Antti Leikas: Huopaaminen

Antti Leikas: Huopaaminen 

Kansi: Elina Warsta 

Siltala 2013 

Sivuja: 179 

Melomisesta - Leikkaan esikoiskirjasta - jäi mieleen lähinnä se, miten se kuvasi hauskasti toimiston palaverihelvettiä. Huopaamisessa seikkailee kuvauksen mukaan kaksi patentti-insinööriä, jotka ehtivät vilahtaa myös edellisessä, minun mieleeni e eivät ole jääneet. Insinöörit ovat työmatkalla epämääräisessä Itä-Euroopan maassa, ja niin kännykät kuin kannettavat tietokoneetkin ovat kadonneet jonnekin. Eikä kaupunkikaan ole ihan tarkkaan selvillä.

Yllä olevan perusteella ei ole perusteetonta odottaa Leikkaan jatkavan samanlaista teemaa kuin esikoisessaan, mutta kohdistavan vain fokuksen työmatkoihin tavallisen toimistoelämän sijaan. Odotuksiin ei kuitenkaan vastata, sillä työmatka tuntuu olevan aivan sivuosassa. Insinöörit Tikkari ja Hyvönen päätyvät pieneen Hrabeslavin kaupunkiin, ja pääosaan näyttää nousevan kaupunki itse. Paikassa on jotain kummallista, eikä päähenkilöilläkään ole mitään kiirettä sieltä pois, vaan he jäävät sinne asumaan kuin huomaamattaan. Eikä siellä oikein edes tapahdu mitään.

Toimistomaisuutta tulee kuvaan kirjan toisessa osassa, jossa käsitellään ensimmäisen osan tapahtumia palautekeskustelumaisesti. Siinä palataan jälleen pilkkaamaan työelämän erikoisuuksia, ja Leikas onnistuukin hyvin osoittamaan miten itsetarkoituksellista toimintaa annetun raportin käsittely voi olla. Raportin sisällöllä ei ole lopulta mitään merkitystä, vaan sen käsittelytapa nousee kohteensa yläpuolelle ja alkaa elä omaa elämäänsä.

Tämä oli vaikeampi kirja kuin Melominen, ja minulle jäi tunne etten kunnolla ymmärtänyt kirjan sanomaa. Myönnän kyllä, että koko kirja tulee jäämään mieleeni lähinnä siitä että luin sitä Itävallan Ischglissä lasketellen ensin joka päivä 7-8 tuntia, joten ajatukseni eivät taatusti olleet aivan kirkkaimmillaan (toisin kuin auringonpaiste mielikuvissani :) Jos tämänkin oli määrä olla hauska, niin se meni minulta kokonaan ohi samoin kuin sekin, jos tarinaan kätkeytyi jokin viisaus. Tai ehkä se ydin olikin jo tuossa edellä, tavassa miten firma käsittelee "työmatkaa".

Minä en tähän oikein ihastunut. En kuitenkaan osaa olle pelkästään negatiivinen, vaan jotain piilevää viehätystä tässä oli. Ehkä se on toivo siitä, että kokisin vielä jälkeenpäin jonkinlaisen ahaa-elämyksen.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Ursa 2012

Sivuja: 212

"Kaiken käsikirja" on kunnianhimoinen nimi kirjalle. Heti alkuun uskallan paljastaa, että kirja ei kuitenkaan tarjoa vastausta kaikkeen. Pikemminkin nimi viittaa siihen, että tällä kertaa Valtaoja ei ole malttanut pysytellä vain yhdessä aiheessa, vaan kirjoittaa lyhyemmin kymmenestä. Lukujen nimet ovat Todellisuus, Lait, Kaiken alku, Järjestyksen kasvu, Elämä, Ihminen, Historia, Oikea ja väärä, Usko ja tieto sekä Henki.

Ensimmäisessä luvussa filosofoidaan todellisuuden olemuksella, eikä se tunnu vastaavan oikein mihinkään. Samalla se antaakin esimakua koko kirjasta: parisataa sivua ja kymmenen aihetta tarkoittaa väistämättä sitä, että jokaiseen aiheeseen tarjotaan pelkkä pintaraapaisu. Se  ei välttämättä ole huono asia, sillä kustakin aiheesta on takuulla tarjolla yllin kyllin lisää luettavaa, ihan populaarillakin tasolla, osa Valtaojan itsensä kirjoittamana. Niinpä voisikin ajatella, että tämä kirja sopisi ensimmäiseksi populaariksi kirjaksi ihmiselle, joka ei ole ihan varma siitä, mikä kiinnostaa. Lukekoon lyhyesti kymmenestä aiheesta ja jatkakoon sitten syvemmälle mieluisimmalta tuntuvassa.

