Juri Nummelin (toim.): Verenhimo

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo

Teos 2011, 385 sivua.

Kauhu on ollut blogissani tyystin tuntematon kirjallisuuden laji. Oikeastaan minulle tuli yllätyksenä se, että vakikirjastossani Malmilla oli oikein oma hyllynsäkin sitä varten, niin vähän se on minua kiinnostanut. 80-luvun lopulla luin innokkaasti Yöjuttu-lehtiä, joiden tarinat seurasivat ainakin yhdessä vaiheessa jonkinlaista jatkumoa. Tuolloin varhaisteininä ne maistuivat oikein hyvin, mutta fanitus ei kestänyt kovin kauaa. Sen rupeaman jälkeen olen lukenut jonkun yksittäisen Stephen Kingin, enkä muuta. Edellä mainitusta huolimatta olin myyty saman tien, kun Marjis Verenhimosta bloggasi.

Nykyaikaiset siloposkiset teinivampyyrit eivät ole jaksaneet herättää kiinnostustani edes sen vertaa, että tietäisin tuota edellistä lausetta enemmän, mistä niissä on kyse. Verenhimo on kokoelma suomalaisia vampyyrinovelleja, joissa kaikilla on eri kirjoittaja. Suurin osa nimistä oli minulle outoja, mutta mukana on myös tuttuja kuten Johanna Sinisalo, Miina Supinen, Tiina Raevaara ja Kristian Korppi. Korppi on salanimi, jonka takaa paljastuu sellainen kirjailija kuin Mika Waltari.

Verenhimon tarjoama vampyyrikuva on virkistävän vaihteleva. Eroja on jopa niin paljon, että kaikki eivät edes ime verta, vaan jollain onkin kohteena seksuaalinen energia! Osa tarinoista on kirjoitettu perinteiseen tapaan ihmisten näkökulmasta, mutta toisissa kertoja on vampyyri itse. Jossain ihmiset ovat uhreja, toisissa vampyyrit. Yhdestäkään tarinasta ei tule mieleen mitään sellaista mitä kuvittelisin teinivampyyreissä olevan, ja se lienee hyvä, sillä niiden ystäville on lukemistoa tarjolla muutenkin.

Jos hyvä kirja on sellainen, joka vetää puoleensa lukemaan jatkuvasti ja josta haluaisi lukea yhä uudelleen vielä sen yhden luvun, niin millaiseksi tulisi luonnehtia sitä kirjaa, josta tulee jo ensimmäisen kolmanneksen kohdalla huoli, että mistä tätä saa lisää?

Haluan vielä mainita yhden yksityiskohdan, kun satuin lukemaan kirjaa viikonloppulomalla Oslossa. Jussi Katajalan novellissa Korpin silmät kaiken näkevät oli tärkeässä osassa luuranko, joka oli lainattu Kansallismuseoon Oslon Kulttuurihistoriallisesta museosta. Koska hotellini sattui olemaan aivan ko. museon vieressä, niin piti käydä paikan päällä tarkistamassa, olisiko siellä mainittua luurankoa. Ei ollut, joten kannattaa olla varuillaan, etenkin pimeän aikaan ;)

Jos antaisin tähtiä, niin tässä olisi viitosen kirja. Osui ja upposi!

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Otava 1997, 363 sivua.

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa. Kirja on yhdenpäivänromaani, eli kaikki tapahtumat sattuvat yhden päivän aikana heinäkuussa 1996. Kertojana on jälleen Erkki Hakala, kuten Pohjanmaassa ja Ameriikan Raitissakin. Ameriikan raitista on aikaa kulunut reilut kymmenen vuotta, ja vaikka Erkki sen kirjan lopussa laatikin itselleen aamukamman, venyi kotiinpaluu vielä kamman loppumisenkin jälkeen usealla vuodella. Kotiinpaluu on suunniteltu huolella, sillä suunnitelmat tulevasta elämästä on laadittu tarkkaan ennen kuin sukulaiset ja perheenjäsenetkään saavat saapumisesta tietää.

