Ernest Cline: Armada

18-vuotias Zack näkee oppitunnilla istuessaan luokan ikkunasta taivaalla lentelevän avaruusaluksen, joka muistuttaa erehdyttävästi hänen lempipelinsä Armadan viholliskonetta. Zack ei usko näkemäänsä, vaan tulee siihen tulokseen, että liika pelien pelaaminen on viimein koitunut hänen turmiokseen ja hänestä on tullut isänsä tavoin hullu. Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että vuosia sitten menehtyneen isän esittämät, Zackin mielestä foliohattuiset teoriat pitäisivät sittenkin paikkansa. Maan ulkopuolisesta elämästä on viitteitä. Ja tällä saattaa olla suuri vaikutus maapallon turvallisuuteen. 

Ernest Clinen toinen romaani, juuri suomennettuna ilmestynyt Armada, on vauhdikas seikkailutarina. Se vie lukijan avaruuteen ja kuuhun saakka, ja luo villejä kuvitelmia maapallon tulevasta kohtalosta. Kirjan kerronta on hyvin elokuvamaista. Tunnelma muuttuu eeppiseksi, kun pelaajat ympäri maailman valmistautuvat rinta rinnan kohtaamaan mahdollisen tulevan uhan.  

Kuten Clinen esikoisromaanissa Ready Player One, on tässäkin käytetty mielenkiintoisesti hyväksi populaarikulttuurin jo olemassa olevia tuotteita. Tarina perustuu vahvasti aiemmin ilmestyneisiin scifi-kirjoihin, -elokuviin ja -televisiosarjoihin, ja mukana on tuttuja nimiä, kuten Tähtien sota ja E.T. En ole kuitenkaan varma siitä, tuoko Clinen romaani genreen tarpeeksi uutta. Videopelit ovat isossa osassa tarinassa, se on totta, ja näin ei taida tietääkseni monessa kirjassa vielä olla. Kuitenkin Armada on myös täynnä kliseisiä ja antikliimaksisia juonenkäänteitä. Pidän ylipäätään harmillisena sitä, että suurieleinen juoni (joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen) peittää alleen hahmojen kehityksen ja heidän välisensä suhteet. Olisin esimerkiksi toivonut, että Zackin ja hänen äitinsä välejä olisi kuvattu enemmän, sillä Zackin äiti vaikutti mielestäni ehkä koko tarinan mielenkiintoisimmalta hahmolta, vaikka hänestä kerrotaan varsin vähän.

Toinen asia, mikä romaanissa on mielestäni ongelmallista, on kieli. Osasyynä tähän on luultavasti se, että kaikki englanninkieliset sanonnat eivät vain taivu sujuvasti suomeksi (kuten fraasi "Game over, man", joka tässä on käännetty "Peli on pelattu, sano"). Kielivirheet tuntuvat sinänsä pikkujutuilta, mutta vaikuttavat lopulta valitettavan paljon lukukokemukseen. Esimerkiksi lausahdus "Ajomatka Diehlin talolle oli helpompi kuin pelkäsinkään" antaa ainakin minulle sellaisen kuvan, että matkan helppous olisi Zackille negatiivinen asia.

Suurin syy siihen, miksi kirjan lukeminen vei minulta paljon aikaa, ja miksi näin jälkeenpäin ajateltuna en oikeastaan pitänyt siitä kovin paljon, liittyy sen kohderyhmään. Ready Player One on ihan huikea romaani, jopa tällaiselle lukijalle, joka ei harrasta pelaamista aktiivisesti (lähinnä siis kerran tai pari vuodessa) ja jolle scifi ei ole kaikkein mieluisin lajityyppi. Sitä uskaltaa suositella laajalle yleisölle riippumatta siitä, ovatko he pelien tai 80-luvun populaarikulttuurin ystäviä. Armadan kohderyhmä on selkeästi rajatumpi. Kirja sisältää paljon videopeliaiheista sanastoa, jonka ymmärtäminen oli minulle haastavaa. Tarina ei missään vaiheessa edennyt sujuvasti, koska jäin vähän väliä jumiin johonkin outoon termiin, jonka merkityksen yritin ymmärtää. Kirjaa lukiessa tuli olo, että olisin tarinasta nauttiakseni tarvinnut intohimon pelaamiseen, sillä nyt minua ei kiinnostanut yhtään pelien luetellut ominaisuudet ynnä muut, joiden makustelemiseen käytetään hirveästi aikaa.

Se, että teoksen kohderyhmä on rajattu, ei tietenkään itsessään ole huono asia. Se on vain yksi syy siihen, miksi tämä kirja ei ollut minua varten. Uskon kuitenkin, että Armadalle on yleisönsä, joka ottaa sen hyvin vastaan. Lähtisin itse suosittelemaan kirjaa alustavasti lukijoille, jotka tykkäävät myös pelata videopelejä aktiivisesti, ja jotka ovat kiinnostuneita scifi-kulttuurista.

Helmet-haaste: 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

Ernest Cline: Armada (Armada, 2015)

Suomentanut: J. Pekka Mäkelä

Gummerus, 2018

377s.

Maaliskuu: Edinburgh ja lyhyitä kirja-arvioita

Olen jo vuosia halunnut käydä Skotlannissa, ja viimein muutama viikko sitten matkustimme kolmen ystäväni kanssa maaliskuiseen Edinburghiin. Tavoitteena oli koluta kaupunkia läpi ja vaihtaa samalla kuulumisia yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, joka asuu nykyisin Ranskassa ja jota siitä syystä tulee nähtyä ihan liian harvoin.

Kaupungin keskiössä sijaitsee Edinburghin linna, joka oli ensimmäisiä nähtävyyksiä listallamme. Linnan edustalta avautuvat ihan huikeat maisemat kaupunkiin ja sitä ympäröiviin kukkuloihin (katso alla oleva kuva). Kuitenkin tässä vaiheessa tuuli, joka oli riepotellut meitä jo saapuessamme, oli ehtinyt yltyä niin voimakkaaksi, että pihalla käyskentely näissä korkeuksissa alkoi olla tuskallista. Olen asunut sekä Vaasassa että Turussa ja valittanut vuorotellen kummankin tuulisuudesta, mutta morjens, tämän reissun jälkeen en valita tuulesta koto-Suomessa enää kertaakaan. Onneksi linnan alueella on vaikka mitä nähtävää myös sisätiloissa, kuten ostospuoteja ja erilaisia museoita, joten alueella on mahdollista saada kulumaan helposti useampi tunti. Suositukset erityisesti linnan kahvilan maukkaalle hedelmäskonssille!

Linna on osa Edinburghin vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin kaduista huomattavimpia ovat varmasti the Royal Mile, joka on täynnä turisteja houkuttelevia matkamuisto- ja pikkutavarapuoteja (empiirinen tutkimuksemme vähintään viidestä tällaisesta puodista tosin todistaa, että niiden valikoimissa ei ole juuri eroja), samoin Victoria Street, jonka kerrotaan toimineen innoituksena Harry Potterin Diagon Alleylle. Ehdinkin jo Instagramissa kertoa, kuinka Victoria Street värikkäine ovineen ja kaartuvine kulkuteineen on mielestäni yksi Edinburghin kauneimmista kaduista, eikä siellä sijaitseva, Potter-tavaraa myyvä kolmikerroksinen kauppa ainakaan vähentänyt tätä ihastusta. Ylipäätään Pottereiden kanssa kasvaneena oli mielenkiintoista viimein päästä todellisuudessa näkemään paikkoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjasarjan syntyyn (kuten The Elephant House -kahvila, jossa Rowlingin kerrotaan kirjojaan kirjoittaneen - tätä tosin ihailimme vain ulkoapäin).

Edinburghissa on mahdollista osallistua vaikka minkälaisille kaupunkia ja sen historiaa esitteleville kierroksille niin kävellen kuin bussilla. Me osallistuimme yhtenä iltana ilmaiselle kummituskierrokselle, joka kulki pitkin vanhan kaupungin syrjäisiä katuja ja kujia. Kävi kuitenkin niin, että pelottavan sijaan tunnelma kierroksella oli vähän surkuhupaisa, kun monikymmenpäinen osallistujajoukko värjötteli piilossa tuulta ja vaakasuorassa satavaa räntää samalla, kun lannistumaton oppaamme esitti karmivia tarinoita kaupungin menneisyydestä. Kierros jouduttiin lopulta olosuhteiden vuoksi lopettamaan lyhyeen, mutta ilahduttavan positiivisen oppaan takia kokemuksesta ei jäänyt pahaa makua suuhun.

Kirjallisuuden ystäville herkkua tarjosi monikerroksinen kirjakauppa Waterstones, jolle annan plussaa lisäksi kaupan yhteydessä olevasta kahvilasta kuppikakkuineen ja nautittavine maisemineen ostoskatu Princess Streetin ylitse. Kirjallisuusteema näkyi myös pienessä ja kotoisassa kirjailijamuseossa (Writer's Museum), johon on koottu näyttelyt Robert Louis Stevensonista, Walter Scottista ja Robert Burnsista. Ymmärsin, että museot ylipäätään olisivat Edinburghissa pääasiassa ilmaisia, joten suosittelen ehdottomasti hyödyntämään niitä.

Matkan aikana mieleeni olivat ehkä eniten yleinen kaupunkiin tutustuminen ja reippailu pitkin sen mäkiä. Pääsimme jopa vähän seikkailullisiin tunnelmiin, kun laskeuduimme alas jyrkkiä ja lumisen liukkaita polkuja linnan puutarhaan vain huomataksemme alhaalla, että ainoa tie pois vei samaa kautta. Korkeimmille kukkuloille kipuamisen jouduimme tuulen vuoksi jättämään tällä kerralla väliin, mutta esimerkiksi alla olevaa Arthur's Seatia pääsimme muiden turistien tavoin ihailemaan vähän loivemmalta Calton Hill -kukkulalta.

