Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa (Schildts & Söderströms 2013)
(Alkuteos Den vackraste på den svarta jorden 2013)
Onneksi en raahannut kesälomareissulle puolta laukullista kirjoja aivan turhaan. Siinä missä Vielä joskus kerromme kaiken oli ankara pettymys, muun muassa Erik Wahlströmin uusin romaani Kaunein on se jota rakastaa paljastui aivan mainioksi pikku romaaniksi.
Kuulostaako nimi tutulta? Aivan - säe Sapfon runosta. Googlailin, mitä runosta on kirjoitettu muualla, ja huomasin, että tällainen romaanikin on olemassa. Pitihän se sitten hakea lähikirjastosta ennen reissuunlähtöä. Kun kissamuumion ympärille käärityistä papyruksista löytyy katkelmia Sapfon runoista ja koptinkielisistä evankeliumeista, olisi pedattu lähtökohdat jopa Da Vinci -koodin tyyliselle hölynpölylle. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin aivan mainio, kun hiukan reppana professori Martin Green (äännetään ruotsalaisittain) saa puolilaittoman muumio-ostoksen seurauksena riesakseen niin kissaihmiset kuin samasta huippuvirasta kilpailevan kollegankin.
Googlailun perusteella vaikuttaa siltä, että kirjaa on pidetty outona ja sekavana. Päähenkilöitä on toki suhteellisen paljon. Lisäksi yksi päähenkilö näkee päiväunia Sapfosta, joten välillä tarinassa pujahdetaan 2500 vuoden takaiseen Kreikkaan. Aivan hervottoman hilpeää sekin - kukapa ei olisi joskus haaveillut rock-tähdistä tai paidattomista jalkapalloilijoista (huomaa ajankohta!), mutta että kreikkalaisesta runoilijasta! Se on melkein yhtä hassua kuin kielitieteilijä-professori pornotietokonepelin pauloissa.
Ylipäätään tykkään kovasti romaanin yliopistolaisista. Vaikka akateemisen maailman kilpailu kuvataan niin raadollisena kuin se on, tutkijat ja opiskelijat ovat juuri sellaisia suloisen höpsähtäneitä, älykkäitä ja uteliaita tyyppejä kuin parhaimillaan todellisuudessakin. Siinä vaihessa kun arkinen tutkimus alkaa maistua puulta, mikä olisikaan parempaa kuin virkistäytyminen tällaisen höpsöttelyn äärellä.
Papyrusten tutkimuksesta en tiedä paljon mitään, ja kreikan tuntemuskin on kovasti ruosteessa, mutta sinänsä kirjassa esitetyt asiat vaikuttavat varsin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen prosessin päätteeksi Wahlström on päätynyt kirjoittamaan tällaisesta aiheesta.
Romaanissa sangen monenlaiset ainekset yhdistyvät toisiinsa. Toisaalta se muistuttaa jännäriä - tai sellaisen parodiaa - toistaalta taas villasukanlämpöistä romanssia. Romanssin parodiaa en tähän ehdota. Kyllä ne ovat aitoja tunteita. Intertekstuaalisuutta on paljon, ja jos lukija ei tunne yhtään antiikin kirjallisuutta tai mytologiaa, tarinan seuraaminen voi olla vaikeaa - viittauksia kun ei pahemmin selitellä. On ovela ratkaisu ujuttaa Runoilijatar tarinaan yhden henkilön sepittämänä eräänlaisena fan fictionina. Kuten aiemmin kirjoitin, kun mitään ei tiedetä, voidaan kuvitella mitä vain.
Wahlström on suomenruotsalainen kirjailija, mutta Suomen kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä lukuun ottamatta yhtä Topelius-sitaattia, mikä sekin on toki alun perin kirjoitettu ruotsin kielellä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Ruotsiin, joten mieli tekisi lukea teos pikemmin ruotsalaiseen kuin suomalaiseen kirjallisuuteen.
Suosittelen kirjaa ennen kaikkea niille, jotka jaksavat huvittua yksityiskohdista eivätkä ota osin aika surrealistisia juonenkäänteitä liian vakavasti.
tiistai 24. kesäkuuta 2014
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
Alkuteos: Irgendwann werden wie uns alles erzählen (2011)
Ei kai vuoteen 1990 sijoittuvaa romaania voi kutsua historialliseksi romaaniksi? Minähän muistan, kun Saksat yhdistyivät.
Matkustin muutama vuosi sitten Berliinin ympäristössä ja törmäsin yllättävään määrään Itä-Saksa-nostalgiaa. Minua jäi askarruttamaan, miksi osa paikallisista halukkaista halusi edelleen identifioitua nimenomaan itäsaksalaisiksi. Vaikutti kuitenkin siltä, etteivät he varsinaisesti kaivanneet sosialismia takaisin. Siksi Krienin romaanin lähtökohta tuntui kiinnostavalta. Miltä DDR:n asukkaista tuntui, kun yhteiskunta mureni ympäriltä ja ihanteet lakkasivat olemasta?
Vielä joskus kerromme kaiken tuo toki jonkinlaisen näkökulman aiheeseen. Itäsaksalainen perhe kohtaa ensimmäistä kertaa vuosiin länteen paenneita sukulaisiaan. Yhteiskuntien ja kulttuurien erot tulevat näkyviksi, kun pöydän ääressä lauletaan Keskitysleirilaulua ja kerrataan päähenkilön muistoja pioneerikurssilta. Vanhaan yhteiskuntaan kuului nuorisovihkimys, jossa nuoret lupasivat edistää sosialismia, ja käsikranaattien heittely koulun liikuntatunnilla.
Sen sijaan paljon puhuttu rakkaustarina on kirjassa aivan turha sivujuonne, joka pilaa muuten teemoiltaan kiinnostavan romaanin. Se on tylsä, epäuskottava, kaikin tavoin falski, kuten myös kirjan loppuratkaisu.
Alkuteos: Irgendwann werden wie uns alles erzählen (2011)
Ei kai vuoteen 1990 sijoittuvaa romaania voi kutsua historialliseksi romaaniksi? Minähän muistan, kun Saksat yhdistyivät.
Matkustin muutama vuosi sitten Berliinin ympäristössä ja törmäsin yllättävään määrään Itä-Saksa-nostalgiaa. Minua jäi askarruttamaan, miksi osa paikallisista halukkaista halusi edelleen identifioitua nimenomaan itäsaksalaisiksi. Vaikutti kuitenkin siltä, etteivät he varsinaisesti kaivanneet sosialismia takaisin. Siksi Krienin romaanin lähtökohta tuntui kiinnostavalta. Miltä DDR:n asukkaista tuntui, kun yhteiskunta mureni ympäriltä ja ihanteet lakkasivat olemasta?
Vielä joskus kerromme kaiken tuo toki jonkinlaisen näkökulman aiheeseen. Itäsaksalainen perhe kohtaa ensimmäistä kertaa vuosiin länteen paenneita sukulaisiaan. Yhteiskuntien ja kulttuurien erot tulevat näkyviksi, kun pöydän ääressä lauletaan Keskitysleirilaulua ja kerrataan päähenkilön muistoja pioneerikurssilta. Vanhaan yhteiskuntaan kuului nuorisovihkimys, jossa nuoret lupasivat edistää sosialismia, ja käsikranaattien heittely koulun liikuntatunnilla.
Sen sijaan paljon puhuttu rakkaustarina on kirjassa aivan turha sivujuonne, joka pilaa muuten teemoiltaan kiinnostavan romaanin. Se on tylsä, epäuskottava, kaikin tavoin falski, kuten myös kirjan loppuratkaisu.