Kirjan käsittelemä päivä on tapahtumarikas. Siinä hierotaan kauppoja metallialan tehtaasta, ajellaan autolla ympäri Pohjanmaata tuttuja ja sukulaisia tavaten ja sokerina pohjalla odottelee Erkin vaimo Kaisu, joka lähti Floridasta parin kuukauden jälkeen ja on kasvattanut kotimaassa yhteisen tyttären ja pyöräyttänyt tuntemattoman lapualaisen miehen kanssa vielä pojankin. Pariskunta on edelleen virallisesti naimisissa, mutta millaiseksi yhteiselo tulee muodostumaan, on täysin auki. Vai mahtaako muodostua lainkaan.

Pohjanmaalle on vuosien saatossa ehtinyt palata yksi jos toinenkin Amerikassa onneaan koettanut onkija, ja lähtökohta odotuksissa lienee se, että paluu tapahtuu maitojunalla jos on tapahtuakseen, mitä sieltä muuten edes tultaisiin? Erkin lähtö tosin ei tapahtunut täysin vapaaehtoisesti, joten silkasta rikastumisyrityksestä ei reissussa ollut kyse. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla erossa perheestään, eikä paluussa voi oikein mitään pitää itsestäänselvänä. Erkin paluulle ainakin on luotu hyvät edellytykset, mutta lopulta jää lukijan omien arvausten varaan, miten tarina jatkuu heinäkuun 19. päivän jälkeen.

Olen ottanut tavakseni juonikuvauksiin ja -paljastuksiin liittyen sen, että pyrin kertomaan ainoastaan saman verran kuin takakannessa tai sisäliepeessä on paljastettu. Tämän kirjan kohdalla sama käytäntö antaisi vapauden kirjoittaa oikeastaan mitä tahansa. Ihmettelen sitä, miksi takakannessa on mainittu kaikki kirjan päätapahtumat. Se todellakin vie lukijalta jännityksen eritoten kirjan loppupuolella, kun on jo tiedossa mitä vielä tulee tapahtumaan. Oikein tunnettujen klassikkojen kohdalla tämän voisi vielä jotenkin ymmärtää, mutta eipä oikein muuten.

Lakeuden kutsu voitti Finlandia-palkinnon 1997, eikä se tunnu lainkaan hullummalta valinnalta. Tietämättä asiasta sen enempää arvelen kuitenkin palkintoon vaikuttaneen myös sarjan edeltävien kirjojen, sillä tarkasteltuna yksinään en pidä tätä niin hyvänä. Kirjan voi toki lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta olisi väärin kuvitellakaan etteikö sarjan muut osat vaikuttaisi vaakakupissa silloin kun voittajaa on mietitty. En ole sen vuoden muista ehdokkaista lukenut kuin Klassikon, jota pidän parempana kuin Lakeuden kutsua yksinään.

Suosittelen kuitenkin lämpimästi tämänkin kirjan lukemista, mutta siitä ei kannata aloittaa. Itse aloitin sarjan Pohjanmaasta, ja jos sitä edelsi Talvisota, niin nämä viimeiset kolme kirjaa seuraavat juuri Erkki Hakalan tarinaa ensimmäisten kolmen keskittyessä Hakalan suvun varhaisempien jäsenten elämään. Olen tykästynyt Antti Tuurin kerrontaan, ja arvelen lukevani jossain vaiheessa häneltä jonkun kirjan ihan vain nauttiakseni mainiosta tyylistään.

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus - Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä

Teos 2010, 198 sivua.

Timo Harakan Luoton lopun yhteydessä tuli jossain vastaani tämä kaalihuijauskirja. Joudun myöntämään, että tulin varanneeksi sen melkeinpä pelkästään etukannesta löytyvän tekstin perusteella. Nyt kun vihdoin sain kirjan käsiini ja se tuli lukupinossakin vastaan, en ollut aivan yhtä innoissani. Aihe sinänsä on kyllä edelleen kiinnostava, etenkin persujen vaalimenestyksen jälkeen. Luulen, että jos tämä julkaistaisiinkin vasta nyt, voisi lukijakunta olla laajempi, vaikken kyllä tiedäkään millainen vastaanotto aikanaan edes oli.

