Yritän aina arvosteluissani olla paljastamatta liikaa kirjan juonesta. Gillian Flynnin Gone Girl on kuitenkin siitä hankala tapaus, että kirjan arvostellakseen täytyy paljastaa jonkin verran myös sellaisia yksityiskohtia, jotka saattavat joidenkin tulevan lukukokemuksen pilata. Joten, jos et ole vielä kyseistä teosta lukenut, etkä halua tietää siitä juuri mitään ennen lukemista, suosittelen olemaan jatkamatta pidemmälle.
Gone Girl kertoo Nickistä ja Amysta, kolmekymppisestä pariskunnasta, joka joutuu rahavaikeuksien ja perhehuolien vuoksi muuttamaan New Yorkista Nickin pieneen kotikaupunkiin. Elämä New Yorkissa oli, ainakin ensisilmäyksellä, täydellistä: Nick työskenteli toimittajana, Amy suunnitteli luonnetestejä, tapasi lukuisia ystäviään ja paistatteli suosiossa. Mutta pikkukaupungissa ei tapahdu mitään, kaikki tuntuu pysähtyneeltä.
Avioliitto, joka päällepäin näyttää täydelliseltä, alkaa pikkuhiljaa rakoilla. Eräänä päivänä Nickin palattua töistä kotiin on Amy kadonnut. Ulko-ovi on apposen auki, olohuone myllätty ja keittiöstä löytyy merkkejä vuodatetusta verestä. Poliisien mielenkiinto kohdistuu Nickiin, kun joka paikasta alkaa tulvia todisteita miehen kummallisesta ja jopa väkivaltaisesta käytöksestä vaimoaan kohtaan. Kaikki palaset eivät kuitenkaan tunnu loksahtavan kohdilleen. So what did happen to Nick's beautiful wife? (lainaus takannesta).
Harvoin olen ollut näin pettynyt jonkin kirjan luettuani. Olin lukenut tästä joitain todella, todella kehuvia arvosteluja, joten odotin tältä rehellisesti sanottuna paljon. Lähtökohta tarinalle vaikuttaakin mielenkiintoiselta: nuori pariskunta, jonka pintakiiltoinen elämä alkaa näyttää synkkiä puoliaan, kun vaimo katoaa yhtäkkiä. Näin jälkeenpäin ajateltuna kirja sisältää monia sinänsä nerokkaita juonenkäänteitä, mutta lopulliset odotukset eivät koskaan tule lunastetuiksi.
Jos jotain, niin Gone Girl on mielestäni tylsä. Harvoin pystyn näin puhtaasti väittämään mitään teosta tylsäksi, mutta omasta mielestäni Gone Girl on juuri sitä. Lähtöasema saa lukijan odottamaan järkyttäviä, shokeeraavia tapahtumia, mutta oikeastaan mikään, mitä kirjassa tapahtui, ei tullut minulle yllätyksenä. Kaikkein järkyttävimmätkin tapahtumat esitettiin niin, kuin ne olisivat olleet arkipäiväisiä. Kerronta on jaarittelevaa, tapahtumat ja asiat toistetaan moneen kertaan, vain hieman eri tavalla esitettyinä.
Tarina etenee sekä Nickin että Amyn näkökulman kautta. Kummatkin tuntuvat näkevän asiat, varsinkin avioliittonsa, aivan eri tavalla. Toinen syyttää toista, eikä kumpikaan halua myöntää olleensa itse ehkä väärässä. Kahden näkökulman yhdistäminen on oiva tapa avata tarinaa, ja ainakin aluksi nautin Amyn räväkämmästä kerrontatyylistä. Kummastakaan hahmosta ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa suosikkiani, lähinnä aloin inhoamaan heitä syvästi. Amyn luonteesta paljastuvat piirteet tekevät hänestä mahdottoman samaistua, mutta toisaalta Nick sai minut melkein repimään hiuksiani vätysmäisyydellään.
Aistin hahmoissa lisäksi pientä epäuskottavuutta. Nick ja Amy vaikuttavat ikäisiään monta vuotta nuoremmilta, ja myös poliisien tuttavallisesta tyylistä ja henkilökohtaisuuksiin menemisestä (kuten Nickin kutsumisesta perheen vauvaksi, joka ei osaa hoitaa asioita itse) jäi minulle oudohko vaikutelma. Amyn käyttäytyminen, naurettavuuksiin menevä huomion hakeminen ja pakkomielteinen omistushalu, selittyvät sentään osaksi hänen persoonallisuushäiriöllään, ja sitä Gillian Flynn onkin osannut kuvata mielestäni totuudenmukaisesti. Ainoat henkilöt, joista olisin kuitenkin ollut valmis kuulemaan lisää, olivat Amyn nuoruudenaikaiset "vainoajat", Hilary Handy ja Tommy O`Hara, joiden osuus tarinassa jäi harmittavan vähälle.
Tarinalla on omat nerokkaat hetkensä, kuten jo aiemmin mainitsin. Minä jouduin kuitenkin melkein pakottamaan itseni kääntämään sivuja eteenpäin, antamaan kirjalle aina vain uuden mahdollisuuden tehdä minuun vaikutus juonenkäänteillään. En kuitenkaan vaikuttunut, en ollenkaan. Jos tarinan loppu olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä voinutkin antaa anteeksi suurimman osan minua vaivaavista epäkohdista, mutta loppu oli minulle latteudessaan kaiken huippu. Ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana annan kirjalle tähtiä, ja valitettavasti ensimmäinen tähditykseni näyttää tältä:
★
Gillian Flynn: Gone Girl
Phoenix, 2012
466s.
