Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo
WSOY 2003
Sivuja: 278 

Olen aiemmin lukenut viisi Enqvistin kirjaa, ja pitänyt jokaisesta. Melkein saman verran on vielä lukematta tämän jälkeenkin. Pikkuhiljaa minua alkaa kiinnostaa yhä enemmän se, kykeneekö hän kirjoittamaan lainkaan, jos ehdoksi asetetaan, että uskonnosta pysytään erossa.

Kosmoksen hahmo käsittelee nimensä mukaisesti ensisijaisesti maailmankaikkeutta, tai tarkemmin sanoen tieteellistä käsitystä maailmankaikkeuden rakenteesta ja historiasta kautta aikojen. Tämän tiimoilta Enqvist tekeekin jälleen kerran ansiokasta työtä: hän saa takuuvarmasti vaikeat asiat kuulostamaan ymmärrettäviltä. Todennäköisesti lukija ei niitä oikeasti kunnolla käsitä, mutta ainakin luulee ymmärtävänsä, ja vähintäänkin uskoo, että riittävän matemaattisen ja fysikaalisen tietämyksen saatuaan voisi ymmärtää.

Olen lukenut useita vastaavaa aihetta sivuavia ja käsitteleviäkin populaareja tiedekirjoja, mutta silti tässä tuli paljon uutta tietoa; sekä kokonaan uutta että sellaista, jonka Enqvist onnistui selittämään aiempaa paremmin. Myös tämän kohdalla pätee sama, minkä olen maininnut aiemminkin: tämä kirja vaatii pohjatietoja. Lukion laaja fysiikka ainakin riittää helposti, mutta jos et erota positronia neutronista, et osaa suoralta kädeltä sanoa onko gravitaatio sähkömagneettista vuorovaikutusta voimakkaampi vai heikompi ja tähtien elinkaarten vaiheetkin ovat hämärän peitossa, niin kannattaa aloittaa jostain toisesta kirjasta. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että pohjatietojen avulla tästä saa enemmän irti, vaan myöskin siitä, että tarjolla on rutkasti kiinnostavaa luettavaa, joka joka tapauksessa kannattaa lukea ensin.

Sitä ei käy kieltäminen, etteikö tällainen kosmologista maailmankuvaa kokonaisvaltaisesti käsittelevä kirja liittyisi myös uskontoihin. Sikäli uskonto-osuudet ovat perusteltuja, etenkin kun aihetta on kevyesti hipaistu myös filosofiselta kannalta. Siitä huolimatta en voi välttyä ajatukselta, että olen lukenut tämän saman vuodatuksen ennenkin, enkä pelkästään yhtä kertaa vaan useamminkin. Jaan edelleen Enqvistin näkemyksen siitä, että tieteellisessä maailmankuvassa ei ole jumalille tilaa, mutta onko sitä pakko toitottaa jokaisessa kirjassa? Selvästikin olen lukenut hänen teoksiaan väärässä järjestyksessä, sillä tämä kritisointi ei varsinaisesti kuulu tämän kirjan yhteyteen, vaan koskee Enqvistin tuotantoa laajemmin. Joka tapauksessa hänen kriittisyytensä uskontoja kohtaan on tässäkin kirjassa niin laajaa, että sen voi sanoa eksyvän itse aiheesta.

Viimeisimmässä kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan hän keskittyy pelkästään uskontoihin. Nyt kun olen nähnyt, miten paljon hän onkaan ehtinyt kirjoittaa uskontoja vastaan, ei väite siitä, että hänen mielestään uskonnot olisivat mielenkiinnoton kysymys, enää ole millään muotoa uskottava. Yhden kirjan voisi ymmärtääkin, mutta sen jälkeen kirjoittaja toteaisi vain tuoneensa oman kantansa julki ja aiheen olevan hänen osaltaan käsitelty. Enqvist sen sijaan näyttää palaavan uskontoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Sinänsä en näe siinä mitään pahaa, mutta mielestäni olisi johdonmukaista tehdä se asianmukaisen otsikon alla ja myöskin tunnustaa itselleen, että aihe on hänelle merkityksellinen. Jos ei muuten, niin ainakin mieltä kiinnostavana vastustajana.