Olen joskus tullut kertoneeksi, että keskeytän kirjoja vain äärimmäisen harvoin, enkä edes muista milloin viimeksi niin on käynyt. Toissapäivänä se oli erittäin lähellä. Niin lähellä, että selailin kirjaa jo erinäisistä kohdista katsellen onko luvassa jotain parempaa vai ei. Siinä vaiheessa olin nimittäin lukenut kirjan esipuheen, joka oli pituudeltaan yli 20 sivua ja tylsintä tekstiä, jota olen pitkään aikaan lukenut, etenkään vapaaehtoisesti. Näin lukijan näkökulmasta kyseenalaistan sen, kannattaako kirjan ensimmäisestä vastaantulevasta osasta tehdä näin luotaantyöntävää. Jos suinkin kirjoja keskeyttelisin, niin tässä se olisi tapahtunut. Tosissani harkitsin jo sitäkin, olisiko keskeytyksessä jopa aihetta blogimerkintään asti ja miten sen muotoilisin.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että onneksi en keskeyttänyt. Loppupuoliskolla tapahtui jopa tuttu "vielä yksi kappale" -ilmiö, mitä en todellakaan olisi esipuheen perusteella uskonut! En aio ryhtyä luettelemaan niitä moninaisia ilmiöitä, joita kirjassa kuvaillaan. Yhteiskunnallinen tietämys tarkoittaa tässä yhteydessä pitkälti samaa kuin politiikan tuntemus, mutta kautta linjan tarkastellut ilmiöt on kuitenkin asetettu tasolle, joka olisi kenen tahansa saavutettavissa. Haastattelututkimuksissa ei siis ole kysytty asioita, jotka vaatisivat erityistä perehtyneisyyttä, vaan voi ajatella niiden koskevan aiheita, joiden luulisi olevan tuttuja jos ylipäätään on tarkoitus perustella äänestyskäyttäytyminen asiakysymysten pohjalta.

Yhteiskunnallinen tietämättömyys näyttää olevan asia, johon liittyy erityisen paljon ja erityisen voimakkaita harhaluuloja. Kirjailija käsittelee aiheitaan varsin monipuolisesti ja mielestäni hyvin perustellen. Perustelujen hyvyyden subjektiivisuus liittyy nimenomaan kirjaan itseensä; enhän minä hänen faktojaan ole tarkistanut, vaan satun vain uskomaan niihin. Toisin kävi Markku Jokisipilälle, jonka käsialaa on yksi kirjan lainauksista:

"Erään toisen kerran jonkun kolumnin jälkeen yksi herra soitti minulle ja kiven kovaan jankutti, että asian on pakko olla päinvastoin kuin minä väitin. Perusteena oli se, että hän oli 1970-luvulla Hankkijan varaosatiskillä kuullut jonkun kertovan kuulleensa joltain, ettei asia näin ollut. 'Tuskin hän valehteli', kuului jatkoargumentti."


Mikäli yhteiskunnallinen tietämättömyys kiinnostaa, niin voin suositella tätä kirjaa lämpimästi, mutta esipuheen voi huoletta hypätä yli, jos alkaa puuduttaa :) Tietämättömyyden lisäksi kirjassa käsitellään ihmisten pettymystä politiikkaan sekä niitä ylitsepääsemättömän tiukasti kiinni juurtuneita harhakäsityksiä, joihin kirjan nimi kaalihuijauskin liittyy.

Torey Hayden: Aavetyttö

Torey Hayden: Aavetyttö

Otava 2007, 301 sivua.

Aavetyttö päätyi luettavakseni lukupiirinomaisesti. En varsinaisesti kuulu mihinkään lukupiiriin, mutta olen ystäväni kanssa lukenut joitain kirjoja tarkoituksena keskustella niistä. Ensimmäisenä kirjana oli Haydenin Auringonkukkametsä, joka oli valittu tarkoituksella sellaiseksi, jota en itse tulisi ikinä valinneeksi. Aavetyttö olisi välttänyt valintani vieläkin tehokkaammin, sillä se ei edes kuulu kaunokirjallisuuteen vaan löytyi luokasta 618, joka Helsingissä sisältää psykiatriaa.

