Sarjakuvavinkki: Spleenish (Ulla Donner)

Kuvittajana ja graafikkona työskentelevän Ulla Donnerin sarjakuvateosta Spleenish katsoessa huomio kiinnittyy väistämättä poikkeavaan värimaailmaan ja räväköihin fontteihin. Oranssinvalkoiset kuvat ja tekstit kertovat tarinaa vetelän ja alakuloisen näköisestä nuoresta naisesta, joka yrittää kahlata läpi nykyajan vaatimusten. Donner leikittelee teksteillä ja kuvilla paljon, mutta koko tarinan ajan yhtenäinen värimaailma sitoo eroavaisuudet yhteen. En voi myöntää, että olisin pitänyt ihan kaikista kuvista tai fonteista, sillä välillä niistä oli mahdotonta saada selvää (mikä on kai tarkoituksellista kuvattaessa sotkussa olevaa elämää). Sain lisäksi otsikossa olevasta fontista epämieluisia viboja jonkin kasarihevibändin logosta.

Tarina on tuttu ja nykyajan ilmiöt tunnistettavia. Miten nuorten aikuisten keskuudessa leviää sanaton sääntö siitä, että kaikilla tulisi olla jokin oma juttu. Täytyisi olla poikkeava, erikoinen ja mieleenjäävä yksilö. Täytyisi puuhailla jotain, edustaa itseään sosiaalisessa mediassa ja pitää itsestään jatkuvaa meteliä.

Donner kuvaa ironisesti, mutta ei ilkeästi sitä, millaista on elämä, kun itseen kohdistettuihin jatkuviin paineisiin ei jaksa vastata. Kun Fafa's, sunnuntaibrunssit tai miljoonat eri projektit eivät kiinnosta, vaan sitä tulee lähinnä maattua kotona roskien keskellä sääret ajelematta jaksamatta lähteä ulos, vaikka olo olisi yksinäinen ja seuraa vailla.

Donner ottaa teoksellaan osuvasti kantaa ajan ilmiöihin ja vaatimuksiin, ja kuvaukset päähenkilön elämästä naurattavat ja vähän jopa apeuttavat samaistuttavuudellaan. Kaikkiin kuviin ja fontteihin en ihastunut varauksetta, mutta myönnän, että ne tuovat teokseen hyvin uniikin sävyn.

Kurkatkaahan arviot myös blogeista Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Helmet-haaste: 12. Sarjakuvaromaani.

Osallistun tällä teoksella myös Hurjan Hassun Lukijan sarjakuvahaasteeseen.

Ulla Donner: Spleenish (Spleenish, 2017)

Suomentanut: Sinna Virtanen

S&S, 2017

n. 155s.

Sarjakuvavinkki: Big Mushy Happy Lump (Sarah Andersen)

Piinaavat deadlinet ja opintolainaperinnät, asioiden ylianalysointi ja kaduilla kohdattu epätoivottu ja häiritsevä huutelu. Pumpkin Spice Latte, söpöt koirat neulepaidoissa ja toisen puoliskon kanssa halailu. Sarah Andersen kuvaa toisessa sarjakuvakokoelmassaan niin naiseutta, perinteisiä sukupuolirooleja ongelmakohtineen, arjen iloja kuin koulu- ja työelämää.

Big Mushy Happy Lump jatkaa oikeastaan samalla linjalla Andersenin esikoiskokoelman, Aikuisuus on myytti, kanssa. Ainoa huomattava ero näiden kahden, noin parikymppisten elämää kuvaavan kokoelman välillä on, että Big Mushy Happy Lump sisältää loppupäässä sarjakuvien lisänä pienimuotoisia henkilökohtaisia esseitä, joissa Andersen avaa osan kuvista taustoja. Omakohtaiset kirjoitukset syventävät sarjakuvien teemoja mm. sosiaalisen kanssakäymisen vaikeuden osalta ja antavat lukijalle ajattelemisen aihetta.

Esseet tuovat kokoelmaan uuden kerroksen, mutta niitä enemmän minua kiinnosti kuitenkin sarjakuvat. Andersen onnistuu jälleen kuvaamaan ajankohtaisia ilmiöitä odottamattomalla ja hupsulla tavalla (kuten alakuvan "man bun"). Lisäksi kuluneen ja loppuun käsitellyn tuntuisistakin asioista on mahdollista löytää uusia ja samaistuttavia puolia. Ainoana miinuksena pidän ehkä sitä, että kummassakin kokoelmassa on ihan mahdottomasti käsiteltäviä aiheita, mistä johtuen kokonaisuus on hippasen sekava.

