Andy Weir: Yksin Marsissa

Olen melkoisessa kusessa.

Tämä on harkittu mielipiteeni.

Kusessa.

Se minkä piti olla elämäni hienoimmat kaksi kuukautta, muuttui painajaiseksi kuudentena päivänä.

En edes tiedä lukeeko tätä kukaan. Ehkä joku löytää nämä muistiinpanot lopulta. Sadan vuoden päästä.

Tiedoksi: en kuollut kuudentena päivänä.

Yllä oleva lainaus Yksin Marsissa -romaanin alusta hipoo täydellisyyttä. Se on vetävä ja innostaa lukemaan, mistä kertoo jo se, että kun minun piti kiireessä vain vähän silmäillä ensimmäisiä kappaleita, innostuin lopulta lukemaan samantien parikymmentä sivua. Kirjan alkuvirkkeet ovat karun rehellisiä ja humoristisia, ja herättävät heti lukijan mielenkiinnon siitä, mitä tarinan kertojalle on oikein sattunut.

Mark Watney on osa Marsin pinnalle laskeutunutta tutkimusryhmää. Yllättävän ja voimakkaan hiekkamyrskyn seurauksena ryhmä joutuu kuitenkin lähtemään Marsista kiireellä, ainoastaan kuolleeksi oletetun Markin jäädessä taakse. Mutta Mark ei ole kuollut. Eikä hänellä ole minkäänlaista yhteyttä maahan tai avaruudessa matkaavaan ryhmäänsä. Hänen ei auta kuin alkaa miettiä keinoja siihen, miten selviytyä hengissä yksin Marsissa. Onko se mitenkään mahdollista?

Yksin Marsissa on siitä erinomainen teos, että sitä voi suositella lähes kaikenlaisille lukijoille. Mark on kasvitieteilijä ja insinööri, ja romaanissa on paljon tilaa hänen mitä mielikuvituksellisimmille tavoilleen käyttää taitojaan hyödyksi selviytymisessä. Itse en kuitenkaan ymmärrä matemaattisten tai kemiallisten kaavojen päälle lainkaan, enkä myöskään juuri innostu scifistä lajina. Olisi siis voinut luulla, ettei kirjassa ole mitään, mikä kiinnostaisi minua. Tätä kirjoittaessa jouduinkin todella miettimään, mikä alunperin sai minut haluamaan kirjan luettavakseni.

Huumori on varmasti yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi romaani soveltuu niin monenlaisille ihmisille. Jos on kuten minä, eivätkä keksintöjen kaavat liikuta itseä, ei niistä tarvitse välittää liikaa, vaan voi sen sijaan keskittyä siihen, millä tavalla Mark suhtautuu omaan tilanteeseensa ja miten hän käyttää huumoria keinona olla päästämättä epätoivoa tai yksinäisyyttä valloilleen. Tottakai kirjan tapahtumarikkaus kiinnostaa myös. Kyseessä on suuri, aivan omissa kaliibereissaan liikkuva pelastus- ja selviytymistarina, jossa ääneen pääsevät Markin lisäksi ihmiset, jotka yrittävät auttaa häntä.

Mikä minua luultavasti henkilökohtaisesti kiinnosti tarinassa eniten, oli yksin olemisen ja yksinäisyyden teemat. Mark on nimittäin todella yksin, yksin ihan erilaisessa mittakaavassa kuin hahmot useissa muissa teoksissa. Ammattilaisena hänellä on toki aivan erilaiset valmiudet toimia tilanteessa ja pitää päänsä kasassa kuin perustallaajalla, eikä hänen havaintojaan yksinäisyyden tuntemuksista juuri välitetäkään lukijalle, vaan ne hautautuvat siihen, kun Mark yrittää pitää itsensä kiireisenä. Aina silloin, kun viitteitä Markin kaipauksesta seuraa kohtaan kuitenkin näkyy, iskostuu lukijan mieleen se, kuinka yksinäistä tuossa tilanteessa täytyykään olla.

Luin romaanin jo viime vuoden loppupuolella kohtuullisen tiiviillä aikataululla, sillä halusin ehtiä lukea sen ennen siitä tehdyn elokuvan katsomista. Elokuvasta puheen ollen... Se on visuaalisesti näyttävää katsottavaa, mutta suosisin kyllä muuten ehdottomasti kirjaa. Siinä, missä kirja on kaikissa toivottomuuden tuntemuksissaankin hulvattoman hauska, Matt Damonin Mark Watney ei onnistu pysyttelemään samalla tavalla positiivisena, vaan hahmosta saa alusta saakka vaikutelman kuin tämä olisi lannistunut, toivonsa kokonaan menettänyt. Elokuvasta on lisäksi karsittu paljon hyviä, merkityksellisiä kohtauksia pois, mikä antaa Markista kuvan sivuhenkilönä, eivätkä hänen koettelemuksensa Marsin pinnalla myöskään tunnu samalla tavalla haastavilta kuin romaanissa.