Nyt kotiin palattuani reissusta ovat jääneet hauskan seuran lisäksi mieleen kaupungin värimaailma sateenkaarenvärisine ovineen ja yksityiskohtineen harmahtavan arkkitehtuurin keskellä, kaduilla viimaa urheasti kilteissä uhmaavat miehet ja skotlantilainen puhetapa ("cheers, mate!"). Koska olimme käsimatkatavaroilla liikenteessä, omat ostokseni jäivät vähäisiksi, mutta ystäväni sen sijaan toi Edinburghista mukanaan teemaan sopivasti kiltin! Mitä tulee mahdolliseen seuraavaan kertaan kaupungissa, en laittaisi sitä lainkaan pahakseni. Silloin haluaisin kavuta nyt kokematta jääneille kukkuloille, koluta näkemättä jääneet kaupunginosat ja nauttia perinteisen afternoon tea'n.

Oletteko te olleet koskaan Edinburghissa tai haluaisitteko matkustaa sinne?

Matkustamisen lisäksi luin ja kuuntelin maaliskuussa jonkin verran kirjojakin, ja tässä on lyhyet arviot kolmesta niistä:
 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014. Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière. Gummerus, 2017. Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13h 42min.)  

En ole kenties ikinä lukenut kirjaa, jonka alku olisi yhtä H-I-D-A-S kuin Mackintoshin esikoisjännärissä. Ellen olisi kuunnellut jo aiemmin kirjailijan toista teosta, Minä näen sinut (jonka juonikuviot kaappaavat samantien mukaansa), ja ellei tätä olisi lukenut suosikikseni noussut Krista Putkonen-Örn, olisin jättänyt tämän hyvin äkkiä kesken. Teoksessa tuntematon autoilija törmää kuolettavasti pikkupoikaan, ja tarinassa keskitytään autoilijan henkilöllisyyden selvittämiseen. Hitaudellakin on arvonsa, kuten myöhemmin selviää, ja toinen puolisko teoksesta etenee vetävämmin.

Helmet-haaste: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
(Tammi, 2018. Äänikirjan lukija: Anni Kajos. Kesto: 7h 12min.)

Turusen uusin teos tuntuu alussa ihanan raikkaalta, enkä voinut olla tarinaa ja sen lukijaa Anni Kajosta kuunnellessa saamatta jostain syystä mieleeni vahvoja peppipitkätossumaisia viboja. Samaistuin tarinan arkipäiväisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, miten jäiset marjat aina tippuvat lattialle ja tahraavat sukat. Löysin itseni myös päähenkilön epävarmuudesta omaa itseä ja osaamista kohtaan. Tarinassa kritisoidaan vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, mm. sitä, että parisuhde katsotaan jonkinlaiseksi päämääräksi, ja sinkkuus ja yksinolo on yhtä kuin välivaihe, jopa epäonnistuminen, jotain mistä pitäisi pyrkiä pois. Ajan myötä alun raikkaus kuitenkin karisee, ja tarina muuttuu vähän puuduttavaksi.

Helmet-haaste: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja
(Atena, 2018. 176 s.)

Toisessa teoksessaan Rönkkönen jatkaa rohkeasti sinkkuelämän ja sen herättämien ajatusten puimista. Tapa, jolla Rönkkönen käsittelee teoksessaan intiimejä asioita, herätti minussa ajoittain epämukavuutta. En kuitenkaan näe tätä huonona asiana, sillä tämäntyylinen käsittelytapa ravisuttaa normeja. Teos ei kuitenkaan lopulta yllä edellisen tasolle, vaan tuntuu liikaa sen laimeammalta toistolta.

Helmet-haaste: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 
Kahden viikon Storytel-kokeilun aikana kuuntelin John Greenin Turtles All the Way Down -nuortenkirjan lisäksi Clare Mackintoshin vastikään suomeksi ilmestyneen jännärin, Minä näen sinut.

Lontoolaisen Zoe Walkerin tavanomainen elämä muuttuu, kun hän eräänä iltapäivänä junalla töistä palatessaan sattuu puolihuolimattomasti selailemaan lehteä ja näkee kuvansa seuranhakuilmoitusten joukossa. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan? Onko nainen kuvassa edes oikeasti Zoe? Zoe yrittää karistaa asian mielestään, kunnes saa tietää, että aiemmin samanlaiseen ilmoitukseen päätynyt nainen on löydetty murhattuna.

Toisaalla seurataan urallaan virheen tehnyttä konstaapeli Kelly Swiftiä, joka vakavien rikosten tutkimisen sijaan jahtaa nyt metron taskuvarkaita. Kelly haluaa ratkaista seuranhakuilmoituksiin liittyvän, yhä kierommaksi käyvän tapauksen ja todistaa olevansa taas uransa arvoinen.

En voinut kirjaa kuunnellessa olla miettimättä, että perusasetelma on vähän kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa -teoksesta (johon taidan aika yksipuolisesti kaikkia lukemiani jännäreitä verrata - mutta mielestäni Nainen junassa vain on lajissaan varsin onnistunut). Tottahan toki on, että saman tyylilajin edustajat muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet teosten välillä mieleen toi tarinan keskiössä oleva juna, joka on Zoelle päivittäinen liikkumaväline kodin ja töiden välillä. Kummassakin teoksessa isossa osassa on yksipuolinen näkeminen, salaa katselu ja jopa tirkistely. Hawkinsin kirjassa merkityksellinen asia nähdään junan ikkunasta ulos katsoessa, tässä katse kohdistetaan junan sisällä oleviin tietämättömiin matkustajiin.

Mysteerin lisäksi Minä näen sinut käsittelee perhesuhteita. Miten dynamiikka perheessä toimii, kun vanhemmat ovat eronneet ja äiti-Zoe on muuttanut yhteen uuden miehen kanssa. Miten suhtautua aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiin, jotka tekevät suuria (ja äidin näkökulmasta vääriä) valintoja. Perheen sunnuntaipäivällisen äärellä tapahtuvan rupattelun ja kinastelun kuuntelu tuntui kotoisalta ja viihdyttävältä, vaikka kaikki tiedot eivät tarinan kannalta tarpeellisia olleetkaan.

Arkisen perhe-elämän kuvauksen merkittävä osuus tarinasta saattaa vaikuttaa siihen, ettei kirja juuri jännitä (tai ainakaan pelota). Minulle kävi äänikirjakokeilun loppuvaiheessa niin, että ilmaisjakso oli jo umpeutumassa ja kirja vielä pahasti kesken, joten päädyin kuuntelemaan tämän loppuun neljän aikaan yöllä. Silloin mietin, millaiseksi tarina vielä tiivistyy ja tuleeko se liian iholle, kun pahantekijällekin on annettu puheenvuoro. Ratkaisun hetket ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän vetäviä ja mielenkiintoisia kuin hermoja raastavia.

Vaikka juonenkäänteitä vaivaa osittainen yliampuvuus, eikä monimutkaisen suunnitelman toteuttamisen helppous tunnu realistiselta, pidin kirjaa nautittavana kuuntelukokemuksena ja haluan tutustua myös muihin Mackintoshin teoksiin. Voisin nostaa esiin myös sen muihin jännäreihin verrattuna positiivisen poikkeuksen, että tässä päähenkilö saa puolelleen edes muutaman hänen epäilyksensä ja pelkonsa uskovan ihmisen, eikä joudu kamppailemaan yksin koko tarinan ajan. Pidän nimittäin trillereissä (sekä kirjoissa että elokuvissa) jopa epäuskottavana sitä, että kukaan läheisistä tai virkavallan edustajista ei koskaan usko päähenkilöä kuin viimeisten kriittisten minuuttien aikana. Ah, kuinka piristävää!

Helmet-haaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016)

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

Gummerus, 2018

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Ada Gootti #2)

Blogi on pyörinyt viime päivinä vähän huomaamatta Halloween-teeman ympärillä (johtunee osaksi noista Candy corn -karkeista, joita löysin viimein kaupasta). Chris Riddellin kirjojen lisäksi luin eilen loppuun yhden kauhuteemaisen sarjakuvateoksen, joka ei nyt harmikseni enää Halloweeniksi ehdi, mutta josta aion siitä huolimatta kirjoittaa lisää myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin sen verran huima lukukokemus. 

Ada Gootin kotona Kalmatollon kartanossa on puolestaan palattu arkeen edellisen osan tapahtumien jälkeen. Ada harjoittelee kotiopettajattarensa kanssa miekkailua katon huipulla öisin ja tapaa ystäviään ruokailun merkeissä aamuisin. Pian aletaan kuitenkin suunnitella uutta suurtapahtumaa: Täysikuukestejä. Kartanoon kokoontuu leipureita, maalareita ja viihdyttäjiä ympäri maailman. Tälläkään kerralla ei vältytä ilkeiltä juonilta, joita Ada ja ystävät pääsevät taas ratkomaan. Sivujuonena on hiiren haamun sijaan rakkaushuolista kärsivä, kaapissa asuva karhu.

Ensimmäinen harmituksen aihe liittyy siihen, että tarinan huippukohtana on jälleen suuret juhlat. Joka puolella hössötetään ja hulistaan, eikä lukijakaan tunnu pääsevän tästä rauhaan. Juhlat toki tarjoavat oivan tilaisuuden juonitteluille, mutta itse olisin halunnut näyttämöksi jonkin arkisemman tapahtuman. Se olisi tuonut vastapainoa edellisen osan kinkereille.