Niille, jotka ovat Enqvistiä ennenkin lukeneet, voin kirjaa lämpimästi suositella. Ensikosketuksena se tuskin on otollisin. Jos saisin itse aloittaa alusta, niin etenisin kronologisessa järjestyksessä.

Mikko Rimminen: Hippa

Mikko Rimminen: Hippa
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2013
Sivuja: 245 

Olen aiemmin lukenut Rimmisen Nenäpäivän. Se oli minusta huvittavaa kohellusta ja tykkäsin myös kirjailijan itse keksimistä sanoista, jotka hauskasti kuvasivat merkityksensä sillä, miltä ne kuulostivat. Olin kuitenkin sitä mieltä, että Rimminen kiikkui aivan veitsenterällä sen suhteen, onko teksti vielä hauskaa vai ampuuko se yli. Muistelen monen muun bloggaajan olleen kanssani eri mieltä, enemmistön kääntyessä sille puolelle, että yli meni vaihtelevan korkealta.

Edellä mainitussa valossa voisi kuvitella, että kirjailija olisi seuraavassa kirjassaan huumorin suhteen varovaisempi, eikä toisaalta ryhtyisi yrittämään jo Finlandia-palkinnon saanutta kirjaansa ainakaan sillä samalla kaavalla. Näin tehdessään kuvittelija olisi kuitenkin väärässä, sillä Rimminen on kirjoittanut kirjan, joka yrittää tehdä saman kuin Nenäpäivä, mutta sekä kohellusta että omilla sanoilla kikkailua on lisätty reilulla kädellä.

Kirjassa on jonkinlainen juonentapainen, mutta se on täysin yhdentekevä, sillä se on olemassa vain, jotta olisi tekstiä sanakikkailua varten. Tapahtumiin sisältyy jatkuvaa, loputonta kohellusta, eikä kukaan tunnu joko kuulevan tai ymmärtävän toisten puhetta, sillä puheenvuorot alkavat aivan liian usein sanoilla "häh", "täh", "mitä vittua" tms. Tämä piirre korostuu jopa niin paljon, että voisi kuvitella kirjan kustantajan olevan Teoksen sijaan Diktaattori. Jos sanakikkailu jätetään huomioimatta, niin Hippa eroaakin Juha Vuorisen tekeleistä ainoastaan siinä, ettei edellisessä ole poikkeavan voimakasta painotusta sellaisten käsitteiden kuin "paska" ja "perse" ympärillä.

En oikein jaksa ymmärtää, miksi tämä kirja on ylipäätään pitänyt kirjoittaa. Raha on varmaankin ollut liikkeellepanevana voimana, sillä ilmeisesti Finlandiapalkintoa seuraava romaani myy riittävästi riippumatta siitä, millainen väkerrys se on. En jaksa uskoa, että Hippaa olisi ikinä julkaistu, jollei kirjoittaja olisi riittävän nimekäs.

Kirjan sivulla 16 rouhitaan tietä nastarenkailla ja vain hetkeä myöhemmin sivulla 23 jo suditaan samalla autolla kesärenkailla. Ajattelin aluksi jättää huomauttamatta koko seikasta turhana nillittämisenä, mutta valitettavasti se kuvastaa koko kirjaa: kunhan on jotain tullut kyhättyä.

En suosittele.

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää - Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671 

WSOY 2013 

Sivuja: 277 

Noitavainojen kiinnostavin puoli on mielestäni se, miten heppoiselta kuulostavin perustein siitä onkaan aikanaan voitu ihmisiä syyttää. Leena Virtasen kirjoittama tietokirja kertoo muutamasta ahvenanmaalaisesta tapauksesta 1600-luvun loppupuolelta. Tietolähteenä ovat olleet mm. kyseisten tapausten tuomiokirjat, eli jos vain ymmärsin oikein, niin se sama, mitä tuomioistuimessa on tapausten käsittelystä muistiin merkitty. Sikäli lähdettä voi pitää mahdollisimman luotettavana, kun välissä ei ole kertojia lainkaan, ja epäilyksen siemenelle on sijaa ainoastaan siinä, onko asiat kirjoitettu tuomiokirjaan suoraan.

