"Maa joka minua kiinnostaa" Caro riipusti paperin yläreunaan unohtaen taas kerran laskea Aunen määräämät viisi ruutua marginaaliksi. Hän veti tarmokkaan viivan otsikon alle. Viivottimella se olisi tietysti pitänyt vetää, mutta kun viivotin oli jäänyt matikanluokkaan.
"Viime aikoina eksoottinen Intia on yhä enemmän alkanut kiinnostaa meitä kylmän Pohjolan asukkaita", Caro kirjoitti nopeasti ja pysähtyi sitten vetämään henkeä. ("Lattea alku" Aune olisi merkinnyt liian kapeaksi jääneeseen marginaaliin - jolleivät seitsemännen been kevään viimeiset aineet olosuhteiden pakosta olisi jääneet korjaamatta.)
"Minäkin olen usein miettinyt mielessäni miltä tuntuisi osallistua jonkun Rahmaburan maharadjan järjestämään jännittävään tiikerinmetsästyssafariin..."
Vai tehtiinkö safareja vain Afrikassa? Ehkä oli parempi sanoa sitä pelkästään metsästykseksi.
Ainakin Caro tällä kertaa tiesi mistä puhui. Viimeksi hän oli lainannut kirjastosta Sateet tulivat -romaanin, lukenut ensimmäisen osan melkein loppuun - ja pitänyt siitä.
Kellon soittoon mennessä hän oli onnistunut tukahduttamaan terveen järjen äänen - joka itsepintaisesti intti että kelvatakseen ylioppilastutkintolautakunnalle (ja Aunelle) aineen olisi temppelitanssijattarien ja kuunvalaisemien marmoripalatsien sijasta pitänyt keskittyä liikaväestöongelmiin ja Intian ja Kiinan suhteisiin - ja suorastaan nautti kirjoittamisesta.Tämä pitkähkö katkelma lukiolaistytön pohdinnoista äidinkielen aineen äärellä on peräisin Eeva Tenhusen dekkarista Hyvän tytön hautajaiset (1978). Se oli myös ainoa, mitä tiesin Sateet tulivat -romaanista ennen kuin se sattumalta osui silmiin kirjaston hyllyssä. Tämä ei ole ainut kirja, jonka olen Eeva Tenhusen dekkarien innottamana lukenut - muita ovat muun muassa Bunyanin Kristityn vaellus ja koko joukko Fredmanin epistoloita. Dekkarillakin voi olla monta funktiota. Joka tapauksessa oli vaihteeksi hauskaa lukea kirjaa, josta ei ollut mitään ennakkokäsitystä, kun kirjaston kappaleessa ei takakansitekstiäkään ollut.
Raotan salaperäisyyden verhoa. Sateet tulivat on sekoitus viihderomaania, häpeilemätöntä orientalismia ja poliittista agendaa. Orientalismilla tarkoitan ajattelutapaa, jonka mukaan itämaiden asukkaat ovat perustavalla tavalla erilaisia kuin länsimaalaiset. Kirjassa Intiaa sekä ihannoidaan että halveksitaan suhteessa siirtomaaisäntien ajatteluun.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1936 ja (kuvitteelliseen?) Rantsipurin maakuntaan, jota hallitsevat vanha maharadza ja hänen puolisonsa maharani. Eletään siirtomaavallan iltaruskoa. On selvää, että vanhan ja turmeltuneen Euroopan on väistyttävä Intiasta, jonka odotetaan nousevan uuteen ylpeyden aikaan. Romaanin päähenkilöitä on ryhmä uudistusmielisiä eurooppalaisia, amerikkalaisia ja intialaisia, jotka pyrkivät edistyksellisen hallitsijaparin johdolla karsimaan maakunnasta köyhyyden, eriarvoisuuden ja taikauskon. Toisenlaisiakin henkilöitä pitkässä ja monipolvisessa tarinassa on: vanhaa järjestelmää kannattavia intialaisia typeryksiä, tekopyhiä lähetyssaarnaajia ja turmeltuneita siirtomaavallan edustajia, jotka eivät ole "kiinnostuneita Intiasta" vaan omasta edustaan.