Ensimmäinen osa, Ada Gootti ja hiiren haamu, innoitti minut ylistämään tarinan runsasta intertekstuaalisuutta. Nyt täytyy vähän pyörtää puheita, sillä tässä osassa viittausten määrä alkaa mennä yli. Tarinan käänteitä on ajoittain vaikea seurata, ja jo lukuisten hahmojen muunnelluissa ja monimutkaisissa nimissä menee sekaisin. En oikeastaan lopulta yrittänyt enää edes pysytellä kärryillä siinä, kuka kukin on, enkä tiedä, miten tällainen palvelee lapsilukijoitakaan. Viittauksia olisi saanut karsia todella isolla kädellä.

Sijoitin ensimmäisen osan jonnekin 1700-1800-luvun taitteeseen, ja ainakin lehtileikkeissä olevien päivämäärien mukaan tämä osa sijoittuu sinne myös. Tuntuu, että viitteissä ajankuva ei kuitenkaan näy, sillä tarinassa seikkailevat (jos tunnistin oikein) mm. kokki Gordon Ramsey, sekä bändit Simon & Garfunkel ja Belle & Sebastian. Viitteet on ryhmitelty kotiopettajariin, kokkeihin, maalareihin, mutta itse olisin kaivannut vielä harkitumpaa rajausta vaikkapa aikakauden tai maan mukaisesti (brittiläiset tekijät ja teokset tms.).

Purnattavaa löytyi tällä kertaa edellistä enemmän, mutta sarja on toki edelleen ihastuttava. Yhtenä positiivisista puolista voisin mainita sen, että tytöt ja naiset nostetaan tarinassa näyttävästi esille. Ada on kaikkien sankari, ja maalauksissa ja muissa taideteoksissa vanhat sukupuoliroolit ovat kääntyneet päälaelleen (nuorukaiset ovat nyt niitä, jotka esimerkiksi tuijottelevat kuvaansa vedestä).

Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit on vauhdikas ja viihdyttävä teos rohkeine päähenkilöineen. Seuraavaksi odotan uteliaana ainakin sitä, millainen hahmo lukijoille esitellään hiiren haamun ja rakkausongelmaisen karhun jälkeen sarjan kolmannessa osassa.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Goth Girl and the Fete Worse Than Death, 2014)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Gummerus, 2016

212s.

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottilia #2)

Ottilia-sarjan toisessa osassa Ottilia ja Mauri-herra tutustuvat Seela-nimiseen tyttöön ja tämän lemmikkiin. Ottilia saa kuulla, että Seela käy "erilaisesti lahjakkaiden koulua", ja pyytää itsekin vanhemmiltaan luvan lähteä kouluun. Niin Ottilia ja Mauri-herra matkustavat vuoren huipulle kartanomaiseen oppilaitokseen, jossa oppilaita kannustetaan keksimään omat erilaiset lahjansa.

Tarina alkaa arkisesti, mutta jännitys hiipii mukaan, kun selviää, että koulussa kummittelee. Öiseen aikaan kuuluu aavehevosen kavioiden kopsetta ja taideteoksia tuhritaan. Ottilia ja Mauri-herra saavat syyt niskoilleen, mutta parivaljakko ei vähästä lannistu, vaan päättää selvittää kummittelun alkuperän.

Edellisen osan kohdalla pohdin sitä, miten Riddellin Ottilia- ja Ada Gootti-sarjat eroavat toisistaan. Ada Gootin ensimmäinen osa iloitteli runsailla intertekstuaalisilla viittauksilla kirjallisuuteen, mutta Ottiliasta ne jäivät uupumaan. Tämä kuitenkin muuttuu tässä toisessa osassa, sillä niin kummitustarinoista kuin kartanon henkilökunnan parista on löydettävissä viitteita toisiin kirjallisiin teoksiin, kuten vaikkapa Mary Shelleyn Frankensteiniin.

Kirjan vallitsevina aiheina ovat omien lahjojen löytäminen ja koti-ikävän käsitteleminen. Ottiliaa ei onnista missään koulun hänelle tarjoamassa lajille, kuten lautasten pyörittämisessä tai origamien taittelussa verhoihin, mutta hän löytääkin erityistaitonsa muualta. Ottilian uusi ystävä ei puolestaan viihdy koulussa, vaan kaipaa kotiin, vaikka siellä hänen kiireisillä vanhemmillaan ei ole hänelle aikaa.

Pidin tästä osasta enemmän kuin ensimmäisestä, Ottilia ja keltainen kissa. En osaa sanoa, oliko osasyynä juuri tuo intertekstuaalisuuden lisääntyminen, jota kautta tarinaan saatiin uusia mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tarina on ylipäätään kiinnostavampi: unohdetaan tuttu kotiympäristö ja poistutaan kaupungista eristyneeseen kartanoon. Aiheet, etenkin omien lahjojen löytäminen, ovat aika perinteisiä, mutta mielestäni niitä on käsitelty kekseliäillä tavoilla. Miten eri tavoin lapset esimerkiksi ilmaisevat koti-ikäväänsä?

Jännittävien tapahtumien johdosta Ottilia menee kouluun soveltuu paremmin kuin hyvin parhaillaan olevaan Halloween-viikonloppuun! Ei kuitenkaan huolta, tarina on edelleen lapsille mainiosti sopiva.

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottoline Goes to School, 2008)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Gummerus, 2017

170s.

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa

Muistanette varmaan, kun joitakin postauksia sitten esittelin Kalmatollon kartanossa asustavan hurmaavan Ada Gootin? Ottilia ja keltainen kissa on Chris Riddellin toisen lastenkirjasarjan avausosa, joka jatkaa kirjailijalle ominaisella humoristisuudella, taidokkailla kuvituksilla ja mielenkiintoisilla yksityiskohdilla.

Ottilia ja keltainen kissa kertoo Ottilia-tytöstä, joka elää Ison Kaupungin Pippurimyllytalossa. Hänen tehtävänään on pitää huolta vanhempiensa matkoilta tuomista erilaisista kokoelmista, kuten kuumavesipullokokoelmasta ja meteoriittikokoelmasta. Esineiden hoitamisen rinnalla Ottiliaa kiinnostaa "visaisten pulmien ratkominen ja ovelien suunnitelmien laatiminen". Ottilia pääsee tositoimiin, kun naapurustosta alkavat katoamaan niin sylikoirat kuin näiden omistajien korut. Jäljet johtavat lopulta keltaisen kissan luokse.

Ottilian tarina sijoittuu Adan 1700-1800-lukujen vaihteen sijaan 2000-luvulle, ja tarina tuntuu jo heti tämän vuoksi tavanomaisemmalta. Mukana ei ole eriskummallisia kotiopettajattaria tai haamuja, vaan tuttuja kissoja ja koiria. Rikoksen selvittämisen lomassa kuvataan Ottilian ja karvaisen Mauri-herran arkea, johon kuuluu perinteinen aamupuuro ja kaakao, sekä Ottilian vanhempien palkkaamat siivous- ja ruokapalvelut.

Ottiliasta ja keltaisesta kissasta puuttuvat kirjallisuusviittaukset, jotka puolestaan tekivät Ada Gootin tarinasta omasta mielestäni niin merkittävän ja mieleenpainuvan. Myös Ottiliassa on kuitenkin vire, joka ehkä kirjallisuusviittausten tapaan saattaa aueta paremmin vanhemmille lukijoille. Ottilian vanhemmat ovat koko tarinan ajan matkoilla, ja Ottilia ja Mauri-herra asuttavat kotia kahdestaan. Tarinasta huokuu yksinäisyys kummankin hahmon kohdalla. Ottilia kaipaa vanhempiaan ja Mauri-herra puolestaan kiireisen Ottilian seuraa ja huomiota. Tunnelma muuttuu kuitenkin tarinan edetessä jälleen iloiseksi, ja hahmotkin tulevat uudella tavalla tietoisiksi ystävien ja perheen tärkeydestä.

Chris Riddell on onnistunut luomaan kaksi omannäköistä ja ihastuttavaa lastenkirjasarjan aloitusta, joissa seikkailut yhdistyvät hahmojen arkielämään. Vaikka itse miellyin hiukan enemmän Ada Gootin tarinaan, aion jatkossa seurata myös Ottilian matkaa.

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa (Ottoline and the Yellow Cat, 2007)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Gummerus, 2017

171s.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.

Näin sanoo mieheni, neljäkymmentä vuotta myöhässä.

-- 

Istumme siinä, tämä pöytä välissämme, tämä käsittämätön lause välissämme, kunnes mieheni lähtee töihin. Aivoissani natisee, kun asiat, kuvat ja nimet irtoavat paikoiltaan.

On ollut kiireitä, enkä ole ehtinyt purkaa yöpöydälle vähän huomaamatta ilmestynyttä pinoa kirjaston lainoja. Kaikki teokset ovat jostain syystä tuntuneet liian pitkiltä tai muuten epäsopivilta lyhyihin hetkiin luettavaksi. Selja Ahavan osin omaelämäkerrallisen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa otin lopulta lukuun siksi, että siitä on varaus, ja siksi, että se on pinon kirjoista ohuin. Ohuin, minkä kuvittelin tässä tapauksessa erheellisesti tarkoittavan nopealukuista ja siinä mielessä helppoa. No juu, olisi pitänyt muistaa, että pieni sivumäärä tai taiton väljyys harvoin korreloi sisällön helppouden kanssa.