Minusta Valtaoja onnistuu parhaiten niissä luvuissa, jotka käsittelevät hänen omaa alaansa, eli tähtitiedettä. Lyhyestikin kuvaten maailmankaikkeuden synty on edelleen kiinnostavaa luettavaa, vaikka aihe alkaakin minua pikkuisen jo puuduttaa, siksi monta kertaa se on jo tullut käsitellyksi. Sen sijaan niille lukijoille, jotka ovat aiheessa ensikertalaisia, nämä lyhyet luvut varmasti tarjoavat mukavan kevyen ensikosketuksen.

Minun lukukokemustani yleensäkin heikensi tuntuvasti se, että olen suhteellisen lyhyen ajan sisällä lukenut kokonaisia kirjoja, jotka käsittelevät näiden eri lukujen aiheita. En sentään ihan jokaisesta, mutta suurimmasta osasta kuitenkin. Valtaoja kirjoittaa todella hyvin ja mielenkiintoisesti, mutta ei hänkään mitään sille voi, että mm. Dawkinsin Geenin itsekkyys ja Enqvistin Monimutkaisuus ovat käsitelleet osittain samoja asioita paljon perinpohjaisemmin.

Kuten sanottu, Kaiken käsikirja on hyvä lähtökohta populaarin tieteen maailmaan. Mutta jos on jo lukenut Valtaojan aiemmat kirjat (minä en ole), niin tarjoaako tämä oikein mitään uutta? Ehkä tämä avaakin kirjoittajalleen uusia latuja, ja kyseessä onkin populaaritiedeviihde, joka juttelee mukavaan tyyliin asiallisesta asiasta, mutta pysyttelee pinnan tuntumassa heittäytymättä syvyyksiin.

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Kansi: Karstein Volle

Into Kustannus 2012 

Sivuja: 128 

Koulun vika? on pamfletti. Se esittää yhden opettajan puolustuspuheenvuoron sitä yleislaatuista ajatusta vastaan, että vähän kaikki mahdollinen kaadetaan koulun syyksi. Mitään erityistä syytöstä ei nosteta esiin, vaan Korhonen tyytyy luettelemaan esimerkkejä siitä, mitä ihan tavallisessa alakoulussa arkisin tapahtuu. Esitellyt henkilöt ovat kuvitteellisia, mutta tapahtumat juttujen taustalla totisinta totta.

Kolmasluokkalaisen isänä minäkin olen luonut mielessäni jonkinlaisen luulokuvan siitä, mitä tyttäreni koulupäivässä tapahtuu. Asioita tuppaa kuitenkin ajattelemaan melko kapeakatseisesti vain oman lapsensa näkökulmasta. Tietenkin kaikki ovat erilaisia, mutta sitä ei osaa automaattisesti ajatella, eikä varsinkaan sitä, että opettajan on otettava huomioon ihan jokainen, kaikki ääripäätkin ja vielä joka ikinen päivä.

Kirjan jutut ovat varsin lyhyitä, ja monet ovat hauskojakin. Valitettavasti se ei ole koko totuus, eikä siinä tietenkään olisi aihetta pamfletiksi asti. Kääntöpuoli onkin sitten surullista luettavaa, ja toisaalta vihastuttavaa. Joidenkin lasten kotiolot eivät käy kateeksi. Vanhemmat voivat tehdä hallaa yhtä hyvin laiminlyömällä kuin vaatimalla kohtuuttoman paljonkin. Opettajalla ei ole paljonkaan mahdollisuuksia puuttua siihen, jos vanhemmat eivät kykene kunnolla huolehtimaan edes itsestään, saati sitten lapsistaan. Ja sekin voi toteutua niin elitistiuraohjuksen kuin sekakäyttäjänkin kohdalla. Vihastus puolestaan nousee lähinnä niistä asioista, jotka olisi hoidettavissa, mutta esteenä on vain jokin typerä sääntö. Esimerkiksi maahanmuuttajataustaisen oppilaan kerrottiin pakotetun käymään "suomi toisena kielenä" -tunneilla, vaikka suomi oli todellisuudessa hänen ensisijainen kielensä, hän ei tahtonut ymmärtää "ensimmäisen" kielen opettajaansa lainkaan ja niin oppilas itse kuin hänen vanhempansakin olisivat halunneet hänet ihan tavallisille tunneille muiden joukkoon. Typerää.

