Jarkko Tontti: Lento

Jarkko Tontti: Lento
Otava 2013
Sivuja: 252

Pelottavan suuri asteroidi 433 Eros uhkaa osua Maahan. Tieto on ehdottoman salaista, ja se on tarkoitettu ainoastaan niiden avainhenkilöiden nähtäväksi, joita tarvitaan uhan torjumisessa. Yksi keskeisistä henkilöistä on Tiitus Toiviainen, 57-vuotias professori, jonka erityisosaamiseen kuuluu juuri tuo nimenomainen asteroidi sekä hänen vaimonsa mukaan nimetty Aurora-torjuntamenetelmä.

Äkkiseltään kuvaus kuulostaa siltä, että johan tuo leffa on nähty ennenkin, tai jos uhkaa ei voida torjua, niin ainakin maailmanlopusta on ehditty lukea. Mutta tässäpä ei olekaan pääosassa sankarillinen maailman pelastus tai filosofinen pohdinta siitä, mitä seuraa jos ihmiset tietävät ennalta kuolinhetkensä, vaan ihan vain keski-ikäisen tiedemiehen pohdinta siitä, mikä juuri hänelle on juuri sillä hetkellä tärkeää.

Tiitus suhtautuu kyllä maailman pelastamiseen vakavasti, mutta tässä hetkessä eläen on tärkeämpää kysymys siitä, voisiko tänään olla kolmen naisen päivä. Tiitus on alfauros, ja mielestään onnellisesti naimisissa. Syrjähypyt eivät ole keneltäkään pois, sillä niin isosta miehestä riittää helposti useammallekin naiselle. 11-vuotias poika Vesakin käy välillä mielessä, mutta vaikuttaa viime kädessä sivuseikalta, vaikka Tiitus yrittääkin itselleen muuta uskotella.

Ihmiskuntaa uhkaa tuho, mutta onko sillä väliä, jos vaimo tai rakastajatar jättää Tiituksen? Maailma voi loppua, mutta kukaan nainen ei voi jättää Tiitusta. Tiitus on se, joka jättää, eikä nainen.

Asteroidin nimi ei ole sattumaa, ja on selvää, että on vedettävissä vertauskuvallisia yhteyksiä Tiituksen oman elämän, rakkauselämän, hänen tieteellisen uransa, ihmiskunnan ja asteroidin välillä. Siitä en ole lainkaan varma ovatko ne tarpeellisia, sillä ei tuo kuvio nyt niin mutkikkaalta kuulosta muutenkaan. Ilkeämielisesti voisi tiivistää, että Tiitus on 57-vuotias teini, joka uskoo omaan ylivertaisuuteensa rakastajana ja pyrkii toteuttamaan itseään sillä saralla mistään piittaamatta.

Lento on kuvaus itsekkäästä ja itsekeskeisestä miehestä. Vaikkei hän juuri herätä tarvetta tuntea sympatiaa, niin kateutta nyt kuitenkin. Menestynyt paskiainen!

Ilkka Remes: Kiirastuli

Ilkka Remes: Kiirastuli
WSOY 2016
Sivuja: 442

Kiirastuli on jatkoa Remeksen edelliselle kirjalle Jäätyvä helvetti. Kyse on vaihtoehtoisesta historiasta, missä Suomen ja Venäjän välit ovat merkittävästi todellista viileämmät. Suomi on joutunut ulkopoliittisesti tilanteeseen, jossa se ei voi odottaa juurikaan tukea EU:lta; kavereita ei oikein ole. Venäjä käyttää tilanteen hyväkseen ja teki edellisessä kirjassa iskun, jolla Suomi saatiin nopeasti polvilleen ja myöntyi antamaan Venäjälle sen haluaman tukikohdan Ahvenanmaalle ja Hankoon.