Matz Påhlsson syyttää naapuriaan Maria Clasdotteria kahdeksan ruislyhteen varastamisesta. Karistaakseen epäilyt ja löytääkseen oikean syyllisen Maria kääntyy Karin Persdotterin puoleen, joka uskoo kykenevänsä selvittämään tekijän "katsomalla". Syyttävä sormi osoittaa Hans Anderssonin poikaan Johan Hanssoniin. Andersson ei sulata syytöstä, vaan asia päätyy käräjille, missä kihlakunnantuomari Nils Psilander kiinnostuu tavasta, jolla Maria on syyllisen löytänyt. Ruislyhteet jäävät sivuseikaksi, kun Psilander alkaakin syyttää Karinia noituudesta.

On tosiaan karua luettavaa nähdä, millaisin perustein tosiaan on noituustuomion voinut saada. Jos toinen noituudesta tuomittu kertoi nähneensä epäillyn Blåkullassa - paikassa jonne noidat tunnetusti lensivät noitasalvalla voideltujen eläinten avulla irstailemaan paholaisen kanssa - oli asiaa jo syytä tutkia tarkemmin. Sillä ei niinkään ollut väliä, millaisen painostuksen tai ihan rehellisen kidutuksen jälkeen ilmianto oli saatu. Niinikään samoin keinoin syytetyltä itseltään puristetut tiedot luettiin häntä vastaan, ja varsin vahva näyttö oli myös noitamerkki, jokin ihossa oleva poikkeava kohta. Vaikkapa luomi tai syntymämerkki kelpasi siihen oikein hyvin.

Muiden ihmisten antamat todistukset olivat niinikään tärkeitä. Kaikenlaiset taikauskot yleensäkin olivat valloillaan, ja yksi jos toinenkin pyrki parantamaan onneaan esim. karjan tai sadon suhteen taikakeinoihin turvautumalla. Jos hän sattuikin siinä onnistumaan, niin naapurista tuntui siltä, että toisen menestys oli hänen omastaan poissa. Vallalla oli nimittäin uskomus, että onnen määrä on vakio, jolloin jonkun saadessa onnenpotkun oli se väistämättä toiselta pois. Tällainen johti tietysti kateuteen, ja mikäs sen parempi kuin päästä rankaisemaan naapurin hannuhanhea oikein käräjillä saakka. Mokomaa noitaa.

Edellä kuvattu kuulostaa nykyihmisen korviin niin typerältä, että onkin selvää, että ihmisten maailmankuva on ollut tyystin erilainen. Kirjoittajakin tuo tämän seikan esiin ja mainitseekin joitain tärkeitä valaisevia esimerkkejä vallinneista oloista ja asenteista, kuten tuon mainitun onnen nollasummapelin. Ei siis ole oikein ryhtyä tuomitsemaan tuon ajan ihmisiä kiihkoilijoiksi tai koko oikeuslaitosta epäoikeudenmukaiseksi, jollei ensin pysty asettautumaan aikalaisten asemaan. Minulle heräsikin kiinnostus kuulla lisää siitä, millaista elämä tuolloin oikein onkaan ollut.

Tämä on eittämättä tietokirja, mutta paikoitellen kirjoitettu kaunokirjalliseen tapaan. Se elävöittää tekstiä tuntuvasti, ja toimii niin hyvin, että olisi voinut käyttää jopa enemmänkin. Joku toinen kirjoittaisi asiat suoraan romaanin muotoon pitäytyen tiedetyissä tosiasioissa, mutta sellainen teos ei kylläkään enää olisi tietokirja lainkaan.

Tämä oli ihan mielenkiintoista luettavaa. Voisin suositella heille, joita kiinnostaa varhaisen modernin ajan ihmisten elämä.

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthy: Tie
Suomennos: Kaijamari Sivill
WSOY 2008, alkup. 2006
Sivuja: 239 

Menetetyn maan ja Veren ääriin jälkeen oli selvää, että lukisin ennen pitkää myös Tien, jota noiden kahden muun kommenteissa tunnuttiin kehutun.