Aavetyttö ei siis ole fiktiota, vaan perustuu tositapahtumiin. Ikävä kyllä, voisi lisätä. Hayden on hetken mielijohteesta vaihtanut työpaikkaansa erityisopettajaksi pienelle paikkakunnalle. Hänellä on ollut lukuisia edeltäjiä aivan lyhyen ajan sisällä, joku heistä oli irtisanoutunut ennen ensimmäisen päivän ruokatuntia. Oppilaita on vain neljä: selvästi autistinen Reuben, huumeäidin poikana syntynyt Philip, painajaismaisen keskittymiskyvytön häirikkö Jeremiah sekä Jadie, tyttö joka kulkee kumaraan kyyristyneenä eikä puhu koulussa koskaan kenellekään.

Jeremiah on selvästi syy edeltäjien lyhyisiin työsuhteisiin. Kahden sivun jälkeen lukijan tekisi jo mieli teljetä hänet johonkin ikkunattomaan koppiin, mutta onneksi erityisopettajat kykenevät työskentelemään toisin. Kuten arvata saattaa, on Jadie se, josta kirja varsinaisesti kertoo. Hän on normaaliälyinen, kykenee oppimaan asiat ilman vaikeuksia ja puhuu kotonaan aivan normaalisti. Koulussa hän on kuitenkin täysin sulkeutunut eikä suostu puhumaan lainkaan. Eteensä tuodut tehtävät hän kyllä tekee ja osoittaa kuulevansa ja ymmärtävänsä puhetta. Hayden saa tytön puhumaan ja voittaa vähitellen tämän luottamuksen. Sen jälkeen alkaakin vähitellen paljastua pelottavia asioita.

Aavetyttö on täysin romaanimainen ensimmäisten 275 sivun ajan, ja vasta lopussa tulee esiin se, että kyse ei ole miltään osin fiktiosta vaan kaikki perustuu tositapahtumiin (dokumenttiromaani). Tällaisten kirjojen toivoisi olevan fiktiota, mutta totuus lienee se, että todellisuus on raaempaa ja julmempaa kuin useimmat haluaisivat uskoakaan. Kirja on hyvin kirjoitettu ja se piteli minuakin otteessaan loppuun saakka. Edellisenä iltana minulta vaadittiin suurta itsehillintää olla lukematta kirjaa loppuun saakka, koska haluan vieläkin arvostella samana päivänä kuin kirjan luen, eikä tietokoneella naputtelu enää tullut kysymykseen.

Jos minä olisin kirjastoihminen, niin kovasti tekisi mieleni sijoittaa tämä hyllyssä kahteen paikkaan, myös sinne kaunokirjallisuuden puolelle. Jos ei muuten niin luokittelisi sitten vaikka yhden kappaleen eri luokkaan kuin muut, sillä ikimaailmassa en olisi mennyt tämänkaltaista kirjaa etsimään siitä hyllystä jossa se lopulta oli.

Gummeruksen Kukanpäivän kutsut

No niin, jokohan Blogger viimein hyväksyy tämän tekstin reilun vuorokauden odottelun jälkeen.

---

Olin saanut Gummerukselta kutsun heidän ensimmäisille Kukanpäivän kutsuilleen. Kyseessä oli tilaisuus, jossa esiteltiin muutamia kesällä ja syksyllä julkaistavia kirjoja, ja paikalla oli tukku kirjailijoitakin. Kaikki kirjat löytyvät luettelosta, jota olen itsekin ehtinyt jo selailla, mutta olisi väärin väittää etteikö kirjailijoiden lyhytkin omakohtainen esittely nostaisi mielenkiintoa selvästi korkeammalle.

Minulle jäivät kiinnostavimpina mieleen Taija ja Jani Sompin Parantavat rasvat, joka kertoo aivan toisenlaisen totuuden rasvojen terveellisyydestä kuin mihin on totuttu; Mike Pohjolan omaelämänkerrallinen Ihmisen poika, jossa päähenkilö pohtii voisiko hän itse olla Jeesuksen toinen tuleminen; Tuomas Vimman rakennusurakoinnin pimeästä puolesta kertova Raksa; sekä Matti Röngän uusin Viktor Kärppä-romaani Väärän maan vainaja. Viimeksimainitun osalta kiinnostus kohdistuu kirjailijaan itseensä, en ole lukenut häneltä tähän mennessä mitään enkä suinkaan aikonut aloittaa sarjan lopusta. Maininnan ansaitsee myös Philip Schwarzmannin How to Marry a Finnish Girl. Jos kirja on yhtään samaa maata kuin kirjailija itse, niin luvassa on hulvattoman hauskaa luettavaa.