Tämän pamfletin voi lukea toisaalta keskustelunavauksena, mutta toisaalta se on valaisevaa luettavaa ihan kaikille jotka ovat koulun kanssa tekemisissä. Suosittelen siis sekä nykyisten että tulevien koululaisten vanhemmille. Niille puolestaan, jotka ovat jollain tavalla päättämässä koulujen asioista, asettaisin tämän pakolliseksi. Pakolliseksi ilman mitään poikkeuksia, sillä tehdäkseen valistuneita päätöksiä on pakko tietää, millaista koulun arki on.

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja 

Suomennos: Seppo Lahtinen, Tuomas Laurila & Kalle Niinikangas 

Sammakko 2002 (alkup. 1969) 

Sivuja: 219 

Bukowski oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, ja tähän teokseen tartuin Linnean bloggauksen perusteella. Nimen sentään olin kuullut voitettuani shakkiturnauksesta toisen hänen kirjansa, josta tosin silloin en ollut kovinkaan innoissani.

Tämä kirja on kokoelma Open City -nimiseen losangelilaiseen undergroundlehteen kirjoitettuja juttuja. Ne eivät ole kolumneja vaan jotain novellin tapaisia. Juttuja. Tarinoita. En oikein osaa kuvitella millainen lehti on kyseessä, mutta päätellen siitä miten kirjoittaja on tarinoissaankin yrittänyt kirjoituksiaan lehdille kaupitella, sellaisia on tai on ollut useampiakin.

Bukowski on jonkinlainen renttukirjailija, ja hänen aiheensa liikkuvat kokolailla akselilla ryyppääminen, naiminen, uhkapeli, väkivalta ja rikollisuus. Elämänhallinta on pääsääntöisesti hukassa, ja mieleen tulikin väistämättä tv-sarja Californication. Sillä erolla tosin, että tv-sarjassa päähenkilö edes yrittää olla kohtalainen isä tyttärelleen. Jos hänen ei tarvitsisi ikinä yrittää mitään, niin hyvinkin voitaisiin päätyä johonkin Bukowskin tekstien tapaiseen. (Pikainen googlaus vahvisti aavistukseni: Hank Moody perustuu Bukowskiin.)

Kirjan tarinat ovat vaihtelevaisia. Jotkut naurattavat, jotkut suututtavat ja jotkut vaatisivat enemmän keskittymistä mennen pikalukemisella yli hilseen. Jotenkin on vaikea ryhtyä tavaamaan kovin tarkkaavaisesti juttua, missä ryypätään, etsitään pillua ja tapellaan ja virkkeetkin aloitetaan pienellä alkukirjaimella. Tuntuu sisäisesti ristiriitaiselta, että teksti on ulkoisesti huolittelemattoman näköistä ja kertoo elämän rosoisesta puolesta, mutta silti vaatisi tarkempaa syventymistä edes auetakseen kunnolla.

En tykästynyt tähän varauksetta, mutta riittävästi kiinnostuakseni siitä turnauspalkintokirjasta. Se on romaani, mikä jotenkin kuulostaakin paremmin Bukowskille sopivalta.

Richard Dawkins: Geenin itsekkyys

Richard Dawkins: Geenin itsekkyys 

Suomennos: Kimmo Pietiläinen 

Art House 1993 (alkup. 2. laitos 1989) 

Sivuja: 351 

Dawkinsin nimi on tullut useaan otteeseen vastaan mm. Kari Enqvistin ja Esko Valtaojan kirjoissa, joten tuntui luontevalta lukea jotain herralta itseltäänkin. Geenin itsekkyys on se kirja, jolla hän nousi julkisuuteen, ja minun luettavanani oli kirjan toinen laitos vuodelta 1989, tai siis sen suomennos.

Dawkins on eläintieteilijä, evoluutiobiologi ja tieteen kansantajuistaja. Uskontoon liittyvissä aiheissa hänen nimensä nousee esiin nimenomaan evoluution yhteydessä, ja keskustelussa tunteet alkavat nopeasti kuumentua. Minua kiinnosti, mitä hän itse on sanonut, ilman mitään toisen käden tulkintoja ja vastaavia. Mainitseeko hän itse jotain luomisesta tai jumalasta?

