En ole juurikaan kirjoittanut tänne opintoihini liittyvistä kirjoista, mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen. Kirjallisuudenopiskelijana kirjoja tulee vastaan aikamoisella tahdilla, eivätkä makumieltymykset aina kohtaa, vaikka teoksen arvon muuten tunnustaisinkin. Veijo Meren Manillaköysi sekä Albert Camus'n Sivullinen ovat nousseet viime aikojen kirjamerestä parhaiten esiin.
Veijo Meren Manillaköyden kehyskertomuksessa esiintyy sodassa palveleva Joose, joka eräänä päivänä lomalle lähtiessään päättää viedä rintamalta mukanaan köydenpätkän. Koska hän pelkää, että löydettäessä köysi otettaisiin häneltä pois, kietoo hän sen ympärilleen vaatteiden alle. Ei haittaa, vaikka köysi junamatkan aikana lähes puristaa Joosen kuoliaaksi, sanallakaan hän ei siitä muille mainitse.
Manillaköysi on siitä erikoinen teos, että Joosen kohtaloa ei juurikaan siinä seurata. Joosen matka kotiinsa junalla toimii suurimmaksi osaksi edellytyksenä sille, että muut matkalaiset pystyvät kertomaan omia tarinoitaan sodasta. Näiden sisäkertomusten voisikin sanoa olevan enemmän pääosassa kirjassa kuin varsinaisen kehyskertomuksen. Tarinat esitetään humoristisesti, vaikka kyseessä on erittäin karmiviakin tapahtumia, kuten ihmisruumiita kaluavia sikoja. Muistaakseni yhtä tarinaa lukuun ottamatta sisäkertomukset eivät millään tavoin viittaa kehyskertomukseen, vaan ne ovat erillisiä, mutta toisaalta sisäkertomusten voi ajatella kertovan vertauskuvallisesti myös Joosen hullusta tilanteesta.
Manillaköysi ei kuitenkaan taida sopia kaikille, esimerkiksi kurssillamme sen esittämä absurdi maailma jakoi voimakkaasti mielipiteitä. Itse kuitenkin pidin teoksesta. Meren tyyli toi jollain tavalla mieleeni lempikirjailijani Roald Dahlin ja hänen huumorinsa, mikä ei koskaan ole huono asia.
★★★★
Veijo Meri: Manillaköysi
Otava, 1957 (kuvassa näkyvä painos 1978)
170s.
Manillaköysi oli helppoa luettavaa, mutta Sivullisessa täytyi todella pysähtyä välillä miettimään tapahtumia. Sivullinen kertoo nuoresta Mersaultista, joka eräiden sattumusten seurauksena tappaa miehen ja tuomitaan tästä kuolemaan. Tapahtumat eivät ole kirjassa se pääasia, vaan lukijan kannattaa enemmänkin kiinnittää huomionsa siihen, miten Mersault ilmaisee itseään. Hänellä on nimittäin intohimo ehdottomuutta ja totuutta kohtaan, kuten kirjan takakannessa mainitaan.
Teoksen paikoitellen vähän lakoninen tyyli ei saanut minua heti alussa puolelleen, vaan tuskailin sitä, että ylipäätään joudun kirjan lukemaan. Vähitellen aloin kuitenkin ihastua Mersaultin tapaan ajatella ja toimia. Hänen ajatuksensa ja tekonsa eivät useinkaan ole ristiriidassa toistensa kanssa, vaan hän todella sanoo ja tekee niin kuin ajattelee. Ulkopuolisista tämä tapa voi kuitenkin tuntua usein lähinnä tunteettomalta.
Kirjassa tulee esiin vahvasti muun muassa yhteiskunnan ja yksilön välinen ristiriita. Esimerkiksi sitä, että Mersault on laittanut vanhan ja huonokuntoisen äitinsä vanhainkotiin, ei tahdota millään hyväksyä. Hän on rehellinen, mutta yhteiskunta ei tunnu hyväksyvän rehellisyyttä, ellei se ole normien mukaista. Esimerkiksi kohteliaisuus ja tekonsa katuminen ovat hyväksyttävämpiä kuin välinpitämättömyys.
Mersaultin tapa elää ja toimia rehellisyyden puolesta on sinänsä ihailtavaa. Olen itse tottunut olemaan kohtelias ja ehkä vähän kaunistelemaankin sanoamiani asioita, jos tiedän toisen niistä pahastuvan. Mersault kuitenkin sanoo jopa tapailemalleen naiselle, ettei hänelle ole väliä menevätkö he naimisiin vai eivät, ja jos nainen tahtoo, voivat he mennäkin. Itse en välttämättä Mersaultin tielle lähtisi, mutta voin siitä huolimatta kunnioittaa hänen rehellisyyttään.
★★★★
Albert Camus: Sivullinen (alkup. L'Étranger, 1942)
Suomentanut: Kalle Salo
Otava, 2010
160s.