Kirjavuori on Facebookissa
Säästääkseni viattomia sivullisia turhilta päivityksiltä tein Kirjavuorelle oman sivun Facebookiin. Saa tykätä jo kommentoida sielläkin.
torstai 12. kesäkuuta 2014
Yrjö Jylhä: Risti lumessa
Yrjö Jylhä: Risti lumessa (Otava 1936)
Siihen on syynsä, että yksittäiset runot ovat tunnetumpia kuin kokonaiset kokoelmat, aivan kuin hittibiisitkin muistetaan, vaikka valtaosa bändin muusta tuotannosta vaipuisi unhoon. Yrjö Jylhän Kiirastuli (1941) on toki yhtä hittisadetta, mutta Risti lumessa -kokoelmassa parhaat runot ovat ilman muuta ne tunnetuimmat, jotka ovat jääneet elämään. Muut ovat enimmäkseen tasoa "ihan kiva".
Kokoelman kuuluisin runo on epäilemättä Häätanhu, jonka tulkinta herättää yllättävän paljon tunteita siihen nähden, kuinka ilmeiseltä se tuntuu ainakin sen jälkeen, kun on kuullut oikean vastauksen. Muistan kyllä itsekin ihmetelleeni runoa, kun tutuistuin siihen ensimmäisen kerran Eeva Tenhusen Hyvän tytön hautajaiset -romaanissa.
Jos pitäisi valita yksi suosikkiruno, tällä hetkellä se olisi luultavasti Vaelluslaulu, kokoelman viimeinen runo. Sen takia hainkin tämän kirjan kirjastosta. Koska tekijänoikeuslaki kieltää kokonaisten runojen siteeraamisen, kehoitan käyttämään googlea. Miksi juuri tämä runo? "Taa vuorten, taa vuorten, taa kevätmetsäin nuorten" - retkeilyn harrastajan näkökulmasta ei ole paljonkaan lisättävää. Jylhän runomitta soljuu eteenpäin luontokohteesta toiseen, ja maiseman yllä leijuu kohtalokkuus, sillä kuolema kopistelee kulkijan kantapäillä keskellä heräävää alkukesääkin.
Kokoelman runoissa hellitään uhmakkaita soturifantasioita ja jonkin rajan takana on sorrettu heimokansa. Synnyinmaakin sairastaa, ja sen kimpussa ovat puoskarit. Runojen teemat olisi - liian - helppo yhdistää joihinkin 30-luvulla vallinneisiin aatteisiin. Aatepuolella eniten hämmentää kuitenkin Aatemarssi.
Ja toisaalla:
Ainoan oikean aatteen tarkempi sisältö jää kuitenkin hämäräksi. Onko tämä nyt ihan ironiaa ja pilkantekoa? Onhan? Ja mitä pahaa on sisisliskoissa? Ironiana runo kolahtaisi edelleen moneen kohteeseen - mitä väliä aatteen sisällöllä, kunhan saa hengata oikeamielisessä seurassa.
Risti lumessa on kyllä sangen pateettinen kokonaisuus. On reipasta retkimieltä, pompöösiä luontokuvausta, liehuvia lippuja ja hämmentävää huumoria. On tästä silti vielä yllättävän pitkä matka Kiirastulen kypsiin ja monitahoisiin sotakohtaloihin.
Siihen on syynsä, että yksittäiset runot ovat tunnetumpia kuin kokonaiset kokoelmat, aivan kuin hittibiisitkin muistetaan, vaikka valtaosa bändin muusta tuotannosta vaipuisi unhoon. Yrjö Jylhän Kiirastuli (1941) on toki yhtä hittisadetta, mutta Risti lumessa -kokoelmassa parhaat runot ovat ilman muuta ne tunnetuimmat, jotka ovat jääneet elämään. Muut ovat enimmäkseen tasoa "ihan kiva".
Kokoelman kuuluisin runo on epäilemättä Häätanhu, jonka tulkinta herättää yllättävän paljon tunteita siihen nähden, kuinka ilmeiseltä se tuntuu ainakin sen jälkeen, kun on kuullut oikean vastauksen. Muistan kyllä itsekin ihmetelleeni runoa, kun tutuistuin siihen ensimmäisen kerran Eeva Tenhusen Hyvän tytön hautajaiset -romaanissa.
Jos pitäisi valita yksi suosikkiruno, tällä hetkellä se olisi luultavasti Vaelluslaulu, kokoelman viimeinen runo. Sen takia hainkin tämän kirjan kirjastosta. Koska tekijänoikeuslaki kieltää kokonaisten runojen siteeraamisen, kehoitan käyttämään googlea. Miksi juuri tämä runo? "Taa vuorten, taa vuorten, taa kevätmetsäin nuorten" - retkeilyn harrastajan näkökulmasta ei ole paljonkaan lisättävää. Jylhän runomitta soljuu eteenpäin luontokohteesta toiseen, ja maiseman yllä leijuu kohtalokkuus, sillä kuolema kopistelee kulkijan kantapäillä keskellä heräävää alkukesääkin.
Kokoelman runoissa hellitään uhmakkaita soturifantasioita ja jonkin rajan takana on sorrettu heimokansa. Synnyinmaakin sairastaa, ja sen kimpussa ovat puoskarit. Runojen teemat olisi - liian - helppo yhdistää joihinkin 30-luvulla vallinneisiin aatteisiin. Aatepuolella eniten hämmentää kuitenkin Aatemarssi.
Ihanteita me saimme ja uskon
joka viirimme puhtaana voittoon vie,
me näämme, me vain, ajan ruskon,
vain meillä on oikea tie.
Ja toisaalla:
Pois petturit, kyyt, sisiliskot,
pois altamme aatteet muut.
Ainoan oikean aatteen tarkempi sisältö jää kuitenkin hämäräksi. Onko tämä nyt ihan ironiaa ja pilkantekoa? Onhan? Ja mitä pahaa on sisisliskoissa? Ironiana runo kolahtaisi edelleen moneen kohteeseen - mitä väliä aatteen sisällöllä, kunhan saa hengata oikeamielisessä seurassa.
Risti lumessa on kyllä sangen pateettinen kokonaisuus. On reipasta retkimieltä, pompöösiä luontokuvausta, liehuvia lippuja ja hämmentävää huumoria. On tästä silti vielä yllättävän pitkä matka Kiirastulen kypsiin ja monitahoisiin sotakohtaloihin.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Pohjoismaiset väkivaltadekkarit
Päivän Helsingin Sanomat on tarttunut aiheseen, joka on askarruttanut minuakin: pohjoismainen rikoskirjallisuus on muuttunut poskettomaksi väkivallalla mässäilyksi.
Mahtaako muutos liittyä yhteiskunnan laajempiinkin trendeihin? Hyvinvointivaltio rappeutuu, ja vasemmisto on kriisissä. Vaikka kokoomuslainenkin kansanedustaja tiedostaa, että rikokset johtuvat yhteiskunnallisesta kurjuudesta, ehkä sitten mieluummin nähdään, että rikolliset nyt vain kuitenkin ovat pohjimmiltaan pahoja. Pahuudellehan ei voi tehdä mitään, köyhyydelle sen sijaan voisi.
Joka tapauksessa luen mieluummin 30-luvun salonkidekkareita kuin väkivaltakirjallisuutta. Kumpikin on jokseenkin yhtä kaukana arkitodellisuudesta.
Mahtaako muutos liittyä yhteiskunnan laajempiinkin trendeihin? Hyvinvointivaltio rappeutuu, ja vasemmisto on kriisissä. Vaikka kokoomuslainenkin kansanedustaja tiedostaa, että rikokset johtuvat yhteiskunnallisesta kurjuudesta, ehkä sitten mieluummin nähdään, että rikolliset nyt vain kuitenkin ovat pohjimmiltaan pahoja. Pahuudellehan ei voi tehdä mitään, köyhyydelle sen sijaan voisi.