Geenin itsekkyys lähtee liikkeelle tarjoamalla yhden vaihtoehdon sille, miten elämä on voinut syntyä. Lähtökohtana on niin sanottu alkuliemi, joka on pullollaan erilaisia molekyylejä. Syystä tai toisesta tähän liemeen tulee jostain (tai syntyy sattumalta) yksi molekyyli, jolla on kaikista muista poiketen tärkeä ominaisuus: se kykenee tekemään itsestään kopioita. Se tekee ensin yhden kopion ja sitten toisen ja kolmannen. Nämä kopiot tekevät myös itsestään kopioita ja niin edelleen. Ennen pitkää koko alkuliemi on täynnä molekyylin kopioita, mutta kaikki niistä eivät ole identtisiä, sillä kopioinnissa on tapahtunut virheitä, ja siten molekyyleillä on toisistaan eroavia ominaisuuksia. Jotkut ominaisuudet ovat toisia hyödyllisempiä ja näin ollaankin päästy evoluutiossa alkuun.

Pelkkä kopioituva molekyyli ei suinkaan ole vielä elämää, mutta suotuisissa olosuhteissa sillä on hyvät mahdollisuudet kehittyä elämäksi. Mikäli prosessin kulku kiinnostaa, niin tästähän sitä voi lukea. Elämän synty on kuitenkin vain sivujuonne, ja kirjan ydinsanoman voisikin kiteyttää siten, että geeni (tai geenit) ovat se, joka evoluutiossa kehittyy, ja elävät oliot ynnä virukset ja muut missä DNA:ta on, ovat vain geenien eloonjäämiskoneita, ne ovat olemassa vain siksi että geeneillä olisi mekanismi joka pitää niitä yllä ja auttaa niitä leviämään. Kasvit, eläimet, sienet, bakteerit ja ihmisetkin ovat alisteisia geeneilleen, ja uskomattoman monimuotoisesta ja monimutkaisesta ilmenemistavastaan huolimatta niiden "tarkoitus" on vain säilyttää ja levittää niitä geenejä, joiden mukaan kukin fenotyyppi on kasvanut.

Kirjan kuluessa tarkastellaan varsin moninaisia eläin- ihmis- ja kasvikunnassa esiintyviä ilmiöitä edellä kuvatun kannalta. Kaikki selitetään järkeenkäyvällä tavalla, ja on huomionarvoista, että kaikki ei suinkaan ole aina intuitiivista, eli pelkkien ennakko-odotusten pohjalta järkeillessä päätyisi usein metsään.

Dawkins esittelee tässä myös meemin käsitteen geenin vastapainoksi. Geenin tapaan meemikin on kopioituja, mutta se ei ole yhtä konkreettinen ja fysikaalinen, vaan ihmisten kulttuuriin liittyvä ilmiö. Tässä yhteydessä nousee myös kristinusko esiin: mikä tekee juuri siitä meemin, joka on erityisen selviytymiskykyinen? Onhan se menestynyt jo 2000 vuotta ja on edelleen erittäin hyvissä voimissa.

Kirjan toiseen laitokseen on lisätty luku mm. peliteoriasta, tai pikemminkin strategioista, jotka kilpailevat iteroidussa vangin dilemmassa. Äkkiseltään tämä kuulostaa aivan irralliselta aiheelta, mutta Dawkins antaa esimerkkejä siitä, miten luonto on tällaisia tilanteita pullollaan: iteroituja vangin dilemmoja esiintyy luonnossa joka puolella lukemattomina variaatioina. Niitä ratkotaan erilaisin strategioin, ja nämä strategiat kehittyvät myöskin evolutiivisesti.

Lukukokemuksena tämä oli malko raskas kirja, sillä joka sivuun on pakko keskittyä huolella pysyäkseen kärryillä. Kyseessä on kuitenkin populaari tietokirja, eli se on kirjoitettu kansantajuisesti ja helposti ymmärrettävin vertauksin, vaikka ne eivät tiedemiesten keskuudessa olisikaan aivan täsmällisiä. Lukeminen oli siis melko hidasta, mutta aiheessa kirja pysyi ihan koko ajan. Jos jossain kohtaa alkoi ihmetellä, miten tämä mihinkään liittyy, se valkeni viimeistään seuraavalla sivulla.