Kuten kustantamojen tilaisuuksissa yleensäkin, elättelin toivetta tavata muita kirjabloggareita. Toiveeni ei ollut turha, sillä sankasta väkijoukosta löytyi pian pöytä, jonka ääressä tervetulomaljoista nautiskelivat Hanna, Marjis ja Katja. Kiitoksia kollegoille mukavasta seurasta ja Gummerukselle hienosta tilaisuudesta ja maittavista tarjoiluista. Muille bloggareille voin todeta, että jos suinkin kutsu tällaisiin tulee, niin kannattaa osallistua!

Antti Tuuri: Ameriikan raitti

Antti Tuuri: Ameriikan raitti

Otava 1986, 330 sivua.

Ameriikan raitti on jatkoa Pohjanmaalle ja samalla kuusiosaisen sarjan viides kirja. Sarjan aiheena on Hakalan suvun vaiheet, ja tämä kirja alkaa päähenkilö Erkki Hakalan äkkilähdöllä poliiseja pakoon. Lähtö ei tule yllätyksenä, vaan firman valonarat paperit on pantu visusti piiloon eikä muutenkaan tarvitse jäädä aprikoimaan miten tulisi menetellä. Erkin mukaan lähtee raskaana oleva vaimo Kaisu sekä oman firmansa kanssa samassa veneessä oleva Taisto. Jo kirjan nimen perusteella on helppo arvata, että karkumatkan päämääränä on Amerikka, ja siellä tarkemmin Florida.

Kirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee matkaa, joka ei ole aivan suoraviivainen vaan siihen sisältyy mm. parin viikon mittainen rahanvaihto-operaatio Tukholmassa. Toinen osa on Floridaan saapumista, tutustumista ja sinne kotiutumista. Kolmannessa Erkki matkustaa rekalla Kanadaa kohti ja viimeisessä tutustutaan Kanadasta yllättäen löytyneisiin Hakalan suvun jäseniin.

Ameriikan raitti tunnetaan myös elokuvana. Itse en ole sitä nähnyt, ja siksi kirjaa lukiessa olikin hauskaa miettiä mitkä kaikki kohdat leffaan pääsivät ja miltä ne mahtavat näyttää. Henkilökaarti ainakin tarjoaa elokuvantekijöille montaa hyvää tarttumakohtaa, ja tekisi mieli sanoa, että jos tässä filmatisoinnissa epäonnistuu, niin se ei ainakaan johdu tarinasta.

Jostain syystä elämän seuraamisessa ulkomailla on jotain ihmeellisen kiehtovaa. Tietyssä mielessä kyse on selviytymistarinasta, sillä haparoivan kielitaidon turvin ei ole itsestään selvää perustaa elämäänsä vieraalle maalle. On melkoisen eri asia käydä lomamatkalla hotellissa kuin ryhtyä asukkaaksi uuteen paikkaan varustautuneena sillä samalla matkalaukulla kuin turistikin. Hauskaksi seuraaminen muuttuu viimeistään silloin, kun kielitaitoa ei olekaan lainkaan, mutta matkalainen on juuri niin nöyrä kuin sellainen pohjalaismies on, jolla on salkku taaloja pullollaan ja kädessä viskileka. Uhoa ja rahaa piisaa, mutta käytännössä arkikin on tyystin muiden hyväntahtoisuuden varassa.

Päähenkilöt ovat rikollisin toimin hankkineet itsellensä pääomaa maanpakonsa ajaksi, eikä se ole omiaan herättämään lukijassa myötätuntoa. Toisaalta ei myöskään käy kateeksi, sillä vaikka lomamatkalta lähetetyn postikortin kuva uima-altaalta onkin idyllinen, harva jaksaa sellaista elämää pidemmän päälle. Siinä vaiheessa kun altaan partaalta aletaan kaivata pois, paljastuu totuus kaikessa karuudessaan: kyseessä on lopulta vain kultaisesta ja aurinkoisesta häkistä. En liene suuri ilonpilaaja kertoessani, että kirjan lopussa Erkkikin päätyy laatimaan itselleen aamukamman. TJ 929.