Saatoin luulla erheellisesti ennen kirjan lukemista, että Mark kohtaa Marsin pinnalla yliluonnollisia ja pelottavia otuksia, että tämä romaani on sillä tavalla kauhukirjallinen selviytymistarina. No, olin väärässä. Eikä tämä romaani mitään otuksia tarvitsekaan, sillä realistisempikin ote on tarpeeksi jännittävä sydämentykytyksiä aiheuttaakseen. Kuulopuheiden mukaan kirjailijan seuraava teos sijoittuisi kuuhun...? En malta odottaa!

 ★★★★ 

Andy Weir: Yksin Marsissa (alkup. The Martian, 2011)

Suomentanut: Kaj Lipponen

Into, 2015

392s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Tua Harno: Oranssi maa

Ihmiset takertuvat niin helposti ympäristöönsä, tai ympäristö heihin, heistä tulee aivan sen muotoisia, minkälaiseen astiaan heidät on pantu, Martti oli kertonut. Uudessa paikassa ei ole mitään valmiina. Silloin on mahdollisuus kasvaa reunoiltaan toisenlaiseksi.

Raskaana oleva Sanna lähtee Australiaan kaivoksille viimeistelemään graduaan ja pakoon kipeää eroaan. Kaivoksilla vietetyn ajan jälkeen hänen on tarkoitus vaeltaa muutama viikko erämaassa itseään etsien, oppaanaan ainoastaan tutkija Ralda. Sanna kuitenkin tapaa kaivoksilla suomalaisen Martin ja, vastoin kaikkia neuvoja, rakastuu. Erämaahan lähtö ei ole enää samalla tavalla houkuttelevaa, mutta siitä huolimatta Sanna päättää lähteä. Matka osoittautuu kaikin tavoin erilaiseksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

Oranssi maa houkuttelee lukijaa jo ulkomuodollaan. Kansi (suunnittelijana Timo Numminen) on kaunis ja harmoninen, sisältöön sopiva. Oranssi maa, Australia ja sen erämaa, ei jää vain nimeksi romaanille, vaan sillä on tapahtumien kannalta suuri merkitys. Se on itselleni täysin vieras paikka, ja varmasti siksi erityisen kiehtova. Romaanissa maa esiintyy mystisenä ja jopa pelottavana, mutta jollain tavalla kuitenkin myös inhimillisenä ja luettavissa olevana. Maa, joka tuottaa ihmisten lailla uutta elämää oranssin tulen ravittua sitä.

Aloin lukea kirjaa, enkä yhtäkkiä voinutkaan laskea sitä enää käsistäni. Luin sen loppuun kahdessa illassa, vaikka aluksi mietin vähän epäilevästi, kiinnostaako minua todella näiden Sannan ja Martin tarina(t). Kyllä kiinnosti. Tarinan lisäksi ajauduin sujuvasti eteenpäin soljuvan kielen vietäväksi, vaikka ajoittain tuottikin hieman vaikeuksia ymmärtää, kuka puhui ja puhuiko tämä ääneen vai ajatuksissaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivinen. Likaiset hotellihuoneet ja kaivoksilla ruskettuneiden miesten katseet tulevat iholle. Autiomaassa suussa pystyy maistamaan hiekanjyvät ja ötökät, kuulemaan tuulen viuhunan korvissa, samoin täydellisen hiljaisuuden. Lopulta sitä taitaa olla itsekin oranssin pölyn ja auringonpolttamien peitossa.

Oranssi maa näyttää runsaasti yksinäisyyttä, jonka toiset hahmot kääntävät vahvuudeksi ja itsenäisyydeksi, mutta joka on toisille arka paikka. Randa ja Martti ovat oman tiensä kulkijoita, jatkuvassa liikkeessä, mutta Sanna huomaa varsinkin erämaassa ollessaan, että toisten ihmisten seura on hänelle tärkeää. Vaikka kaivoksilla on töissä paljon ihmisiä, tiivistyy myös siellä yksinäisyyden tunnelma traagisella tavalla.