Joka tapauksessa luen mieluummin 30-luvun salonkidekkareita kuin väkivaltakirjallisuutta. Kumpikin on jokseenkin yhtä kaukana arkitodellisuudesta.
Sapfo
Sapfo: Sapfon runoja (1966, WSOY), suom. Aapo Junkola, esipuhe Heikki Solin
Sapfo: Iltatähti, häälaulu (1969, Otava), suom. Pentti Saarikoski
Sapfoa pitäisi varmaankin lukea alkuperäiskielellä, jotta hänen mestaruutensa pääsisi oikeuksiinsa. Saisi kiinni runomitastakin ja kielen hengestä ja rytmistä. En vain ole koskaan osannut kreikkaa tarpeeksi hyvin ja sen vähänkin osaamani olen tainnut jo unohtaa.
Saarikosken käännös on se, johon yleensä viitataan. Hänkin suomensi runot (ilmeisesti) englannin- ja saksankielisten editioiden pohjalta. Sen sijaan Aapo Junkola käänsi tekstin suoraan kreikan kielestä. Enhän minä osaa käännöksiä arvioida. Junkola on perinteisempi, Saarikoski selvästi modernismia.
Vaikka Sapfoon viitattiin kreikkalaisessa kulttuurissa Runoilijattarena - kaikki siis tiesivät ilman nimen lausumista, kenestä on kyse - vain yksi hänen runoistaan on säilynyt nykypäivään kokonaisena. Muista on jäljellä vain fragmentteja sieltä täältä ja kääntäjien arvauksia, mitä hän on mahdollisesti yrittänyt sanoa. Väkisinkin nykyeditiot jäävät siis aika hämäriksi. Sapfon elämästä ei tiedetä juuri mitään, ja kadonneiden pätkien vuoksi hänen runoistaankin on tullut salaperäisempiä kuin ne ovat olleet kirjoittamishetkellä. Etenkin Saarikosken palasteleva tyyli vielä korostaa runojen hajaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Se lienee aivan paikallaan.
Kun juuri mitään ei tiedetä, jää paljon tilaa kaikenlaisille tulkinnoille. Osa Sapfon runoista on suunnattu jumalattarille, toiset taas selvästi lihaa ja verta oleville naisille. Myöhemmin kukin aikakausi on omien tarpeidensa mukaan yrittänyt arvailla, millainen on ollut Sapfon suhde näihin naisiin. Ovatko he olleet naisten kulttiyhteisön jäseniä, Sapfon oppilaita vai ihan vain rakastavaisia? Rakkaudestahan runot selvästi kertovat, mutta onko rakkaus sisarellista vai eroottista?
On sinänsä aika koominen kysymys, olivatko nämä Lesboksella asuneet naiset lesboja vai eivät.
Ja ovatko kaikki rakastetut edes naisia? Käännösten erot vaikuttavat aika lailla tulkintaan:
Aika eri asioista puhutaan sellaisessa maailmassa, jossa sukupuolineutraalia avioliittoa ei todellakaan ollut!
Toisaalta Junkolan käännökseen esipuheen kirjoittanut Heikki Solin sanoo suoraan, ettei ihailtu lyyrikko voi olla mikään sairas pervoilija. Kuvastaako Junkolan käännöskin lähinnä sodanjälkeisiä asenteita? Korostan edelleen, etten osaa kylliksi kreikkaa enkä tunne lainkaan säilyneitä runofragmentteja, joten ihan arvailua tämä on vain.
Joka tapauksessa Sapfon runoissa liikutaan kaukana sekä ajallisesti että kulttuurisesti, ja kun alkuperäisestä kontekstista ei tiedetä paljon mitään, runoja voi kai tulkita ihan oman mielensä mukaan. Eroaako niin sanottu romanttinen rakkauskaan nyt niin kauheasti muista rakkauden lajeista? Jos kerran alkoholismistakin voi kirjoittaa laulun, joka menee täydestä miehen ja naisen välisen romanttisen rakkauden kuvauksena. Olipa rakkaus millaista tahansa, nasevasti Sapfo sitä kuvaa.
Niin minunkin mielestäni.
Tässä toinen minusta tuntuu -mielipide: Kreikkalaista runoutta lukee kyllä ihaillen, mutta silti jokin osa siitä jää vieraan tuntuiseksi. Sen sijaan roomalainen runous tuntuu kovasti modernilta ja ajankohtaiselta.
Idolini - yksi heistä - emeritusprofessori Teivas Oksala, nerokas runoilija itsekin, sanoi luennollaan jotain siihen suuntaan, että länsimainen kulttuuri syntyi, kun roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen kulttuurin ja tekivät siitä omanlaisensa version. Tuntuuko roomalainen runous siis tutummalta kuin kreikkalainen, koska se on länsimaista kulttuuri ja kreikkalainen vasta jotain sitä edeltävää? Sitäpä tässä voidaan mutuilla.
Ihmisten itsensä en usko muuttuneen miksikään.
Sapfo: Iltatähti, häälaulu (1969, Otava), suom. Pentti Saarikoski
Sapfoa pitäisi varmaankin lukea alkuperäiskielellä, jotta hänen mestaruutensa pääsisi oikeuksiinsa. Saisi kiinni runomitastakin ja kielen hengestä ja rytmistä. En vain ole koskaan osannut kreikkaa tarpeeksi hyvin ja sen vähänkin osaamani olen tainnut jo unohtaa.
Saarikosken käännös on se, johon yleensä viitataan. Hänkin suomensi runot (ilmeisesti) englannin- ja saksankielisten editioiden pohjalta. Sen sijaan Aapo Junkola käänsi tekstin suoraan kreikan kielestä. Enhän minä osaa käännöksiä arvioida. Junkola on perinteisempi, Saarikoski selvästi modernismia.
Vaikka Sapfoon viitattiin kreikkalaisessa kulttuurissa Runoilijattarena - kaikki siis tiesivät ilman nimen lausumista, kenestä on kyse - vain yksi hänen runoistaan on säilynyt nykypäivään kokonaisena. Muista on jäljellä vain fragmentteja sieltä täältä ja kääntäjien arvauksia, mitä hän on mahdollisesti yrittänyt sanoa. Väkisinkin nykyeditiot jäävät siis aika hämäriksi. Sapfon elämästä ei tiedetä juuri mitään, ja kadonneiden pätkien vuoksi hänen runoistaankin on tullut salaperäisempiä kuin ne ovat olleet kirjoittamishetkellä. Etenkin Saarikosken palasteleva tyyli vielä korostaa runojen hajaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Se lienee aivan paikallaan.
Kun juuri mitään ei tiedetä, jää paljon tilaa kaikenlaisille tulkinnoille. Osa Sapfon runoista on suunnattu jumalattarille, toiset taas selvästi lihaa ja verta oleville naisille. Myöhemmin kukin aikakausi on omien tarpeidensa mukaan yrittänyt arvailla, millainen on ollut Sapfon suhde näihin naisiin. Ovatko he olleet naisten kulttiyhteisön jäseniä, Sapfon oppilaita vai ihan vain rakastavaisia? Rakkaudestahan runot selvästi kertovat, mutta onko rakkaus sisarellista vai eroottista?
On sinänsä aika koominen kysymys, olivatko nämä Lesboksella asuneet naiset lesboja vai eivät.
Ja ovatko kaikki rakastetut edes naisia? Käännösten erot vaikuttavat aika lailla tulkintaan:
Jos rakastat minua
etsi nuorempi
minä en sietäisi asua kanssasi
koska olen sinua vanhempi
(Saarikoski)
mutta jos sinä
rakastat minua
nai nuori nainen
en voisi elää
nuorukaisen kanssa
ja vanhentua
(Junkola)
Aika eri asioista puhutaan sellaisessa maailmassa, jossa sukupuolineutraalia avioliittoa ei todellakaan ollut!