Pienestä mussutuksesta huolimatta lukukokemus oli jälleen huippu, ja löysin ainakin itse tästä kokoelmasta vielä ensimmäistä paremmin sellaisia sarjakuvia, joista pystyin tunnistamaan itseni. Onneksi kolmas kokoelma, Herding Cats, ilmestyy myös ihan pian!

(Luin tämän kokoelman jo viime vuoden puolella, joten en osallistu tällä meneillään oleviin haasteisiin.)

Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection

Andrews McMeel Publishing, 2017
125s.

Sarjakuvavinkki: Emily Carrollin Through the Woods

Emily Carrollin Through the Woods -sarjakuvakokoelma sisältää viisi tarinaa, joista suurin osa kietoutuu tavalla tai toisella metsän ympärille. Tarinoiden ajankuva on ilmeisesti noin 1800-1900-lukulainen, mutta sarjakuvamuoto piirrostyyleineen ja värien käyttöineen antaa niihin modernin vivahteen. Takakannessa teoksen kuvaillaan olevan niin goottilainen, sadunomainen kuin runollinenkin.  

Kokoelma on kaunis ja karmiva, viihdyttävä ja ahdistava. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkääni koko ajan, vaikka luin tätä keskellä päivää. Carrollin itsensä tekemä kuvitus on voimakkaasti väritettyä, yksityiskohtaista ja niin elävää, että hahmojen liikettä pitkin teitä ja metsien läpi on mahdollista seurata. 

Kokoelman kauhun tunne syntyy tekstin ja kuvituksen yhteistyönä, mutta erityisesti pienistä yksityiskohdista, joita saattaa olla aluksi vaikea huomata, ja tarinoiden avoimiksi jäävistä lopuista. Mitä tapahtuu seuraavaksi, jää lukija pohtimaan. Kuinka hahmoille mahtaa käydä? 

Teos toimii ennen kaikkea kokonaisuutena, mutta yhtenä helmenä voisin nostaa esiin tarinan His Face All Red. Miehen veli on saanut surmansa metsässä, mutta siitä huolimatta mies näkee veljensä seisovan vierellään. Tämä tarina herätti vahvoja spekulaatioita siitä, mitä todella on tapahtunut. Pidin myös siitä, että väreille (etenkin punaiselle) on annettu tässä tarinassa niin vahvasti symbolista arvoa. Tarinalla The Nesting Place on puolestaan kokoelman paras ja yllättävin loppuratkaisu! Tarina kertoo tytöstä, joka viettää lomaansa veljensä ja tämän vaimon luona. Positiivisella tavalla kummallinen, ehkä hieman iljettäväkin kuvaus erikoisesta äidinrakkaudesta.

Mikään tarinoista ei ole huono, mutta heikoimmaksi lenkiksi osoittautui A Lady's Hands Are Cold. Nuori nainen nai rikkaan miehen ja muuttaa tämän kartanoon. Öiseen aikaan nainen alkaa kuulla hyytävää laulua jostain päin kartanoa ja haluaa tietenkin ottaa sen alkuperästä selvää. Muihin tarinoihin verrattuna tämä tuntui kartanokuvastoineen kuluneimmalta ja luetuimmalta.

Carrollin sarjakuvakokoelma on huikea ja mieleenpainuva, oivan moderni lisäys takakannessa sivuttuun goottilaiseen kauhuperinteeseen. En edes etsinyt tätä mitenkään tietoisesti, vaan satuin nappaamaan ihan sattumalta mukaan kirjastosta. Lopputuloksena olikin sitten se, että luin tämän yhdeltä istumalta loppuun. Ja seuraavana päivänä uudelleen.

Emily Carroll: Through the Woods 

Faber & Faber, 2014

208s.

Sarjakuvavinkki: Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti

Aikuisuus on myytti on yhdysvaltalaisen Sarah Andersenin osaksi omaelämäkerrallinen sarjakuva. Vaikka kansikuva ehkä vähän hämää, kyseessä ei ole lastenkirja, vaan parikymppisen nuoren naisen elämää kuvaava teos. Siihen kuuluu kumppani, kissoja ja kansikuvassakin näkyvä kani, joka toimii usein päähenkilön omantunnonäänenä (ja joka jää yhtä usein kuulematta).