Oranssi maa on selviytymistarina, rakkaustarina ja tarina rikkinäisistä, ongelmaisista perheistä. Se on tarina suurista unelmista, joiden toteuttaminen ei välttämättä ole mahdollista, tarina miehistä ja varsinkin naisista. Minulle se on etenkin tarina uusista aluista. Kuten romaanista lainaamani pätkä tuossa ylhäällä kertoo, jos jäät pitkäksi aikaa yhteen paikkaan, tekee se sinusta tietynlaisen ihmisen. Jääminen ja pysähtyminen ovat hyväksi, mutta välillä kannattaa kokeilla myös uusia paikkoja ja katsoa, millaisia puolia ne ehkä itsessä herättävät.

Tuntuu, että lukukokemusta on vaikea pukea perusteellisesti sanoiksi. Romaani on kuitenkin puhutteleva ja varmasti mieleenpainuva. Tällä hetkellä minulle aika lailla se täydellinen teos.

Goodreads-haaste: Oranssi maa menee kohtaan 37. A book with a color in the title.

 ★★★★★ 

Tua Harno: Oranssi maa

Otava, 2015

336s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Ihmeellisten asioiden museo näyttää miehiltä, joiden vartalo on täynnä karvaa, ja naisilta, jotka muistuttavat merenneitoa tai joilla on kauniit kasvot täynnä paloarpia. Se tuoksuu savulta, makeisilta ja oopiumilta, ja kuulostaa ihmisten hätäiseltä kirkunalta ja rakastavaisten kuiskauksilta. Se tuntuu veden vapauttavalta viileydeltä iholla.

Professori Sardiella on 1900-luvun alun New Yorkissa Ihmeellisten asioiden museo, jossa hänellä on esillä niin eläviä kuin kuolleitakin ihmeitä. Hänen tyttärensä, nuori Coralie, viihtyy vedessä ja on parempi uimari, kuin muut ihmiset. Isä ottaakin Coralien mukaan museoonsa, yhdeksi esiintyjistä. Tämä ei kuitenkaan tuo tytölle itselleen onnea, vaan Coralie kaipaa vapautta, omaa ja itsenäistä elämää.

Eddie puolestaan on valokuvaaja ja hyvä löytämään kadonneita ihmisiä. Hän on yksinäinen susi, seuranaan ainoastaan koiransa Mits, ja elää valokuvilleen, joiden toivoo paljastavan elämästä mustan ja valkoisen lisäksi muitakin sävyjä, inhimillisyyttä ja lämpöä, joille hän on sokea. Takaraivossa jyskyttää jatkuvasti taakse jätetty juutalaisyhteisö ja isä, jota Eddie halveksii silmittömästi.

Romaanissa on paljon erilaisia teemoja maahanmuutosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta yksinäisyyteen ja erilaisuuteen. Coralie on syntynyt sormiensa välissä ihokaistaleet, jotka saavat hänet muistuttamaan jonkinlaista kalaolentoa. Hän ei pidä erilaisuudestaan, vaan toivoo jatkuvasti, että voisi olla kuten muut tytöt, joita hän näkee ainoastaan ikkunastaan tai harvoilla torimatkoillaan. Hän, kuten muut museon esiintyjät, joutuu peittämään erilaisuutensa julkisilla paikoilla ollessaan, sillä ihmiset eivät ole valmiita hyväksymään kummallisen näköisiä olentoja joukkoonsa.

Coralien näkökulmaa oli minusta kiinnostava seurata. Tyttö, jolle vesi on kaikista tärkein elementti, piilopaikka ja lupaus vapaudesta, ja joka pelkää isäänsä, mutta yrittää löytää sisältään voimaa vastustaa tätä. Hän tuntee sympatiaa jokaista olentoa kohtaan, mutta hänen isälleen nämä ovat vain alhaisia työntekijöitä, rahantuojia. Sitä vastoin Eddien näkökulma jätti minut vähän kylmäksi. Hänen itseinhonsa ja halveksuntansa isäänsä kohtaan olivat vieraita, enkä pitänyt jopa sentimentaalisiksi yltyvistä, syvällisyyttä tavoittelevista lausahduksista, joita hän viljeli tiheään tahtiin.

 

Kuvitteellisten ja uskomattomien asioiden lisäksi romaaniin on yhdistetty todellisia historiallisia tapahtumia. Lukija pääsee mielessään lähelle sitä, miltä Manhattan ja Brooklyn näyttivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, osaksi työläisten lakkoja ja mielenosoituksia, sekä yhä laajemmalle luonnon rauhaan leviävää kaupunkia.