Kirjasarjan viimeinen osa on Lakeuden kutsu. En tiedä siitä vielä muuta kuin että se kuittaa yhden osuuden Finlandia-haasteesta, mutta on helppo kuvitella miltä Erkki kuulostaa palatessaan kotiinsa kamman kuluttua loppuun. "Nöyrä" ei kuulu aivan kärkipäässä niihin adjektiiveihin, joilla häntä kuvaillaan.

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Bazar 2011, 445 sivua.

Dekkarit ovat olleet lukemistossani kovin vähäisellä edustuksella ja sitä tilannetta paikkaa tämänkertainen Saastat. Se on kirjoittajiensa esikoisteos ja aloittaa samalla sarjan, jonka toinen osa ilmestyi Tanskassa jo viime syksynä.

Koulun liikuntasalista löytyy viisi miestä silvottua miestä hirtettyinä. Heidät on leikelty kuntoon, joka vaikeuttaa tuntuvasti tunnistamista. Pian käy ilmi, että he kaikki olivat pedofiileja ja murhien takana on ryhmittymä ihmisiä, jotka ovat olleet uhreja - ei välttämättä juuri näiden miesten - aikanaan. Murhien jälkeen ryhmittymän suunnitelmiin kuuluu yleisen mielipiteen nostatus heidän puolelleen, ja se näyttääkin onnistuvan hyvin. Poliisin työ puolestaan vaikeutuu tuntuvasti, kun suuri osa kansalaisista haluaisi nähdä heidän epäonnistuvan. Kirjan pääosassa on Konrad Simonsenin johtama murharyhmä, jonka edesottamuksia dekkarisarjan on määrä seurata.

Vaikka kokemukseni dekkareista on varsin rajallinen, uskallan silti sanoa Saastojen poikkeavan rikoskirjallisuuden valtavirrasta. Juonensa ja tarinansa lisäksi siinä on nimittäin läsnä vahvasti ajattelemisen aihetta antava näkökulma. Kirjassa yleisön lynkkausmielialaa nostatetaan sen seikan varassa, että "kaikkien" mielestä pedofiilien teoistaan saamat rangaistukset ovat aivan liian kevyitä. Mitä tapahtuu, jos yleisen moraalin ja lainsäädännön välillä on liian räikeä ristiriita? Ihmiset eivät halua nojata lakiin vaan ottavat oikeuden omiin käsiinsä, juuri kuten tässä tarinassa esitetään. Lisää ajattelemisen aihetta tulee rangaistusten filosofiasta: millainen rangaistus sivistysvaltiossa pitäisi antaa teosta, joka inhottaa jokaista yli kaikkien äyräiden ja josta mikään rangaistus ei tunnu olevan riittävä? "Munat pois" voi tulla äkkiseltään mieleen, mutta jos halutaan pysyä 2000-luvulla ja pitää lainsäädäntö jokseenkin johdonmukaisena, niin tilanne on kaikkea muuta kuin helppo.

Edellä olevan ajattelun aiheen lisäksi kirja on mainiosti kirjoitettu. Sivuja on kohtalaisen paljon, muttei silti yhtään liikaa. Missään vaiheessa ei ala puuduttaa, vaan tarina vetää eteenpäin luku toisensa jälkeen. Lukuja on peräti 72, mikä oli minun mieleeni. Lukemisenhan voi rytmittää juuri niin lyhyisiin pätkiin kuin tahtoo. Etukäteen arvelin, että tämän kohdalla saattaa "vielä yksi luku"-ilmiö nousta vahvasti esiin, ja niin kävikin. Kun seuraavan luvun tietää olevan lyhyt, on helppo antaa periksi mielihalulleen.

Minun kirjanpidossani Saastat pääsee kirkkaasti vuoden top 10 -listalle. Mikäli se ei ole siellä vielä joulukuun lopussakin, täytyy edessä olla todella hyvä kirjavuosi!