtumista. Ovatko muistikuvat muuttuneet, vai olenko sittenkin kirjoittanut tapahtumat muistiin värittyneesti, vaikkapa niin kuin olisin toivonut niiden tapahtuneen?

Tässäkään kirjassa ei silti ole oleellisinta, mikä on "totta" ja mikä ei. Ainahan muistot ja aikalaiskuvaukset ovat subjektiivisia. Meidän sodassa viehättää se, että subjektiivisuus on aivan erilaista kuin yleensä vastaavissa kertomuksissa. Se edustaa erilaista toiseutta ja ulkopuolisuutta tämän hetken sotadiskursseista. Ehkä siksi se tuntuu tietynasteisesta fiktiivisyydestään huolimatta erityisen aidolta.

Lisää Nevanlinnan muistelua voi lukea hänen kotisivuiltaan.


Lisäys: Lue Nevanlinnan muistelmia käsittelevästä kirjoituksesta, kuinka hyvin arvailuni osuivat oikeaan.

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto (Vater unser bestes Stück 1955)
Otava 1963

Tahdon esitellä harvalukuiselle lukijakunnalleni muutamia kaikkien aikojen romaanisuosikkejani. Useimmat niistä eivät ole mitään maailmankirjallisuuden klassikoita - pikemminkin sopivasti kevyitä, sopivasti puhuttelevia. En lähde edes arvailemaan, kuinka monta kymmentä kertaa olen lukenut tämän kirjan. Tasoa "osaan jo ulkoa" kuitenkin.

Kirjaa on tietenkin turha etsiä kirjakaupasta. Tasokkaammasta kirjastosta sen luultavasti löytää, ja nettiantikvariaatit näyttäisivät myyvän sitä muutamalla pahaisella eurolla. Missään tapauksessa, arvoisa lukija, et siis menetä paljon, vaikka hankkisit aivan oman kappaleen.

Isäpappa on yliveto kertoo nimensä mukaisesti isästä. Ja samalla koko perheestä, jonka ilmeinen esikuva on ollut Hans Nicklischin oma lapsuudenperhe. Emme saa tietää, mikä osa tarinasta perustuu niin sanottuihin tositapahtumiin ja mikä kirjailijan mielikuvitukseen, mutta tietenkään sillä ei ole mitään väliä. Kertoja on "me" eli perheen pojat yhdessä, mutta ainakin esimerkiksi kahdenkymmenen lukukerran jälkeen on melko helppo päätellä, kuka pojista on kirjailija itse. Saksalaisen Wikipedian perusteella arvasin hyvinkin oikein, mutta enpä nyt pilaa muiden lukijoiden arvaamisen iloa tämän enempää.

Isä on sleesialainen maalaispoika, josta tulee taloustieteen professori. Rahoittaessaan opintojaan työskentelemällä kyläkoulun opettajana hän tutustuu tulevaan puolisoonsa, paikallisen sokeritehtailijan tyttäreen. Preussilaista kurinalaisuutta ihaileva patruuna ei tietenkään mieluusti suo ainokaistaan rutiköyhälle älykölle, mutta naisellisen oveluuden ansiosta rakastavaiset saavat toisensa ja viisi lasta, neljä poikaa ja tyttären. 

Missään vaihessa kirjailija ei varsinaisesti paljasta, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat, mutta päätä ei tarvitse vaivata ymmärtääkseen, että eletään maailmansotien välistä aikaa, pääasiassa 20-lukua. Lukijan mielessä kummittelee väkisinkin se, mitä pian tämän jälkeen tapahtui. Politiikkaan tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin ei romaanissa kajota millään tavalla lukuun ottamatta suurta inflaatiota (1923), joka mainitaan erään episodin taustalla. Miksipä pitäisikään, perheestähän tämä kirja kertoo. Tavallaan on myös kiehtovaa lukea Saksasta, jossa perheet puuhastevat arkiaskareitaan. Lapsuuden kesäthän ovat aina pitkiä ja aurinkoisia. Kaikkien kirjojen ei tarvitse kertoa lapsuuden lopusta.

Romaanin Kellerin perhe kuuluu sivistyneeseen porvaristoon. Soveliaat tavat ovat tärkeitä ja ihanteet korkeita. Varsinkin isä, professori Keller, on idealismissaan aika lailla irralla arkitodellisuudesta juuri sellaisella tavalla, joka on tyypillistä erityisen lahjakkaille ihmisille. Niinpä perheen porvarillisuudessa ei ole mitään tylsää edes ilman eriskummallisia sukulaisia ja näkymätöntä Pluto-koiraa. Romaanissa on runsaasti menneen maailman viehätystä, mutta ainakin minun on kovin helppo nähdä kirjassa myös henkilöitä, joita tunnen myös omassa elämässäni. Ehkäpä arvaatte, keitä saatan tarkoittaa.

Vaikka perhe kuvataan romaanissa hellyttävällä tavalla erikoisena, sivistyneistön korkealentoinen idealismi on toki laajempikin ilmiö. Lähimpänä kirjallisena vartailukohteena tulee mieleen arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinnan - professorin poika hänkin - muistelmateos Isän maa, jota voin myös mainostaa yhtenä hauskimmista koskaan lukemistani kirjoista. Sivistynyt ihminen ei ajattele rahaa, professori ei osaa avata maitotölkkiä - koska eiväthän käytännön asiat kuulu hänen työnkuvaansa. Kuulostaako tutulta? Ei voi olla miettimättä, mitä nämä professorit tuumisivat nykypäivän yliopistomaailmasta.

Lisään vielä tämän kirjoituksen loppuun romaanin "loppuratkaisun":

Kesken tanssiaan he kuulivat lähestyvien lasten äänet tien suunnalta.

- Päästä irti, kuiskasi äiti. - Mitä luulet heidän ajattelevan vanhemmista, jotka tanssivat öisessä puutarhassa valssia tangon tahdissa?

Mutta isä vain tiukensi otettaan. - Antaa heidän ajatella mitä ikinä haluvat, naurahti hän riehakkaasti. - Me näytämme heille, millaista on nuoruus.