Toisaalta Junkolan käännökseen esipuheen kirjoittanut Heikki Solin sanoo suoraan, ettei ihailtu lyyrikko voi olla mikään sairas pervoilija. Kuvastaako Junkolan käännöskin lähinnä sodanjälkeisiä asenteita? Korostan edelleen, etten osaa kylliksi kreikkaa enkä tunne lainkaan säilyneitä runofragmentteja, joten ihan arvailua tämä on vain.
Joka tapauksessa Sapfon runoissa liikutaan kaukana sekä ajallisesti että kulttuurisesti, ja kun alkuperäisestä kontekstista ei tiedetä paljon mitään, runoja voi kai tulkita ihan oman mielensä mukaan. Eroaako niin sanottu romanttinen rakkauskaan nyt niin kauheasti muista rakkauden lajeista? Jos kerran alkoholismistakin voi kirjoittaa laulun, joka menee täydestä miehen ja naisen välisen romanttisen rakkauden kuvauksena. Olipa rakkaus millaista tahansa, nasevasti Sapfo sitä kuvaa.
minun mielestäni
kaunein on se jota rakastaa
(Saarikoski)
Niin minunkin mielestäni.
Tässä toinen minusta tuntuu -mielipide: Kreikkalaista runoutta lukee kyllä ihaillen, mutta silti jokin osa siitä jää vieraan tuntuiseksi. Sen sijaan roomalainen runous tuntuu kovasti modernilta ja ajankohtaiselta.
Idolini - yksi heistä - emeritusprofessori Teivas Oksala, nerokas runoilija itsekin, sanoi luennollaan jotain siihen suuntaan, että länsimainen kulttuuri syntyi, kun roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen kulttuurin ja tekivät siitä omanlaisensa version. Tuntuuko roomalainen runous siis tutummalta kuin kreikkalainen, koska se on länsimaista kulttuuri ja kreikkalainen vasta jotain sitä edeltävää? Sitäpä tässä voidaan mutuilla.
Ihmisten itsensä en usko muuttuneen miksikään.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Hyvää ja huonoa hömppää
Olen haukkunut blogissa niin Kaari Utrion kuin Cathy Kellynkin. Taisinpa samalla luvata, että jatkoa seuraa. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään tiettyjä romaaneja vaan naisille suunnattua viihdekirjallisuutta, chick litiä, hömppää. Harlekiinikirjallisuuskaan ei ole järin kaukana lajista. Hömppääkin on hyvää ja huonoa. Elisabeth Noble saa edustaa hyvää hömppää ja Nora Roberts huonoa. Onhan niitä toki muitakin, kummassakin sarjassa.
Joku saattaisi hyvällä syyllä kysyä, mitä väliä. Tarvitseeko viihdekirjallisuuden olla hyvää, jotta se viihdyttäisi? Totta kai joskus on mukava vain nollata päätä niin sanotusti helpon kirjallisuuden parissa. Siihen hyvä hömppä on omiaan. Huono hömppä ei rentouta, koska se raivostuttaa. Samalla se on omiaan rakentamaan sekä stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista että epärealistisia kuvitelmia parisuhteesta.
Viihdekirjallisuuteen kuuluu tietty ennalta-arvattavuus. On tietenkin makuasia, onko se osa rentouttavaa lukukokemusta. Osa hömppäromaaneista noudattaa kaavaa turhankin tarkasti; yksi heistä on mainittu Nora Roberts, jonka kirjoista joka ainoassa lukemassani on täsmälleen sama juoni.
Alussa on noin kolmekymppinen Täydellinen Nainen ja vastaava Täydellinen Mies. Päähenkilöt ovat kauniita, kovaa ruumiskuria harjoittavia eli hoikkia ja treenattuja. Lisäksi he menestyvät yhteiskunnassa, yleensä yrittäjinä. Kuten Elisabeth Noble romaanihenkilönsä ajatuksin kritisoi, he ansaitsevat onnensa olemalla ulkoisesti moitteettomia. Elämän sattumuksissa nainen ja mies tutustuvat, mutta pystyvät jonkin aikaa pysymään poissa toistensa sylistä, vaikka Eläimellinen Himo ajaakin heitä yhteen. Yleensä he vieläpä inhoavat toisiaan. Sitten seuraa muutamia yksityiskohtaisesti kuvattuja seksikohtauksia - luultavasti monet lukevat Robertsia juuri niiden takia - joiden myötä henkilöt huomaavat jopa pitävänsä toisistaan. Sitten tapahtuu jotain kauheaa ja rakastavaiset joutuvat erilleen. Lopussa he kuitenkin kihlautuvat ja epäilemättä elävät elämänsä onnellisina loppuun asti (kahden lapsen, farmariauton ja kultaisen noutajan kera).
Naispäähenkilöt ovat ehkä omiaan aiheuttamaan ulkonäkökomplekseja, mutta miespäähenkilöt ne vasta ahdistavia ovatkin. He tietävät ehdottomasti paremmin kuin nainen itse, mitä nainen todellisuudessa haluaa. Ja saavat tahtonsa läpi naisen vastustuksesta huolimatta. Kannattaisi varmaankin juosta pakoon, ennen kuin tulee ongelmia.
Jos miehet kuvataan Robertsin kirjoissa himon vallassa toimiviksi alfauroksiksi, eipä naishahmoissakaan ole juuri vaihtelua. Vaikka naiset ovat yleensä menestyviä yrittäjiä, heidänkin naiseutensa määrittyy ulkonäön kautta. Yhdessä kirjassa päähenkilö oli sentään matemaattisesti lahjakas. Ja mitä Roberts hänestä tekikään! Kirjanpitäjän! Sekö on korkein päämäärä, jonka lahjakas nainen voi saavuttaa? Kun mielikuvitusmaailmassa ei kuitenkaan ole lasikattoja, eikö tästä naisesta olisi voinut tulla vaikka matematiikan professori?
Näennäisesti Robertsin naiset ovat vahvoja ja menestyviä. Taustalla vaanivat kuitenkin hyvin perinteiset sukupuoliroolit. Mikä siinä onkin, että mitä pornompia kohtauksia viihdekirjassa on, sitä varmemmin siinä lopulta päädytään ydinperhearvoihin? Lopulta kaikkien naisten päämäärä on avioliitto ja äitiys. Ehkä sillä ostetaan oikeutus hetkelliselle hurjastelulle. En minä kirjoihin sitä kiintiöhomoa kaipaa, mutta hitunen moniarvoisuutta tai roolien kyseenalaistamista ei tekisi yhtään pahaa.
Kuten jo tuossa aiemmin kävi ilmi, Elisabeth Noble kritisoi hömppägenren kliseitä aivan tietoisesti. Hänen kirjoissaan on myös yllättäviä juonenkäänteitä, joten niitä ei kannata lukea, jos haluat tietää jo alussa, miten tarina päättyy. Noblen henkilöhahmot ovat myös arkisen uskottavia, sympaattisia. Silti kirjat eivät ole hiukkaakaan tylsiä, vaan niihin on helppo eläytyä, koska kuka tahansa saattaa joutua samanlaisten valintojen eteen. Noblen kirjoissa naiset saattavat myös valita väärin. Sekin on inhimillistä. Varsinkin kahdessa uusimmassa Noble on edennyt aika kauas geneerisestä naishömpästä.
Nykyään hömpän lukeminen on jo kaiketi täysin sosiaalisesti hyväksyttävää, joten vaatikaamme julkisesti myös laatuhömppää.
Joku saattaisi hyvällä syyllä kysyä, mitä väliä. Tarvitseeko viihdekirjallisuuden olla hyvää, jotta se viihdyttäisi? Totta kai joskus on mukava vain nollata päätä niin sanotusti helpon kirjallisuuden parissa. Siihen hyvä hömppä on omiaan. Huono hömppä ei rentouta, koska se raivostuttaa. Samalla se on omiaan rakentamaan sekä stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista että epärealistisia kuvitelmia parisuhteesta.
