Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Kuten kirjan kannessakin sanotaan, tämä teos kuuluu ilmiselvästi klassikko-osastoon. Kirja muodostuu kolmesta osasta: Petroniuksen itsensä kirjoittamasta tarinasta, Edwin Linkomiehen selostuksesta tekijästä, teoksesta ja sen asemasta historiassa sekä alaviitteistä, joita ei ole merkitty erikseen tekstin sekaan, koska niitä on todella runsaasti, ja paikoitellen selitykset veisivätkin kohtuuttoman paljon tilaa.

Trimalkio on vapautettu orja, jolla on ollut menestystä kaupankäynnissä, ja hän järjestääkin pitonsa kerskuakseen vauraudellaan. Suunnilleen kaikki, mikä illan aikana esiin tulee, pyrkii jollain tavalla palvelemaan edellä mainittua tarkoitusta ja ylistämään isännän erinomaisuutta. Jos Trimalkio avaakin suunsa etupäässä ylistääkseen itseään, hän tahtomattaan samalla tuo ilmi oman oppimattomuutensa. Hän viittaa tuon tuostakin historiallisesti tunnettuihin henkilöihin ja taruihin, mutta tosiasiat tahtovat mennä jatkuvasti sekaisin. Petronius kuvaakin Trimalkiota nousukkaan perustyyppinä, miehenä, joka arvostaa rahaa yli kaiken ja haluaa muidenkin arvostavan häntä sen vuoksi. Samalla varakkuuden myötä hän on noussut yhteiskunnallisesti sellaiseen asemaan, jonka tulisi tuoda mukanaan arvostusta, mutta sen Trimalkio itse tekee vaikeaksi kaikella sivistymättömyydellään ja itsekeskeisyydellään. Hautakiveensäkin hän haluaa kaiverrettavaksi itseään kuvaamaan mm. sanat "joka ei koskaan kuunnellut filosofeja". Hän halveksii filosofeja siksi, että heidän tieteensä ja puheensa ei ole käytännöllistä ja arkipäivässä konkreettisesti hyödynnettävissä.

Trimalkion pidot on osa teosta nimeltä Satyricon, jossa on katkelmia huomattavasti suuremmasta teoksesta. Trimalkion pidot on näistä katkelmista kaikkein suurin yhtenäinen säilynyt osa. Linkomiehen kuvauksen perusteella tämä alkuperäinen teos olisi laajuudeltaan useita satoja sivuja pitkä, ellei tuhansiakin. Trimalkion pidot poikkeaa aihepiiriltään ja sisällöltään muusta teoksesta, mikä sai minut henkilökohtaisesti ajattelemaan, onko se mahtanut olla syynä suurimman osan tekstistä kokemaan kohtaloon (siis häviämiseen unholaan). Käsitin muun teoksen olleen pitkälti seksuaalissävytteistä, mikä on jossain historian vaiheessa hyvinkin voinut olla sellainen hirvitys, jota ei ole voitu jälkipolville välittää. Harmi.

Itse tarinasta jäi sellainen jälkimaku, että tämän teoksen historiallinen merkitys on paljon suurempi kuin sen kirjalliset ansiot. Totta puhuakseni olisi ollut kiinnostavampaa lukea vastaavanlainen kuvaus mahdollisimman tavallisista pidoista sen sijaan, että kaikessa on pyritty pröystäilemään. Mutta Petroniuksen tarkoitus ei suinkaan ole ollut tehdä historiallista dokumentaatiota, vaan satiiria sen ajan Roomasta.

Jari Tervo: Taksirengin rakkaus

Tämän kirjan kohdalla ei ollut minkäänlaista valinnan vaikeutta, sillä Jari Tervo on suosikkikirjailijani, eikä minulla ollut hänen kirjoistaan tämän lisäksi lukematta kuin Ohrana ja runokokoelmia, jotka eivät lukulistalleni edes kuulu. Olen pitänyt kovasti hänen viihdekirjoistaan (en tiedä, mikä olisi oikea termi, mutta tarkoitan sillä muita romaaneja kuin Myyrä, Ohrana ja Troikka), eikä tämäkään ollut poikkeus.

Taksirengin rakkaus on novellikokoelma, jonka nimitarina on pienoisromaaniksi luettava Miljoona etunojapunnerrusta. Jokainen tarinoista saa minussa heräämään kirjoittamisen halun; tahtoisin itsekin yrittää jotain vastaavaa. Tervon ideat vain ovat paljon parempia, puhumattakaan sitten kirjoitustaidosta. Pidän hänen tyylissään paljon siitä, että lukijankin on pysyttävä hereillä, jos haluaa pysytellä kärryillä hänen huumorissaan.

Eniten pidin tarinasta Pohjois-Suomen Ekonomikillan Puhaltaja. Se on herkullinen murhatarina, jossa päähenkilö päätyy tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Enempää en aio kertoa, sillä muuten pilaisin lukijalta mielenkiinnon.

Mikäli et ole vielä Tervon tuotantoon tutustunut, niin ehdit vielä pelastamaan sielusi kadotukselta, sillä totisesti minä sinulle sanon: lue! Sekä tämä että toinen novellikokoelma Siat ja naudat ovat loistavia johdatuksia hänen kirjoihinsa.

Ennakkoeditointi: näköjään novellikokoelmia on vielä kolmaskin: Siperian tango. Laitan sen välittömästi lukulistalleni, joten sekin on odotettavissa tänne ennen pitkää.