Suosittelen luettavaksi kaikille kreationisteille ja IDeisteille. Heidän tämä kannattaa lukea ihan itse ja pyrkiä kahlaamaan loppuun saakka ennen tuomitsemista. Voi vaatia suuria ponnisteluja jaksaa kahlata tämä omin voimin loppuun asti, mutta ehtii ne toisten keksimät "kumoukset" ja virheet lukea sen jälkeenkin.

Vuoden 2012 top 10

Kuten aiempinakin vuosina valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2012 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 75; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole vieläkään laskenut mukaan, koska en ole niitä oppinut arvostelemaan.

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä kahta ensimmäistä lukuunottamatta.

1. Katja Kettu: Kätilö. Tämä tuntuu vähän tylsältä valinnalta, kun kirja oli jo aiemmin muiden bloggaajien niin suuressa suosiossa, että se voitti Blogistanian Finlandiankin. Mutta totuuden nimissä minun on todettava, että valinta oli erinomainen, ja olisi todennäköisesti saanut minultakin äänen (ääniä), jos olisin sen ajoissa lukenut.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Tässä vaiheessa en vielä tiedä tämän vuoden Blogistanian Finlandian lopullista kohtaloa, mutta tylsien valintojen linja näyttää jatkuvan, sillä ilmeisesti tässä on kyseessä Kätilön seuraaja. Lyhyt kirja, mutta täyttäkin täydempää tavaraa. 

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Tietokirjoista tämä oli vuoden ykkönen, vaikka haastajatkin olivat kovia. Enqvistin kolahtamisesta kielii sekin, että luin syksyn aikana kolme hänen kirjaansa, mikä on pääasiassa kaunokirjallisuuteen keskittyvässä blogissa varsin suuri määrä.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies. Tästä pidin kovasti. Jos se olisi julkaistu tänä vuonna, olisin todennäköisesti antanut jopa yhden äänen Blogistanian Finlandiaan. Mieleen jäi erityisesti päähenkilön käytännöllinen pasifismi, hiljainen aseistakieltäytyminen. Sekin kertonee jotain, että innostuin tästä niin paljon, että luin heti perään samaisen Äitini suku -sarjan ensimmäisen osan Eerikinpojat.

Cormac McCarthy: Veren ääriin. Vaikuttavan realistinen kuvaus villistä lännestä kaikessa raakuudessaankin. Kirja on painunut mieleen, vaikka veriset, julmat kohtaukset ovatkin jo pikkuisen painuneet unholaan. Tunnelman luojana McCarthy on mestari.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Verrosen mainio dystopiakuvaus. Hyvin uskottava dystopia, joka nimenomaan kritisoi sitä, mitä voisi tapahtua jos ei kelkkaa riittävän aikaisin käännetä. Ei luonnonkatastrofeja tai mitään, vaan ainoastaan yhteiskunnan kehittymistä huonoon suuntaan.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Raviloa voisi pitää suorastaan pakollisena tällä listalla. Hänen kirjansa jäivät vuoden mittaan turhankin vähälle huomiolle, mutta osittain tämä selittyy säästelyllä: ei ahmita kaikkia herkkuja heti! 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Mainio kirja, joka edustaa juuri sellaista kerrontatapaa joka kolahtaa minuun: useampi kuin yksi kertoja ja aikataso, ja langat punotaan lopussa yhteen. Näitä jaksaisi lukea vaikka kuinka.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Tämä on mukana pitkälti vetovoimansa vuoksi. Minä luen kirjani pätkissä, mutta tähän en malttanut olla palaamatta miltei koko ajan, kunnes huomasin kirjan jo loppuneen. Jospa vain voisikin tietää jo etukäteen, että on tällainen kirja kyseessä...

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Ei-pakollinen kauhun ja tiiliskivien edustaja. Tämä veti puoleensa samaan tapaan kuin edellinen Alasalmikin (ja sattumalta luin ne peräjälkeen), mutta luettavaa riitti paljon pidemmäksi aikaa. Ei aivan perinteinen vampyyritarina, mutta toimi mainiosti. Lindqvist on vahvasti mukana TBR-listallani.