Viihdekirjallisuuteen kuuluu tietty ennalta-arvattavuus. On tietenkin makuasia, onko se osa rentouttavaa lukukokemusta. Osa hömppäromaaneista noudattaa kaavaa turhankin tarkasti; yksi heistä on mainittu Nora Roberts, jonka kirjoista joka ainoassa lukemassani on täsmälleen sama juoni.
Alussa on noin kolmekymppinen Täydellinen Nainen ja vastaava Täydellinen Mies. Päähenkilöt ovat kauniita, kovaa ruumiskuria harjoittavia eli hoikkia ja treenattuja. Lisäksi he menestyvät yhteiskunnassa, yleensä yrittäjinä. Kuten Elisabeth Noble romaanihenkilönsä ajatuksin kritisoi, he ansaitsevat onnensa olemalla ulkoisesti moitteettomia. Elämän sattumuksissa nainen ja mies tutustuvat, mutta pystyvät jonkin aikaa pysymään poissa toistensa sylistä, vaikka Eläimellinen Himo ajaakin heitä yhteen. Yleensä he vieläpä inhoavat toisiaan. Sitten seuraa muutamia yksityiskohtaisesti kuvattuja seksikohtauksia - luultavasti monet lukevat Robertsia juuri niiden takia - joiden myötä henkilöt huomaavat jopa pitävänsä toisistaan. Sitten tapahtuu jotain kauheaa ja rakastavaiset joutuvat erilleen. Lopussa he kuitenkin kihlautuvat ja epäilemättä elävät elämänsä onnellisina loppuun asti (kahden lapsen, farmariauton ja kultaisen noutajan kera).
Naispäähenkilöt ovat ehkä omiaan aiheuttamaan ulkonäkökomplekseja, mutta miespäähenkilöt ne vasta ahdistavia ovatkin. He tietävät ehdottomasti paremmin kuin nainen itse, mitä nainen todellisuudessa haluaa. Ja saavat tahtonsa läpi naisen vastustuksesta huolimatta. Kannattaisi varmaankin juosta pakoon, ennen kuin tulee ongelmia.
Jos miehet kuvataan Robertsin kirjoissa himon vallassa toimiviksi alfauroksiksi, eipä naishahmoissakaan ole juuri vaihtelua. Vaikka naiset ovat yleensä menestyviä yrittäjiä, heidänkin naiseutensa määrittyy ulkonäön kautta. Yhdessä kirjassa päähenkilö oli sentään matemaattisesti lahjakas. Ja mitä Roberts hänestä tekikään! Kirjanpitäjän! Sekö on korkein päämäärä, jonka lahjakas nainen voi saavuttaa? Kun mielikuvitusmaailmassa ei kuitenkaan ole lasikattoja, eikö tästä naisesta olisi voinut tulla vaikka matematiikan professori?
Näennäisesti Robertsin naiset ovat vahvoja ja menestyviä. Taustalla vaanivat kuitenkin hyvin perinteiset sukupuoliroolit. Mikä siinä onkin, että mitä pornompia kohtauksia viihdekirjassa on, sitä varmemmin siinä lopulta päädytään ydinperhearvoihin? Lopulta kaikkien naisten päämäärä on avioliitto ja äitiys. Ehkä sillä ostetaan oikeutus hetkelliselle hurjastelulle. En minä kirjoihin sitä kiintiöhomoa kaipaa, mutta hitunen moniarvoisuutta tai roolien kyseenalaistamista ei tekisi yhtään pahaa.
Kuten jo tuossa aiemmin kävi ilmi, Elisabeth Noble kritisoi hömppägenren kliseitä aivan tietoisesti. Hänen kirjoissaan on myös yllättäviä juonenkäänteitä, joten niitä ei kannata lukea, jos haluat tietää jo alussa, miten tarina päättyy. Noblen henkilöhahmot ovat myös arkisen uskottavia, sympaattisia. Silti kirjat eivät ole hiukkaakaan tylsiä, vaan niihin on helppo eläytyä, koska kuka tahansa saattaa joutua samanlaisten valintojen eteen. Noblen kirjoissa naiset saattavat myös valita väärin. Sekin on inhimillistä. Varsinkin kahdessa uusimmassa Noble on edennyt aika kauas geneerisestä naishömpästä.
Nykyään hömpän lukeminen on jo kaiketi täysin sosiaalisesti hyväksyttävää, joten vaatikaamme julkisesti myös laatuhömppää.
tiistai 3. kesäkuuta 2014
Harmaita ruotsalaisia poneja
Nan Inger:
Perheeseen tuli poni 1975 (Sedan red jag Dunet 1968)
Tyttö ja tytöllä hevonen 1977 (Att vara flicka och ha egen häst 1969)
Seuraavana ratsastaa Piglet Ek 1978 (Var god rid! 1970)
Lisbeth Pahnke: Britta-sarja 1971-80 (ruotsiksi 1966-1979)
Valitan kehnoja bibliografisia tietoja - laiskuus iski. Kirjojen pitäisi kyllä löytyä näilläkin viitteillä kirjastoista tai antikvariaateista. Kirjakaupoista ei kannata kysyäkään. Ilmestymisvuodet kuitenkin lisäsin, koska mielestäni ne ovat oleellista tietoa. Kirjat ovat aina oman aikakautensa tuotteita.
Sekä Nan Ingerin että Lisbeth Pahnken kirjat ovat omia ikisuosikkejani, jotka olen lukenut niin monta kertaa, että osaan ne käytännössä ulkoa. Se ei estä lukemasta niitä aina vain uudestaan. Ne kertovat tytöistä, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta, ja ne on kirjoitettu tytöille, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta. Tai vähintäänkin toivoisivat harrastavansa. Kummankin kirjasarjan päähenkilöllä on oma harmaa (täsmällisemmin ilmaistuna kimo) poni. Kirjoissa kuvataan tytön, ponin ja ystäväpiirin arkisia tapahtumia.
Genrehän on varsin laaja ja Suomessakin suosittu. Kuitenkin Nan Ingerin ja Lisbeth Pahnken kirjat ovat mielestäni verrattomasti parempia kuin suurin osa kilpailijoistaan. Yleensähän tarina menee niin, että köyhä tyttö pelastaa kurjan hevosen, jota kukaan ei ymmärrä, oppii ratsastamaan yliluonnollisen nopeasti ja lopulta voittaa kaikki huomattavasti rikkaammat ja ilkeämmät kanssakilpailijat isoissa kilpailuissa. Monesti juoneen liittyy rikosten ratkaisemista tai muita perin epäuskottavia seikkailuja.
Ingerin ja Pahnken kirjat ovat realistisempia. Niistä käy ilmi, kuinka vaikeaa ratsastus on ja kuinka paljon harjoitusta yksinkertaistenkin asioiden oppimiseen vaaditaan. Pigletin Untuvasta tulee lopulta erinomainen kouluratsastusponi, mutta sen ei selitetä johtuvan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta tai ylimaallisesta ymmärryksestä tytön ja ponin välillä. Piglet harjoittelee valtavasti taitavien opettajien johdolla. Häntä valmentavat niin ratsastusta harrastavat vanhemmat kuin lähellä asuva ratsumestarikin. Silti ponin harjaannuttaminen kestää pari vuotta. Britasta puolestaan ei koskaan tule varsinaisesti mestariratsastajaa, vaikka kirjasarja seuraa hänen uraansa arviolta noin kuuden vuoden ajan eikä Britta ole aloittelija edes ensimmäisessä kirjassa.