 

Romaanissa on kaikki tarvittava täyteläisen lumoavaan lukukokemukseen. On kutkuttavan kummallisia olentoja, traagisia tapahtumia ja rakkaustarinoita. Kirjaa oli mukava lukea, mutta kovin voimakkaita tunteita se ei minussa kyennyt herättämään. Tapahtumat ja hahmot jäivät hieman etäisiksi, kuin valokuvat, jotka epäonnistuvat tallentamaan kuvattavansa sisimmän olemuksen.

 

Ihmeellisten asioiden museo on vähän kuin vääristynyt satu ihmeellisine olentoineen ja pahaa uhmaavine sankareineen ja sankarittarineen. Kuulin lukiessani korvissani huvipuistojen musiikin ja näin liikkuvat, iloiset valot, mutten siitä huolimatta voinut olla ajattelematta vapauteen kaipaavia olentoja ja kaikkia niitä hirvittäviä tekoja, joita kuuluisuuden ja rahan vuoksi ollaan valmiita tekemään.   

★★★ 

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (alkup. The Museum of Extraordinary Things, 2014)

Suomentanut: Raimo Salminen

Gummerus, 2015

447s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta! 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriartyn Hyvä aviomies vie lukijan australialaiseen, katolilaishenkiseen yhteisöön. Monella yhteisön jäsenellä on salaisuus, jota he eivät halua paljastaa muille, mutta yksi salaisuus on toisia suurempi ja raskaampi. Tämä salaisuus ja sen ilmitulo saattavat perhosvaikutuksen lailla liikkeelle järisyttävien tapahtumien vyöryn. Olisiko ollut parempi, jos salaisuus olisi pysynytkin salaisuutena?

Minulla oli hengästynyt olo, kun lopetin kirjan lukemisen viime yönä. Kuin olisi muutamassa päivässä ehtinyt elää useiden ihmisten monia vuosia kestäneen elämän. Tarinassa on monta näkökulmaa, jotka tarkastelevat tapahtumia läpi eri iän ja eri elämäntilanteen. Hahmot ovat pääasiassa hyviä ja miellyttäviä, ja heitä tekisi mieli auttaa ja tukea, kun heidän jalkansa eivät enää kanna tai kun lääkäri tuo heille huonoja uutisia.

Pidin kirjasta aika tavalla. Olen huomannut potevani viime aikoina jonkinlaista lukujumia, kun pitäisi lukea tentteihin, mutta koekirjat eivät kiinnosta vaan haluaisin lukea jotain aivan muuta, ja sitten päädyn siihen, etten osaa lukea mitään. Loogista, eikö? Hyvä aviomies on kuitenkin sujuvalukuinen teos, joka päästi minut nopeasti pintansa alle. Vielä lukemisen jälkeenkin mielessäni risteilivät hahmojen ja tapahtumien aiheuttamat voimakkaat tunnekuohut.

Parasta teoksessa on mielestäni aika, jolloin salaisuus ei ole vielä paljastunut. Sitä aikaa voi vielä kuvata melkein lapsekkaan jännittäväksi ja viattomaksi, mutta paljastumisen jälkeen tunnelma käy äkkiä synkäksi. Pientä juonen taantumistakin oli salaisuuden paljastumisen yhteydessä havaittavissa, mutta onneksi tarina pääsee kuitenkin pian uuteen nousuun. Juoni ei välttämättä ollut kaikkein yllätyksellisin, varsinkaan kun tekstistä löytyi paljon vinkkejä siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Hahmot ja heidän kiinnostava ja koskettava arkensa pystyvät kuitenkin paikkaamaan tämän aukon.

Kirjan kansi on kaunis ja jopa lumoava, mutta sana "lumoava" yhdistettynä kannen värimaailmaan tuo mieleen satukirjan. Tällainen elämän realiteetteihin nojaava tarina olisi vaatinut kenties vielä synkemmät värit. Kuva sen sijaan on hyvin onnistunut, sillä koen ymmärtäneeni niin purkin kuin sinne suljetun perhosenkin tarkoituksen.

Hyvä aviomies rakentuu lähiöelämän kuvauksesta sekä mysteeristä ja sen selvittämisestä. Tämän perusteella mieleeni tulivat niin Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia kuin vasta viime kuussa lukemani Maria Semplen Missä olet, Bernadette?. Näiden teosten ystäville uskallan ainakin Hyvää aviomiestä suositella, samoin lukijoille, joista pidettävät henkilöhahmot ja koskettavat tapahtumat ovat kirjassa tärkeitä elementtejä.

