Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta

"En osaa antaa selitystä tapahtuneelle. En voi enää muistaa tai edes kuvitella, mitkä tunteet ohjasivat meitä. Joskus vain teemme valintoja, jotka lukitsevat kohtalomme ikuisiksi ajoiksi. Voimme myöhemmin tutkia näitä päätöksiä joka puolelta kuin meripihkaan juuttunutta kärpästä, mutta emme voi koskaan perua niitä."

Markus kasvaa kolmen siskonsa kanssa uskonnollisessa perheessä jossa likapyykki pestään aina kotona perheen kesken, ja jossa yhteisön säännöt ovat selkeät ja ankarat. Vain sääntöjä noudattamalla pääsee ikuiseen paratiisiin, kaikki muut joutuvat ikuiseen kadotukseen. Joukosta erotetut pyyhitään pois, heitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kun yksi sisaruksista karkotetaan yhteisöstä, äiti ei jaksa nousta ylös sängystään ja viattoman mutta luonteeltaan pippurisen Ellen -siskon viulu vaimenee, onkin varsin osuvaa, että kirjan sivuilta löytää lauseen Anna Kareninasta; "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Perhe hajoaa ja Markus lähtee Yhdysvaltoihin kymmeniksi vuosiksi, mutta tulee tulee ymmärtämään, ettei totuutta voi koskaan paeta täysin.

Sain juuri päätökseen yhden syksyn uutuuskirjoista, enkä voi muuta kuin todeta että kirjasyksyni on alkanut mitä vaikuttavimmalla tavalla. Kävi niin että kun aloitin, en voinut lopettaa, vaan tarina vangitsi minut otteeseensa kuin taikaviulu soittaen välillä vimmaisesti ja välillä rauhallisemmin. Kalland on luonut vahvan, vaikuttavan ja herkän romaanin joka soi siskon viulun lailla.

Vien sinut kotiin on tarina perhesuhteista, elämästä uskonnollisessa lahkossa, perheen sisäisestä rakkaudesta, sivullisuudesta sekä vallasta, viulun soidessa taustalla. Kalland ei sorru kritisoimaan, mutta tuo esiin uskonlahkon henkisesti julmia käytäntöjä. Valta, vastuu ja etuoikeudet veljille, sisarille vain se minkä voivat antaa myös lapsille tehtäväksi. Naisen heikko asema yhteisössä nousee kirjassa esiin myös useasti, sillä naisen paikka on aina ensisijaisesti kotona perheensä kanssa jota johtaa mies. Naisen kuuluu olla lojaali ja siveä, miehillä säännöt eivät suinkaan ole näin tiukat. Kalland on itse syntynyt Jehovan todistajien -perheeseen mutta eronnut liikkeestä nuorena, joten aiheesta on hänellä omakohtaista kokemusta. Omalle ajattelulle liikkeessä ei ole tilaa.

Vien sinut kotiin on Kallandin esikoisteos, ja erittäin vahva sellainen. Kalland onkin kirjoittanut juuri sellaisen romaanin joista pidän: jo sen ensimmäisestä lauseesta alkaen olen kiinni tarinassa joka ei missään vaiheessa notkahda tai kompastu omiin nokkeluuksiinsa, ja joka ottaa kantaa alleviivamatta tai syyttämättä ketään vaikka puhutaan isoista aiheista. Kalland ei myöskään tarjoile tapahtumia auliisti valmiina heti, vaan raottaa tapahtumia auki vähitellen. Ja teksti soljuu niin vaivattomasti!

Paikoitellen kirja on raadollinen - juuri niskakarvoja nostattavan uskonjärjestön sääntöjen vuoksi - mutta tummista sävyistään huolimatta pidin sitä herkkänä ja kauniisti kerrottuna. Aina kun kirjoitetaan uskonnosta, ollaan vaarassa kirjoittaa siitä mässäilevästi, mutta vaikka Kalland antaakin tapahtumille välillä dramaattisen loppusilauksen, se antaa tekstille vain lisää vaikuttavuutta.


Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Gummerus 2017

Suomennos Sari Kumpulainen

Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret

Oikolukematon ennakkokappale kustantajalta

Emma Bohman työskentelee ison vaateketjun palveluksessa Clothes & More -liikkeessä Tukholmassa, ja on korviaan myöten rakastunut esimieheensä Jesper Orreen. Pari tapaa toisiaan salassa, sillä suhteessa on ongelma; se on pidettävä salassa juorulehtien vuoksi, sillä Jesper on vaateliikeketjun toimitusjohtaja ja skandaalilehtien vakiokasvo. Sitten Jesper kuitenkin katoaa ja tämän kotoa löydetään erittäin raa'asti murhattu nainen. Murha on samanlainen kuin kymmenisen vuotta sitten tapahtunut ja selvittämättömäksi jäänyt, mikä mietityttää aikaisempaa tapausta tutkineita rikospoliisi Peter Lindgreniä sekä profiloija Hanne Lagerlind-Schöniä. Jesperiä etsii niin Emma kuin poliisitkin.

Kun postiluukkuun kolahti arvostelukappale mainostekstillä vuoden petollisin trilleri päätin kokeilla. Suhteeni dekkareihin on ajoittain ongelmallinen, sillä en ihan hirveästi koe niitä omaksi kirjalliseksi mukavuusalueekseni niiden henkilöhahmojen pakollisten kliseiden takia. Dekkarissa pitää olla hieman jotain erilaista jotta viihdyn sen parissa. Esimerkiksi viimeksi lukemani dekkarit omasivat vahvan yhteiskunnallisen äänen, ja Karin Slaughter on ehdoton suosikkini dekkarigenressä vaikka ei näissäkään henkilöt millään tavalla ongelmattomia ole.  Kun jää pettää alta -kirjan alku oli suhteellisen nopeatempoinen, joten päätin antaa mahdollisuuden.

Jatkoin, vaikka puolessa välissä tajusinkin ettei tämä tosiaan ole minulle.

Onkohan sellaista poliisia/tutkijaa näissä dekkareissa olemassakaan joka olisi onnellinen, tai edes ihan vain tavallinen ihminen? Pitääkö aina päähenkilön tai päähenkilöiden elämässä olla tapahtunut jotain traumaattista että tarina on uskottava ja vetävä? Minua jostain syystä ärsyttää tämä asia dekkareissa nykyään niin paljon, etten tahdo päästä siitä yli. Tykkään, että kirjojen henkilöhahmoissa on rouheutta (eihän kukaan nyt jaksa täydellisistä ihmisistä lukeakaan), mutta. Kun tämä toistuu jokaisessa lukemassani dekkarissa ja siksi mutkat suorana yleistänkin ( ja voihan olla että olen haalinut itselleni vain täysin vääriä dekkareita luettavaksi). Greben romaanissa on jälleen henkilökohtaisessa elämässään epäonnistunut sitoutumiskammoinen mies joka uskoo että hänen on parempi olla yksin, koska ovathan kaikki hänen ympärillään kärsineet niin pahasti että hän ei voi muuta kuin paeta lähikapakkaan, olla tapaamatta poikaansa ja blaah. Ylipäätään poliisien henkilökohtaiselle elämälle annettin todella paljon tekstitilaa, mikä ei saanut lämpenemään kirjalle yhtään enempää, sillä siitä huolimatta henkilöt tuntuivat jäävän ohuiksi juonen hajaantuen vähän joka suuntaan.

Kun jää pettää alta ei lopulta osunut minulle millään tavalla, ja luinkin sen loppuun vain siksi, että olin kerennyt jo kirjan aloittamaan. Muualla blogimaailmassa kirjasta on pidetty paljonkin, joten huomattavasti paljon positiivisempia arvioita pääsee lukemaan esimerkiksi Annikalta, Leena Lumilta, Lukuneuvojalta ja Susalta.

No, näinhän me olemme erilaisia lukijoita.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran WSOYn kustantamana 1945

"Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan. En mairitellakseni jumalia, en mairitellakseni kuninkaita, en pelosta enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin.Vaan itseni tähden tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa."

Valitsin kesäkirjakseni ja Helmetin lukuhaasteen klassikkokirja kohtaan Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Ottaen huomioon kuinka paljon luen, on klassikoiden kohdalla tilanne aina ollut vähän heikohko, valitettavasti. Sinuhen lukemista olen kuitenkin vuosia pohtinut, ja juuri tämä Helmetin lukuhaaste antoi sen lopullisen kimmokkeen tarttua tähän suureen klassikkoon. Onneksi, sillä ei kirjaa suotta ole kymmenille kielille käännetty ja kansainvälisesti kehuttu: Sinuhe egyptiläinen on ajaton klassikko.