Arkisen uurastuksen kuvaaminen tekee kirjoista sellaisia hevosnörttiromaaneja, että ne tuskin aukeavat kenellekään, jolla ei ole omakohtaista kokemusta ratsastamisesta. Ratsastuksen harrastajille erilaisten harjoitusten kuvaukset ovat puolestaan hyvin antoisia. Britta-kirjojen suomennokset vain ovat niin kehnoja, että ratsastuksen harrastajallekin jää hämäräksi, mitä mahtoi tarkoittaa kouluradalla tarkoituksellisesti ratsastettu ristilaukka (vastalaukka vai laukanvaihto) tai estetyyppi vinopuomi (ristikko?). Sehän nyt tietenkin on aivan genren arkipäivää, että brun käännetään ruskeaksi eikä ruunikoksi. Vastaavasti englanninkielisten heppakirjojen chestnut on suomennoksissa järjestään kastanjanvärinen eikä rautias. Kustantajat hei, olisi kulttuuriteko suomennuttaa Britta-sarja uudestaan!
Jotkut asiat hevosmaailmassa ovat muuttuneet paljon 60-luvulta, toiset taas eivät juurikaan. Sekä Pigletin että Brittan elämässä on esimerkiksi aivan realistinen mahdollisuus ratkaista hevosenhankintaongelma ostamalla armeijalta "kruununhevonen". Samoin kenttien laidoilla vilahtelee ratsumestareita. Ei kai niitä ole enää armeijassa edes Ruotsissa? Kaikessa toiminnassa on vanhan hevoskulttuurimaan leima, joka puuttuu Suomesta vieläkin.
Britta-kirjoissa ei oteta oikeastaan millään tavalla kantaa ympäröivään yhteiskuntaan. Aika näkyy lähinnä siinä, että kirjasarjan alussa hämmästellään Tanskan oikeanpuoleista liikennettä. Sen sijaan Pigletin elämää 60-luvun lopun kuohunta koskettaa opiskelijaradikalismista viehättyneen sisaren kautta. Tämä yrittää järisyttää perheen ja uneliaan maalaiskylän elämää maailmanparannusajatuksineen. Nyky-Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa ajatellessa vaikuttaa jokseenkin ironiselta, millaista kuohuntaa Maria-siskon mustaihoinen brittisulhanen John aiheuttaa ihmisissä, jotka eivät ole mustaa miestä koskaan ennen nähneet - etenkin kun käy ilmi, ettei John ole laulaja tai juoksija vaan diplomaatinuralle pyrkivä sosiologi.
Vaikka kirjat keskittyvät poniasioihin, tyttöjen elämässä on muutakin. Perheeseen tuli poni kertoo 13-vuotiaan Pigletin ensimäisestä lukukaudesta uudessa koulussa. Hänhän muuttaa perheineen maalle kaupungista, missä hän on käynyt hienoa kokeilukoulua. Koulukuvaus on jokseenkin inhorealistista. Yleensä nuortenkirjoissa päähenkilöt eivät juuri perusta koulusta. Kai sellaisen ajatellaan puhuttelevan nuorisoa. Sen sijaan Piglet on hyvä koulussa, minkä vuoksi minun on aina ollut helppo samaistua häneen. Seuraavassa kirjassa Piglet viettää ystävineen kesälomaa. Seuraavana ratsastaa Piglet Ek puolestaan kuvaa vain yhtä viikonloppua pari vuotta kahden ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Untuva on kehittynyt ratsuna - ehkä on kirjallisesti hyvä ratkaisu jättää välistä pari vuotta päivittäisiä harjoituksia - mutta on Piglet itsekin paljon kypsempi ja aikuisempi.
Myös Britta on kirjasarjan alussa esiteini. Hän ratsastaa paikallisessa ratsastuskoulussa - omasta ponista ei ole vielä tietoakaan. Koulun jälkeen Britta pääsee töihin ratsastuskoululle. Viimeisissä osissa hän on parikymppinen ja vaihtaa lopulta poneista hevosiin. Hevosjuonen rinnalla kulkee Brittan ja Lassen syvenevä ystävyys. Lapsena en osannut edes ajatella sitä mahdollisesti romanttisena tarinana. Pahnken taitavuutta osoittaa hienovaraisuus, jolla hän vihjailee, että ehkä Lasse ei olekaan vain ratsastajatoveri ja vanha tuttava. Monet muut hevostyttökirjathan sortuvat imeliin poikakuvioihin.
Piglet- ja Britta-kirjat ovat ponityttökirjallisuuden klassikoita. Ne ovat saaneet enemmän ja vähemmän onnistuneita seuraajia. Parhaita lienevät Heddi Böckmanin Sandra-kirjat, joiden teini-ikäisellä päähenkilöllä on myös kimo ponitamma. Ruotsalaiset nyt vain osaavat paremmin, sekä ratsastuksen että heppakirjojen kirjoittamisen siis.
Perheeseen tuli poni 1975 (Sedan red jag Dunet 1968)
Tyttö ja tytöllä hevonen 1977 (Att vara flicka och ha egen häst 1969)
Seuraavana ratsastaa Piglet Ek 1978 (Var god rid! 1970)
Lisbeth Pahnke: Britta-sarja 1971-80 (ruotsiksi 1966-1979)
Valitan kehnoja bibliografisia tietoja - laiskuus iski. Kirjojen pitäisi kyllä löytyä näilläkin viitteillä kirjastoista tai antikvariaateista. Kirjakaupoista ei kannata kysyäkään. Ilmestymisvuodet kuitenkin lisäsin, koska mielestäni ne ovat oleellista tietoa. Kirjat ovat aina oman aikakautensa tuotteita.
Sekä Nan Ingerin että Lisbeth Pahnken kirjat ovat omia ikisuosikkejani, jotka olen lukenut niin monta kertaa, että osaan ne käytännössä ulkoa. Se ei estä lukemasta niitä aina vain uudestaan. Ne kertovat tytöistä, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta, ja ne on kirjoitettu tytöille, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta. Tai vähintäänkin toivoisivat harrastavansa. Kummankin kirjasarjan päähenkilöllä on oma harmaa (täsmällisemmin ilmaistuna kimo) poni. Kirjoissa kuvataan tytön, ponin ja ystäväpiirin arkisia tapahtumia.
Genrehän on varsin laaja ja Suomessakin suosittu. Kuitenkin Nan Ingerin ja Lisbeth Pahnken kirjat ovat mielestäni verrattomasti parempia kuin suurin osa kilpailijoistaan. Yleensähän tarina menee niin, että köyhä tyttö pelastaa kurjan hevosen, jota kukaan ei ymmärrä, oppii ratsastamaan yliluonnollisen nopeasti ja lopulta voittaa kaikki huomattavasti rikkaammat ja ilkeämmät kanssakilpailijat isoissa kilpailuissa. Monesti juoneen liittyy rikosten ratkaisemista tai muita perin epäuskottavia seikkailuja.
Ingerin ja Pahnken kirjat ovat realistisempia. Niistä käy ilmi, kuinka vaikeaa ratsastus on ja kuinka paljon harjoitusta yksinkertaistenkin asioiden oppimiseen vaaditaan. Pigletin Untuvasta tulee lopulta erinomainen kouluratsastusponi, mutta sen ei selitetä johtuvan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta tai ylimaallisesta ymmärryksestä tytön ja ponin välillä. Piglet harjoittelee valtavasti taitavien opettajien johdolla. Häntä valmentavat niin ratsastusta harrastavat vanhemmat kuin lähellä asuva ratsumestarikin. Silti ponin harjaannuttaminen kestää pari vuotta. Britasta puolestaan ei koskaan tule varsinaisesti mestariratsastajaa, vaikka kirjasarja seuraa hänen uraansa arviolta noin kuuden vuoden ajan eikä Britta ole aloittelija edes ensimmäisessä kirjassa.
