Tarinahan ei ole mitenkään uusi suomalaisessa romaanikirjallisuudessa. On poika, joka ei oikein mahdu miljööseen. Hänen äitinsä on viinaan menevä yksinhuoltaja. Poika joutuu pärjäämään paljon yksinänsä. Kavereita ei ole liiaksi asti. Toisilla pojilla on hienommat mopot, erityisesti paikkakuntaa jakavan joen toisella puolella asuvalla hiukan vauraamalla väellä. Toisaalta joen samalla puolella asuvat pitävät yhtä, erityisesti jalkapallossa, mihin ei tarvita kalliita välineitä. Jaakko Ilkasta ollaan ylpeitä, mutta tämä ei ole sitä Pohjanmaata, missä miehet pitäisi sitoa puihin kiinni, etteivät lähde taistelemaan.
Yhteisössä arvostetaan enemmän urheilijoita kuin lukutoukkia. Lopulta lukutoukat kuitenkin kostavat kirjoittamalla kirjoja. Tässä romaanissa päähenkilö kääntää yksinäisyytensä, ulkopuolisuutensa ja alemmuudentunteen voimavarakseen. Goottien kuuluukin olla ulkopuolisia, kävellä käden liikkumattomina omaan maailmaansa vajonneina. Päähenkilölle musiikki on kirjallisuuden lisäksi kaikki kaikessa. Bändi ei saavuta suurempaa menestystä, mutta eipä tarvitse tehdä kompromissejakaan taiteen ja kaupallisuuden välillä.
Tämän kirjan lukemisessa kesti tosi kauan. Kyllä minä siitä tykkäsin, mutta kaipaan sellaisiakin suomalaisia romaaneja, jotka eivät käsittele miespuolisen päähenkilön yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja alemmuudentunnetta. Olkoonkin, että niitä kokeneista pojista tulee isoina kirjailijoita.
Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa (Like 2009)