Romaanin kertojan aviomies ilmaisee aamiaispöydässä halunneensa aina olla nainen, ja sillä hetkellä kaikki aiempi heidän yhteisessä elämässään, kaikki sanat ja kaikki muu mitä joskus oli, menettää äkkiä merkityksensä vaimon silmissä. Avioparin tarinan rinnalla kulkee kertomus Kristoffer Kolumbuksen merimatkoista Intian löytämiseksi. Tämä asettaa myös parin tarinan suurempaan historialliseen ja maailmanlaajuiseen kehykseen, johon kuuluvat etsimisen ja löytämisen teemat. Kun mies muuttuu vaimolle vieraaksi, vaimo yrittää vielä löytää miehensä luo. Hän yrittää löytää miehensä, joka oli, eikä tunne tätä hänen näkökulmastaan uutta henkilöä, joka miehen kehon on asuttanut.

Tämä on tarina muutoksista. Suhteen toinen osapuoli, vaimo, havainnoi, mitä hänen miehensä käy vähä vähältä läpi, ja miten nämä muutokset vaikuttavat heidän yhteiseen elämäänsä. Vaimo syöksee tarinan kertojana auki tuntemuksiaan laidasta laitaan: välillä hän yrittää ymmärtää ja käyttäytyä rauhallisesti, välillä hän sanoo ja vaatii asioita, joiden tietää itsekin olevan epäreiluja toista kohtaan.

Vaimoon olisi helpointa samaistua, tuleehan hän minä-kertojana lukijaa lähimmäs. Näkökulma on kuitenkin niin vaimon tuntemuksiin keskittynyttä, että se jopa etäännyttää. Vaimo ilmaisee suoraan rumat, suuren muutoksen hetkellä kuitenkin inhimilliset ajatukset, mutta tämän vuoksi sitä kaipaisi vastapainoksi myös suhteen toisen osapuolen mietteitä, jotka jäävät kuulematta. Tarinat muuttuvat sen mukaan, kuka niitä kertoo, kuten teoksessakin todetaan. Miten erilainen tarina olisi, jos sen kertoisi aviomies, miten erilainen jos vaimo.

Ahavan edellinen teos, Taivaalta tippuvat asiat (suosittelen!), on yksiä lempikirjojani ja omasta mielestäni suomalaisen nykykirjallisuuden parhaimmistoa. Jo kyseisessä teoksessa rakastuin Ahavan tapaan kirjoittaa, eikä tämä uusi romaani ole poikkeus. Kieli on niin kaunista, niin kaunista ja tarkkaa. Siihen imeytyy mukaan, näkee silmissään hetken aamiaispöydässä, kun mies kerää ilmaa sisäänsä ennen paljastustaan.

Tämä romaani keskittyy suurelta osin juuri kieleen ja kommunikaatioon. Miten kieli muuttuu ja jopa katoaa. Miten ilman kieltä, ilman tarkkaan sovittuja sääntöjä merkeistä voisi olla hankalaa ilmaista mitään. Miten pienilläkin kielen muutoksilla on merkityksensä: Näytän valokuvaa, ja jos sanon: Tältä hän näyttää, hän on nainen. Jos taas sanon: Tältä hän näyttää nyt, hän on entinen mies.

Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja monin tavoin herättelevä romaani. Sen lukeminen tuntui suruna ja kipuna, ja se oli ajoittain muutenkin epämukava kokemus. Romaani näyttää kaksi näennäisesti eroavaa kertomusta: toinen avioparin, toinen löytöretkeilijän, jotka kuitenkin osaltaan kertovat samaa tarinaa pakonomaisesta etsimisestä ja löytämisen halusta. Halusta täyttää kartan valkoiset, tuntemattomat osiot ja merkitä muistiin asiat, jotka olivat, jotta voisi todistaa niiden olleen todella olemassa.

 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Gummerus, 2017

250s.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Ada Gootti ja hiiren haamu kertoo 11-vuotiaasta Adasta, joka elää suuressa kartanossa isänsä ja palvelusväkensä kanssa. Adan isällä, lordi Gootilla, on tapana pitää vuosittain juhlat, joihin kokoontuu tärkeää väkeä ympäri maan. Tänä vuonna luvassa on kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa, jotain, joka saa Adan aavistamaan pahaa.

Ada Gootti on kuin hieman nuoremmalle yleisölle suunnattu versiointi Alan Bradleyn Flavia de Luce -kirjasarjasta. Huolimatta ajallisista eroavaisuuksista (Ada Gootti ja hiiren haamu sijoittuu 1700-1800-lukujen vaihteeseen, Flavia de Luce -sarja 1900-luvun puoliväliin), Adassa ja Flaviassa on paljon samaa. Heitä yhdistää niin ikä, äidin menettäminen, kuin elämä etäisen isän kanssa isossa ja kolkossa kartanossa. Nuoresta iästään huolimatta tytöt ovat rohkeita ja oma-aloitteisia, ja he selvittävät aikuisia paremmin kimurantteja tapauksia. Bradleyn luomassa sarjassa rikokset ovat lähes poikkeuksetta murhia, kun taas Ada Gootin ja hiiren haamun tapahtumat eivät ylly liian pelottaviksi jännittävistä käänteistä huolimatta.

Yksi Ada Gootin ja hiiren haamun parhaimmista puolista on Riddellin itsensä tekemä runsas kuvitus. Lähes jokaiselta sivulta pilkistävät hahmot ja tapahtumapaikkojen eri kolkat on piirretty pikkutarkasti ja positiivisella tavalla yliampuvasti, ja ne ovat samaan aikaan sekä huvittavia että hiukan karmivia.

Teos on täynnä monia pieniä ja kiinnostavia yksityiskohtia. Kuin historiallisesti uskottavan tarinan ja miljöön luomiseksi Riddell on lisännyt joukkoon paljon faktaa mukailevaa nippelitietoa, jonka kuitenkin jo hassut sanavalinnat osoittavat keksityksi. Teos käyttää hyväkseen goottiperinnettä ja parodioi sitä lapsille sopivampaan tyyliin. Esimerkiksi kartanon nimi on "Kalmatollon kartano", ja sen aiemmat omistajat ovat kukin vuorollaan yrittäneet rakentaa kartanosta omanlaisensa. Lopputuloksena on surkuhupaisasti neljäsataa koristesavupiippua, tuhat puutarhatonttua, sekä keittiöpuutarha, makuuhuonepuutarha ja olohuonepuutarha.

Aikuisena lukijana hauskinta on bongailla viittauksia tunnettuihin kirjailijoihin, heidän teoksiinsa ja niiden hahmoihin. Esimerkiksi Adalla on ollut paljon kotiopettajattaria, jotka kuulostavat muunnetuista nimistään huolimatta äärimmäisen tutuilta. Yksi heistä on Jane Korva, joka "kulutti aikaansa keittelemällä teetä ja koputtelemalla lordi Gootin lukukammion oveen. Lordi Gootin oli lähetettävä hänet pois, kun hän yritti polttaa länsisiiven." Teos perustuukin hyvin vahvasti intertekstuaalisuudelle, ja saattaa olla, että muu osa tarinaa jää vähän sen jalkoihin.

Mitä otsikossa mainittuun hiiren haamuun tulee, on tämä kovin pienessä osassa kirjassa. Pääosaan teoksessa nousee Adan ja tämän tarinan aikana saamien uusien ystävien yritys estää lordi Gootin juhlien aikana mahdollisesti tapahtuva ilkeä suunnitelma. Tämän rinnalla hiiren tarina jääkin sivujuoneksi. Kivana yksityiskohtana lopussa on kuitenkin mukana pieni kirjanen, jossa perehdytään hiiren vaiheisiin hieman tarkemmin.

Ada Gootti ja hiiren haamu jättää ehkä hiiren taka-alalle, mutta tuo sen sijaan esiin kavalkadin muita ihastuttavia hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Mukaansatempaava ja nokkela, taatusti lukujumin poistava teos, jonka parissa viihtyy myös aikuinen lukija.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Gummerus, 2015

220s.

Ernest Cline: Ready Player One

Kirjallinen vuoteni on alkanut keskinkertaisilla, vaikkakin omalla tavallaan viihdyttävillä teoksilla, sekä yhdellä vanhan ystävän vierailulla. Edellisiin lukeutuvat S.J. Watsonin Kun suljen silmäni ja Ian McEwanin Amsterdam (no okei, Amsterdam ei välttämättä ollut ihan niin keskinkertainen, mutta McEwanissa on aina jotain, joka ei miellytä minua tarpeeksi... Siitä kuitenkin lisää myöhemmin), jälkimmäiseen Mindy Kalingin Why Not Me?, jonka kuuntelu äänikirjana tuntui oikeasti siltä, kuin hyvä ystävä olisi kuiskaillut korvaan. Mitään todellista helmeä ei kuitenkaan ollut tullut vastaan - ei, ennen kuin nyt.

Tiesin oikeastaan heti Ernest Clinen Ready Player One -teoksessa alkuun päästyäni, ettei kirjaa ollut kehuttu turhaan. Toki olin ollut ennen lukemista omaan tapaani skeptinen. Olen pelannut konsolipelejä silloin tällöin pienestä pitäen, mutta esimerkiksi teoksessa suuren roolin saavasta 80-luvusta en koe tietäväni tarpeeksi. Mietinkin, voisiko se aiheuttaa ongelmia kirjan kiinnostavuuden kannalta, ellen ymmärtäisi puoliakaan viittauksista kasariaikaisiin tietokonesanastoihin, peleihin tai elokuviin.

Ready Player One sijoittuu vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka on, kuten dystopiakuvaukset yleensä, aika kaukana ruusuisesta. Ihmiset kärsivät pulaa ruuasta ja juomasta, varallisuuserot ovat huipussaan ja luonnonvarat kulutettu lähes loppuun. Ei ihme, että että suurin osa väestöstä pakenee todellisuutta virtuaalimaailmaan nimeltä OASIS, jossa huonot olot eivät ole samalla tavalla läsnä, eivätkä todellisuuden rajat pidättelemässä tekemisiä.