Kiirastulessa on eletty muutama kuukausi eteenpäin. Eurooppalaisia kavereita Suomella ei edelleenkään ole, mutta amerikkalaiset tarjoavat apuaan ja mahdollista pikaistettua Nato-jäsenyyttä. Venäjää se ei ymmärrettävästi miellytä, ja niinpä se aloittaa seuraavan operaation, jolla pyritään pakottamaan Suomi eroon Natosta ja Yhdysvalloista.

Minun makuuni näissä molemmissa kirjoissa on parasta se, että tapahtumat ovat varsin uskottavia. Tilanne on kylläkin kehittynyt ja kärjistynyt hiljalleen pienin askelin, ja todellisuudessa (toivottavasti) se ohjattaisiin toisin. Joka tapauksessa lukijan on helppo keskittyä seuraamaan juonen kulkua sen sijaan että voisi tuhista mielessään, "ettei noin voisi oikeasti käydä." Venäjän käyttämän operaation ydin kuulostaa todella pelottavalta, ja on vaikea nähdä, miten sitä voisi todella estää, jollei ole jo etukäteen hyvin varustautunut.

Vaikka luen ihan mielelläni Remeksen kirjoja, niin viime kädessä tämä päätyi kuitenkin luettavakseni Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektin myötä, sillä kyseessä on vuoden 2016 kirja. Se ei tarkoita, että tämä olisi vuoden paras kirja, mutta se on valittu edustamaan tätä vuotta. Valinta vaikuttaa osuvalta, sillä tämä on melkoisen tiukasti kiinni juuri nykyhetkessä. Jopa niin tiukasti, että jo lukiessani minulle tuli mieleen, että mitenköhän tämä mahtaa toimia myöhemmin? Mitä kauemmas nykypäivästä edetään, sitä vaikeampi on punnita tapahtumien uskottavuutta. (Tässä välissä on huomautettava, että tulevaan uskottavuuteen liittyy läheisesti se, mitä todella tulee tapahtumaan. Jos Remeksen todellisuus sattuisikin tapahtumaan oikeasti, niin tämä välipohdinta muuttuisi tyystin turhaksi :)

Venäjän operaatioon liittyy läheisesti Syyrian kriisi ja yleisesti netissä käytävä "vuoropuhelu", jossa ei aina anneta tosiasioiden häiritä hyvää meuhkaamista. On harmi, ettei Remes päässyt kunnolla käyttämään Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjaa viitteenä, sillä se olisi sopinut teemaan erinomaisesti. Nuo kaikki kolme edellä mainittua seikkaa ovat omiaan sitomaan kirjan juuri tähän päivään.

Spoilerivaarasta välittämättä kerron, että kirja ei saavu mihinkään siistiin päätepisteeseen, jolla tämä vaihtoehtoinen historia voitaisiin kääriä pakettiin ja aloittaa seuraavassa kirjassa uusi. Pikemminkin näen tämän väliteoksena, joka on jatkoa edelliselle ja joka vaatii saamaan vielä oman jatko-osansa, jottei tarina jäisi kesken. Aloin miettiä, onko tämäkin nykypäivää kuvaava ilmiö? Myönnän auliisti sen, ettei näitä kaikkia tapahtumia kannattaisi edes yrittää tunkea yhteen kirjaan, mutta toisaalta menestyskirjailijalla ei siihen liene edes halua. Jos tiedetään, että kirja tulee joka tapauksessa saamaan runsaasti lukijoita, niin ei ole mielekästä edes yrittää tehdä sitä yksittäisenä, vaan mieluummin panostetaan sarjoihin ja sitä kautta varmistetaan se, että seuraavallakin osalla on jo ostajat valmiina. Ei tämä mikään uusi ilmiö ole, mutta onko painottunut aiempaan verrattuna, en tiedä. Jonkun kokeneemman lukijan pitäisi kertoa.