Sarjakuvasta huokuu rakkaus eläimiin ja inho ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita kohtaan. Tarinoissa katsellaan mielellään Netflixiä, kääriydytään peittokasoihin ja syödään herkkuja. Niissä kuvataan mm. sitä, millaista on kuunnella listahittejä ja ymmärtää järkyttyneenä, että artisti on itseä nuorempi, ja tuntea siten olonsa vanhaksi (voitte vain kuvitella millainen mummo-olo minulla on nyt, kun sain selville, että tämä sarjakuvantekijä on minua kaksi vuotta nuorempi!!).

Tämä teos on helppolukuinen, hauska ja ihanan samaistuttava. Se kuvaa inhimillisesti elämään kuuluvia noloja ja vaivaannuttavia hetkiä. Se on ajankohtainen ja kantaaottava kuvatessaan niin sosiaalista mediaa kuin nuorten kokemia ulkonäköpaineita. Aiheet ovat arkisia: kuukautiset, rapistuneet kynsilakat (huom. katso kuva!) ja muiden ihmisten kohtaaminen.

Tämä sarjakuva on introverteille ja vaivaantuneille ihmisille. Kaikille, jotka joskus häpeävät tekemiään asioita ja miettivät niitä vielä vuosikymmenten päästä, ja kaikille, joista joskus tuntuu siltä, ettei elämänhallinta mene nyt ihan suunnitelmien mukaan. Otsikon mukaisesti tämä on kaikille niille, joille aikuisuus on edelleen myytti.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti: "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is A Myth: A "Sarah's Scribbles" Collection, 2016)

Suomentanut: Aura Nurmi

Sammakko, 2017

109s.

Lauri & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi

Mummon lisäksi viime aikoina on tullut luettua sarjakuvista myös Lauri ja Jaakko Ahosen Pikku Närhi. Kuitenkin siinä missä Mummo on höpsön söpöä ja liikuttavan keveää luettavaa, on Pikku Närhi kaikkea muuta.

Pikku Närhi kuvaa nimensä mukaisesti pienen närhen eloa pimeässä, suurehkossa talossa sairaan äitinsä kanssa. Talo tuntuu puoleksi unhoitetulta, sillä ovia on laudoitettu kiinni ja huonekaluja peitelty lakanoilla. Pikkuisen Närhen aika kuluu taloa siivoamalla ja äitiään hoivaamalla. Ulos talosta hänellä ei kuitenkaan ole asiaa, sillä äiti varoittaa häntä toisista, pahaa tahtovista närhistä, jotka odottavat siellä ja jotka eivät saa kuulla heitä.

Pelko on yksi suurimmista sarjakuvan teemoista. Muut närhet ovat Pikku Närhelle vieraita, mutta äidin puheiden kautta hänessä herää pelko ja suojautumisen halu niitä kohtaan. Pelkoa voisi kuvailla peloksi jotain tuntematonta ja vaarallista kohtaan, peloksi siitä, mitä tapahtuisi, jos tämä tuntematon uhka pääsisi laudoitettujen ovien välistä sisälle taloon.

Pikku Närhi on synkistä väreistään huolimatta kaunis sarjakuva, varmasti yksi kauneimmista koskaan lukemistani. Kuten jo Mummon kohdalla totesin, suosin sarjakuvissa tekstiä, mutta vaikka tässä vuoropuhelua onkin aika harvakseltaan, ei se haittaa, sillä tapahtumien kulussa ja hahmojen mielenliikkeissä pysyy hyvin perässä muutenkin.

Sarjakuvan tarina on jo siitä mielenkiintoinen, ettei kaikkea kerrota suoraan. Ei mielestäni ollut nimittäin aivan selvää, kuinka Pikku Närhi ja hänen äitinsä ovat joutuneet kyseiseen tilanteeseen tai miksi ja mitä äiti sairastaa. Vihjeitä annetaan, mutta mahdollisia vastauksia on monia. Tästä syystä lukijalle jääkin lopuksi paljon pohdittavaa, ja ehkä sarjakuvan uudelleenlukeminen mahdollistaisikin jälleen uusia spekulaatioita.

Pikku Närhi on täynnä painostavaa tunnelmaa, kauniita kuvia ja traagista tarinaa. Itselleni tarinan surullisuus ja ahdistavuus olivat kuitenkin siinä mielessä liikaa, etten voinut antaa aivan viittä tähteä, vaikka sarjakuvasta muuten kovasti nautinkin.