Jonnekin virtuaalitodellisuuteen on piilotettu sen keksijän toimesta pääsiäismuna (itselleni aikaisemmin tuttu termi ainoastaan elokuvista). Tarinan päähenkilö Wade Watts on yksi lukuisista, joiden elämäntehtäväksi munan löytäminen on vakiintunut, sillä sen ensimmäisenä löytäneelle henkilölle on luvassa itse OASIS ja puoli valtakuntaa mammonineen. Tottakai vastassa on kilttien munastajien, kuten pääsiäismunan etsijät itseään kutsuvat, lisäksi myös kloonautunut pahisarmeija, joka haluaa vallata virtuaalitodellisuuden.

Minulta meni melkein kuukausi kirjan lukemiseen, mutta kyse ei ollut ollenkaan siitä, ettei tarina olisi vienyt mukanaan. Olen yleensä sellainen lukija, joka haluaa saada kirjan mahdollisimman nopeasti päätökseen ja ahmii siksi tarinaa sivukaupalla. Tämän teoksen kohdalla kävi kuitenkin niin, että halusin jopa vähän säästellä sitä ja lukea silloin, kun minulla oli kunnolla aikaa, eikä vain rohmuta kiireessä muutamia sivuja. Lopun tullessa olin yllättynyt ja pettynyt, loppuiko tämä todella jo nyt? Olisin halunnut tarinan jatkuvan vielä, ja voin kertoa, ettei minulle käy niin usein.

Kirjan lukeminen oli ikään kuin pelin pelaamista, näin tapahtumat monta kertaa kuvitteellisella ruudulla edessäni. Tämä teki lukukokemuksesta mielenkiintoisen, oikeastaan todella erilaisen kuin olen aikaisemmin kokenut minkään muun kirjan kanssa. Huomasin myös, ettei tätä lukiessa tarvinnut olla himopelaaja tai tuntea 80-lukua kuin omia taskujaan. Toki oli hetkiä, jolloin olin innoissani bongatessani tutun elokuvan tai bändin nimen, mutta ei tietämättömyyskään ollut erityisenä esteenä tarinasta nauttimiselle.

On teoksella myös omat heikkoutensa. Tarina tuntuu välillä vähän ennalta-arvattavalta, vaikeudet liian helposti voitettavilta ja jotkin juonenkäänteet pakotetuilta. Siinä mielessä myös viittausten tuntemisesta voisi olla hyötyä, että nyt osa peleistä tuntui itselleni liian samankaltaisilta, koska niistä ei tiennyt tarpeeksi. Toisaalta kirjassa selitetään kuitenkin kohtuullisen hyvin pelien säännöistä, tarinoista ja taustoista, eikä niiden kohdalla jäädä kuin harvakseltaan pelkän nimen mainitsemiseen.

Ready Player One on hauska ja nokkela kirja. Se on nopeakulkuinen seikkailutarina, joka kuvaa lisäksi nuorten hahmojen normaalia elämää ja tuttuja ongelmia siinä määrin, kuin se vain on tulevaisuuden maailman puitteissa mahdollista. Teos on ylistys jokaiselle, sukupuolesta riippumatta, joka myöntää sisällään elävän suuren tai vain ihan pienenkin nörtin. Ennen kaikkea siitä huokuu intohimoinen, innostunut ja aito palo populaarikulttuuria kohtaan.

Helmet-haaste: Ready Player One menee kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

★★★★★ 

Ernest Cline: Ready Player One (alkup. Ready Player One, 2011)

Suomentanut: J. Pekka Mäkelä

Gummerus, 2012

510s. 

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Ihmeellisten asioiden museo näyttää miehiltä, joiden vartalo on täynnä karvaa, ja naisilta, jotka muistuttavat merenneitoa tai joilla on kauniit kasvot täynnä paloarpia. Se tuoksuu savulta, makeisilta ja oopiumilta, ja kuulostaa ihmisten hätäiseltä kirkunalta ja rakastavaisten kuiskauksilta. Se tuntuu veden vapauttavalta viileydeltä iholla.

Professori Sardiella on 1900-luvun alun New Yorkissa Ihmeellisten asioiden museo, jossa hänellä on esillä niin eläviä kuin kuolleitakin ihmeitä. Hänen tyttärensä, nuori Coralie, viihtyy vedessä ja on parempi uimari, kuin muut ihmiset. Isä ottaakin Coralien mukaan museoonsa, yhdeksi esiintyjistä. Tämä ei kuitenkaan tuo tytölle itselleen onnea, vaan Coralie kaipaa vapautta, omaa ja itsenäistä elämää.

Eddie puolestaan on valokuvaaja ja hyvä löytämään kadonneita ihmisiä. Hän on yksinäinen susi, seuranaan ainoastaan koiransa Mits, ja elää valokuvilleen, joiden toivoo paljastavan elämästä mustan ja valkoisen lisäksi muitakin sävyjä, inhimillisyyttä ja lämpöä, joille hän on sokea. Takaraivossa jyskyttää jatkuvasti taakse jätetty juutalaisyhteisö ja isä, jota Eddie halveksii silmittömästi.

Romaanissa on paljon erilaisia teemoja maahanmuutosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta yksinäisyyteen ja erilaisuuteen. Coralie on syntynyt sormiensa välissä ihokaistaleet, jotka saavat hänet muistuttamaan jonkinlaista kalaolentoa. Hän ei pidä erilaisuudestaan, vaan toivoo jatkuvasti, että voisi olla kuten muut tytöt, joita hän näkee ainoastaan ikkunastaan tai harvoilla torimatkoillaan. Hän, kuten muut museon esiintyjät, joutuu peittämään erilaisuutensa julkisilla paikoilla ollessaan, sillä ihmiset eivät ole valmiita hyväksymään kummallisen näköisiä olentoja joukkoonsa.

Coralien näkökulmaa oli minusta kiinnostava seurata. Tyttö, jolle vesi on kaikista tärkein elementti, piilopaikka ja lupaus vapaudesta, ja joka pelkää isäänsä, mutta yrittää löytää sisältään voimaa vastustaa tätä. Hän tuntee sympatiaa jokaista olentoa kohtaan, mutta hänen isälleen nämä ovat vain alhaisia työntekijöitä, rahantuojia. Sitä vastoin Eddien näkökulma jätti minut vähän kylmäksi. Hänen itseinhonsa ja halveksuntansa isäänsä kohtaan olivat vieraita, enkä pitänyt jopa sentimentaalisiksi yltyvistä, syvällisyyttä tavoittelevista lausahduksista, joita hän viljeli tiheään tahtiin.

 

Kuvitteellisten ja uskomattomien asioiden lisäksi romaaniin on yhdistetty todellisia historiallisia tapahtumia. Lukija pääsee mielessään lähelle sitä, miltä Manhattan ja Brooklyn näyttivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, osaksi työläisten lakkoja ja mielenosoituksia, sekä yhä laajemmalle luonnon rauhaan leviävää kaupunkia.

 

Romaanissa on kaikki tarvittava täyteläisen lumoavaan lukukokemukseen. On kutkuttavan kummallisia olentoja, traagisia tapahtumia ja rakkaustarinoita. Kirjaa oli mukava lukea, mutta kovin voimakkaita tunteita se ei minussa kyennyt herättämään. Tapahtumat ja hahmot jäivät hieman etäisiksi, kuin valokuvat, jotka epäonnistuvat tallentamaan kuvattavansa sisimmän olemuksen.

 

Ihmeellisten asioiden museo on vähän kuin vääristynyt satu ihmeellisine olentoineen ja pahaa uhmaavine sankareineen ja sankarittarineen. Kuulin lukiessani korvissani huvipuistojen musiikin ja näin liikkuvat, iloiset valot, mutten siitä huolimatta voinut olla ajattelematta vapauteen kaipaavia olentoja ja kaikkia niitä hirvittäviä tekoja, joita kuuluisuuden ja rahan vuoksi ollaan valmiita tekemään.   

★★★ 

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (alkup. The Museum of Extraordinary Things, 2014)

Suomentanut: Raimo Salminen

Gummerus, 2015

447s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta! 

Michael Cunningham: Tunnit

Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.

  Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.

  Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku?

Tuntien alussa Virginia Woolf hukuttautuu - kuten hänelle kävi todellisuudessakin. Cunningham ammentaakin kirjaansa aineksia kirjailijan elämästä, tämän romaanista Mrs. Dalloway, ja sen syntyprosessista. Tunnit kertoo kolmesta naisesta kolmena aikana, sekä romaanista, joka yhdistää heidät. Cunninghamin Virginia Woolf hioo uutta teostaan, Mrs. Dallowayta, ja kamppailee samalla mielenterveysongelmien kanssa. Muutama vuosikymmen myöhemmin kotiäiti ja lukutoukka Laura Brown löytää romaanista vastakohdan arkiselle elämälleen. 1900-loppupuolen New Yorkissa elää puolestaan Clarissa Vaughan, josta tärkeä ystävä käyttää nimitystä Mrs. Dalloway.

Mrs. Dalloway on näkyvin side naisten välillä. Heitä yhdistää lisäksi se, että heistä jokaisen elämää kuvataan yhden päivän ajan (kuten Clarissa Dallowayn elämää Woolfin romaanissa), ja myös heidän ajatuksensa ovat jokseenkin samankaltaisia. Naisia pohdituttaa - tai oikeastaan pohdituttaa on ehkä väärä sana, sillä heidän ajatuksensa ovat lyhyempiaikaisia, pikemminkin mielessä käväiseviä - muun muassa kuolevaisuus, elämän hetkellisyys, ajan kuluminen ja muistot. Kuten romaanin nimi kertoo, on naisilla tuntinsa: menneet, kuluvat ja tulevat. Tarina saattaa kestää päivän, mutta mielessä koetaan monta ihmiselämää. 