Minulle on jäänyt myös mieleen tämän kirjan telkkarimainos, missä jossain sotakentällä vedetään salkoon Venäjän lippu Suomen lipun tilalle. Kun ylipäätään kirjoja mainostetaan telkkarissa vähänlaisesti, niin onko Remeksen kirja todella se, jolle se mainosaika uhrataan? Ostetaanhan sitä isänpäivälahjaksi muutenkin. Toinen ko. mainoksesta mieleen jäänyt seikka oli se, ettei se liittynyt kirjaan juuri mitenkään. Lipun vaihto näytti dramaattiselta ja oli sikäli hyvin onnistunut, mutta samalla kuvalla olisi voinut myydä paljon muutakin.

Kaunokirjallisena taidonnäytteenä tämä ei ollut kovin kummoinen, mutta ei Remes siihen pyrikään. Hänen kirjojensa on tarkoitus myydä, ja siinä tällainen suoraviivainen toimintakuvaus yhdistettynä riittävään tunnettuuteen ja markkinavoimiin näyttää olevan avain menestykseen.

Vilkaise myös, mitä Kirsi ja Tomi tästä kirjoittivat. Ja jos et lue tekstiä heti tuoreeltaan, niin Ylen 101 kirjaa -sivustolta löytyy vielä kaksi bloggausta lisääkin!

Normand Baillargeon: Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi

Normand Baillargeon: Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi
Suomennos: Tapani Kilpeläinen
Niin & Näin 2011, alkup. 2005
Sivuja: 273

Minä en lue iltapäivälehtiä. En ole lukenut enää moneen vuoteen. Syynä on se, että päädyin liian monta kertaa pettymään siihen, millainen artikkeli lopulta olikaan houkuttelevan otsikon takana. Minusta alkoi muutenkin tuntua siltä, että lehden sisältö oli sivuseikka: tärkeintä oli vain se, että klikkasin otsikkoa.

Lopettamisen jälkeen on pettymyksiä tullut huomattavasti vähemmän, mutta on kylläkin huomattava, että olen pyrkinyt aktiivisesti välttämään vastaaviin tilanteisiin joutumista.

Edellä mainittu huomioon ottaen saattaa olla yllättävää kuulla, että pidän ostos-tv:stä. Tykkään myös ennustaja-tv:stä. En ole ikinä ostanut niitä tuotteita (ainakaan sieltä telkkarista), vaan minusta on hauskaa katsoa, miten houkuttelevalta kaikki saadaankaan näyttämään. Samaan aikaan yritän kuvitella, millaista tuotteen käyttäminen mahtaa olla todellisuudessa, eli mitä kaikkia kikkoja mainoksessa onkaan huomaamatta käytetty, jotta todellisuus ei tulisi ilmi.

Esimerkki 1: robotti-imurin mainoksessa ei ole yhtä ainoaa mattoa lattialla, kaikilla ihmisillä on aivan paljaat lattiat, eikä mitään, mikä voisi ikinä vaikeuttaa imurin kulkua. Ei edes ruokapöytää, jonka alla olisi tuoleja monine jalkoineen.

Esimerkki 2: vihannestenleikkuukoneella pilkotaan näpsäkästi niin porkkanat, omenat kuin paprikatkin, eikä aikaa kulunut yhteensä kuin nelisen sekuntia. Ihan kiva, mutta minä en niinkään haluaisi ostaa sitä pilkkomislaitetta, vaan mieluummin niitä hedelmiä, vihanneksia ja juureksia, jotka on valmiiksi kuorittu, perattu ja paloiteltu laitteeseen sopiviksi paloiksi. Jos saisin sellaisia, niin osaisin kyllä itsekin pilkkoa ne ihan perinteiseen tapaan veitsellä suht. pienellä vaivalla.

Ennustajien ja selvänäkijöiden kohdalla minua kiehtoo se, miten hienosti he osaavat pitää soittajan tyytyväisenä ja väistää nokkelat "minnehän hukkasinkaan avaimeni" -yrittäjät.