Maailmanloppu on tullut. Miten se on tapahtunut, mistä johtunut ja miten totaalista tuho on, jää hämärän peittoon, mutta tähän se sopii pelkästään hyvin. Isä kulkee pienen poikansa kanssa pitkin tietä ostoskärryjä työntäen. Kärryissä on kaikki mitä heillä on. Ympärillä on kaikki kuollutta: ei ole lintuja tai ötököitäkään, puut ja kasvit ovat kuolleita, ja joka paikassa on tuhkaa. Poika ei muista muunlaista maailmaa lainkaan. Hän ei ole nähnyt aurinkoa eikä kuullut lintujen laulua, eikä liioin omaa kokemusta ystävällisistä ihmisistä, joita ei tarvitsisi pelätä.

He kulkevat tietä pitkin kohti merta. Oppaana heillä on resuinen kartanrepale, eivätkä he ole edes aivan varmoja siitä, missä ovat. Miksi he kulkevat merta kohti, jää lukijalle paljastamatta, mutta oikeastaan sillä ei edes ole väliä. Heidän on pakko kulkea eteenpäin, koska paikalleenkaan ei voi jäädä. Missään ei ole mitään pysyvää. On vain harvoja ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti pysytellä hengissä vielä huomiseen. Tulevaisuutta on olemassa ainoastaan niin pitkälle, kuin mukana olevat eväät riittävät. Mikään paikka ei ole elinkelpoinen, sillä koska kaikki on kuollutta, voi ravintoa saada vain löytämällä jo läpikotaisin pengotuista taloista muilta jostain syystä huomaamatta jääneitä säilykkeitä, tai tietysti metsästämällä. Ei - ei eläimiä ollutkaan, mutta ne eivät olekaan ainoa asia, jota voi metsästää.

En voi kuin ihailla, miten vähäeleisesti McCarthy onnistuu luomaan kirjan tunnelman. Maailma on synkkä ja epätoivoinen paikka. Järki sanoo, ettei elämä siellä ole elämisen arvoista. Ainoa tekijä, joka estää luovuttamasta on se perusteeton optimismi, entä jos sittenkin jossain olisi vielä jotain... Päähenkilöistämme isä jaksaa yrittää ainoastaan pojan vuoksi. Hän itse olisi luovuttanut jo aikapäiviä sitten, mutta poika ansaitsee edes yrityksen. Vaikka elämykset ovatkin vain sellaisia kuin uiminen jääkylmässä vedessä, hätäraketin laukaisu tai ikivanha tölkillinen kolajuomaa, niin pojan maailmassa ne ovat suuria juhlatapahtumia, ja kieltämättä sykähdyttävät lukijaakin.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jota ei ole jaettu pienempiin kokonaisuuksiin lainkaan. Tässä on kyllä lyhyitä, yleensä vajaan sivun mittaisia nimettömiä kappaleita, jotka on erotettu toisistaan ylimääräisellä rivinvaihdolla, mutta ei mitään muuta. Ei ensimmäistä tai toista osaa tai lukua, ei mitään nimettyä. Vain tasaisesti tulevia kappaleita toisensa perään. Tämäkin seikka korostaa kirjan kuvaamaa maailmaa: ei siinäkään ole mitään rakennetta, kaikki on yhtä ja samaa, eikä ole erotettavissa ajanjaksoja. On vain nyt, ja ehkä vielä huominen.

Kirjan synkkyys ja toivottomuus toivat mieleen Nälkävuoden. Siinä oli toki kyse "vain" katovuosista, mutta seuraavaan satoon oli joka tapauksessa matkaa liian paljon, ja ihmiset olivat toisten armon ja oman onnensa nojassa. Nälkävuosi oli loistava, mutta tämä on vieläkin parempi. En ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, mutta täytynee se katsoa pikapuolin. Oman arvioni mukaan filmatisoinnilla on erinomaiset edellytykset onnistua.