Arkisen uurastuksen kuvaaminen tekee kirjoista sellaisia hevosnörttiromaaneja, että ne tuskin aukeavat kenellekään, jolla ei ole omakohtaista kokemusta ratsastamisesta. Ratsastuksen harrastajille erilaisten harjoitusten kuvaukset ovat puolestaan hyvin antoisia. Britta-kirjojen suomennokset vain ovat niin kehnoja, että ratsastuksen harrastajallekin jää hämäräksi, mitä mahtoi tarkoittaa kouluradalla tarkoituksellisesti ratsastettu ristilaukka (vastalaukka vai laukanvaihto) tai estetyyppi vinopuomi (ristikko?). Sehän nyt tietenkin on aivan genren arkipäivää, että brun käännetään ruskeaksi eikä ruunikoksi. Vastaavasti englanninkielisten heppakirjojen chestnut on suomennoksissa järjestään kastanjanvärinen eikä rautias. Kustantajat hei, olisi kulttuuriteko suomennuttaa Britta-sarja uudestaan!
Jotkut asiat hevosmaailmassa ovat muuttuneet paljon 60-luvulta, toiset taas eivät juurikaan. Sekä Pigletin että Brittan elämässä on esimerkiksi aivan realistinen mahdollisuus ratkaista hevosenhankintaongelma ostamalla armeijalta "kruununhevonen". Samoin kenttien laidoilla vilahtelee ratsumestareita. Ei kai niitä ole enää armeijassa edes Ruotsissa? Kaikessa toiminnassa on vanhan hevoskulttuurimaan leima, joka puuttuu Suomesta vieläkin.
Britta-kirjoissa ei oteta oikeastaan millään tavalla kantaa ympäröivään yhteiskuntaan. Aika näkyy lähinnä siinä, että kirjasarjan alussa hämmästellään Tanskan oikeanpuoleista liikennettä. Sen sijaan Pigletin elämää 60-luvun lopun kuohunta koskettaa opiskelijaradikalismista viehättyneen sisaren kautta. Tämä yrittää järisyttää perheen ja uneliaan maalaiskylän elämää maailmanparannusajatuksineen. Nyky-Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa ajatellessa vaikuttaa jokseenkin ironiselta, millaista kuohuntaa Maria-siskon mustaihoinen brittisulhanen John aiheuttaa ihmisissä, jotka eivät ole mustaa miestä koskaan ennen nähneet - etenkin kun käy ilmi, ettei John ole laulaja tai juoksija vaan diplomaatinuralle pyrkivä sosiologi.
Vaikka kirjat keskittyvät poniasioihin, tyttöjen elämässä on muutakin. Perheeseen tuli poni kertoo 13-vuotiaan Pigletin ensimäisestä lukukaudesta uudessa koulussa. Hänhän muuttaa perheineen maalle kaupungista, missä hän on käynyt hienoa kokeilukoulua. Koulukuvaus on jokseenkin inhorealistista. Yleensä nuortenkirjoissa päähenkilöt eivät juuri perusta koulusta. Kai sellaisen ajatellaan puhuttelevan nuorisoa. Sen sijaan Piglet on hyvä koulussa, minkä vuoksi minun on aina ollut helppo samaistua häneen. Seuraavassa kirjassa Piglet viettää ystävineen kesälomaa. Seuraavana ratsastaa Piglet Ek puolestaan kuvaa vain yhtä viikonloppua pari vuotta kahden ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Untuva on kehittynyt ratsuna - ehkä on kirjallisesti hyvä ratkaisu jättää välistä pari vuotta päivittäisiä harjoituksia - mutta on Piglet itsekin paljon kypsempi ja aikuisempi.
Myös Britta on kirjasarjan alussa esiteini. Hän ratsastaa paikallisessa ratsastuskoulussa - omasta ponista ei ole vielä tietoakaan. Koulun jälkeen Britta pääsee töihin ratsastuskoululle. Viimeisissä osissa hän on parikymppinen ja vaihtaa lopulta poneista hevosiin. Hevosjuonen rinnalla kulkee Brittan ja Lassen syvenevä ystävyys. Lapsena en osannut edes ajatella sitä mahdollisesti romanttisena tarinana. Pahnken taitavuutta osoittaa hienovaraisuus, jolla hän vihjailee, että ehkä Lasse ei olekaan vain ratsastajatoveri ja vanha tuttava. Monet muut hevostyttökirjathan sortuvat imeliin poikakuvioihin.
Piglet- ja Britta-kirjat ovat ponityttökirjallisuuden klassikoita. Ne ovat saaneet enemmän ja vähemmän onnistuneita seuraajia. Parhaita lienevät Heddi Böckmanin Sandra-kirjat, joiden teini-ikäisellä päähenkilöllä on myös kimo ponitamma. Ruotsalaiset nyt vain osaavat paremmin, sekä ratsastuksen että heppakirjojen kirjoittamisen siis.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Harri Kalha: Tom of Finland
Harri Kalha: Tom of Finland - taidetta seksin vuoksi (SKS 2012)
Eräänä keväntalven viikonloppuna istuin toisen ihmisen kanssa tietokoneella. Ensin hän katsoi oman Facebookinsa - ei mitään erityistä. Sitten minä kirjauduin sisään ja huomasin, että tuttavapiirini riemuitsee uutisesta: syksyllä julkaistaan arkillinen Tom of Finland -postimerkkejä!
Tottahan olin jo aiemminkin Tom of Finlandin tiennyt ainakin päällisin puolin, mutta postimerkkijubilee ja toista mieltä olevien suunnaton närkästys herätti mielenkiinnon.
Tom of Finland, oikealta nimeltään Touko Laaksonen, on kirjan mukaan maailmalla tunnetuin suomalainen kuvataiteilija. Taiteilijan omasta mielestä hänen piirrustuksensa tosin eivät olleet taidetta vaan pornoa. Onneksi hän ei pysty kuitenkaan päättämään itse, miten jälkimaailma hänen työnsä näkee, vaan nykykulttuurissa ne määritellään ilman muuta myös taiteeksi. Ylipäätään taide sellaisena kuin me sen ymmärrämme on aika nuori juttu, ja jos käyttötaidetta ei hyväksytä, pitäisi meidän rajata taiteen ulkopuolelle esimerkiksi J.S. Bach. Sitähän emme toki halua tehdä.
Taidehistorioitsija Harri Kalha joka tapauksessa analysoin Tomin piirroksia taiteena - ja myös pornona. Tom of Finland ei olekaan elämänkerta, vaan kirja keskittyy piirroksiin ja niiden kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Niitä riittääkin, sillä kaikki liittyy kaikkeen. Tom of Finlandin homopornopiirrokset kuvastavat kulttuuria ja yhteiskuntaa sekä kummankin muutosta toisen maailmansodan jälkeisistä, sensuurin rajaamista vuosista homoliikkeen radikalisoitumiseen ja kohti laajempaa yhteiskunnallista hyväksyntää. Vaikka Tom oli suomalainen, hänen suurin yleisönsä oli Yhdysvalloissa, joten kuvat heijastavat ennen kaikkea yhdysvaltalaista kehitystä. Suomalaisuus näkyy kuvissa lähinnä uran alkupään luonto- ja saunaeksotiikassa.
Ihmisen kyky yhdistellä erilaisia symboleita ja merkityksiä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi ei lakkaa hämmästyttämästä. Kun Tom of Finland aloitteli taiteiljanuraansa, ankara sensuuri rajoitti kuvallista ilmaisua. Homoporno naamioitiin kehonrakennuslehdiksi. Näennäisesti ne esittelivät kehittyneitä miesvartaloita urheilun tai ruumiillisen työn tuoksinassa. Lehdissä kuvattiin ihanteena myös antiikin Kreikan atleetteja. Koska esimerkiksi sukupuolielinten esittämistä rajoitettiin, seksuaalisuus piti salakuljettaa kuviin pullistelevina ruumiin muotoina tai luontosymboliikkana, vihjailevina katseina.