Kirjan lukemisen jälkeen jäin kuitenkin kovasti pohtimaan, että mitä ihmettä voisin kirjoittaa klassikosta? Olen rummuttanut jo etukäteen joka suuntaan että työn alla on Sinuhe, mutta tässä kohtaa alan hieman empiä. Mitä erilaista sanottavaa (tai ylipäätään sanottavaa) minulla voisi olla klassikosta, jonka kirjallinen taso on vallan hyvin huomioitu jo ennen syntymääni. Mutta nyt täällä uutuuskirjojen ja muiden kirjojen keskellä on myös ajatukseni klassikosta, Sinuhe egyptiläisestä.

Juonesta kerron lyhykäisesti tämän: Sinuhe kulkeutuu vastasyntyneenä punotussa kaislaveneessä alas Niilin virtaa köyhän ja lapsettoman pariskunnan luokse, jotka ottavat tämän omaksi pojakseen. Kasvaessaan Sinuhesta tulee lääkäri kuten isästään. Kohtalo oli varannut kuitenkin Sinuhelle matkaamisen maailmalle, ja paitsi lääkärinä myös maailman matkaajana hän näkee ja kokee enemmän kuin suurin osa ihmisistä koskaan.

Vaikka juonesta voi kertoa lyhyestikin, ei sivumäärältään Sinuhe egyptiläinen suinkaan sitä ole. Onkin yllättävää, kuinka sujuvaa ja helppoa kirjan lukeminen runsaudestaan huolimatta on. Varsinkin alussa hurahti ensimmäiset kirjat helposti ja Egypti kietoutui tiukasti ympärilleni; Theban tuoksut, värit ja kaupungin kiihko. Ihastuin kirjan vanhaan kieleen ja dialogeihin joita Waltari kirjoittaa todella tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti, monessa ääneen lausutussa kohdassa on totuuden siemen ja ajateltavaa. Rivien välistä löytääkin paljonkin pureskeltavaa, ja varsinkin kirjan lopussa se näkyy parhaiten kun Sinuhe pohtii menneisyyttään ja tekojaan.

"Ei ole eroa ihmisten välillä ja jokainen ihminen syntyy alastomana maailmaan ja ihmisen sydän on ainoa mitta ihmisten välillä. Eikä ihmistä voi mitata hänen ihonsa värin tai kielensä mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen vaatteensa tai korujensa mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen rikkautensa tai köyhyytensä mukaan, vaan ainoastaan hänen sydämensä mukaan. Siksi hyvä ihminen on parempi kuin paha ihminen ja oikeus on parempi kuin vääryys, mutta muuta en tiedä ja tämä on kaikki tietoni."

Teemoja kirjassa riittää, itseäni puhutteli vahvasti kirjan uskonnollisuus, kuinka Waltari siitä kirjoittaa. Siitä, kuinka sokeasti ihminen luottaa jumalaan. Siitä, kuinka on vääriä jumalia ja oikeita, kuinka uskonnon ja jumaluuden nimissä sallitaan kaikki ihmisen kauheat teot ja julistetaan sodat. Aivan kuten tänäkin päivänä. Valta ja vallan himo on myös näkyvästi yksi kirjan teemoista kun faaraon kruunusta, jumaluudesta, taistellaan verisesti jatkuvasti. Raakuuden ja ylipäätään väkivaltaisuuden kuvaukset korostivat ajan uskonnollista kiihkoa ja oikeutusta siihen jumaluuden nimissä. Lääkärinä ja maailmaa nähneenä Sinuhe ei uskonut jumaliin, mutta uskoi sellaiseen mihin kansakunta ei ollut vielä valmis.

En oikeastaan osannut täysin aavistaa mitä tulen lukemaan kun tartuin Sinuheen, mutta nyt voin sanoa että se on yksi upeimmista suomalaisista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Sen lukeminen ei ollut täysin ongelmatonta ja monta hidastempoista ja tylsääkin hetkeä matkalle mahtui, mutta kokonaisuus palkitsee suuresti. On hämmästyttävää kuinka upean maailman Waltari on luonut menneestä ajasta ilman että mikään tuntuu epäuskottavalta. Sinuhen maailmankuvassa ja ajatuksissa on paljon peilattavaa tähänkin aikaan ja uskonkin, että mikäli Sinuhen lukisi joskus uudestaan, sieltä löytäisi jälleen uusia tasoja pohdittavaksi.

Sinuhe egyptiläinen oli oiva valinta kesäkirjaksi, ja nousee mielessäni koko ajan suurempaan ja suurempaan arvoon. Tätä suomalaista klassikkoa ei voi kuin suositella!


Helmet-lukuhaaste: 3. Suomalainen klassikkokirja