Mielestäni kirjassa olisi ollut aineksia vielä parempaan suoritukseen, mutta niitä ei oltu välttämättä käytetty juuri sillä tavalla kuin olisin toivonut. Siksi kirja ei yllä aivan viiteen tähteen. Esimerkiksi takaumat lähes 30 vuoden taakse eivät sisältäneet niin paljon uutta ja tärkeää tietoa, että ne olisivat olleet tarpeellisia. Lisäksi lukiessani huomiotani häiritsivät useat kirjoitusvirheet, joita saattoi olla jopa peräkkäisissä virkkeissä.

Pienistä puutteista huolimatta Hyvä aviomies oli viihdyttävä lukukokemus. Moriarty sai minut nyt kyllä koukkuunsa arkielämän ja synkän mysteerin yhdistämällä tarinalla, joten aion varmasti lukea hänen muutkin kirjansa.

★★★★ 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (alkup. The Husband's Secret, 2013)

Suomentanut: Helene Bützow

WSOY, 2014

444s. 

Saatu arvostelukappaleena pyydettäessä. Kiitokset kustantajalle! 

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Kuva sekä lisää tietoa kirjasta löytyy täältä: http://www.kaukamoinen.fi/

Suomalainen fantasiakirjallisuus ei välttämättä ole lajityyppi, josta ensimmäisenä valitsisin kirjan luettavakseni. Koska haluan kuitenkin päästä eroon ennakkoluuloistani tietynlaista kirjallisuutta kohtaan ja tutustua muutenkin enemmän kotimaisiin teoksiin ja kirjailijoihin, olin iloinen saadessani luettavakseni Petteri Hannilan fantasiateoksen Kaukamoinen.

Hannilan teos kertoo Kainun kansaan kuuluvasta Vierrasta, mustatukkaisesta omantienkulkijasta, jota Kaukamoiseksikin kutsutaan. Tarina alkaa Vierran ja tämän samanikäisen serkun aikuistumisriitistä, jossa punnitaan kummankin nuoren naisen valmius aikuisten heimolaisten joukkoon astumisesta Ensimmäisen Äidin edessä. Ensimmäisen Äidin tapaamisesta lähtien Vierran elämä tuntuu etenevän epäonnisesta tapahtumasta toiseen, mutta vaikka vuodet tulevat vastaan rankkoina, ei sinnikäs päähenkilö anna periksi.

Teoksen alkupuolella tarina etenee mielestäni vähän hitaanpuoleisesti, ja joudun myös yhtymään Morren lausahduksiin kerrontatyylin naiiviudesta, joka välillä tuntuu aliarvioivan aikuista lukijaansa. Lukemisen edetessä juoni kuitenkin tempaa mukaansa, eikä pikkuvirheillä ole enää suurta merkitystä. Osa tapahtumista esitetään hyvin raakoina, melkein eläimellisinä, mutta mielestäni ne ovat mielenkiintoinen sekä luultavasti varsin todenmukainen lisä tarinaan.

Luin teoksen e-kirjana, joka on minulle aivan uusi tuttavuus. En kuitenkaan omista varsinaista lukulaitetta, vaan jouduin sen vuoksi lukemaan kirjan kannettavan tietokoneen näytöltä, mikä ei ollut paras valinta tehtävään. Siksi  lukeminen edistyi hitaasti ja väsyin siihen nopeasti. Aion varmasti kokeilla e-kirjoja uudelleenkin, seuraavalla kerralla vain paremmalla laitteella.

Loppujen lopuksi yllätyin Kaukamoisesta positiivisesti. Kalevalamittaisia runoja ja muita vanhoja kansanperinteitä, mutta myös jännittäviä seikkailuja sisältävä kokonaisuus on hallittu ja pysyy kasassa kiitettävästi. Teos todisti minulle, ettei aina kannata pysyä omien tuttujen rajojensa sisällä, vaan tarttua ennakkoluulottomasti myös vieraiden genrejen edustajiin. Vierran elämästä on ilmeisesti tulossa myös jatkoa, enkä laittaisi ollenkaan pahakseni, jos pääsisin lukemaan siitä lisääkin.

*

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Omakustanne, 2013

E-kirja, 117s.

Saatu arvostelukappaleena.