Veijo Meri: Manillaköysi

Jos edellinen kirja oli päätynyt luettavaksi sattumalta, niin tämä puolestaan kuuluu juuri siihen osastoon, jota pyrin lukulistalleni haalimaan, eli kirjoja, joista olen kuullut ennenkin ja jotka voi luokitella enemmän tai vähemmän klassikoiksi. Ennakkokuvausten perusteella käsitin kirjan kritisoivan sodan mielettömyyttä yleisesti, ja se sopi minulle erityisen hyvin.

Pituutensa puolesta tämä kuuluu samaan suupalaosastoon kuin edellinenkin. Sivuja on alle 200, teksti suht harvaa ja vieläpä kuvitusta seassa. Se oli pienoinen pettymys, että sitä kaipaamaani kritiikkiä ei juurikaan ollut, ainakaan sellaisessa muodossa kuin odotin. Itse köyden kohtalo kylläkin minua viehätti, etenkin kun ottaa huomioon, että sen piti olla "ainoa käyttökelpoinen ja yleisesti pätevä esine jonka hän oli löytänyt koko sotaretken aikana." Jos siis kaikkein suurin hyöty, minkä sotamies sodasta saattoi mukaansa saada, oli tuo köysi, ja kun vielä muistetaan mitä köyden mukana kuljettaminen hänelle aiheutti, niin se summaa hienosti sodan kokonaisuudessaan.

Kirjan juoni sinänsä ei ole kovin kummoinen, eikä päähenkilöäkään käsitellä syvällisesti. Lähinnä kyse on kokoelmasta tarinoita, jotka on jotenkin punottu yhteen, jos ei muuten niin joku niitä kertoo. Tarinat sinänsä ovat kyllä ihan hauskoja.

Hieman jäi sellainen tunne, että ymmärsinköhän minä kirjan hienoutta oikein? Oivallukseni köydestä oli kyllä kiva, muttei sentään riitä kohottamaan tätä klassikkotasolle saakka, eivätkä ne tarinatkaan NIIN erinomaisia ole. Ehkä minun täytyy seuraavaksi lukea jonkun muun kertomana, miksi tämä kirja on sitä mitä on.

Juhani Mäkelä: Entä jos sittenkin?

Tämä kirja päätyi ensimmäiseksi blogimerkinnäksi usean sattuman kautta. Aivan ensimmäinen sattuma oli se, että ylipäätään päädyin lainaamaan koko kirjan.  Toinen sattuma oli se, että päädyin perustamaan blogini juuri samana iltana kun luin kirjan loppuun. Lisää sattumia tulee siitä, ettei samana iltana ollut muutakaan tärkeää tekemistä, kuten vaikkapa telkkarin katsomista.


Yleensä en lainaisi tämän kaltaista kirjaa; olenhan laatinut itselleni listan kirjoista ja kirjailijoista, joihin pitäisi tutustua, eikä Mäkelä toistaiseksi sillä listalla ole. Tämä kirja vain sattui olemaan kirjastossa esittelyhyllyssä, kuten monta muutakin Mäkelän kirjaa. Muistan hänet Satunnaisena Matkailijana telkkarissa, ja odotin kirjan olevan samaa, viihdyttävää tyyliä, ja satuin juuri sillä hetkellä tuntemaan vetoa jotain kevyttä, pientä suupalaa kohtaan. Sen vaatimuksen kirja täyttääkin hyvin.

Kannessa lukee "Vaihtoehtoismuistelmani". Kirjassa on muutama kymmentä varmaankin pakinaksi luokiteltavaa muisteloa, joissa jokaisessa on ideana se, että tarjotaan vaihtoehto, mitä olisi voinut tapahtua, jos jokin ratkaiseva tapahtuma olisikin mennyt hieman toisin. Ihan kiva idea, ja alussa on hauskaa lukea, kuinka Mäkelä päästää mielikuvituksensa lentoon. Valitettavasti hän alkaa pian toistaa itseään, ja pyrkii hauskuuteen liitelemällä turhan korkeissa sfääreissä. Pari ensimmäistä kertaa on viihdyttävää ajatella kuinka hyvin hän olisikaan ehkä menestynyt, mutta tusinan jälkeen vitsi on jo vanhentunut. Onneksi sentään muitakin vaihtoehtoisia tapahtumamalleja on. Ehkä aloin tulla jo kateelliseksi.

Tämä oli ensimmäinen Mäkelän kirjoittama kirja, jonka olen lukenut (tosin sellainen nimeke kuin Maailman suurin sauna kuulostaa oudon tutulta, mutten muista siitä mitään jos lukenut ehkä olenkin), eikä lukulistalle tule toistaiseksi lisää merkintöjä. Kirjoittaja on omien sanojensa mukaan kirjoittanut yli 2000 pakinaa, joten ei ole ihme, jos ei juuri tähän kirjaan ole osunut niiden kirkkaimmat helmet. Hieman väkisin väännetyltä teos tuntuu, aivan kuin sivumäärää olisi ollut pakko saada kerrytettyä mm. sillä, että moni pakina on juuri ja juuri yltänyt uudelle sivulle, jolla on sitten alle viisi riviä tekstiä. Saahan sillä tavalla helposti kymmeniä sivuja lisää pituutta, jos jokaisen jutun pidentää yhden sivun verran.


En voi suositella juuri tätä kirjaa, mutta olen valmis antamaan kirjailijalle vielä toisen mahdollisuuden. Joskus. Jos kirjasto laittaa kirjoja oikeaan aikaan esille oikeaan paikkaan.