Jälkihuomioita:
Jos arvioisin jokaista kirjaa erikseen, nostaisin mahdollisesti Enqvistiltä esiin myös Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja toisaalta ottaisin mukaan Arto Salmisen Kalavaleen. Ajattelen kuitenkin tällä listalla enemmänkin kirjailijan kaikkia lukemiani kirjoja, ja Salmisen nostin ansaitsemalleen paikalle jo viime kerralla. En halunnut tehdä tästä top15:ttä, mutten malta olla antamatta vielä "kunniamainintoja" Kafkan Oikeusjutulle ja Marja Björkin Prolelle. Molemmat olivat hyviä ja painuivat mieleen, mutta jäivät tällä kertaa varsinaisen listan ulkopuolelle. Asko Jaakonahon Onnemme tiellä tulikin jo mainittua Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit 

Kansi: Saku Heinänen 

Tammi 2011 

Sivuja: 159 

Minun kirjavuoteni alkoi aikamatkalla menneisyyteen. Muistan panneeni aikanaan tämän kirjan merkille jo Tammen katalookista, mutten jostain syystä tullut silloin sitä lukeneeksi. Onneksi tämä ei kärsi ajan kulumisesta, vaan päinvastoin.

Heikkisen kirjassa eletään viikonloppua kesällä 1978, tarkemmin sanottuna juuri Suonenjoen Mansikkakarnevaalien aikaan. Neljä iisalmelaista teinipoikaa lähtee karnevaaleille perjantai-iltapäivänä Liimataisen isän pakettiautolla. Luvassa on tietojen mukaan oikein rokkifestarimeininkiä, kun heti illalla on määrä kuumimman suomalaisyhtyeen Kontran olla lavalla. Ja on siellä tietysti "muitakin kovia nimiä".

Festaritunnelmaan ei voi päästä ilman kaljaa, mutta sen hankkiminen ei olekaan niin suoraviivaista, vaikka rahaa ja ikääkin löytyy. Huoltoasemat toimivat nimensä mukaisesti ja automarketteja ei matkan varrelta löydy. Kun viimein tulee vastaan auki oleva kauppa, onkin koko kunta kuiva.

Perillekin lopulta päästään, mutta kuka nyt raaskisi maksaa sisäänpääsystä leirintäalueelle, kun pakettiauton voi parkkeerata hiekkakuopallekin? Nykyajan vanhemmalle (vaikka lapset ovatkin alle 10-vuotiaita) tulee mieleen, että miten ketään on voitu tuollaisin eväin päästää viikonlopuksi minnekään? Liimataisellakin on mukanaan ainoastaan vaihtopaita sekä lompsassa vähän rahaa ja kaksi vuotta sitten ostettu kondomi. Eivätkä kaverit juuri sen paremmin ole varustautuneet.

Kaikki ei reissun aikana suju aivan suunnitelmien mukaan, minkä toki arvata saattaa. Esimerkiksi festivaalin ohjelma selviäisi nykypäivänä tuossa tuokiossa älyluurista, mutta kun sellaisia ei ollut eikä tapahtuma kuulunut Soundissakaan mainostettujen joukkoon, niin mistäs sitä olisi enää reissun päällä saanut selville?

Heikkinen onnistuu eleettömästi tuomaan esiin juuri niitä piirteitä, jotka ovat kuuluneet tuohon aikaan. Hänen ei tarvitse olla alleviivaava, riittää kun kertoo niistä luontevaan tapaan ja antaa lukijan itse ajatella, että ovatpa ajat muuttuneet. Korostukseksi riittävät asiat itse; se, että niistä ylipäätään mainitaan. Vaikkapa sota on ollut asia, joka on tuolloin ollut huomattavasti näkyvämpi, kun veteraanit ovat olleet jokaisen arjessa mukana eikä välissä ole ollut ylimääräisen sukupolven mittaista kuilua.

Minä olen syntynyt liian myöhään voidakseni jakaa tämän karnevaalin muistoja omakohtaisesti, mutta asiat ovat silti tuttuja muista lähteistä. Minä viihdyin tämän parissa hyvin, joskaan en kovin pitkään kun en pahemmin malttanut säästellä. Kuvittelisin tämän olevan vielä kertaluokkaa hauskempaa luettavaa niille, jotka ovat olleet itse samanikäisiä tuohon aikaan, eli nykyisille viisikymppisille.

Mansikkakarnevaaleilla ovat käyneet myös Katja, Amma, rva Kepponen ja Kirjavinkkien Irja.

Blogistanian Finlandia

Vuoden aikana on tullut vastaan monia hyviä kirjoja, mutta haluan nimetä tässä ainoastaan ne, joiden koen omaavan koko kilpailun voittomahdollisuuksia. Sen vuoksi Kaiken voi lukea! asettaa ehdolle Blogistanian Finlandia -äänestykseen seuraavat teokset:

1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2. Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä