Ernest Cline: Armada

18-vuotias Zack näkee oppitunnilla istuessaan luokan ikkunasta taivaalla lentelevän avaruusaluksen, joka muistuttaa erehdyttävästi hänen lempipelinsä Armadan viholliskonetta. Zack ei usko näkemäänsä, vaan tulee siihen tulokseen, että liika pelien pelaaminen on viimein koitunut hänen turmiokseen ja hänestä on tullut isänsä tavoin hullu. Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että vuosia sitten menehtyneen isän esittämät, Zackin mielestä foliohattuiset teoriat pitäisivät sittenkin paikkansa. Maan ulkopuolisesta elämästä on viitteitä. Ja tällä saattaa olla suuri vaikutus maapallon turvallisuuteen. 

Ernest Clinen toinen romaani, juuri suomennettuna ilmestynyt Armada, on vauhdikas seikkailutarina. Se vie lukijan avaruuteen ja kuuhun saakka, ja luo villejä kuvitelmia maapallon tulevasta kohtalosta. Kirjan kerronta on hyvin elokuvamaista. Tunnelma muuttuu eeppiseksi, kun pelaajat ympäri maailman valmistautuvat rinta rinnan kohtaamaan mahdollisen tulevan uhan.  

Kuten Clinen esikoisromaanissa Ready Player One, on tässäkin käytetty mielenkiintoisesti hyväksi populaarikulttuurin jo olemassa olevia tuotteita. Tarina perustuu vahvasti aiemmin ilmestyneisiin scifi-kirjoihin, -elokuviin ja -televisiosarjoihin, ja mukana on tuttuja nimiä, kuten Tähtien sota ja E.T. En ole kuitenkaan varma siitä, tuoko Clinen romaani genreen tarpeeksi uutta. Videopelit ovat isossa osassa tarinassa, se on totta, ja näin ei taida tietääkseni monessa kirjassa vielä olla. Kuitenkin Armada on myös täynnä kliseisiä ja antikliimaksisia juonenkäänteitä. Pidän ylipäätään harmillisena sitä, että suurieleinen juoni (joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen) peittää alleen hahmojen kehityksen ja heidän välisensä suhteet. Olisin esimerkiksi toivonut, että Zackin ja hänen äitinsä välejä olisi kuvattu enemmän, sillä Zackin äiti vaikutti mielestäni ehkä koko tarinan mielenkiintoisimmalta hahmolta, vaikka hänestä kerrotaan varsin vähän.

Toinen asia, mikä romaanissa on mielestäni ongelmallista, on kieli. Osasyynä tähän on luultavasti se, että kaikki englanninkieliset sanonnat eivät vain taivu sujuvasti suomeksi (kuten fraasi "Game over, man", joka tässä on käännetty "Peli on pelattu, sano"). Kielivirheet tuntuvat sinänsä pikkujutuilta, mutta vaikuttavat lopulta valitettavan paljon lukukokemukseen. Esimerkiksi lausahdus "Ajomatka Diehlin talolle oli helpompi kuin pelkäsinkään" antaa ainakin minulle sellaisen kuvan, että matkan helppous olisi Zackille negatiivinen asia.

Suurin syy siihen, miksi kirjan lukeminen vei minulta paljon aikaa, ja miksi näin jälkeenpäin ajateltuna en oikeastaan pitänyt siitä kovin paljon, liittyy sen kohderyhmään. Ready Player One on ihan huikea romaani, jopa tällaiselle lukijalle, joka ei harrasta pelaamista aktiivisesti (lähinnä siis kerran tai pari vuodessa) ja jolle scifi ei ole kaikkein mieluisin lajityyppi. Sitä uskaltaa suositella laajalle yleisölle riippumatta siitä, ovatko he pelien tai 80-luvun populaarikulttuurin ystäviä. Armadan kohderyhmä on selkeästi rajatumpi. Kirja sisältää paljon videopeliaiheista sanastoa, jonka ymmärtäminen oli minulle haastavaa. Tarina ei missään vaiheessa edennyt sujuvasti, koska jäin vähän väliä jumiin johonkin outoon termiin, jonka merkityksen yritin ymmärtää. Kirjaa lukiessa tuli olo, että olisin tarinasta nauttiakseni tarvinnut intohimon pelaamiseen, sillä nyt minua ei kiinnostanut yhtään pelien luetellut ominaisuudet ynnä muut, joiden makustelemiseen käytetään hirveästi aikaa.

Se, että teoksen kohderyhmä on rajattu, ei tietenkään itsessään ole huono asia. Se on vain yksi syy siihen, miksi tämä kirja ei ollut minua varten. Uskon kuitenkin, että Armadalle on yleisönsä, joka ottaa sen hyvin vastaan. Lähtisin itse suosittelemaan kirjaa alustavasti lukijoille, jotka tykkäävät myös pelata videopelejä aktiivisesti, ja jotka ovat kiinnostuneita scifi-kulttuurista.

Helmet-haaste: 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

Ernest Cline: Armada (Armada, 2015)

Suomentanut: J. Pekka Mäkelä

Gummerus, 2018

377s.

Maaliskuu: Edinburgh ja lyhyitä kirja-arvioita

Olen jo vuosia halunnut käydä Skotlannissa, ja viimein muutama viikko sitten matkustimme kolmen ystäväni kanssa maaliskuiseen Edinburghiin. Tavoitteena oli koluta kaupunkia läpi ja vaihtaa samalla kuulumisia yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, joka asuu nykyisin Ranskassa ja jota siitä syystä tulee nähtyä ihan liian harvoin.

Kaupungin keskiössä sijaitsee Edinburghin linna, joka oli ensimmäisiä nähtävyyksiä listallamme. Linnan edustalta avautuvat ihan huikeat maisemat kaupunkiin ja sitä ympäröiviin kukkuloihin (katso alla oleva kuva). Kuitenkin tässä vaiheessa tuuli, joka oli riepotellut meitä jo saapuessamme, oli ehtinyt yltyä niin voimakkaaksi, että pihalla käyskentely näissä korkeuksissa alkoi olla tuskallista. Olen asunut sekä Vaasassa että Turussa ja valittanut vuorotellen kummankin tuulisuudesta, mutta morjens, tämän reissun jälkeen en valita tuulesta koto-Suomessa enää kertaakaan. Onneksi linnan alueella on vaikka mitä nähtävää myös sisätiloissa, kuten ostospuoteja ja erilaisia museoita, joten alueella on mahdollista saada kulumaan helposti useampi tunti. Suositukset erityisesti linnan kahvilan maukkaalle hedelmäskonssille!

Linna on osa Edinburghin vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin kaduista huomattavimpia ovat varmasti the Royal Mile, joka on täynnä turisteja houkuttelevia matkamuisto- ja pikkutavarapuoteja (empiirinen tutkimuksemme vähintään viidestä tällaisesta puodista tosin todistaa, että niiden valikoimissa ei ole juuri eroja), samoin Victoria Street, jonka kerrotaan toimineen innoituksena Harry Potterin Diagon Alleylle. Ehdinkin jo Instagramissa kertoa, kuinka Victoria Street värikkäine ovineen ja kaartuvine kulkuteineen on mielestäni yksi Edinburghin kauneimmista kaduista, eikä siellä sijaitseva, Potter-tavaraa myyvä kolmikerroksinen kauppa ainakaan vähentänyt tätä ihastusta. Ylipäätään Pottereiden kanssa kasvaneena oli mielenkiintoista viimein päästä todellisuudessa näkemään paikkoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjasarjan syntyyn (kuten The Elephant House -kahvila, jossa Rowlingin kerrotaan kirjojaan kirjoittaneen - tätä tosin ihailimme vain ulkoapäin).

Edinburghissa on mahdollista osallistua vaikka minkälaisille kaupunkia ja sen historiaa esitteleville kierroksille niin kävellen kuin bussilla. Me osallistuimme yhtenä iltana ilmaiselle kummituskierrokselle, joka kulki pitkin vanhan kaupungin syrjäisiä katuja ja kujia. Kävi kuitenkin niin, että pelottavan sijaan tunnelma kierroksella oli vähän surkuhupaisa, kun monikymmenpäinen osallistujajoukko värjötteli piilossa tuulta ja vaakasuorassa satavaa räntää samalla, kun lannistumaton oppaamme esitti karmivia tarinoita kaupungin menneisyydestä. Kierros jouduttiin lopulta olosuhteiden vuoksi lopettamaan lyhyeen, mutta ilahduttavan positiivisen oppaan takia kokemuksesta ei jäänyt pahaa makua suuhun.

Kirjallisuuden ystäville herkkua tarjosi monikerroksinen kirjakauppa Waterstones, jolle annan plussaa lisäksi kaupan yhteydessä olevasta kahvilasta kuppikakkuineen ja nautittavine maisemineen ostoskatu Princess Streetin ylitse. Kirjallisuusteema näkyi myös pienessä ja kotoisassa kirjailijamuseossa (Writer's Museum), johon on koottu näyttelyt Robert Louis Stevensonista, Walter Scottista ja Robert Burnsista. Ymmärsin, että museot ylipäätään olisivat Edinburghissa pääasiassa ilmaisia, joten suosittelen ehdottomasti hyödyntämään niitä.

Matkan aikana mieleeni olivat ehkä eniten yleinen kaupunkiin tutustuminen ja reippailu pitkin sen mäkiä. Pääsimme jopa vähän seikkailullisiin tunnelmiin, kun laskeuduimme alas jyrkkiä ja lumisen liukkaita polkuja linnan puutarhaan vain huomataksemme alhaalla, että ainoa tie pois vei samaa kautta. Korkeimmille kukkuloille kipuamisen jouduimme tuulen vuoksi jättämään tällä kerralla väliin, mutta esimerkiksi alla olevaa Arthur's Seatia pääsimme muiden turistien tavoin ihailemaan vähän loivemmalta Calton Hill -kukkulalta.

Nyt kotiin palattuani reissusta ovat jääneet hauskan seuran lisäksi mieleen kaupungin värimaailma sateenkaarenvärisine ovineen ja yksityiskohtineen harmahtavan arkkitehtuurin keskellä, kaduilla viimaa urheasti kilteissä uhmaavat miehet ja skotlantilainen puhetapa ("cheers, mate!"). Koska olimme käsimatkatavaroilla liikenteessä, omat ostokseni jäivät vähäisiksi, mutta ystäväni sen sijaan toi Edinburghista mukanaan teemaan sopivasti kiltin! Mitä tulee mahdolliseen seuraavaan kertaan kaupungissa, en laittaisi sitä lainkaan pahakseni. Silloin haluaisin kavuta nyt kokematta jääneille kukkuloille, koluta näkemättä jääneet kaupunginosat ja nauttia perinteisen afternoon tea'n.

Oletteko te olleet koskaan Edinburghissa tai haluaisitteko matkustaa sinne?

Matkustamisen lisäksi luin ja kuuntelin maaliskuussa jonkin verran kirjojakin, ja tässä on lyhyet arviot kolmesta niistä:
 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014. Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière. Gummerus, 2017. Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13h 42min.)  

En ole kenties ikinä lukenut kirjaa, jonka alku olisi yhtä H-I-D-A-S kuin Mackintoshin esikoisjännärissä. Ellen olisi kuunnellut jo aiemmin kirjailijan toista teosta, Minä näen sinut (jonka juonikuviot kaappaavat samantien mukaansa), ja ellei tätä olisi lukenut suosikikseni noussut Krista Putkonen-Örn, olisin jättänyt tämän hyvin äkkiä kesken. Teoksessa tuntematon autoilija törmää kuolettavasti pikkupoikaan, ja tarinassa keskitytään autoilijan henkilöllisyyden selvittämiseen. Hitaudellakin on arvonsa, kuten myöhemmin selviää, ja toinen puolisko teoksesta etenee vetävämmin.

Helmet-haaste: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
(Tammi, 2018. Äänikirjan lukija: Anni Kajos. Kesto: 7h 12min.)

Turusen uusin teos tuntuu alussa ihanan raikkaalta, enkä voinut olla tarinaa ja sen lukijaa Anni Kajosta kuunnellessa saamatta jostain syystä mieleeni vahvoja peppipitkätossumaisia viboja. Samaistuin tarinan arkipäiväisiin yksityiskohtiin, kuten siihen, miten jäiset marjat aina tippuvat lattialle ja tahraavat sukat. Löysin itseni myös päähenkilön epävarmuudesta omaa itseä ja osaamista kohtaan. Tarinassa kritisoidaan vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, mm. sitä, että parisuhde katsotaan jonkinlaiseksi päämääräksi, ja sinkkuus ja yksinolo on yhtä kuin välivaihe, jopa epäonnistuminen, jotain mistä pitäisi pyrkiä pois. Ajan myötä alun raikkaus kuitenkin karisee, ja tarina muuttuu vähän puuduttavaksi.

Helmet-haaste: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja
(Atena, 2018. 176 s.)

Toisessa teoksessaan Rönkkönen jatkaa rohkeasti sinkkuelämän ja sen herättämien ajatusten puimista. Tapa, jolla Rönkkönen käsittelee teoksessaan intiimejä asioita, herätti minussa ajoittain epämukavuutta. En kuitenkaan näe tätä huonona asiana, sillä tämäntyylinen käsittelytapa ravisuttaa normeja. Teos ei kuitenkaan lopulta yllä edellisen tasolle, vaan tuntuu liikaa sen laimeammalta toistolta.

Helmet-haaste: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Sarah Winman: Tin Man

In the front bedroom, propped up amongst the books, is a colour photograph of three people, a woman and two men. They are tightly framed, their arms around one another, and the world beyond is out of focus, and the world on either side excluded. They look happy, they really do. Not just because they are smiling but because there is something in their eyes, an ease, a joy, something they share.

Brittiläisen Sarah Winmanin kolmas romaani, Tin Man, kertoo muutaman vaihtuvan näkökulman kautta vähitellen avartuvan tarinan rakkaudesta, ystävyydestä ja menetyksestä 1950-luvulta vuoteen 1996 saakka. Tilasin romaanin alkuvuodesta vähän sokkona ja juonesta mitään tietämättä, luottaen vain siihen, että Winmanin aiempien teosten tapaan pitäisin myös tästä. Ja niin kävi.

Ellis ja Michael tutustuvat nuorina poikina. He eivät oikein tunnu istuvan perheisiinsä ja ajan sääntöihin, mutta löytävät toisistaan liittolaisen, ystävän ja kenties jotain vielä tärkeämpää. Myöhemmin Ellis rakastuu Annieen, ja niin aiemmasta kaksikosta tulee erottamaton kolmikko. Ilmassa leijuu kuitenkin edelleen vuosia aiemmin tekemättä jätetty päätös, joka olisi saattanut viedä miesten elämän aivan toisille urille.

Tarinassa ihmisten elämänkaari on herkkä ja hauras, ja taustalla kuolemaa kylvää yhä voimistuva HIV-epidemia. Pienetkin inhimillisyyden osoitukset, toisten kanssa jaetut hetket ja niiden muistot muodostuvat yhä tärkeämmiksi. Muiden vaikutus omaan elämään on myös muulla tavoin merkittävä: Michael esimerkiksi inspiroituu aikakautensa vahvoista ja rajoja venyttävistä naisista, ja Ellisin äidin voittamasta auringonkukkataulusta tulee toistuva elementti, joka lopulta innostaa Michaelin tietynlaiselle oman elämänsä pyhiinvaellukselle.

Tin Man on lyhyehkö teos, alle 200 sivua, mutta siitä huolimatta jotenkin vaativa. Kertomus tuntuu oikein odottavan hidasta lukemista, kohtauksiin pysähtymistä ja niiden harrasta tunnustelemista. Sen tunnustelemista, miltä itsestä tuntuu niitä lukiessa. Näin lukemisen jälkeen on sellainen olo, etten osaa kunnolla kertoa, mitä teoksessa tapahtuu, sillä näennäisesti siinä tapahtuu varsin vähän. Osaan kuitenkin kertoa, että lukeminen tuntui suruna, joka jäi möykkynä rintaan kiinni.

Tässä on kaunis ja haikea tarina, jonka kerronta luo yksityiskohtaisia ja maalauksellisia kuvia ympäristöstä. Tässä on tarina, jonka ihmiskohtalot jäävät mietityttämään useiksi päiviksi lukemisen jälkeen.

Teoksesta myös täällä: Laura nostaa blogissaan esiin sen, että Winman on lähtenyt uusimmassa romaanissaan aiempaa realistisemmalle linjalle.

Helmet-haaste: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. 

Sarah Winman: Tin Man

Tinder Press, 2017

197s.

Sarjakuvavinkki: Spleenish (Ulla Donner)

Kuvittajana ja graafikkona työskentelevän Ulla Donnerin sarjakuvateosta Spleenish katsoessa huomio kiinnittyy väistämättä poikkeavaan värimaailmaan ja räväköihin fontteihin. Oranssinvalkoiset kuvat ja tekstit kertovat tarinaa vetelän ja alakuloisen näköisestä nuoresta naisesta, joka yrittää kahlata läpi nykyajan vaatimusten. Donner leikittelee teksteillä ja kuvilla paljon, mutta koko tarinan ajan yhtenäinen värimaailma sitoo eroavaisuudet yhteen. En voi myöntää, että olisin pitänyt ihan kaikista kuvista tai fonteista, sillä välillä niistä oli mahdotonta saada selvää (mikä on kai tarkoituksellista kuvattaessa sotkussa olevaa elämää). Sain lisäksi otsikossa olevasta fontista epämieluisia viboja jonkin kasarihevibändin logosta.

Tarina on tuttu ja nykyajan ilmiöt tunnistettavia. Miten nuorten aikuisten keskuudessa leviää sanaton sääntö siitä, että kaikilla tulisi olla jokin oma juttu. Täytyisi olla poikkeava, erikoinen ja mieleenjäävä yksilö. Täytyisi puuhailla jotain, edustaa itseään sosiaalisessa mediassa ja pitää itsestään jatkuvaa meteliä.

Donner kuvaa ironisesti, mutta ei ilkeästi sitä, millaista on elämä, kun itseen kohdistettuihin jatkuviin paineisiin ei jaksa vastata. Kun Fafa's, sunnuntaibrunssit tai miljoonat eri projektit eivät kiinnosta, vaan sitä tulee lähinnä maattua kotona roskien keskellä sääret ajelematta jaksamatta lähteä ulos, vaikka olo olisi yksinäinen ja seuraa vailla.

Donner ottaa teoksellaan osuvasti kantaa ajan ilmiöihin ja vaatimuksiin, ja kuvaukset päähenkilön elämästä naurattavat ja vähän jopa apeuttavat samaistuttavuudellaan. Kaikkiin kuviin ja fontteihin en ihastunut varauksetta, mutta myönnän, että ne tuovat teokseen hyvin uniikin sävyn.

Kurkatkaahan arviot myös blogeista Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Helmet-haaste: 12. Sarjakuvaromaani.

Osallistun tällä teoksella myös Hurjan Hassun Lukijan sarjakuvahaasteeseen.

Ulla Donner: Spleenish (Spleenish, 2017)

Suomentanut: Sinna Virtanen

S&S, 2017

n. 155s.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kolmekymppinen Eleanor työskentelee viikot toimistolla ja viettää viikonloput katsellen tv:tä ja juoden votkaa. Hänen ainoat kontaktinsa ovat kerran viikossa soittava äiti, häntä pääasiassa halveksivat työtoverit, lähikaupan kassa ja sosiaalityöntekijä. Eleanor on yksinäinen. Toisaalta hän hyväksyy asian, sillä hänen on vaikea sietää huonosti kasvatettuja ihmisiä, toisaalta hän ei voi olla välillä miettimättä, olisiko asioiden mahdollista olla toisin. 

Eleanor tutustuu sattumalta samassa firmassa työskentelevään mieheen. Mies pukeutuu huonosti, polttaa tupakkaa ja hyh, ei osaa edes kirjoittaa oikeaoppisesti. Puutteista huolimatta miehen ystävällisyys auttaa Eleanoria vaihtamaan elämänsä suunnan ja ottamaan selville siitä, millainen tragedia hänen menneisyyteensä on piilotettu.

Romaani on nopealukuinen ja muistuttaa kerronnaltaan chick-litiä romanttisine juonenkäänteineen. Tarina on kuitenkin muuta kuin kevytvireinen: Eleanor on joutunut kokemaan jotain hirvittävää, eikä hänellä nytkään ole ketään, johon todella turvata. Hän on yrittänyt kuulua joukkoon, mutta on jäänyt aina ulkopuolelle asioista.

Eleanor on konservatiivisen ja tiukan kasvatuksen saanut, eikä vaadi kanssaihmisiltään vähempää kuin täydelliset pöytätavat ja kohteliaan puhetavan. Hän ei tiedä, mitä tarkoittaa "LOL", ja on vasta opettelemassa Twitterin käyttöä, jotta voisi olla yhteydessä ihastuksensa kohteeseen. Muut ihmiset ihmettelevät hänen jäykkää käytöstään ja tietämättömyyttään nykypäivän trendeistä, mutta Eleanor itse ei huomaa tätä.

Etukannen sitaatissa kirjaa kuvataan muun muassa hulvattomaksi, mutta vaikka tarina on paikoitellen hauska ja osa Eleanorin kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa tiedostamattoman koomista, ei hulvaton ole mielestäni oikea sana kuvaamaan kirjaa. Hulvattoman sijaan kirja on lämminsydäminen ja hyvin surullinen. Minun oli nieleskeltävä kyyneliä monessa kohdassa, oli kyse sitten ihmisten hyväntahtoisuudesta tai Eleanorin koettelemuksista. Kirjan kerronta saattaa olla kevyttä, mutta aihe on kaikkea muuta.

Pidin kirjasta kovasti, mutta kieltämättä olin hieman pettynyt siihen, ettei tarina onnistunut luomaan yllätyksiä. Eleanorin rankka taustatarina on mahdollista ymmärtää jo alkuvaiheessa, vaikka Eleanor pystyykin tunnustamaan tapahtuneen itselleen vasta myöhemmin. Ei minua kuitenkaan suunnattomasti haitannut se, että sain lukijana seurata vierestä menneisyyden avautumista Eleanorille ja sitä, miten hän siitä selviytyy.

Käänteet eivät yllättäneet minua, mutta Eleanorista itsestään taisi tulla minulle yksi nykykirjallisuuden mieleenpainuneimmista hahmoista. Vaikka hänellä on jyrkkiä ja muita arvostelevia mielipiteitä, häntä kannustaa ja hänelle toivoo pelkästään hyvää. Eleanorin kokemusten kautta tarinassa näytetään, miten tärkeää kanssaihmisten välitön ystävällisyys ja huolenpito on. 

Lukekaa tämä, jos haluatte tutustua muistettavaan hahmoon ja seurata hänen tietään onnellisempaan elämään.

Helmet-haaste: 33. Selviytymistarina.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017)

Suomentanut: Sari Karhulahti

WSOY, 2018

431s.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 
Kahden viikon Storytel-kokeilun aikana kuuntelin John Greenin Turtles All the Way Down -nuortenkirjan lisäksi Clare Mackintoshin vastikään suomeksi ilmestyneen jännärin, Minä näen sinut.

Lontoolaisen Zoe Walkerin tavanomainen elämä muuttuu, kun hän eräänä iltapäivänä junalla töistä palatessaan sattuu puolihuolimattomasti selailemaan lehteä ja näkee kuvansa seuranhakuilmoitusten joukossa. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan? Onko nainen kuvassa edes oikeasti Zoe? Zoe yrittää karistaa asian mielestään, kunnes saa tietää, että aiemmin samanlaiseen ilmoitukseen päätynyt nainen on löydetty murhattuna.

Toisaalla seurataan urallaan virheen tehnyttä konstaapeli Kelly Swiftiä, joka vakavien rikosten tutkimisen sijaan jahtaa nyt metron taskuvarkaita. Kelly haluaa ratkaista seuranhakuilmoituksiin liittyvän, yhä kierommaksi käyvän tapauksen ja todistaa olevansa taas uransa arvoinen.

En voinut kirjaa kuunnellessa olla miettimättä, että perusasetelma on vähän kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa -teoksesta (johon taidan aika yksipuolisesti kaikkia lukemiani jännäreitä verrata - mutta mielestäni Nainen junassa vain on lajissaan varsin onnistunut). Tottahan toki on, että saman tyylilajin edustajat muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet teosten välillä mieleen toi tarinan keskiössä oleva juna, joka on Zoelle päivittäinen liikkumaväline kodin ja töiden välillä. Kummassakin teoksessa isossa osassa on yksipuolinen näkeminen, salaa katselu ja jopa tirkistely. Hawkinsin kirjassa merkityksellinen asia nähdään junan ikkunasta ulos katsoessa, tässä katse kohdistetaan junan sisällä oleviin tietämättömiin matkustajiin.

Mysteerin lisäksi Minä näen sinut käsittelee perhesuhteita. Miten dynamiikka perheessä toimii, kun vanhemmat ovat eronneet ja äiti-Zoe on muuttanut yhteen uuden miehen kanssa. Miten suhtautua aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiin, jotka tekevät suuria (ja äidin näkökulmasta vääriä) valintoja. Perheen sunnuntaipäivällisen äärellä tapahtuvan rupattelun ja kinastelun kuuntelu tuntui kotoisalta ja viihdyttävältä, vaikka kaikki tiedot eivät tarinan kannalta tarpeellisia olleetkaan.

Arkisen perhe-elämän kuvauksen merkittävä osuus tarinasta saattaa vaikuttaa siihen, ettei kirja juuri jännitä (tai ainakaan pelota). Minulle kävi äänikirjakokeilun loppuvaiheessa niin, että ilmaisjakso oli jo umpeutumassa ja kirja vielä pahasti kesken, joten päädyin kuuntelemaan tämän loppuun neljän aikaan yöllä. Silloin mietin, millaiseksi tarina vielä tiivistyy ja tuleeko se liian iholle, kun pahantekijällekin on annettu puheenvuoro. Ratkaisun hetket ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän vetäviä ja mielenkiintoisia kuin hermoja raastavia.

Vaikka juonenkäänteitä vaivaa osittainen yliampuvuus, eikä monimutkaisen suunnitelman toteuttamisen helppous tunnu realistiselta, pidin kirjaa nautittavana kuuntelukokemuksena ja haluan tutustua myös muihin Mackintoshin teoksiin. Voisin nostaa esiin myös sen muihin jännäreihin verrattuna positiivisen poikkeuksen, että tässä päähenkilö saa puolelleen edes muutaman hänen epäilyksensä ja pelkonsa uskovan ihmisen, eikä joudu kamppailemaan yksin koko tarinan ajan. Pidän nimittäin trillereissä (sekä kirjoissa että elokuvissa) jopa epäuskottavana sitä, että kukaan läheisistä tai virkavallan edustajista ei koskaan usko päähenkilöä kuin viimeisten kriittisten minuuttien aikana. Ah, kuinka piristävää!

Helmet-haaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016)

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

Gummerus, 2018

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Äänikirjakokeiluja: Turtles All the Way Down (John Green)

Lapsena tarinoiden kuuntelu kasetilta oli yksi parhaimmista asioista, jonka tiesin. Nyt aikuisena en ole kuitenkaan monista yrityksistä huolimatta päässyt kunnolla sisään äänikirjojen maailmaan. Yhtenä syynä on, että ellei kerrottu tarina ole tarpeeksi yksinkertainen (kuten vaikka muumikirjoissa), en pysy siinä kuuntelemalla mukana, ellen ole jatkuvasti aivan skarppina. Äänikirjoissa jonkin jo kuullun asian tarkistaminen jälkikäteen tuntuu mahdottomalta, mikä osaltaan vaikeuttaa mukana pysymistä.

Toisena äänikirjoissa turhauttaa se, että niiden kuuntelu on hidasta puuhaa. En pysty olemaan ajattelematta, että lukemalla kirjan itse olisin saanut sen jo loppuun. Tiedän kuitenkin, että äänikirjat vaativat totuttelua, jos on viettänyt suuren osan elämästään lukemalla pääasiassa fyysisiä kirjoja tai e-kirjoja. Siksi halusinkin antaa äänikirjoille (jälleen kerran) uuden mahdollisuuden nyt alkuvuodesta, kun huomasin, etten ollut vielä käyttänyt Storytel-sovelluksen kahden viikon ilmaiskokeilua.

Lopputulos kahden viikon jälkeen: Kuuntelin sovelluksen kautta yhteensä kaksi äänikirjaa ja luin yhden e-kirjan. Oletetusti suhtautumiseni äänikirjoihin ei muuttunut aivan radikaalisti, ja kesti aika kauan, ennen kuin edes löysin sellaisia kirjoja, joiden kuuntelu oli sujuvaa ja muuten mukavaa. Esimerkiksi Lucia Berlinin kehuttua novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kuunnellessani olin jälleen saman vanhan ongelman äärellä: tarinat yksityiskohtineen eivät jääneet mieleen, ja välillä oli vaikea pysyä mukana edes siinä, oliko novelli vaihtunut toiseen vai oliko edelleen kyse samasta tarinasta. Vähitellen aloin kuitenkin jossain määrin tottua äänikirjan kuunteluun kirjan lukemisen sijaan, ja huomasin myös, että vaikkapa värityskirjan täyttäminen äänikirjan soidessa taustalla on rentouttavaa puuhaa lukemispainotteisten opintojen vastapainona.

John Green: Turtles All the Way Down: John Greenin tuoreehko nuortenkirja Turtles All the Way Down (suom. Kilpikonnan kuorella) osoittautui yhdeksi helpoimmin kuunneltavista äänikirjoista. Kirja kertoo teini-ikäisestä Azasta ja tämän parhaasta ystävästä Daisysta, jotka haluavat selvittää kadonneen miljonäärin tapauksen ja saada palkkioksi muhkean rahasumman. Ennen kaikkea kirja kertoo Azan ahdistuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä, joiden vuoksi hän pelkää kuollakseen mm. sairastuvansa johonkin vakavaan tautiin. Välillä pelko vaatii Azalta jopa äärimmäisiä toimia, jotta bakteerit eivät vain pääsisi valtaamaan hänen kehoaan.

Pidän todella tärkeänä sitä, että Azan mielenterveysongelmat on nostettu kirjassa niin näkyvästi esiin, vaikka kuvaus kehittyy osin jopa painostavuuteen saakka. Mielenterveyshäiriöistä on välttämätöntä kirjoittaa, jotta ymmärrys niistä leviäisi, ja jotta niistä kärsivät ihmiset (etenkin nuoret) tuntisivat, etteivät ole oireidensa kanssa yksin. 

Näihin kuvauksiin verrattuna kadonneen miljonäärin tapaus vaikuttaa aluksi vähän hupaisalta ja jännittävältä seikkailulta, johon nuoret lähtevät mukaan. Mitä pidemmälle mennään, sitä epäuskottavammaksi koko juttu muuttuu, etenkin sen vuoksi, että nuoret tuntuvat laiskahkon salapoliisityön tuloksena olevan tapauksesta paremmin selvillä kuin poliisi. Miljonäärin tapauksessa ei lopulta ole merkittävintä katoamisen aiheuttama mysteeri, vaan se, miten tämän kaksi poikaa pärjäävät ilman isäänsä, äitinsä jo aiemmin menettäneinä. Davis, pojista vanhempi ja Azan lapsuudenkaveri, yrittää ottaa vanhemman roolia, mutta kokee olevansa pahasti hukassa.

Davisin voimattomuus isänsä katoamisen vuoksi on ymmärrettävää ja uskottavaa, kuten on myös hänen henkinen kasvunsa tarinan edetessä. Mielestäni Davisin hahmoon kuitenkin tiivistyy se, mistä en joissain nuortenkirjoissa pidä: se, miten hänestä yritetään tehdä teennäisen syvällistä ja vähän jopa traagisen romanttista hahmoa. Davis yrittää ymmärtää Azaa, johon hän haluaa luoda siteen, mutta mielestäni nuorten välinen kemia ei toimi. Vaikuttaa siltä, ettei Davis oikeasti ymmärrä Azaa, vaan käyttää kaiken tilan omasta ahdingostaan puhumiseen (ja kärjistettynä: väräjävien runositaattien lausumiseen).

Kuuntelukokemuksen kantavana voimana oli ehdottomasti äänikirjan ilmeikäs kertoja, Kate Rudd. Hän vahvistaa ääntään muuntelemalla jokaisen hahmon persoonaa: Azan ääni on pehmein ja "tavallisin" (häntä kuullaan kirjassa eniten, joten äänen täytyy varmasti olla lähestyttävin), Davis on tummaääninen ja hieman juro, ja Daisy kuulostaa liioitellun nenäkkäältä ja kaikkitietävältä teini-ikäiseltä. Hahmoista eniten mieleeni onkin vapaa-ajallaan Chewbacca-fanitarinoita kirjoitteleva Daisy, joka jää mieleen hauskoilla ja näsäviisailla kommenteillaan.

Turtles All the Way Down naurattaa, ärsyttää ja tuo esiin tärkeitä aiheita. Greenin tarinankerronta ei ole mielestäni erityistä, ja tarinasta muistettavan tekeekin lähinnä Azan mielen häiriöiden kuvaus. En kehittänyt itselleni tämän myötä mitään Green-allergiaa, sillä kirjaa oli suureksi osaksi kiva kuunnella, mutta en toisaalta ymmärrä täysin, miksi juuri Greenin tuotanto on niin suuressa suosiossa.

Helmet-haaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Kouluympäristö ja kotitehtävät ovat yksi osa tarinaa.

Oletteko te päässeet sisään äänikirjojen maailmaan?

John Green: Turtles All the Way Down

Penguin, 2017

Äänikirjan lukija: Kate Rudd

Adam Silvera: They Both Die at the End

Adam Silveran nuortenkirja They Both Die at the End kertoo Mateosta ja Rufuksesta, joista kumpikin vastaanottaa eräänä yönä puhelun, jossa heidän kerrotaan kuolevan seuraavien 24 tunnin sisällä. Todellisuudessa, jossa nämä 17- ja 18-vuotiaat pojat elävät, on Death-Cast -niminen palvelu, joka päivittäin välittää tiedon jokaiselle kuolevalle ihmiselle. Kukaan ei tiedä, mistä tiedot kuolemista tulevat, mutta ne ovat aina pitäneet paikkansa. Tiedon avulla kuolevan on mahdollista viettää viimeinen päivänsä tehden jotain merkityksellistä.

Kuolevien (eli Deckersien), jotka ovat yksinäisiä, on mahdollista ottaa yhteyttä toisiin samana päivänä kuoleviin Last Friend -sovelluksen kautta. Näin kuolevat voivat saada toisista seuraa, ehkä ystävänkin, vaikealla hetkellä. Myös Mateo ja Rufus kohtaavat sovelluksen kautta. Kirja kertoo siitä, miten pojat vähitellen ystävystyvät ja oppivat lyhyen ajan sisällä ilmaisemaan itseään paremmin kuin koskaan aiemmin elämänsä aikana.

Lähtökohtana kirjan idea on äärimmäisen mielenkiintoinen. Maailma, jossa on palvelu, joka kertoo tarkan päivän, jolloin kuolet, ja palvelu, jonka avulla voit löytää ystävän viimeisenä päivänäsi. On lisäksi muita palveluita, kuten matkailuun keskittyviä, jota varmistavat sen, että viimeinen päiväsi on mahdollisimman ikimuistoinen.

Tarina herättää kuitenkin kysymyksen siitä, olisivatko tällaiset palvelut oikeasti haluttuja (jos siis olisivat mahdollisia). Eikö tieto siitä, että tulee kuolemaan seuraavan vuorokauden kuluessa, saisi ihmisen vain panikoimaan ja ahdistumaan niin, ettei sellaisessa tilassa olisi mahdollista tehdä mitään kovin merkittävää? Eihän sitä uskaltaisi tehdä mitään tai mennä mihinkään, kun jokainen asia voisi koitua kohtaloksi. Pojat pohtivat tarinassa täysin samoja asioita, mutta pääsevät niiden yli varsin nopeasti. Heillä on kuitenkin meidän todellisuuteemme verrattuna se etu, että heille nämä palvelut eivät ole enää uusi asia, vaan heillä on ollut jollain tasolla aikaa totutella siihen, että soitto joskus osuu heidän kohdalleen.

Pidin paljon kirjan kerrontatavasta. Siitä, miten luvut alkavat kuvauksella jostain hahmosta ja siitä, onko tämä saanut soiton Death-Castilta, ja tuleeko hahmo siis kuolemaan seuraavien tuntien kuluessa. Toisaalta osa hahmoista mainitaan vähän turhaan, niin ohut on heidän linkityksensä päähenkilöihin. Olin myös pettynyt laimeahkoon lopetukseen, etenkin kun sitä oltiin rakennettu tiiviisti koko tarinan ajan.

Lukukokemus oli ihan viihdyttävä, osin koskettavakin, mutta kirja ei tule jäämään mieleeni muuten kuin persoonallisen ideansa vuoksi. Aihe on surullinen ja synkkä, mutta sen käsittelytapa on kevyt, nuortenkirjaan sopiva. Tarinassa keskitytään synkkien asioiden tarkan ja syvällisen puimisen sijaan hauskanpitoon, ystävystymiseen ja todellisen minän paljastamiseen. Kyseessä on 24 tunnin sisällä tapahtuva kasvukertomus, joka ei kuitenkaan erotu tarpeeksi massasta.  

Helmet-haaste: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Luin teoksen e-kirjana, ja tarina on julkaistu myös painettuna kirjana sekä äänikirjana.

Adam Silvera: They Both Die at the End

Simon & Schuster, 2017

384s.

Vuosi 2018: lukuhaasteet ja -haaveet

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, en tänä vuonna lähde haastamaan itseäni lukemaan taas 100 kirjaa. Siinä mielessä otan siis lukemisen kanssa rennommin. Moniin muihin lukuhaasteisiin tekisi sen sijaan mieli ilmoittautua mukaan, vaikka tiedänkin, että tarpeeksi monia haasteita haaliessa aina jokin jää vuoden kuluessa kesken. Tässä ovat kuitenkin nyt ne kolme haastetta, jotka uskon tulevani (ainakin osaksi) suorittamaan tänä vuonna:
 
Sarjakuvahaaste: Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu lanseerasi tälle vuodelle sarjakuvahaasteen, ja koska itsekin innostuin lukemaan sarjakuvia paljon viime vuoden aikana, ajattelin haasteen auttavan jatkamaan samaa perinnettä myös tälle vuodelle. Sarjakuvista kirjoittaminen on oma haasteensa (esimerkiksi kuvituksen kommentointi ei ole lainkaan vahvuuteni), mutta kenties tämän myötä tulen tuomaan sarjakuvia useammin blogiin saakka. Varsinaista määrätavoitetta en itselleni aseta, mutta kyllä nyt vähintään yksi tai kaksi sarjakuvaa täytyy saada blogattua! Täältä on mahdollista löytää blogini pienilukuinen sarjakuva-arkisto ja kenties saada inspiraatiota haasteeseen.

Helmet-haaste: Yritin osallistua Helmet-haasteeseen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, mutta sain silloin luettua haasteeseen ehkä yhden kirjan (koko vuosi oli muutenkin lukemisen ja bloggaamisen suhteen kaamea). Tällä kertaa luotan kuitenkin siihen, että haaste tulee sujumaan paremmin! Uusi 50 kohdan lista näyttää kiinnostavalta, etenkin kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä, saa heti pohtimaan, mikä kirja kohtaan olisi mahdollista valita.

Goodreads-haaste: Höllensin myös Goodreadsiin asettamaani tavoitetta vuoden luetuista ja laskin määrän 100 kirjasta kolmeenkymmeneen. Voihan olla, että luku tulee tuskitta täyteen, mutta ainakaan ei sitten tarvitse hoppuilla kirjojen lukumäärän kanssa.

Minulla on tällä hetkellä paljon haaveita siitä, mitä tiettyjä kirjoja haluaisin lukea. Päädyin välipäivinä tekemään Adlibrikseen viiden kirjan tilauksen, ja näistä kirjoista olen ehtinyt lukemaan reilut 100 sivua Pajtim Statovcin romaanista Kissani Jugoslavia. Kun muistelen viime vuoden romaanikatoa luettujen kirjojen listallani, olen nyt niin innoissani, sillä tämä kirja on aivan loistava! Jes!

Keväällä ilmestyy lisäksi paljon uutta käännöskirjallisuutta, jota hamuilen lukulistalleni. Eniten näistä uutuuksista taitavat kiinnostaa Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (hömppää tärkeästä ja painavasta aiheesta), Andy Weirin Artemis (Weirin edellinen oli niin hyvä!) ja  Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois (perheongelmia Nigerian poliittisten kuohuntojen keskellä). Toivottavasti ehtisin ainakin nämä kolme uutuutta lukea kevään aikana.

Mitä kirjoja te aiotte lukea tämän vuoden aikana?

100 kirjaa vuoden aikana: jälkitunnelmat & parhaat lukukokemukset

Hyvää uutta vuotta 2018! Tänään on hyvä aika katsoa taaksepäin edelliseen vuoteen ja sen kirjasaldoon. Luin vuonna 2017 yhteensä 101 kirjaa. Kaikki lähti siitä, kun joulukuussa 2016 pohdin, kykenisinkö osallistumaan Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteeseen lukea 100 kirjaa seuraavan vuoden marraskuun loppuun mennessä. Haaste lähti hyvin liikkeelle, ja jossain vaiheessa vuotta 2017 ajattelin, että samainen luku olisi kiva saada täyteen myös kokonaisen kalenterivuoden aikana. Kummatkin haasteet tulivat lopulta valmiiksi, mutta tässä postauksessa kirjoitan lähinnä kalenterivuoden aikana lukemistani kirjoista.

Haastetta Twitterissä pohtiessani sain vinkiksi, että kannattaa lukea lyhyitä kirjoja. Niin minä sitten tein. Vuoden 2017 luetuissa kirjoissa korostuukin ehkä laatua enemmän kirjojen pituus ja määrä. Tämä on asia, joka harmittaa minua hieman. En lukenut vuoden aikana kovin paksuja teoksia, enkä siten uppoutunut yhteen tarinaan pidemmäksi aikaa. Jäin jopa kaipaamaan ns. lukuromaaneja, jotka olisivat temmanneet mukaansa ja pitäneet matkassaan useita päiviä.

Ajattelin nostaa esiin niitä teoksia, jotka jäivät mieleeni näiden 101 luetun kirjan joukosta. Olen valinnut parhaan teoksen jokaiselta vuoden kuukaudelta, mihin sain innoituksen Instagramissa kirjanystävien joukossa kiertäneestä samanlaisesta haasteesta.

TAMMIKUU: Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Rämö kuvaa teoksessaan omakohtaisia kokemuksiaan Islantiin muuttamisesta. Luultavasti vuoden vaikuttavin ja ainakin voimakkaimman matkakuumeen herättänein teos. • Vinkki: muita vuoden matkakuumeen aiheuttajia olivat Peter Maylen Provenceen sijoittuvat teokset.

HELMIKUU: Helene Hanff: 84, Charing Cross Road

Amerikkalaisen Hanffin ja englantilaisen antikvariaatin henkilökunnan välisestä kirjeenvaihdosta koostuva teos, jonka luin nyt toiseen kertaan. Edelleen yhtä ihastuttava teos rakkaudesta lukemiseen ja kirjoihin. Tätä tulen vuodesta toiseen suosittelemaan kaikille kirjanystäville! • Vinkki: Luin vuoden aikana myös teoksen "jatko-osan", jossa Hanff pääsee vuosien haaveilun jälkeen viimein vierailemaan antikvariaatissa.

MAALISKUU: Juuli Niemi: Pitkästä ilosta: runotarina

Kotimaista nykyrunoutta. Juuli Niemen runokokoelmasta ei ole jäänyt voimakkaita mielikuvia näin jälkeenpäin, mutta muistan itse lukuhetken tuoneen tarvittavan hengähdyksen arjesta.

HUHTIKUU: Seita Vuorela: Karikko

Nuortenkirja, jossa kesäiset seikkailut yhdistyvät surun käsittelyyn. Tarina sisältää yhden yllättävimmistä ja koskettavimmista juonenkäänteistä, jonka olen lukenut.

TOUKOKUU: Tove Jansson: Taikatalvi

Taikatalven kuuntelin alkuvuodesta ensin äänikirjana ja luin pari kuukautta myöhemmin uudestaan fyysisenä kirjana. Lempimuumikirjani, jossa kiehtovat niin talvinen, vähitellen heräilevä miljöö, kuin salaperäinen esi-isä.

KESÄKUU: Sarah Waters: Yövartio

Sarah Watersin Yövartiossa minua kiehtoi erityisesti tarkka ajankuvaus. Teos kuvaa toisen maailmansodan aikaa käänteisessä järjestyksessä: ensin Waters kirjoittaa ajasta sodan päättymisen jälkeen, teoksen lopussa ollaan sodan alkutaipaleella.

HEINÄKUU: Juuli Niemi: Yömatkat

Tämä Niemen runokokoelma on jäänyt mieleen paremmin kuin maaliskuussa lukemani. Unissa tapahtuvia matkoja käsittelevä teos on yksi hienoimmista lukemistani runokokoelmista. • Vinkki: Niemen runojen lisäksi luin vuoden aikana paljon Harry Salmenniemen runoja, joista voisin nostaa esiin kokoelman Texas, Sakset.

ELOKUU: Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Goottilaista kirjallisuusperinnettä lapsille sopivin juonenkääntein. Ihastuin teoksen runsaaseen intertekstuaalisuuteen ja Riddellin luomiin hupsuihin hahmoihin ja taidokkaisiin kuvituksiin.

SYYSKUU: Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Kipeä ja herättelevä teos siitä, miltä elämä näyttää vaimon silmin sen jälkeen, kun aviomies kertoo aina halunneensa olla nainen. Suosittelen Ahavan teoksia jo hänen kauniin kirjoitustyylinsä vuoksi.

LOKAKUU: Emily Carroll: Through the Woods

Carrollin sarjakuvakokoelma sisältää viisi 1800-1900-luvuille sijoittuvaa kauhutarinaa, jotka ahdistavat ja saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Tarinoiden kanssa rinta rinnan kulkee voimakkaasti väritetty ja yksityiskohtainen kuvitus.

MARRASKUU: Vera Brosgol: Anya's Ghost

Teini-ikäinen Anya tippuu epähuomiossa tyhjään kaivoon ja kohtaa kummituksen, josta saa uuden ystävän. Sarjakuva käsittelee nuorten arkea juhlineen, ihastuksineen ja ystävyyssuhteineen, mutta niiden lisäksi myös yksinäisyyttä ja joukkoon kuulumisen vaikeutta, sekä tietenkin kummituksen arvoitusta. Sarjakuvateos on oletettua karmivampi kokonaisuus.

JOULUKUU: Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump

Sarah Andersenin sarjakuvat ovat varmasti parasta tällä hetkellä. Pidän siitä, miten sarjakuvat käsittelevät niin keveitä kuin raskaampiakin arkipäivän asioita huumorin avulla. Huumori antaa ongelmien käsittelylle helposti lähestyttävän näkökulman. • Vinkki: Luin vuoden aikana myös Andersenin ensimmäisen sarjakuvakokoelman, Aikuisuus on myytti.

Kun aluksi lähdin pohtimaan vuoden aikana lukemiani kirjoja, ensivaikutelmana olivat ohimenevät, eivätkä kovin mieleenpainuneet lukukokemukset. Ajattelin, että vaikka olin lukenut viiden tähden kirjoja, ei vastaan ollut tullut kirjaa, joka olisi saanut aikaan kunnon vau-efektin. Kuitenkin nyt yllä olevaa listaa koostaessani huomasin, että onhan niitä mainioita lukukokemuksia ollut vaikka kuinka paljon. Tällä kertaa ne vain keskittyivät pääasiassa sellaiseen kirjallisuuteen, joka on itselläni aiemmin jäänyt romaanien varjoon.

Luin tosiaan vuoden aikana mahdollisimman lyhyitä ja nopeita teoksia. Tämä tarkoitti siirtymistä perinteisistä romaaneista useimmiten lastenkirjoihin, runoihin ja sarjakuviin, mikä korostui etenkin loppuvuoden lukemisissa. Tämä on ollut mielestäni positiivinen asia. En ole nimittäin aiemmin minään muuna vuotena lukenut yhtä paljon runoja ja sarjakuvia kuin vuonna 2017.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen siihen, että haastoin itseni ja sain luettua vuoden aikana tällaisen määrän kirjoja. En kuitenkaan usko, että lähtisin enää uudelleen samanlaiseen haasteeseen mukaan. En voi väittää, että kaikki aikani olisi kulunut nenä kiinni kirjassa, mutta pakostakin suuren määrän lukemisen kanssa takaraivossa oli usein ajatus siitä, että piti lukea nopeasti (ja näin ehkä vähän huolimattomastikin), ettei vain jäisi haasteessa jälkeen. Haluan jatkossa panostaa taas määrän sijaan lukukokemuksen laatuun, eli lukea vähemmän teoksia ajatuksella.

Kaikkia haasteita en kuitenkaan aio hylätä, vaikka 100 kirjaa en tämän vuoden aikana tietoisesti tavoittelekaan. Seuraavassa postauksessa aion kertoa enemmän siitä, millaisia lukuhaaveita minulla on tälle vuodelle.

Ernest Cline: Ready Player One

Kirjallinen vuoteni on alkanut keskinkertaisilla, vaikkakin omalla tavallaan viihdyttävillä teoksilla, sekä yhdellä vanhan ystävän vierailulla. Edellisiin lukeutuvat S.J. Watsonin Kun suljen silmäni ja Ian McEwanin Amsterdam (no okei, Amsterdam ei välttämättä ollut ihan niin keskinkertainen, mutta McEwanissa on aina jotain, joka ei miellytä minua tarpeeksi... Siitä kuitenkin lisää myöhemmin), jälkimmäiseen Mindy Kalingin Why Not Me?, jonka kuuntelu äänikirjana tuntui oikeasti siltä, kuin hyvä ystävä olisi kuiskaillut korvaan. Mitään todellista helmeä ei kuitenkaan ollut tullut vastaan - ei, ennen kuin nyt.

Tiesin oikeastaan heti Ernest Clinen Ready Player One -teoksessa alkuun päästyäni, ettei kirjaa ollut kehuttu turhaan. Toki olin ollut ennen lukemista omaan tapaani skeptinen. Olen pelannut konsolipelejä silloin tällöin pienestä pitäen, mutta esimerkiksi teoksessa suuren roolin saavasta 80-luvusta en koe tietäväni tarpeeksi. Mietinkin, voisiko se aiheuttaa ongelmia kirjan kiinnostavuuden kannalta, ellen ymmärtäisi puoliakaan viittauksista kasariaikaisiin tietokonesanastoihin, peleihin tai elokuviin.

Ready Player One sijoittuu vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka on, kuten dystopiakuvaukset yleensä, aika kaukana ruusuisesta. Ihmiset kärsivät pulaa ruuasta ja juomasta, varallisuuserot ovat huipussaan ja luonnonvarat kulutettu lähes loppuun. Ei ihme, että että suurin osa väestöstä pakenee todellisuutta virtuaalimaailmaan nimeltä OASIS, jossa huonot olot eivät ole samalla tavalla läsnä, eivätkä todellisuuden rajat pidättelemässä tekemisiä.

Jonnekin virtuaalitodellisuuteen on piilotettu sen keksijän toimesta pääsiäismuna (itselleni aikaisemmin tuttu termi ainoastaan elokuvista). Tarinan päähenkilö Wade Watts on yksi lukuisista, joiden elämäntehtäväksi munan löytäminen on vakiintunut, sillä sen ensimmäisenä löytäneelle henkilölle on luvassa itse OASIS ja puoli valtakuntaa mammonineen. Tottakai vastassa on kilttien munastajien, kuten pääsiäismunan etsijät itseään kutsuvat, lisäksi myös kloonautunut pahisarmeija, joka haluaa vallata virtuaalitodellisuuden.

Minulta meni melkein kuukausi kirjan lukemiseen, mutta kyse ei ollut ollenkaan siitä, ettei tarina olisi vienyt mukanaan. Olen yleensä sellainen lukija, joka haluaa saada kirjan mahdollisimman nopeasti päätökseen ja ahmii siksi tarinaa sivukaupalla. Tämän teoksen kohdalla kävi kuitenkin niin, että halusin jopa vähän säästellä sitä ja lukea silloin, kun minulla oli kunnolla aikaa, eikä vain rohmuta kiireessä muutamia sivuja. Lopun tullessa olin yllättynyt ja pettynyt, loppuiko tämä todella jo nyt? Olisin halunnut tarinan jatkuvan vielä, ja voin kertoa, ettei minulle käy niin usein.

Kirjan lukeminen oli ikään kuin pelin pelaamista, näin tapahtumat monta kertaa kuvitteellisella ruudulla edessäni. Tämä teki lukukokemuksesta mielenkiintoisen, oikeastaan todella erilaisen kuin olen aikaisemmin kokenut minkään muun kirjan kanssa. Huomasin myös, ettei tätä lukiessa tarvinnut olla himopelaaja tai tuntea 80-lukua kuin omia taskujaan. Toki oli hetkiä, jolloin olin innoissani bongatessani tutun elokuvan tai bändin nimen, mutta ei tietämättömyyskään ollut erityisenä esteenä tarinasta nauttimiselle.

On teoksella myös omat heikkoutensa. Tarina tuntuu välillä vähän ennalta-arvattavalta, vaikeudet liian helposti voitettavilta ja jotkin juonenkäänteet pakotetuilta. Siinä mielessä myös viittausten tuntemisesta voisi olla hyötyä, että nyt osa peleistä tuntui itselleni liian samankaltaisilta, koska niistä ei tiennyt tarpeeksi. Toisaalta kirjassa selitetään kuitenkin kohtuullisen hyvin pelien säännöistä, tarinoista ja taustoista, eikä niiden kohdalla jäädä kuin harvakseltaan pelkän nimen mainitsemiseen.

Ready Player One on hauska ja nokkela kirja. Se on nopeakulkuinen seikkailutarina, joka kuvaa lisäksi nuorten hahmojen normaalia elämää ja tuttuja ongelmia siinä määrin, kuin se vain on tulevaisuuden maailman puitteissa mahdollista. Teos on ylistys jokaiselle, sukupuolesta riippumatta, joka myöntää sisällään elävän suuren tai vain ihan pienenkin nörtin. Ennen kaikkea siitä huokuu intohimoinen, innostunut ja aito palo populaarikulttuuria kohtaan.

Helmet-haaste: Ready Player One menee kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

★★★★★ 

Ernest Cline: Ready Player One (alkup. Ready Player One, 2011)

Suomentanut: J. Pekka Mäkelä

Gummerus, 2012

510s. 

Kirjallisia haasteita vuodelle 2016

Roald Dahl on yksi ehdottomista suosikkikirjailijoistani. Olen lukenut hänen lastenkirjatuotannostaan muun muassa teokset Matilda, Kuka pelkää noitia, Iso kiltti jätti, Ilmarin ihmelääke sekä Kekseliäs kettu, ja aikuisille suunnatusta tuotannosta novellikokoelman Rakkaani, kyyhkyläiseni. Jonkin verran on kuitenkin vielä lukematta, varsinkin juuri aikuisten kirjoista. Siksi olinkin innoissani, kun löysin Yöpöydän kirjat -blogista lukuhaasteen Dahlin juhlavuoden kunniaksi!

 

Toiseksi haasteeksi valitsin Helmet-lukuhaasteen 2016, joka on HelMet-kirjastojen laatima ja muistuttaa vähän viime vuonna suorittamaani 50 kohdan Goodreads-haastetta. Goodreads-haasteessa onnistuin täyttämään 22 kohtaa, sujuukohan tänä vuonna paremmin?

1. Ruuasta kertova kirja
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
6. Kirjastosta kertova kirja
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
11. Sarjakuvakirja
12. Näytelmä
13. Kirjan nimi on kysymys
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
18. Lastenkirja
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan
21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.)
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.)
24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja
25. Kirjassa on yli 500 sivua
26. Elämäkerta tai muistelmateos
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja
30. Viihteellinen kirja
31. Olympialaisista kertova kirja
32. Kirjassa on myrsky
33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja
34. Keskustelua herättänyt kirja
35. Kirjassa ollaan avaruudessa
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja
40. Eläkeläisen suosittelema kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
48. Kirjassa on alle 150 sivua
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Haasteita voi viimevuotiseen tapaan seurata omalta sivultaan ylälehdeltä. Dahl-haasteessa tavoitteenani on suorittaa mahdollisimman monta kirjaa, mutta Helmet-lukuhaasteen kanssa menen ihan fiiliksen mukaan. Ainakin nyt näyttäisi siltä, että jo eräs tänä vuonna lukemani kirja sopisi yhteen haastekohtaan...

Mitäs haasteita te aiotte suorittaa tänä vuonna?

Tua Harno: Oranssi maa

Ihmiset takertuvat niin helposti ympäristöönsä, tai ympäristö heihin, heistä tulee aivan sen muotoisia, minkälaiseen astiaan heidät on pantu, Martti oli kertonut. Uudessa paikassa ei ole mitään valmiina. Silloin on mahdollisuus kasvaa reunoiltaan toisenlaiseksi.

Raskaana oleva Sanna lähtee Australiaan kaivoksille viimeistelemään graduaan ja pakoon kipeää eroaan. Kaivoksilla vietetyn ajan jälkeen hänen on tarkoitus vaeltaa muutama viikko erämaassa itseään etsien, oppaanaan ainoastaan tutkija Ralda. Sanna kuitenkin tapaa kaivoksilla suomalaisen Martin ja, vastoin kaikkia neuvoja, rakastuu. Erämaahan lähtö ei ole enää samalla tavalla houkuttelevaa, mutta siitä huolimatta Sanna päättää lähteä. Matka osoittautuu kaikin tavoin erilaiseksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

Oranssi maa houkuttelee lukijaa jo ulkomuodollaan. Kansi (suunnittelijana Timo Numminen) on kaunis ja harmoninen, sisältöön sopiva. Oranssi maa, Australia ja sen erämaa, ei jää vain nimeksi romaanille, vaan sillä on tapahtumien kannalta suuri merkitys. Se on itselleni täysin vieras paikka, ja varmasti siksi erityisen kiehtova. Romaanissa maa esiintyy mystisenä ja jopa pelottavana, mutta jollain tavalla kuitenkin myös inhimillisenä ja luettavissa olevana. Maa, joka tuottaa ihmisten lailla uutta elämää oranssin tulen ravittua sitä.

Aloin lukea kirjaa, enkä yhtäkkiä voinutkaan laskea sitä enää käsistäni. Luin sen loppuun kahdessa illassa, vaikka aluksi mietin vähän epäilevästi, kiinnostaako minua todella näiden Sannan ja Martin tarina(t). Kyllä kiinnosti. Tarinan lisäksi ajauduin sujuvasti eteenpäin soljuvan kielen vietäväksi, vaikka ajoittain tuottikin hieman vaikeuksia ymmärtää, kuka puhui ja puhuiko tämä ääneen vai ajatuksissaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivinen. Likaiset hotellihuoneet ja kaivoksilla ruskettuneiden miesten katseet tulevat iholle. Autiomaassa suussa pystyy maistamaan hiekanjyvät ja ötökät, kuulemaan tuulen viuhunan korvissa, samoin täydellisen hiljaisuuden. Lopulta sitä taitaa olla itsekin oranssin pölyn ja auringonpolttamien peitossa.

Oranssi maa näyttää runsaasti yksinäisyyttä, jonka toiset hahmot kääntävät vahvuudeksi ja itsenäisyydeksi, mutta joka on toisille arka paikka. Randa ja Martti ovat oman tiensä kulkijoita, jatkuvassa liikkeessä, mutta Sanna huomaa varsinkin erämaassa ollessaan, että toisten ihmisten seura on hänelle tärkeää. Vaikka kaivoksilla on töissä paljon ihmisiä, tiivistyy myös siellä yksinäisyyden tunnelma traagisella tavalla.

Oranssi maa on selviytymistarina, rakkaustarina ja tarina rikkinäisistä, ongelmaisista perheistä. Se on tarina suurista unelmista, joiden toteuttaminen ei välttämättä ole mahdollista, tarina miehistä ja varsinkin naisista. Minulle se on etenkin tarina uusista aluista. Kuten romaanista lainaamani pätkä tuossa ylhäällä kertoo, jos jäät pitkäksi aikaa yhteen paikkaan, tekee se sinusta tietynlaisen ihmisen. Jääminen ja pysähtyminen ovat hyväksi, mutta välillä kannattaa kokeilla myös uusia paikkoja ja katsoa, millaisia puolia ne ehkä itsessä herättävät.

Tuntuu, että lukukokemusta on vaikea pukea perusteellisesti sanoiksi. Romaani on kuitenkin puhutteleva ja varmasti mieleenpainuva. Tällä hetkellä minulle aika lailla se täydellinen teos.

Goodreads-haaste: Oranssi maa menee kohtaan 37. A book with a color in the title.

 ★★★★★ 

Tua Harno: Oranssi maa

Otava, 2015

336s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Herman Koch: Lääkäri

Hollantilaisen Herman Kochin Lääkäri lähti vähän yllättäen mukaan kirjastosta, kun olin etsimässä hänen uusinta suomennettua romaaniaan, Naapuri. Naapuri oli ilmeisesti juuri viety nenäni edestä hyllystä, mutta koska halusin kuitenkin tutustua tähän blogeissa kohtuullisen paljon luettuun kirjailijaan, nappasin Lääkärin mukaan kokeeksi.

Kirjan kertoja Marc Schlosser on yleislääkäri, jolla on vastaanotto talonsa alakerrassa ja jo alkusivuilta lähtien paljon epämiellyttäviä ajatuksia asiakkaistaan. Jos totta puhutaan, Marc ajattelee olevansa ovenvartija järjestelmässä, jota luulosairaat ihmiset ylikuormittavat. Hänen tehtävänään on vakuuttaa potilaat siitä, ettei heitä vaivaa mikään. Jos jokainen huomionkipeä (tai välillä oikeastikin kipeä) potilas pääsisi yleislääkärin neuvosta "erikoislääkärille tai sairaalaan, koko järjestelmä romahtaisi."

Tarinan ydinongelma tulee selville heti tarinan alussa. Marcin kuuluisa potilas on kuollut, ja Marcia syytetään vakavasta hoitovirheestä. Muutamien sivujen aikana Marcista saadun kuvan perusteella tämä olisi hyvin helppo uskoa, mutta totuus ei ole ihan niin yksinkertainen. Palataan ajassa taaksepäin noin vuodella, niihin hetkiin, kun Marc tutustui potilaaseen ensimmäistä kertaa, ja kun näiden perheet viettivät yhdessä kesälomaa.

Marc ei ole ihannehahmo, ihannelääkäri tai edes ihanneaviomies, mutta lapsiaan kohtaan hän sentään osoittaa inhimillistä rakkautta ja suojelunhalua. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä yhtään miellyttävämpää omissa silmissäni. Olen luullut pitäväni hahmoista, jotka eivät ole ihan perinteisellä tavalla pidettäviä, vaan jotka käyvät hyvinkin reilusti moraalisten rajojen tuolla puolen. Joko olen ollut makuni suhteen väärässä tai sitten Marc vain yksinkertaisesti on hahmo, jota kohtaan ei pysty osoittamaan positiivisia tuntemuksia.

Kirja paljastaa korttinsa hitaasti. Mitä on tapahtunut, kuka on tehnyt mitä, ja mitkä ovat näiden tapahtumien seuraukset. Aluksi yritin olla välittämättä inhostani Marcia kohtaan, sillä kirjan kieli on kuitenkin jollain tavalla hykerryttävää kaikessa kammottavuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, kun kuvaillaan asiakkaiden vatsamakkaroita ja erinäisiä eritteitä. Ja halusinhan lisäksi toki tietää, mitä on tapahtunut. Spekulointi ei kuitenkaan jaksa innostaa loppuun saakka, eikä paljastus omasta mielestäni edes palkinnut tästä kaikesta. Olisin itse kaivannut räjähtävämpää ratkaisua muuten tasapaksun tarinan päätteeksi.

Minulla oli kovia odotuksia Kochin varalle, mutta Lääkäri petti ne pahasti. Voi olla, että esimerkiksi romaanin esittämiä moraalisia valintoja olisi ollut mielenkiintoista tarkastella syvällisemminkin, mutta epämiellyttävät hahmot saivat minut kääntelemään sivuja rivakasti eteenpäin, jotta saisin kirjan luettua mahdollisimman pian loppuun. Naapuri ja Illallinen olisivat vielä lukematta, mutta mahdankohan uskaltaa tarttua niihin enää tämän jälkeen?

Goodreads-haaste: Lääkäri menee kohtaan 44. A book that was originally written in a different language.

 ★★ 

Herman Koch: Lääkäri (alkup. Zomerhuis met zwembad, 2011)

Suomentanut: Sanna van Leeuwen

Siltala, 2013

447s.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa.

Opettaja K rakastaa ystäväänsä Sumirea, kirjailijanalkua, jolla ei ole palavia tunteita ketään kohtaan. Ei, ennen kuin hän tapaa serkkunsa häissä seitsemäntoista vuotta vanhemman, naimisissa olevan Miun. Sumire alkaa työskennellä Miun yrityksessä, ja se vie heidät työmatkalle ulkomaille, aina eräälle Kreikan saarelle saakka. Sitten Sumire katoaa. K yrittää epätoivoisesti saada selville, mitä hänen rakkaalle ystävälleen on oikein tapahtunut.

K on tarinan kertoja, mutta hänestä lukija saa tietää suoraan varsin vähän. Kuten K itsekin toteaa, kertoo hän Sumiren tarinan. K:sta saadaan hänen omien vähäisten paljastustensa lisäksi tietää siitä, mitä ja miten hän kertoo Sumiresta ja kuinka tyttö puolestaan suhtautuu häneen. Kuten siis tavallista, Murakamin kirjan kertoja vetäytyy tarinan taustalle ja antaa tilaa muille, värikkäämmille hahmoille.

Sputnik-rakastettuni sisältää useita maailmoja, mikä on Murakamia enemmän lukeneille tuttua jo hänen muista teoksistaan. On tämä todellinen maailma ja toisaalta toinen, johon hahmot menettävät palasia itsestään ja jossa he käyttäytyvät tavallisesta poikkeavalla tavalla. Tarinan edetessä näiden maailmojen rajat alkavat muuttua utuisiksi, eikä todellisuutta pysty enää erottamaan yhtä selkeästi.

Romaani käsittelee muun muassa kirjailijuutta ja luomisen tuskaa, sekä identiteettiä, sen rakentumista ja muuttumista tapahtumien seurauksena. Ennen kaikkea se kertoo ystävistä ja rakastetuista, jotka vain piipahtavat elämässämme. Kuinka surulliseksi ja yksinäiseksi se jättää, kuinka paljon se saa aikaan hämmentyneitä kysymyksiä, mutta on kaikesta huolimatta osa normaalia elämän kiertokulkua.

Sputnik-rakastettuni on niin Murakamia. Romaanin tunnelma on usvainen, painostava ja vähän pelottavakin, mutta silti sen keskeltä pystyy poimimaan pieniä oivalluksia, jotka ovat kuin omasta elämästä. Tämä kirjailija on rakkautta.

Goodreads-haaste: Sputnik-rakastettuni & 34. A book with a love triangle. 

★★★★★ 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (alkup. Supuutoniku no koibito, 1999)

Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä: Ilkka Malinen

Tammi, 2012 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 2003)

252s.

Tove Jansson: Kesäkirja

Tyttö, isoäiti ja isä. Tove Janssonin Kesäkirja sisältää joidenkin vuosien ajan episodimaisia lukuja tämän pienen perheen elämästä kesäisellä saarella.

Isä on etäinen henkilö, tytön äiti kuollut. Tyttö ja isoäiti viettävätkin suurimman osan ajastaan kahden kesken. Tyttö etsii selkeästi isoäidistä auktoriteettiä, hakee lohtua ja turvaa. Isoäiti ei kuitenkaan ole ihan perinteinen aikuishahmo, vaan oman tiensä kulkija, rauhaa rakastava, ilkikurinen keppostelija ja ajoittain jopa kovin äreä. Vanhuus ja lapsuus eivät tunnu olevan erityisen kaukana toisistaan, sillä mummo ryhtyy joskus pikkumaiseksi ja toisaalta tyttö neuvoo isoäitiään ottamaan lääkkeensä ja varomaan hauraita luitaan. Kun mennään salaa naapurin tontille, on isoäiti se, joka lähtee ensimmäisenä pakoon omistajien tullessa kotiin. Mummoa määrittää osaltaan säilynyt lapsenomaisuus, tyttö puolestaan vaikuttaa (ehkä olosuhteiden pakosta) aikuistuneen ikäistään nopeammin. Näitä hahmoja yhdistää toisiinsa keskinäinen kunnioitus sekä toisesta välittäminen.

Luonto luo valtaisan kehyksen perheen elämälle. Se on osa heidän jokapäiväisiä toimiaan, se luo puitteet leikeille ja ruuan hankinnalle. Luonnon hoivissa eletään sen alkuperäisyyttää kunnioittaen ja arvostaen, ja naapureita, jotka yrittävät tavoitella jotain luonnon ehtoja vastaan, katsotaan vähän karsastaen.

Kesäkirja ei ole mielestäni mikään perinteisen kevyt rantakirja, vaikka nimi voisikin sellaista lupailla. Kirjan tunnelmasta jää mieleen melankolisuus ja raskaus, mutta toisaalta myös lämpimyys ja seesteisyys. Kesän päivät ovat täynnä iloa ja naurua, mutta välillä mielessä käy myös kysymys, että mitäs sitten syksyn tullessa. Elämän ja kesän lyhyys, menneet ja tulevat menetykset eivät ole aurinkoisinakaan päivinä kokonaan unohduksissa.

Kesäkirja on ylistys yksinkertaiselle elämälle ja sen pienille ilonhetkille. Vieraat ovat saarelle tervetulleita, mutta kaikkein onnellisinta on olla omassa rauhassa leikkien tai kirjaa lukien. Luulen, että omalla kohdallani kirja saavuttikin tavoitteensa: lukemisen jälkeen minut valtasi kaipuu luonnon levollisuuteen.

Goodreads-haaste: Kesäkirja menee kohtaan 16. A book from an author you love that you haven't read yet.

 ★★★★ 

Tove Jansson: Kesäkirja (alkup. Sommarboken, 1972)

Suomentanut: Kristiina Kivivuori

WSOY, 2014 (ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi 1973)

135s.

Taiye Selasi: Ghana Must Go

Taiye Selasin Ghana Must Go on jäänyt luonnoksiin lojumaan, vaikka lupasin kirjoitella siitä lisää jo huhtikuussa. Tämän mahtavan teoksen löysin keväällä opintojeni parista, keskeltä muuten teoriakirjapainotteista kurssia. Hyvän kirjan löytäminen ilahduttaa aina, mutta tästä olin erityisen innostunut. Olin nimittäin kuullut kirjasta aikaisemmin ohimennen, mutta sen aihe ei ollut silloin kiinnostanut minua tarpeeksi. Ilman opintoja Ghana Must Go olisikin saattanut mennä minulta ohi.

Romaani kertoo tarinan Sain perheestä. Perheen vanhemmat ovat lähtöisin Ghanasta ja Nigeriasta, mutta ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin koulutuksen, paremman elämän ja menestyksen toivossa. Varsinkin isä Kweku elättelee mielessään lisäksi haavetta siitä, kuinka antoisaa olisi palata joskus takaisin kotimaahan läheisten luo näiden menestyksen hedelmien, eli esimerkiksi hyvän ammatin, kanssa.

Unelmia ei ole kuitenkaan perheen kohdalla tehty kestäviksi. Kweku, äiti Fola ja lapset Olu, Taiwo, Kehinde ja Sadie, kokevat erään ikävän, epäreilun tapauksen, joka hajottaa heidät pirstaleiksi ympäri maailman eri kolkkia. Vasta vuosia myöhemmin he ovat valmiita kokoontumaan jälleen yhteen.

Romaanin rakenne on haastava. Näkökulmat vaihtuvat perheenjäsenestä toiseen, maa Ghanasta Yhdysvaltoihin ja aika nykyhetkestä vuosien taakse. Aluksi tässä oli totuttelemista, varsinkin kun kirja piti lukea englanniksi. En tahtonut päästä kiinni rakenteen rytmiin, vaan se tuntui epätasaisen töksähtelevältä ja jopa epämieluisalta. Loppua kohden tarinan aukot alkoivat kuitenkin vähitellen täydentyä ja erikoinen rakenne miellyttää minua. Rakenteella on suuri merkitys tarinan kannalta, eikä kronologinen kerronta olisikaan luultavasti pystynyt täyttämään tarkoitusta samalla tavalla.

Hahmot ovat kompleksisia aukinaisine haavoineen ja ratkaisemattomine ongelmineen. Lempihahmoni vaihteli tarinan kuluessa useaan otteeseen. Aluksi pidin huolehtivasta ja rakastavasta Kwekusta ja perheen kuopuksesta Sadiesta, enkä voinut sietää etäistä ja kovaa Taiwoa. Paljastuvat asiat kuitenkin kääntävät asetelman päälaelleen, enkä voinut lopuksi olla tuntematta sympatiaa jokaista hahmoa kohtaan.

Ghana Must Go on monipolvinen tarina sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta tuttuun tai vieraaseen maahan, omaan perheeseen, omaan vartaloon. Tämän puolesta se tuo minulle mieleen Zadie Smithin Valkoiset hampaat, jonka luin myös alkuvuodesta opintoja varten. Valkoiset hampaat on kuitenkin materiaaliltaan varsin runsas ja näin ollen jopa hengästyttävä ja raskas, joten siinä mielessä teemoiltaan hieman rajallisempi Ghana Must Go oli enemmän mieleeni. Myös Smithin teos on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Ghana Must Go saa tuotua henkilöiden surun ja hädän todella lähelle. Millaista on, kun vuosia rakennettu unelma ja toisten luottamus katoavat minuuteissa? Millaista on elää ilman turvaverkkoa vieraassa paikassa? Kuinka aiempien sukupolvien odotukset ja tehdyt virheet vaikuttavat myös nuoriin? Romaani ei säästä ketään: niin äidinrakkautta kuin lasten luottamusta vanhempiinsa koetellaan. Kirja antaa kuitenkin myös vastauksia ja niiden myötä mahdollisuuden anteeksiantoon.

Vakavien kysymysten ja teemojen rinnalla kulkee myös lämmin huumori ja ajoittainen kepeys. Liian humoristiseksi kirja ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa, vaan suurin rooli pysyy kaiken aikaa hahmojen hitaalla ja kipeällä matkalla takaisin yhtenäiseksi perheeksi. Tarinan päätös on mielestäni yksi koskettavimmista koskaan lukemistani.

Goodreads-haasteessa Ghana Must Go menee kohtaan 13. A book set in a different country.

★★★★★ 

Taiye Selasi: Ghana Must Go

The Penguin Press, 2013

318s. 

Kooste kesästä & kymmenen kysymyksen haaste

Kesä alkaa olemaan lopuillaan, vaikka säiden puolesta viimeisimpien kuukausien nimittäminen kesäksi onkin hienoista liioittelua. Yleensä en ole ollenkaan sen sortin ihminen, että kaipaisin lämpöä, mutta viime aikoina olen haikaillut enemmän kuin kerran kaukomaiden aurinkoon. Onneksi lempivuodenaikani syksy kirkkaine väreineen vie sääpettymystä vähän pois.

Myös kirjallinen kesäni on ollut aika vaihteleva. Toukokuun lopulla tekemäni lukusuunnitelma ei esimerkiksi toteutunut kuin kahden kirjan, Rainbow Rowellin Fangirlin ja E. Lockhartin We Were Liarsin, osalta. Kesän aikana eteen tuli paljon muutakin kiinnostavaa luettavaa, enkä siksi halunnut pysytellä vain yhden kirjapinon rajoissa. Mutta niinhän se usein meneekin.

Kesäkuussa luin yhteensä 8 kirjaa, mikä on minulle aika paljon, heinäkuussa 5 ja nyt elokuussa tähän mennessä 4. Olisin halunnut lukea enemmänkin, sillä syksyllä ei opintojen vuoksi ehdi samalla tavalla, mutta kesän muut aktiviteetit veivät lukemiselta aikaa pois. Parhaiten kesän kirjoista mieleen jäi Helene Hanffin ihana, kirjaisa kirjeromaani Rakas vanha kirja, pahimpia pettymyksiä taisivat puolestaan olla We Were Liars sekä Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen omaan lukukesääni.

Lisäksi sain reilu viikko sitten Cats, books & me -blogin Kirsiltä kymmenen kohdan haasteen, joka on kiertänyt urakalla kirjablogeissa. Kiitos Kirsi! :-)

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.

Olenkohan kertonut jo, että tykkään dipata ranskalaisia jäätelöön? Tämä tapa herättää jostain syystä useimmissa ihmisissä aina inhotusta.

En myöskään juuri välitä laittaa ruokaa, mutta tykkään leipoa. Mietin ärsyttävyyksiin asti, mitä mieltä muut ihmiset ovat minusta. En ole allerginen millekään. Pelkään hammaslääkärissä käyntiä, ilmapalloja ja lentämistä. Minulla on luonnonkiharat hiukset, joille en osaa oikeastaan tehdä mitään, ja joita sekä vihaan että rakastan.

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

On - ihan jo sen takia, kuten tuossa ylempänä totesin, että minulle on tärkeää, mitä mieltä muut ovat minusta ja siitä mitä teen. Kirjoitan itseni vuoksi, mutta toivon myös, että pystyn ilahduttamaan muita teksteilläni ja kuvillani ja antamaan uusia kirjavinkkejä niitä kaipaaville.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Blogistani taitaa saada minusta hillitymmän kuvan kuin millainen olen todellisuudessa. Ehkä blogiminäni onkin vähän sellainen, millainen olen itse uusien ihmisten seurassa - hiljaisempi ja asiallisempi. Läheisten seurassa saatan olla ajoittain hyvinkin kovaääninen ja nauravainen, toisaalta myös blogiminääni reilusti melankolisempi.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Tosielämän tilannekomiikka. En tiedä olenko vähän erikoinen, mutta minua eivät juuri koomiset tv-sarjat tai elokuvat naurata. Tekemällä tehdyt vitsit eivät vain iske.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Luovuus on iso osa minua. Se on vapautta päästää mielikuvituksensa valloilleen paperilla. En osaa piirtää tai muuta, mutta kirjoittamalla olen aina ilmaissut itseäni.

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Sanoisin, että jokaista läheistäni, sillä jokainen heistä elää omaa elämäänsä eteenpäin, vaikka matkan varrella olisi ajoittain pieniä tai suurempiakin ongelmia.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Jätän epämiellyttävien asioiden hoitamisen usein viime tippaan, vaikka olisi paljon helpompaa, jos ne hoitaisi samantien. En uskalla mielestäni tarpeeksi mennä uusiin tilanteisiin ja haasteisiin mukaan. En osaa ottaa rennosti.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Poikaystävän mukaan tietynlainen innostus asioita kohtaan sekä se, että minun seurassani ei kuulemma ole koskaan sellainen olo, että tarvitsisi esittää muuta kuin on.

9. Mikä sinusta tulee isona?

Huolettomampi, toivon mukaan. Kirjailija.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Tämä riippuu varmasti ihan siitä, miten onnellinen loppu määritellään. Ehkä toiset loput ovat onnellisempia kuin toiset, mutta jokaisen tarina saa kuitenkin aina jonkinlaisen lopun.

Michael Cunningham: Tunnit

Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.

  Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.

  Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku?

Tuntien alussa Virginia Woolf hukuttautuu - kuten hänelle kävi todellisuudessakin. Cunningham ammentaakin kirjaansa aineksia kirjailijan elämästä, tämän romaanista Mrs. Dalloway, ja sen syntyprosessista. Tunnit kertoo kolmesta naisesta kolmena aikana, sekä romaanista, joka yhdistää heidät. Cunninghamin Virginia Woolf hioo uutta teostaan, Mrs. Dallowayta, ja kamppailee samalla mielenterveysongelmien kanssa. Muutama vuosikymmen myöhemmin kotiäiti ja lukutoukka Laura Brown löytää romaanista vastakohdan arkiselle elämälleen. 1900-loppupuolen New Yorkissa elää puolestaan Clarissa Vaughan, josta tärkeä ystävä käyttää nimitystä Mrs. Dalloway.

Mrs. Dalloway on näkyvin side naisten välillä. Heitä yhdistää lisäksi se, että heistä jokaisen elämää kuvataan yhden päivän ajan (kuten Clarissa Dallowayn elämää Woolfin romaanissa), ja myös heidän ajatuksensa ovat jokseenkin samankaltaisia. Naisia pohdituttaa - tai oikeastaan pohdituttaa on ehkä väärä sana, sillä heidän ajatuksensa ovat lyhyempiaikaisia, pikemminkin mielessä käväiseviä - muun muassa kuolevaisuus, elämän hetkellisyys, ajan kuluminen ja muistot. Kuten romaanin nimi kertoo, on naisilla tuntinsa: menneet, kuluvat ja tulevat. Tarina saattaa kestää päivän, mutta mielessä koetaan monta ihmiselämää. 

Tunnit herätti minussa paljon ajatuksia, ajoittain jopa niin paljon, etten tiedä, mistä kaikesta kirjoittaa. Olin alussa pitkään viehättynyt niin tarinasta kuin kerronnasta, ja halusin vain, että kukin nainen kertoisi minulle tavallisesta, mutta silti niin vivahteikkaasta elämästään sekä ohikiitävistä ajatuksistaan. Niin he tekivätkin. Kertoivat salaisista, kielletyistä haluistaan (kuten toisen naisen suutelemisesta tai kirjojen pariin uppoutumisesta) ja näyttivät paikat, jotka symboloivat jokaiselle heistä eri asioita (ystävän sairauden ja lähestyvän kuoleman saastuttama asunto, inspiroivan villi ja vapaa Lontoo, hotellihuone johon paeta lukemaan).

En kuitenkaan nauttinut romaanin loppupuolesta ihan samalla tavalla. Romaani vaatii keskittymistä, mutta minulta se alkoi herpaantua kesken kaiken. Kirjoitus on hyvin esteettistä, oikein mieltä hivelevää, mutta jossain vaiheessa se alkoi hieman tympiä, ja syvällisetkin ajatukset muistuttivat yhä enemmän tyhjiä korulauseita, kun niitä oikein toistettiin. Sama ongelma minulla oli myös Woolfin Mrs. Dallowayn kanssa pari vuotta sitten.

Kaunis kirjoitustyyli, osittain tajunnanvirran kaltaisena eteenpäin soljuva, saattaa aiheuttaa lisäksi sen, että romaanin henkilöt näyttäytyvät elämineen jokseenkin pinnallisina. Jos kuitenkin pystyy näkemään myös tyylin ohitse (mihin en itse aina kyennyt), on lukijan edessä kolme naista riisuttuina ja haavoittuvaisina, heidän pelkonsa ja toiveensa paljastettuina.

Goodreads-haaste: Tunnit menee kohtaan 18. A Pulitzer Prize -winning book.

 ★★★★ 

Michael Cunningham: Tunnit (alkup. The Hours, 1998)

Suomentanut: Marja Alopaeus

Gummerus, 2000

239s.