Nuo ovat helppoja kohteita, eikä vaadi kovin kummoista kriittisyyttä huomata, missä niissä oleva juju piilee. Mutta varmasti on paljon suurempi määrä erilaisia vedätyksiä ja virhepäätelmiä, joiden jäljille ei olekaan yhtä helppo päästä, jos se on tavalliselle ihmiselle mahdollista lainkaan. Baillargeonin kirja pyrkii antamaan siihen joitain eväitä, tai ainakin kuvaamaan sitä, millaisia ne keinot ovat, jos niihin haluaa jostain tarkemmin tutustua.

Aluksi esitellään kieleen liittyviä asioita. On valaisevaa nähdä, miten epämääräistä normaali puhuttu (ja kirjoitettu) kielemme voikaan olla, erityisesti jos sitä halutaan käyttää väärin. Samassa yhteydessä käydään läpi pikkuisen logiikkaa ja näytetään, miten tarkkana lukijan onkaan oltava silloinkin, kun virhepäätelmiä ei edes tarkoituksella ole yritetty piilottaa.

Matematiikka ja numerotaidottomuus ansaitsisi oman kirjansa, ja itse asiassa sellainen onkin: John Allen Paulos; Numerotaidottomuus. Olen lukenut sen ennen blogin pitämistä, mutta suosittelen lämpimästi. Ei liene suuri yllätys, että tilastotiede nousee vahvasti esiin myös tässä Baillargeonin kirjassa.

Usein näkee asioita perusteltavan sillä, miten joko puhuja tai joku muu on asian omin silmin nähnyt, joten sen on kerta kaikkiaan pakko olla totta. Samat puhujat eivät kuitenkaan pidä vastaavaa perustelua vedenpitävänä silloin, jos kyse onkin taikureista. Kaikki ovat nähneet taikatemppuja, ja vain harvat uskovat niihin liittyvän jotain oikeasti maagista. Silti huomattavasti useammat ovat valmiita uskomaan kokemukseen asioiden perusteluna, vaikka kyse voisi silloinkin olla vastaavasta harhaanjohtamisesta.

Viimeiset kaksi osaa käsittelevät tiedettä ja tiedotusvälineitä. Ne tuntuivat melko lannistavilta, sillä ne ovat vahvasti tavallisen ihmisen ulottumattomissa. Tieteellisen tutkimuksen virheellisen paljastaminen kuuluu selvästikin tiedeyhteisölle itselleen, ja tiedotusvälineiden vahtiminen pitäisi kuulua niille itselleen, mutta etenkään jälkimmäisessä tapauksessa niin ei läheskään aina käy.  Erityisen lannistavalta minusta tuntui lukea, miten vahvasti tiedotusvälineet ovatkaan vallankäytön väline. Mutta toisaalta, aika selvää se on jos asiaa vähänkin ajattelee. Mikä muovaa mielipiteitämme? Entä jos ajatellaan, että emme saisi kuulla radiota, lukea lehtiä tai kirjoja tai katsoa televisiota? Ja sitten tähän informaatiotyhjiöön ilmestyisikin yksi sanomalehti, jonka ainoa tarkoitus olisi manipuloida meitä. Onnistuisiko se tehtävässään? Tietysti onnistuisi. Näin kärjistetyn esimerkin avulla näkee helposti, miten tärkeä asia riippumaton lehdistö onkaan. Miten se, joka hallitsee tietoa, hallitsee meitä.

Lukukokemuksena tämä ei ollut kaikkien positiivisimpia, mutta se ei johdu niinkään kirjasta itsestään kuin siitä havainnosta, miten huteralla pohjalla "kaikki" tietoni onkaan. Tai siitä havainnosta, että tällainen kirja tulee vastaani vasta nyt, ja sekin vain melkoisen yhteensattuman kautta. Miksi ihmeessä en muista lukeneeni mitään tällaista koulussa? Jos nettiin joskus tulee "ajokortti", niin siihen epäilemättä liittyy jotain tällaista omaan kriittisyyteen ohjaavaa.