Kirjan poliittinen julistus suuntautuu yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan. Sitä ovat niin Intian kastijärjestelmä kuin Englannin luokkayhteiskuntakin. Tarinan hyvikset kritisoivat myös sukupuolten epätasa-arvoa ja rotuennakkoluuloja. Toisaalta päähenkilöidensä suulla kirjailija esittää varsin mustavalkoisia mielipiteitä siitä, millaisia eri etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat. Vaikka kaikki hyvikset ovat Intian asialla, intialaisia, erityisesti hinduja, kuvataan lapsenomaisiksi, alituisen taikauskoisen kauhun vallassa eläviksi olennoiksi, jotka eivät surkeimmillaan juuri apinoista eroa. Heidänkin alapuolellaan ovat vuoriston alkuasukkaat, villit ryöstelijät. He ovat melkein yhtä kauheita kuin intiaanit, joita vastaan joidenkin päähenkilöiden esi-isät ovat Amerikassa taistelleet. Erityisen kurja käsitys hyviksillä on vanhoillisista hinduista. Myös kristittyjen ahdasmielisyys ja tekopyhyys saa kyytiä, kun taas "muhamettilaisuutta" kuvataan maanläheisenä ja edistyksellisenä uskonnon muotona. Kirjassa kuvataan myös luonnon ja teknologian taistelua, ja pitkään on epäselvää, kumpi pääsee voitolle. Kauan odotetut sateet nimittäin alkavat. Toisaalta ne tekevät maasta taas hedelmällisen, toisaalta ne saavat aikaan tulvia ja muita vitsauksia, jotka asettavat päähenkilöt koetukselle. Ei liene suurta ylitulkintaa väittää, että samalla taistelua käydään intialaisen tunteellisuuden ja järkiperäisen eurooppalaisuuden välillä.
Poliittinen paatos ei lisää tämänkään romaanin taiteellisia ansioita vaan päinvastoin tuskastuttaa lukijan. Vaikka kirja ei olekaan mielestäni mikään kaunokirjallinen mestariteos, siinä on onneksi myös ansioita, jotka peittävät alleen epäonnistumaan tuomitun poliittisen julistuksen. Orientalismista huolimatta kirjan kuvaus Intian väreistä, äänistä, tuoksuista ja kielten ja kansojen sekamelskasta sekä päähenkilöiden mielissä myllertävistä kielletyistä tunteista on lumoava. Eniten pidän muutamasta eurooppalaisesta päähenkilöstä, joilla on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Intialaiset kuvataan kirjassa liian karikatyyrimaisesti, jotta hahmot olisivat oikein uskottavia tai samaistumiskelpoisia. Luettuani kirjaa lähes kuukauden jäin kaipaamaan henkilöitä, jotka olivat jo tulleet tutuiksi ja joiden elämän uusia käänteitä olin monen viikon ajan tottunut jännittämään.
Viihderomaanina kirja siis onnistuu. Se on myös jännittävää ajankuvaa - kertoohan se omasta kirjoittamisajastaan 1930-luvulla (ensimmäinen suomennettu painoskin jo vuodelta 1940). Eurooppalaisilla on taustallaan maailmansodan kauhut ja illuusioiden menettäminen. He tuntevat itsensä väsyneiksi ja kyllästyneiksi. Koko maanosa joutuu heidän odotustensa mukaan ennen pitkää väistymään nousevien kansakuntien tieltä. Tavallaanhan niin on käynytkin, kun Intia noin kymmenen vuotta kirjan tapahtumien jälkeen todella itsenäistyi ja on nykyään yksi maailmantalouden mahdeista. Eurooppa puolestaan joutui uuteen maailmansotaan, josta ei vuonna 1936 vielä mitään aavistetu.
Ehdottomasti Sateet tulivat kannatti lukea. Pitäisi etsiä kirjastosta enemmänkin kirjoja, joista ei tiedä ennalta mitään.
Louis Bromfield: Sateet tulivat (Suuri suomalainen kirjakerho 1970)
Alkuteos: The Rains Came (1937), suom. Helvi Vasara