***

Tällainen maailmanloppu antaa tarinan ohessakin ajattelemisen aihetta. Tässä toteutuu täydellinen anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa vahvat erottaa heikoista sillä, että he kuolevat muutaman päivän myöhemmin. Väkisin tuli mieleeni sellaiset yksityiset bunkkerit, joita jotkut ilmeisesti ovat rakentaneet pihoilleen tai kellareihinsa. Rakentaneet - miksi? Jos tällainen maailmanloppu tulisi, niin tekisikö bunkkeri autuaaksi? Jos siellä saisi möllöttää yksinään niin, että aivan kaikki muut olisivat kuolleita, niin bunkkeriin investointi olisi antanut vain ja ainoastaan sen, että sen asukas saisi todeta joutuvansa lähtiessään sammuttamaan valot. Jos hän ei olisikaan ainut henkiin jäänyt, mutta ainoa, jolla on bunkkeri ja kutakuinkin kunnollinen varustautuminen, ei se olisi paljonkaan autuaampaa: muut epätoivoiset tietenkin tekisivät kaikkensa päästäkseen osallisiksi ravinnosta ym. varannoista, jolloin asukas joutuisi sotimaan yksin kaikkia muita vastaan, ja vihollinen olisi todellakin valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos taas eloonjääneitä olisi enemmänkin, niin silloin ei kyseessä olisi enää samanlainen maailmanloppu.

Antti Tuuri: Surmanpelto

Antti Tuuri: Surmanpelto 

Otava 2008 

Sivuja: 205 

Vuoden 1918 alussa Uuteenkaarlepyyhyn perustetaan väliaikainen vankileiri venäläissotilaille. Tiloina saa toimia seminaari, jonne sullotaan lähes parituhatta vankia. Upseereita ei sentään laiteta samaan tilaan miehistön kanssa, he asuvat mukavammin kaupungilla.

Kirja alkaa, kun vankeja tuodaan leirille. Kertojana on 17-vuotias Pauli, jota on pidetty liian nuorena varsinaisiin sotatoimiin, mutta vanginvartijana hänen arvellaan selviävän. Hän osaa vain huonosti ruotsia ja venäjää; seikka joka ei ole eduksi 900 asukkaan ruotsinkielisessä kylässä, jossa pitäisi vahtia pariatuhatta venäläistä.

Kirja perustuu tositapahtumiin, ja niinollen Paulin tehtäväksi jää   toimia silminnäkijänä ja tuoda tapahtumat lähemmäksi lukijaa. Hänen roolinsa jää pieneksi ja tavallaan nimettömäksi, mutta muuttaa etäisen historiankirjoituksen todelliseksi ja vie lukijan paikan päälle arvioimaan omaa suhtautumistaan tapahtumiin.

Tällaiselle väliaikaiselle vankileirille päätyminen ei ollut sotilaalle kovin kummoinen meriitti, ja sen vuoksi vartijoina olikin mm. nuorukaisia vailla minkäänlaista koulutusta; he olivat siellä vain, kun eivät rintamallekaan kelvanneet.

Vastaavasti leirin johtotehtävätkään eivät olleet meriitti kokeneille sotilaille ja jopa upseereille. Leirin ensimmäinen komendantti lähtikin tukka putkella muihin tehtäviin heti, kun tilaisuus sujinkin koitti. Hänen tilalleen tuli vanha upseeri, joka suhtautui vankeihin ensisijaisesti vihollisina, ja ihmisinä vasta sitten, jos lainkaan.

Vankien olot heikkenivät vallanvaihdoksen johdosta tuntuvasti. Heillä oli ollut ruokaa vähänlaisesti muutenkin, mutta uusi komendantti ei suhtautunut suopeasti mihinkään vankien oloja parantaviin pyyntöihin. Esim. toive päästä saunaan evättiin toistuvasti, ja nykyajan ihmiselle on selvää, miten voimakas vaikutus sillä voi olla nälän heikentämien vankien kuolleisuudelle.

Vuoden 1918 tapahtumia muisteltaessa tämä Uusikaarlepyyn vankileiri on sivuosassa, mutta silti todellinen, eikä sovi vähätellä sen merkitystä asianosaisille. Tuuri osaa tuoda tapahtumat lukijan lähelle, mutta jättää silti kannanotot sikseen.  Antaa historian puhua puolestaan.