Samalla rakennettiin uudenlaista homoestetiikkaa. Dandyn yläluokkainen hienostuneisuus korvautui muhkeilla lihaksilla ja työmiehen hienhajulla. Homokulttuurin politisoituessa ja radikalisoituessa 70-luvulla syntyi sadomasokismista vaikutteita saanut nahkahomotyyli. Kuvien uhmakkuus ei ollut sattumaa vaan suorastaan homojen ja kontrollin edustajien yhteenottojen dokumentointia. Kuvissa ja niiden tulkinnassa on aina läsnä häpeä, häpeän kieltäminen ja myöhemmin aidsin pelko. Minulle oli aivan uusi asia, että esimerkiksi pornosta muuallekin kulttuuriin päätynyt karvattomuusihanne liittyi nimenomaan mielikuviin sairauden karttelusta. Tom of Finlandin hahmot eivät ole mitään halihomoja, vaan niissä näkyi homokulttuurin epäsosiaalisuus. Se oli vaihtoehto perheen perustamiseen tähtääville suhteille, jotka taas nykyään ovat useimmiten julkisuudessa.
Koska kulttuurilla on taipumus ottaa yllättäviä suuntia, nahkahomotyyli päätyi lopulta Judas Priestin kautta heavy metaliin, joka sentään on periaatteessa äärimmäisen heteronormatiivinen kulttuuri. Totuus on tarua ironisempaa.
Harri Kalhan teksti on nautittavaa lukemista. Hänen tyylinsä on kepeän humoristista, mikä tekee oikeutta Tomin liioittelevuudessaan huvittaville fantasioille. Kalhalla on tekstissään ansiokas kulttuurintutkimuksellinen ote: näennäisesti pienet yksityiskohdat laajenevat vuosikymmeniä kattavaksi kuvaukseksi paitsi homokulttuurista, myös länsimaisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksista toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina. Siinä missä 60-luvulla homoporno piti piilottaa kehonrakennuslehtiin, 2000-luvulla siitä voidaan kirjoittaa arvovaltaisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa taidekirjassa. Toivottavasti tekstin akateeminen pohjavire ei karkoita lukijoita (onneksi kirjassa on tekstin lisäksi kuvia). Kalhan älykäs analyysi on nimittäin sekä viihdyttävää että tarpeellista.
Eräänä keväntalven viikonloppuna istuin toisen ihmisen kanssa tietokoneella. Ensin hän katsoi oman Facebookinsa - ei mitään erityistä. Sitten minä kirjauduin sisään ja huomasin, että tuttavapiirini riemuitsee uutisesta: syksyllä julkaistaan arkillinen Tom of Finland -postimerkkejä!
Tottahan olin jo aiemminkin Tom of Finlandin tiennyt ainakin päällisin puolin, mutta postimerkkijubilee ja toista mieltä olevien suunnaton närkästys herätti mielenkiinnon.
Tom of Finland, oikealta nimeltään Touko Laaksonen, on kirjan mukaan maailmalla tunnetuin suomalainen kuvataiteilija. Taiteilijan omasta mielestä hänen piirrustuksensa tosin eivät olleet taidetta vaan pornoa. Onneksi hän ei pysty kuitenkaan päättämään itse, miten jälkimaailma hänen työnsä näkee, vaan nykykulttuurissa ne määritellään ilman muuta myös taiteeksi. Ylipäätään taide sellaisena kuin me sen ymmärrämme on aika nuori juttu, ja jos käyttötaidetta ei hyväksytä, pitäisi meidän rajata taiteen ulkopuolelle esimerkiksi J.S. Bach. Sitähän emme toki halua tehdä.
Taidehistorioitsija Harri Kalha joka tapauksessa analysoin Tomin piirroksia taiteena - ja myös pornona. Tom of Finland ei olekaan elämänkerta, vaan kirja keskittyy piirroksiin ja niiden kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Niitä riittääkin, sillä kaikki liittyy kaikkeen. Tom of Finlandin homopornopiirrokset kuvastavat kulttuuria ja yhteiskuntaa sekä kummankin muutosta toisen maailmansodan jälkeisistä, sensuurin rajaamista vuosista homoliikkeen radikalisoitumiseen ja kohti laajempaa yhteiskunnallista hyväksyntää. Vaikka Tom oli suomalainen, hänen suurin yleisönsä oli Yhdysvalloissa, joten kuvat heijastavat ennen kaikkea yhdysvaltalaista kehitystä. Suomalaisuus näkyy kuvissa lähinnä uran alkupään luonto- ja saunaeksotiikassa.
Ihmisen kyky yhdistellä erilaisia symboleita ja merkityksiä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi ei lakkaa hämmästyttämästä. Kun Tom of Finland aloitteli taiteiljanuraansa, ankara sensuuri rajoitti kuvallista ilmaisua. Homoporno naamioitiin kehonrakennuslehdiksi. Näennäisesti ne esittelivät kehittyneitä miesvartaloita urheilun tai ruumiillisen työn tuoksinassa. Lehdissä kuvattiin ihanteena myös antiikin Kreikan atleetteja. Koska esimerkiksi sukupuolielinten esittämistä rajoitettiin, seksuaalisuus piti salakuljettaa kuviin pullistelevina ruumiin muotoina tai luontosymboliikkana, vihjailevina katseina.
Samalla rakennettiin uudenlaista homoestetiikkaa. Dandyn yläluokkainen hienostuneisuus korvautui muhkeilla lihaksilla ja työmiehen hienhajulla. Homokulttuurin politisoituessa ja radikalisoituessa 70-luvulla syntyi sadomasokismista vaikutteita saanut nahkahomotyyli. Kuvien uhmakkuus ei ollut sattumaa vaan suorastaan homojen ja kontrollin edustajien yhteenottojen dokumentointia. Kuvissa ja niiden tulkinnassa on aina läsnä häpeä, häpeän kieltäminen ja myöhemmin aidsin pelko. Minulle oli aivan uusi asia, että esimerkiksi pornosta muuallekin kulttuuriin päätynyt karvattomuusihanne liittyi nimenomaan mielikuviin sairauden karttelusta. Tom of Finlandin hahmot eivät ole mitään halihomoja, vaan niissä näkyi homokulttuurin epäsosiaalisuus. Se oli vaihtoehto perheen perustamiseen tähtääville suhteille, jotka taas nykyään ovat useimmiten julkisuudessa.
Koska kulttuurilla on taipumus ottaa yllättäviä suuntia, nahkahomotyyli päätyi lopulta Judas Priestin kautta heavy metaliin, joka sentään on periaatteessa äärimmäisen heteronormatiivinen kulttuuri. Totuus on tarua ironisempaa.
Harri Kalhan teksti on nautittavaa lukemista. Hänen tyylinsä on kepeän humoristista, mikä tekee oikeutta Tomin liioittelevuudessaan huvittaville fantasioille. Kalhalla on tekstissään ansiokas kulttuurintutkimuksellinen ote: näennäisesti pienet yksityiskohdat laajenevat vuosikymmeniä kattavaksi kuvaukseksi paitsi homokulttuurista, myös länsimaisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksista toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina. Siinä missä 60-luvulla homoporno piti piilottaa kehonrakennuslehtiin, 2000-luvulla siitä voidaan kirjoittaa arvovaltaisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa taidekirjassa. Toivottavasti tekstin akateeminen pohjavire ei karkoita lukijoita (onneksi kirjassa on tekstin lisäksi kuvia). Kalhan älykäs analyysi on nimittäin sekä viihdyttävää että tarpeellista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)