Goodreads-haaste: Pikku Närhi & 7. A book with nonhuman characters.

★★★★ 

Lauri & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi 

Egmont, 2012

126s. 

Anni Nykänen: Mummo 2

Tartun yleisesti aika huonosti sarjakuviin, mutta kesäisin ne ovat juuri sopivan helppolukuisia. Viime kesänä löysin ensimmäistä kertaa Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan, ja kuten silloin vähän ennustelinkin, oli nyt vuorossa sarjan toinen osa.

Kuten Mummon ensimmäisessä kokoelmassa, myös tässä toisessa osassa keskitytään Lyyli-mummon ja Sulo-paapan, näiden kissan ja lastenlasten elämän pieniin ja suuriin sattumuksiin. Stripeissä tutustutaan uusiin teknologisiin keksintöihin ja ruokalajeihin, pöyristytään postissa tulevista laskuista ja löydetään sosiaalisen median ilot. Mummo säilyttää menneen, mutta on samalla myös nykyajan hermolla.

Lukukokemus oli aika samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, ja löysin jälleen sekä hyviä että vähemmän hyviä kohtia. Tällä kertaa pistin kuitenkin merkille sen, että paikoitellen teksti ei päässyt hauskuudessa ihan kuvien tasolle, vaan kertoi lähinnä turhaan sen, mitä kuvista pystyi muutenkin päättelemään. Vaikka muuten tekstin ystävä sarjakuvissa olenkin, tässä kokoelmassa loistaville piirroksille olisi voinut antaa vielä enemmän itsenäistä tilaa tekstiltä.

Mummo on hahmona koko sarjakuvan kantava voima. Ilkikurinen, mutta sisimmissään välittävä ja huolehtiva. Lempistrippini löytyi tällä kertaa ihan kokoelman alusta, kun lapsenlapset vastaanottavat mummolta kirjeen, jossa hän marttyyrinomaisesti ilmoittaa olevansa vielä hengissä. Niin, toteavat lapsenlapset, eihän edellisestä mummon luona vierailusta ollutkaan kuin muutama päivä.

Kumpikaan kokoelmista ei ole ollut kauttaaltaan loistava omasta mielestäni, mutta silti niiden parissa viihtyy hyvin. Mummo lämmittää sydäntä, tuo mieleen omat vanhemmat sukulaiset ja antaa inspiraatiota siihen, millä mielellä elää elämäänsä.

Goodreads-haaste: Mummo kuittaa kohdan 40. A graphic novel.

★★★ 

Anni Nykänen: Mummo 2

Sammakko, 2012

104s.

Sarjakuvakokeiluja

Minä en lue sarjakuvia oikeastaan koskaan. Jos totta puhutaan, ovat ainoat kosketukseni sarjakuviin olleet lapsuuden Aku Ankat ja teini-iän Nemit. Viime vuonna pääsykokeiden lomassa luin myös pari albumia poikaystävän Fingerporeja, koska kaipasin jotain vähemmän akateemista tekstiä.

Viime aikoina monesta muusta blogista on kuitenkin tuntunut löytyvän useita juttuja sarjakuvista. Tunnen itseni vähän tyhmäksi sanoessani tämän, mutten ollut koskaan ajatellut, että noiden lukemieni lisäksi voisi olla muitakin sarjakuvia. Sellaisia, jotka saattaisivat koskettaa minua jopa lapsuuden ja teini-iän jälkeen ja joista voisin pitää, vaikken olisi supersankareiden ystävä.

Tästä syystä suuntasin reilu viikko sitten kirjastossa ainoastaan sarjakuvahyllylle. Mukaan tarttui blogimaailmassakin suositut Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteeri. Näiden lisäksi ihastuin Anni Nykäsen Mummoon, joka ensiselailulla näytti oikein hupaisalta teokselta.

Mummon päähenkilö on nimensä mukaisesti vanha, kurttuinen ja söpö mummo. Hupsusta ulkonäöstään ja lyhyestä varrestaan huolimatta mummo on varsinainen kovanaama, jolta löytyy elämänhalua vaikka muille jakaa. Mummo on suorapuheinen nainen, joka pitää kiinni tavastaan syöttää miehensä ja lapsenlapsensa kunnolla, on koukussa kahviin ja polttaa ilmeisesti sikareita. Tutustuupa hän myös nykyajan villityksiin, kuten teinien kieleen sekä tietokonepeleihin ja Facebookiin.