Tunnit herätti minussa paljon ajatuksia, ajoittain jopa niin paljon, etten tiedä, mistä kaikesta kirjoittaa. Olin alussa pitkään viehättynyt niin tarinasta kuin kerronnasta, ja halusin vain, että kukin nainen kertoisi minulle tavallisesta, mutta silti niin vivahteikkaasta elämästään sekä ohikiitävistä ajatuksistaan. Niin he tekivätkin. Kertoivat salaisista, kielletyistä haluistaan (kuten toisen naisen suutelemisesta tai kirjojen pariin uppoutumisesta) ja näyttivät paikat, jotka symboloivat jokaiselle heistä eri asioita (ystävän sairauden ja lähestyvän kuoleman saastuttama asunto, inspiroivan villi ja vapaa Lontoo, hotellihuone johon paeta lukemaan).

En kuitenkaan nauttinut romaanin loppupuolesta ihan samalla tavalla. Romaani vaatii keskittymistä, mutta minulta se alkoi herpaantua kesken kaiken. Kirjoitus on hyvin esteettistä, oikein mieltä hivelevää, mutta jossain vaiheessa se alkoi hieman tympiä, ja syvällisetkin ajatukset muistuttivat yhä enemmän tyhjiä korulauseita, kun niitä oikein toistettiin. Sama ongelma minulla oli myös Woolfin Mrs. Dallowayn kanssa pari vuotta sitten.

Kaunis kirjoitustyyli, osittain tajunnanvirran kaltaisena eteenpäin soljuva, saattaa aiheuttaa lisäksi sen, että romaanin henkilöt näyttäytyvät elämineen jokseenkin pinnallisina. Jos kuitenkin pystyy näkemään myös tyylin ohitse (mihin en itse aina kyennyt), on lukijan edessä kolme naista riisuttuina ja haavoittuvaisina, heidän pelkonsa ja toiveensa paljastettuina.

Goodreads-haaste: Tunnit menee kohtaan 18. A Pulitzer Prize -winning book.

 ★★★★ 

Michael Cunningham: Tunnit (alkup. The Hours, 1998)

Suomentanut: Marja Alopaeus

Gummerus, 2000

239s.  

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta (& Bingo!)

Shin Dong-hyuk on (tai on ainakin ollut vuoteen 2012 mennessä) ainoa pohjoiskorealaiselta vankileiriltä onnistuneesti karannut henkilö. Kirjassaan kirjailija-toimittaja Blaine Harden tutustuu vielä inhimillisyyttä opettelevaan Shiniin ja tämän uskomattomaan tarinaan.

Lukiessani kirjaa tuntui kuin olisin lukenut fiktiota, jotain keksittyä. Miten kaikki ne kammottavat asiat, joita Shin ja muut leiriläiset päivittäin joutuvat kokemaan, voivat mitenkään olla totta? Leiri 14. asukkaat eivät ole ihmisten tasolla, vaan heidät saatetaan teloittaa pienimmistäkin virheestä. He tekevät kovaa työtä pienellä ruokamäärällä, useimmat koko elämänsä ja vain siksi, että ovat tunteneet väärintekijän tai sattuneet syntymään leirille.

Tällaisia teoksia tarvitaan, jotta ymmärtäisimme, että näitä asioita tapahtuu oikeasti jossain. Toisaalta fiktion tuntu tai kirjan jäykkä rakenne etäännyttävät lukijan tapahtumista ja Shinistä. Ymmärrän kirjan arvon, mutta tunnen itseni edelleen vähän sivustaseuraajaksi.

★★★ 

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta (alkup. Escape from Camp 14, 2012)

Suomentanut: Ruth Jakobson

Gummerus, 2012 (kuvassa näkyvä painos 2014)

195s.

Hardenin teoksen myötä rastitan kirjabingosta kohdan "Tositarinaan perustuva". Lisäksi sain luettua juuri loppuun Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala -teoksen, josta kirjoitan lisää heti päivällä, sillä kirja ansaitsee aivan oman postauksensa. Kani nimeltä jumala täyttää kirjabingosta kohdan "Palkittu kirja", sillä wikipedian mukaan teos toi kirjailijalleen New Writer of the Year -palkinnon Galaxy National Book Awardseissa sekä voitti muun muassa Newton First Book Awardin Edinburgh International Book Festivalilla. Näiden kahden rastin jälkeen minäkin voin vihdoin huutaa BINGO!, ja vielä oikein kuuluvasti, sillä saan samalla kertaa kaksi bingoriviä. Oli jo aikakin, sillä tämä päivä on viimeinen, kun bingo on enää käynnissä.  

Toinen bingoista muodostuu vaakarivistä:

Maria Semple: Missä olet Bernadette (Kannen perusteella valittu)

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta (Tositarinaan perustuva)

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (Kannessa eläinkuva)

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Palkittu kirja)

Ursula Poznanski: Vii5i (Dekkari)

Toinen bingo tulee vinorivistä:

Marisha Pessl: Yönäytös (Yli 500 sivua)

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (Lainattu kirja)

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (Alle 200 sivua)

Kirjabingon aikana tuli luettua kaikenlaisia kirjoja, niin tositarinoita, kevyitä, lapsille tarkoitettuja, vakavia kuin jännittäviä. Mitään kovin historiallista en ehtinyt lukea, vaan kaikki kirjat sijoittuvat aika lähelle nykypäivää. Paras lukukokemus oli ehdottomasti Kani nimeltä jumala ja laimemmaksi kokemukseksi jäi puolestaan Harold Fryn odottamaton toivioretki. Mikään kirjoista ei kuitenkaan ollut käsittämättömän huono, vaan kaikista nautin ainakin jossain vaiheessa. KIITOS siis kovasti innoittavan bingon järjestäneelle Le Masque Rouge -blogin Emilielle!

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semplen Missä olet, Bernadette? esittelee lukijalle Bernadette Foxin, entisen tähtiarkkitehdin, jonka järki tuntuu paenneen hermoromahduksen myötä. Näin ajattelevat ainakin hänen naapurinsa Seattlessa. Bernadette välttelee pakkomielteisesti ihmisten seuraa, nukkuu julkisilla paikoilla ja väittää jopa, että häntä seurataan.

Oikullinen käytös vaikuttaa myös Bernadetten perheeseen. Huolestunut ja raivostunut aviomies päättää vihdoin tarttua toimeen, mutta sen seurauksena Bernadette katoaa kokonaan. Tytär Bee on ainoa, joka uskoo äitiinsä, ja tekee kaikkensa, jotta löytäisi tämän jälleen.

Missä olet, Bernadette? -teosta kuvaillaan takakannen sitaatissa satiiriksi. Olen huomannut, että satiiri on ainakin omalla kohdallani vaikeahko laji, enkä siitä syystä ole lajin kirjoja juuri lukenutkaan. Viimeisin satiiri, johon tartuin, taisi olla keväällä lukemani Alan Bennettin Epätavallinen lukija, joka jätti minut huumorillaan kovin kylmäksi. Aina ei oikein tuntunut saavan selville, kuka nauraa ja kenelle, ja mikä tässä on kritiikin kohteena. Myös Bernadetten tarinan kanssa uhkasi käydä samoin, mutta nihkeän alun jälkeen kirja onneksi vei mukanaan.

Kirja kulkee eteenpäin pääasiassa hahmojen toisilleen lähettämien kirjeiden ja sähköpostiviestien välityksellä. Sen lisäksi Bee kertoo oman näkökulmansa tapahtumiin ja äitinsä etsintäretkeen. Koska kirjeitä saattavat lähettää jopa sellaiset ihmiset, joiden tarinaan ei sen kummemmin paneuduta (kuten poika, jonka Bernadette tapaa kaupungilla), oli minulla alkuun vaikeuksia pysyä mukana siinä, kuka viestin kulloinkin on kirjoittanut ja kenelle. Toisaalta tällainen kerrontatapa myös mahdollisti hauskojen sattumusten ja väärinkäsitysten syntymisen, kun hahmot eivät puhu toisilleen kasvotusten.

Kun tarinaan ja henkilöihin tutustui tarkemmin, ymmärsin, etten ole hetkeen pitänyt minkään kirjan hahmoista yhtä paljon! Bernadettea, tuota ihmisrauniota, kohtaan tunsin suurta sympatiaa ja näin hänessä jopa palasia itsestäni. Bee on nuoren ja lapsellisen olemuksensa takana hyvin rohkea ja reipas, Elgie-isä sisimmässään rakastava aviomies. Bernadetten arkkivihollinen, Audrey, on myös hyvin herkullinen hahmo juonitteluineen, ja olisin mielelläni lukenut hänestä lisääkin.

Missä olet, Bernadette? tarjoaa lukijalle monipuolista luettavaa. Siitä löytyy huumoria, hyvin kirjoitettuja ja mielenkiintoisia hahmoja, draamaa, syvää rakkautta ja suuri seikkailu. En muista olenko aikaisemmin toivonut yhtä kovasti, että kirja saisi jatkoa ja voisin lukea lisää hahmojen elämästä.

★★★★

Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (alkup. Where'd You Go, Bernadette, 2012)

Gummerus, 2013

Suomentanut: Outi Järvinen

322s.

Kirjalla on mielestäni muuten aivan ihana kansi. Tähän karkkiväreillä ilottelevaan teokseen tarttui mielellään, ja siksi rastitankin kirjabingosta kohdan "Kannen perusteella valittu".

 

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavaldan pienoisromaani Karkumatka osui keskiviikkoisen lukumaratonini ensimmäiseksi teokseksi. Minun on pitänyt jo aiemmin tutustua Gavaldaan, ja hänen Kimpassa-romaaninsa onkin TBR100-listallani. Myönnetään kuitenkin, että Karkumatka osui käteeni ainoastaan siitä syystä, että se on lyhyt.

Sisarukset Simon, Garance ja Lola matkaavat yhdessä Simonin pikkutarkan vaimon kanssa tylsien sukulaisten tylsiin hääjuhliin. Epäkiinnostavat juhlat muuttuvat sisarusten mielestä entistä masentavimmiksi, kun porukan kokoava voima, pikkuveli Vincent ei saavukaan paikalle. Onneksi Simonilla on suunnitelma. Niin taakse jäävät Simonin vaimo ja muut häävieraat, kun sisarukset kaasuttavat kohti Vincentia ja pientä hengähdystaukoa arkisesta, aikuisesta elämästään.

Lukumaratonin ensimmäiseksi teokseksi, aikaisena ajankohtana, jolloin silmiä vielä kivisti väsymyksestä, oli Karkumatka oivallinen. Se on taitettu väljästi ja sisältää paljon listauksia ja luetteloita, joten sen lukeminen sujui nopeasti. Myöskään sisältö ei ollut liian raskasta luettavaa, vaikka siihen onkin sisällytetty myös vakavampaa pohdintaa henkilöiden tulevaisuudesta sekä väleistä toisiinsa ja vanhempiinsa.

Karkumatka on ranskalaisen kepeä, hauska ja ironinen. Pidin varsinkin kertojana toimivasta Garancesta ja hänen suorasukaisuudestaan paljon. Tuntuivathan hahmot vähän kärjistetyiltä ja kliseisiltä (esim. kunnollinen isoveli, riehakas pikkusisko), mutta heidän välisensä kemia toimi osan ajasta hyvin ja kirvoitti myös muutamat kunnon naurut.

Ainoa, mikä minulle kuitenkin kirjasta loppujen lopuksi jäi kunnolla mieleen, oli kesäinen ja kevyt tunnelma, ei muuta. Vaikka teos viihdytti lukemisensa ajan, ei siitä kuitenkaan näin jälkikäteen muista juuri mitään. Karkumatka on mielestäni kokonaisuudessaan vähän mitäänsanomaton kirja.

★★★

Anna Gavalda: Karkumatka (alkup. L`Échappée belle, 2009)

Suomentanut: Lotta Toivanen

Gummerus, 2010

120s.

Rosamund Lupton: Sisar

Tammikuussa lukemassani Afterwardsissa Rosamund Lupton käsitteli mielestäni melko taidokkaasti vanhempien ja lasten välistä rakkautta, ja vaikken kirjan rikososuudesta välttämättä täysin vaikuttunut, sai se sentään kyynelkanavani avautumaan kerran jos toisenkin. Luptonin aikaisempi teos, Sisar, puolestaan keskittyy kahden sisaren välisen voimakkaan yhteyden kuvaamiseen.

Beatricen hartaasti rakentama tulevaisuus Yhdysvalloissa uhkaa horjua, kun pikkusisko Tess katoaa. Edessä on paluu Lontooseen, vanhaan kotikaupunkiin, jossa odottavat niin sisaren katoaminen ja sen aiheuttama tuska, kuin muut menneisyyden käsittelemättömät asiat. Beatrice on kuvitellut siskosten olevan läheisiä ja kertovan toisilleen kaiken kulkukissojen nimistä keittiövälineiden merkkeihin saakka. Katoamisen tutkinnan edetessä paljastuu kuitenkin asioita, jotka kyseenalaistavat Beatricen uskon. Luottaako omaan vainuunsa siitä, ettei sisar lähtenyt vapaaehtoisesti, vai uskoa siihen, ettei hän lopulta tunne tätä ollenkaan?

Sisar on todella juonivetoinen romaani ja saikin minut kääntelemään sivuja eteenpäin rivakkaan tahtiin. Tarina liikkuu kahdella aikatasolla, mennyt ja nykyhetki nivoutuvat yhteen Beatricen muistellessa Tessin katoamista. Nykyhetken kuvaus jäi katoamisen muistelemisen jalkoihin, mikä ei sinänsä ole yllättävää, mutta lopussa ymmärsin myös sen tärkeyden tarinan kannalta.

Siinä missä Afterwardsissa oli parempaa juuri tunnepuolen kuvaus, on Lupton onnistunut Sisaressa enemmän rikoksen kekseliäisyydessä ja vetävyydessä. Osan loppuratkaisusta pystyin arvaamaan aika nopeasti, mutta viimeinen juonenkäänne tuli minulle aivan yllätyksenä. Tunnepuolesta minulle jäikin sitten vähän pinnallinen kuva, enkä oikeastaan saanut kunnolla otetta hahmoista. Jos totta puhutaan, oli Beatrice mielestäni jopa hieman ärsyttävä.

Sisar on keskiverto, hyvä kirja. Luptonin tarina ei mielestäni ole omaperäisempiä, mitä olen lukenut, mutta viihdyttää, jos vain antaa sille mahdollisuuden (ja onnistuu unohtamaan suomentajan paikoitellen tökeröt sanavalinnat). Jos aikaisempaan lukukokemukseen vertaa, niin mielestäni Afterwards ja Sisar ovat samalla viivalla: kummastakin löytyy onnistuneita osioita, mutta kumpikaan ei valitettavasti ole täyden kympin paketti.

★★★

Rosamund Lupton: Sisar (alkup. Sister, 2010)
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2012
404s.

Mitä blogitauon aikana tulikaan luettua

Huh! Kolmen kuukauden urakka on viimein ohi ja kaikki pääsykokeet tehty. Nyt lähinnä mietin, että mitäköhän sitä tekisi, kun ei ole enää kauheaa kasaa papereita luettavana. No, onneksi sentään löytyy kasa mielenkiintoisia, lukemattomia kaunokirjallisia teoksia odottamassa. ;)

Pääsykoerupeaman aikana en tosiaan ehtinyt hirveästi romaaneja lueskella (lähinnä selailin poikaystävän Fingerporeja yrittäessäni välttää liikaa ajattelua), mutta muutama tuli sentään luettua loppuun viime kuukausien aikana. Tässä niistä ne, joista en ole aiemmin ehtinyt mitään kirjoittaa.

Muumit ja vaarallinen juhannus oli toinen lukemani muumikirja. Mikäli vain mahdollista, oli se jopa ensimmäistä parempi!

Muumit ja vaarallinen juhannus kertoo siitä, kuinka aalto peittää alleen koko Muumilaakson ja pelastautuakseen hukkumiselta, kapuavat Muumit veden mukana ajelehtineeseen, kummallisen muotoiseen huoneeseen. Huone osoittautuu hylätyksi teatteriksi, jonka töykeä siivooja Emma opettaa Muumeja näyttelemään. Kirjassa tavataan Muumien lisäksi muun muassa Pikku Myyn sisaruskatras, sekä Emman yksinäinen sukulainen. Ja joutuvatpa Muumipeikko ja Niiskuneiti pahaan pulaan myös erään hemulin takia.

Ihastuttava kirja, mutta enpä muuta olisi ensimmäisen teoksen jälkeen osannut odottaakaan. Aion ehdottomasti lukea muutkin muumikirjat.

★★★★★

                                            Tove Jansson: Muumit ja vaarallinen juhannus (alkup. Farlig midsommar, 1954)

                                                                                    Suomentanut: Laila Järvinen

                                                                                  WSOY, 1957

                                                                                    140s.

Krokotiilin keltaiset silmät löysin muistaakseni ensimmäistä kertaa Irenen blogista. Huomioni kiinnitti varsinkin kannen eriskummallinen kuvitus, mutta myös sisältö osoittautui miellyttäväksi. Tai oikeastaan, enemmän kuin miellyttäväksi.

Krokotiilin keltaisissa silmissä henkilöiden elämä kietoutuu toisiinsa lukuisien näkökulmien kautta. Toisaalta se on kevyt, välillä jopa chick lit -tyylinen, mutta toisaalta se kuvaa myös raskaita ja synkkiä asioita. Elämäniloiset kuvaukset henkilöistä ja tapahtumista tempaavat mukaansa, ja kirjan lähes 700 sivua kuluvat hujauksessa. Teoksesta tuli hetkessä yksi lempikirjani.

                                                                  ★★★★★

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät (alkup. Les yeux jaunes des crocodiles, 2006)

                                                                                        Suomentanut: Marja Luoma

                                                                                       Bazar, 2011

                                                                                        697s.

Minun on pitänyt jo kauan tutustua Michael Cunninghamiin, enkä siksi epäröinyt, kun Illan tullen tuli vastaan eräässä antikvariaatissa. Tätä luin aina iltaisin pääsykoelukemisten välillä eräänlaisena hengähdystaukona, vain tunnelmasta nauttien. Voi olla, että olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos minulla ei olisi ollut pää jo valmiiksi täynnä kaikenlaista asiaa, mutta pidin siitä paljon näinkin.

Kirjassa tapahtuu paljon, mutta lähinnä henkilöiden mielessä. Taidegalleristi Peterin elämä menee sekaisin, kun hänen vaimonsa pikkuveli muuttaa heidän luokseen hetkeksi asumaan. Peter joutuu kyseenalaistamaan koko sen hetkisen, tuikitavallisen elämäntilanteensa ihastuessaan Mizzyyn. Ehkä Mizzyllä olisikin tarjota hänelle jotain muuta?

Kirjassa käsitellään suuria aiheita ja hetkittäin se tuntuikin vähän liian masentavalta. Kuitenkin viimeisen lauseen kohdalla myös minä tunsin oppineeni elämästä jotain uutta.

                                                                    ★★★★

                                                                         

                                                                         Michael Cunningham: Illan tullen (alkup. By Nightfall, 2010)

                                                                                 Suomentanut: Laura Jänisniemi
                                                                                     Gummerus, 2011
                                                                                        301s.

Blogitauon aikana tuli siis luettua todella hyviä kirjoja, kuten koko alkuvuonna. Toivottavasti vuosi jatkuukin yhtä hyvissä merkeissä kirjojen osalta. :)

Lyhyesti: John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama

Muutamat kuukaudet tekivät tehtävänsä, enkä muistamattomuudessani voi valitettavasti kirjoittaa täysin kattavaa arviota John Ajvide Lindqvistin Ihmissatamasta, joka sisältää moniulotteisen tarinan meri yhtenä elementtinään. Muiden lukemieni kirjojen tavoin halusin kuitenkin tuoda edes muutaman sanan teoksesta blogiini.

Ihmissatama kertoo Domarön saarelle sijoittuvasta mysteeristä. Jo vuosikausia on saarta ympäröivän meren epäilty vieneen lukuisia ihmisiä, muun muassa Andersin ja Cecilian tyttären, Majan. Maja katosi talvisena päivänä jäällä leikkiessään, eikä hänestä sen koommin nähty jälkeäkään. Pari vuotta tapahtuneen jälkeen Anders palaa yksin ja alkoholisoituneena saarella sijaitsevaan mökkiinsä aikomuksena ottaa selville, mitä Majalle oikeasti tapahtui.

Minä nautin kirjan alkupuolen hitaasta saaristolaiskuvauksesta ja tutustumisesta hahmojen historiaan. Varsinaisia kauhukuvauksia on muihin lukemiini Ajvide Lindqvistin kirjoihin verrattuna varsin heikonlaisesti, mutta toisaalta niitä ei kaipaakaan, sillä lähes koko kirjan ajan kestävä synkän odottava tunnelma riittää luomaan aivan tarpeeksi ahdistusta.

Se, mikä minua teoksessa häiritsee, on suuri määrä fantasiaa ja paranormaaleja tapahtumia, jotka vain lisääntyvät mitä lähemmäksi loppua päästään. Muissa Ajvide Lindqvistin kirjoissa tämä ei haitannut, sillä niissä yliluonnollisuus on saatu jollain tavalla osaksi arkea ja "normaaliutta". Ihmissatamasta yliluonnollisuus tuntuu kuitenkin paistavan läpi, eikä se siksi onnistunut vakuuttamaan minua yhtä paljon kuin esimerkiksi Ystävät hämärän jälkeen.

*

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama (alkup. Människohamn, 2008)
Suomentanut: Jaana Nikula
Gummerus, 2009
515s.

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Muriel Barberyn Kulinaristin kuolema kertoo menestyksekkäästä ravintolakriitikosta, joka tekee kuolemaa ranskalaisen hienostotalon makuuhuoneessa. Kuolemansa kynnyksellä tuo kylmäksi ja itsekkääksikin haukuttu kriitikko pysähtyy ajattelemaan mennyttä elämäänsä ja muistelemaan makuja, joihin on vuosien kuluessa törmännyt. Eräs tietty muisto polttelee hänen kielellään, mutta hän ei millään saa päähänsä tuota salaperäistä makua. Ehkä se juontaakin juurensa hänen lapsuudestaan ja isoäidin keittiöstä...

Ruoka on jollain tavalla aina kiehtonut minua ja sen jälkeen, kun muutin omaan asuntoon, olen myös alkanut arvostaa ja valmistaa sitä ihan eri tavalla. Muistelisin, että olisin ollut kiinnostunut Kulinaristin kuolemasta jo heti ensimmäistä kertaa sen nimen kuultuani. Siksi olikin itsestäänselvyys, että lukisin sen jossain vaiheessa, kun nimi ponnahti uudelleen esiin TBR100-listaa tehdessäni.

Kulinaristin kuolema ei kuitenkaan ole ollenkaan sellainen kirja, kuin aluksi kuvittelin. Ruuan suhteen se ei minua pettänyt, sillä ruokakuvauksia kirjassa on todenteolla. Aineksia jauhetaan, purraan, ahmitaan ja vaivataan melkein liiaksikin. Minä odotin teokselta lämminhenkistä, kuplivaa ja täyteläistä tarinaa ruokapöydän ympäriltä, mutta mitään niistä en saanut.

Yksi ongelma on kappaleittain vaihtuva kertoja. On entisiä rakastajattaria ja lemmikkikissa, mutta myös mies itse vaimoineen ja lapsineen pääsee ääneen. Kertojia vilisee siihen tahtiin, ettei lukija pääse tutustumaan kehenkään kunnolla ja siksi osa äänistä tuntuu turhilta ja toisiaan toistavilta. Jopa ravintolakriitikko itse jää kaukaiseksi, vaikka jokaisen puheenvuoro tuntuu häneen keskittyvän niin hyvässä kuin pahassa.

Päältä katsoen Kulinaristin kuolema on kaunis, hienostunut ja miellyttävä teos. Teksti on mielestäni kirjoitettu ihanan rönsyilevästi ja kieli on eläväistä. Rakastan listoja ja siksi listamainen tapa, jolla Barbery on osan tarinastaan kirjoittanut iski minuun. Rivien välistä löytyy kuitenkin ainoastaan pieni ja tiivis kertomus, joka jättää lukijansa yhtä kylmäksi kuin kuolemaansa tekevä mies.

Aivan loppumetreillä päähenkilö ajautuu miettimään elämän tarkoitusta ja sitä, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Kuitenkin itse matka, tarina, joka johtaa miehen ajatusten lopputulokseen ja mystisen maun selviämiseen, jäi ainakin minulle epäselväksi. Kulinaristin kuolema oli kuin pintaraapaisu jostain, joka olisi voinut kasvaa vaikka kuinka mahtavaksi kertomukseksi, mutta joka kuivui kokoon perimmäisen idean jäädessä liian kaukaiseksi. Voihan olla, etten vain ymmärtänyt tarpeeksi ranskalaista kirjallisuutta ja kulttuuria ylipäätään, johon tuntuu kuuluvan eräänlainen hienovarainen etäisyys asioihin.

*

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (alkup. Une gourmandise, 2000)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Gummerus, 2011
181s.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Theres löydetään vastasyntyneenä metsään kaivetusta kuopasta juuri ja juuri elossa. Kultatukkainen tyttö omistaa ihmeellisen kyvyn ymmärtää musiikkia, mutta on muuten kehitykseltään muita samanikäisiä jäljessä. Theres aloittaa puhumisen myöhään, eikä suostu syömään kuin vauvanruokaa. Hän elää uusien vanhempiensa kanssa suljettua ja vartioitua elämää neljän seinän sisäpuolella, sillä niiden ulkopuolella häntä odottavat isot. Isot, jotka tahtovat hänelle pahaa ja joiden päästä ei löydy rakkautta.

Toisaalla Teresa on viettänyt lähes normaalin lapsuuden, vähäistä kiusaamista lukuun ottamatta. Silti Teresa ei tunne koskaan kunnolla kuuluvansa joukkoon. Ainoan läheisen ystävän muutettua muualle Teresa alkaakin viettää vapaa-aikaansa netissä, runojen ja susien parissa. Ja siellä hän tapaa Theresin. Mitä tapahtuu, kun kaksi rikkonaista ja yksinään heiveröä henkilöä kohtaa toisensa ja yhdistää voimansa?

John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen pureutuu jälleen voimakkaasti ihmisen pään sisälle. Jo Ystävissä hämärän jälkeen hän pelotta otti käsiteltäväkseen muun muassa pedofilian ja kiusaamisen. Kiusaamisen lisäksi tästä uudemmasta teoksesta löytyy teemoja niin musiikkiteollisuudesta ja sen tekemästä hyväksikäytöstä ulkopuolisuuteen.

Hahmot ovat loistavasti luotuja, kuten aina. Osa vastenmielisiä ja mieleltään heikkoja, mutta hädän hetkellä jostain sisältään vahvuuden löytäviä, osa sympatian herättäviä. Ajvide Lindqvistille ei ole näyttänyt olevan mikään ylitsepääsemätön este kirjoittaa kirja, joka suurimmaksi osaksi on kuvattu nuorten tyttöjen näkökulmasta. Lempihahmokseni nousee kuitenkin Jerry, Theresin "veli", joka tarinan alun roistomaisuudesta ja raukkamaisuudesta kasvaa lopulta vastuulliseksi aikuiseksi.

Odotin kuulemani perusteella jonkinlaista kauhukirjaa, mutta sellainen Kultatukka, tähtönen ei raakuudestaan huolimatta ole. Se on surullinen ja todella, todella ahdistava kertomus siitä, mihin syrjäytyneisyys pahimmillaan voi johtaa, enkä lähtisi suosittelemaan sitä kaikkein herkimmille lukijoille. Huono puoli kaikessa ylimalkaisessa raakuudessa kuitenkin on se, että lopulta siihenkin turtuu. Kirjan loppupuolella olin ehtinyt lukea jo niin monista lentävistä aivonpaloista, ettei minua jaksanut enää edes kammottaa. 

Kultatukka, tähtönen ei ikävä kyllä yllä aivan edeltäjiensä (Ystävät hämärän jälkeen, Kuinka kuolleita käsitellään) tasolle tarinan eheydessä ja mielenkiintoisuudessa. Keskivaiheilla kirjaa juoni tuntuu selvästi kuihtuvan kokoon, kuin odotettaisiin vain lopun huippukohtaa.

*

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (alkup. Lilla stjärna, 2010)
Suomentanut: Jaana Nikula
Gummerus, 2011