Mummossa tehdään kiusaa vanhoihin ihmisiin yhdistetyistä stereotypioista, mutta suurella sydämellä. Mummo rientää markettiin hyvissä ajoin ennen sen aukeamista, jotta olisi paikalla enne ku ne kaik mummot on siel rynnimäs! Parasta Mummossa onkin lämminhenkisyys sekä ajatus siitä, että lapsenmielisen pilkkeen voi säilyttää silmäkulmassaan vielä vanhempanakin.

Mummo koostuu värittömistä, kolmen ruudun pituisista hersyvistä tarinoista. Lempistripissäni mummo kiiruhtaa huimaa päätä vaihtumassa oleviin liikennevaloihin, jotta saisi vähän kiusallansakin köpötellä tuuttaavien autojen editse. Kuvien taustat on usein jätetty yksinkertaisiksi, mikä mahdollistaa tarkemmin piirrettyjen hahmojen esiinnousun.

Hyvistä hetkistä huolimatta Mummo ei noussut suosikikseni asti. Kokoelmassa on liikaa strippejä, joita en ymmärtänyt tai joita en kokenut ollenkaan hauskoina, ja nämä pilasivat muuten hyvää lukukokemusta. Toisaalta muutamat loistavat kohdat jättivät minulle iloisen mielen ja saattaa olla, että lainaan vielä joskus Mummon toisiakin kokoelmia.

★★★ 

Anni Nykänen: Mummo

Sammakko, 2010

104s.

 

Närhen Saniaislehdon salaisuuksissa tutustutaan Agnesiin, teini-ikäiseen tyttöön, joka on joutunut mummonsa huomaan vanhempiensa kuoltua salaperäisessä työtapaturmassa Pariisissa. Agnes haluaa kovasti tutkijaksi ja hyödyntääkin taitojaan arkipäivän edesottamuksissa. Hänelle esimerkiksi selviää, mikä on alusvaateliikkeen johtajan salaisuus, ja että lemmenjuomalla ei ole aina ainoastaan positiivisia vaikutuksia.

Mustasuon mysteeri vie Agnesin sisäoppilaitokseen. Tytön salapoliisintaidoista on jälleen hyötyä, kun selviää, että oppilaitoksesta on kadonnut surullisia tyttöjä. Voisiko tapauksella olla yhteys myös Agnesin vanhempien kuolemaan?

Sarjakuvien väritys on voimakas yhdistelmä sinistä, mustaa ja valkoista. Toisin kuin Mummon lyhyissä vitseissä, jatkuu Agnesin tarina läpi koko albumin erilaisiin lukuihin jaettuna. Osassa näistä luvuista pääosassa ovat Agnesin sijaan myös muut hahmot, kuten hänen mummonsa sekä ystävä perheineen.

Närhen sarjakuvissa on ikään kuin kaksi tasoa. Agnes on ikänsä puolesta vielä kohtuullisen naiivi hahmo, eikä tunnu aina ymmärtävän tapahtumien oikeaa laitaa. Tämä taso saattaa koskettaa myös nuorempia lukijoita. Vastakohtana ovat aikuiset lukijat, jotka puolestaan ymmärtävät myös sellaiset asiat, mitä Agnes ja nuoret lukijat eivät. Tällaisia voivat olla esimerkiksi erilaiset pettämiskuviot sekä viittaukset seksuaalivähemmistöihin.

Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteeri ovat kokonaisuutena herkullisia tarinoita, jotka tarjoavat sekä huumoria, jännitystä että yhteiskunnallisia aiheita. Vähemmillä aineksilla ja vähän syvemmällä, selittelevämmällä otteella sarjakuvat olisivat kuitenkin voineet onnistua vielä paremmin. Nyt koin, ettei käsillä olevilla lukuisilla aiheilla revitelty tarpeeksi, mistä syystä käänteet ja näkökulmat jäivät vähän pintapuolisiksi. Selvittämättömät salaisuudet viittaisivat kuitenkin siihen, että Agnesin tarina saa jatkoa. Kenties seuraava osa täyttää aiempien jättämät aukot?

★★★

 Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet & Mustasuon mysteeri

WSOY, 2010 & WSOY, 2012

129s. &  133s.