Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Ada Gootti #2)

Blogi on pyörinyt viime päivinä vähän huomaamatta Halloween-teeman ympärillä (johtunee osaksi noista Candy corn -karkeista, joita löysin viimein kaupasta). Chris Riddellin kirjojen lisäksi luin eilen loppuun yhden kauhuteemaisen sarjakuvateoksen, joka ei nyt harmikseni enää Halloweeniksi ehdi, mutta josta aion siitä huolimatta kirjoittaa lisää myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin sen verran huima lukukokemus. 

Ada Gootin kotona Kalmatollon kartanossa on puolestaan palattu arkeen edellisen osan tapahtumien jälkeen. Ada harjoittelee kotiopettajattarensa kanssa miekkailua katon huipulla öisin ja tapaa ystäviään ruokailun merkeissä aamuisin. Pian aletaan kuitenkin suunnitella uutta suurtapahtumaa: Täysikuukestejä. Kartanoon kokoontuu leipureita, maalareita ja viihdyttäjiä ympäri maailman. Tälläkään kerralla ei vältytä ilkeiltä juonilta, joita Ada ja ystävät pääsevät taas ratkomaan. Sivujuonena on hiiren haamun sijaan rakkaushuolista kärsivä, kaapissa asuva karhu.

Ensimmäinen harmituksen aihe liittyy siihen, että tarinan huippukohtana on jälleen suuret juhlat. Joka puolella hössötetään ja hulistaan, eikä lukijakaan tunnu pääsevän tästä rauhaan. Juhlat toki tarjoavat oivan tilaisuuden juonitteluille, mutta itse olisin halunnut näyttämöksi jonkin arkisemman tapahtuman. Se olisi tuonut vastapainoa edellisen osan kinkereille.

Ensimmäinen osa, Ada Gootti ja hiiren haamu, innoitti minut ylistämään tarinan runsasta intertekstuaalisuutta. Nyt täytyy vähän pyörtää puheita, sillä tässä osassa viittausten määrä alkaa mennä yli. Tarinan käänteitä on ajoittain vaikea seurata, ja jo lukuisten hahmojen muunnelluissa ja monimutkaisissa nimissä menee sekaisin. En oikeastaan lopulta yrittänyt enää edes pysytellä kärryillä siinä, kuka kukin on, enkä tiedä, miten tällainen palvelee lapsilukijoitakaan. Viittauksia olisi saanut karsia todella isolla kädellä.

Sijoitin ensimmäisen osan jonnekin 1700-1800-luvun taitteeseen, ja ainakin lehtileikkeissä olevien päivämäärien mukaan tämä osa sijoittuu sinne myös. Tuntuu, että viitteissä ajankuva ei kuitenkaan näy, sillä tarinassa seikkailevat (jos tunnistin oikein) mm. kokki Gordon Ramsey, sekä bändit Simon & Garfunkel ja Belle & Sebastian. Viitteet on ryhmitelty kotiopettajariin, kokkeihin, maalareihin, mutta itse olisin kaivannut vielä harkitumpaa rajausta vaikkapa aikakauden tai maan mukaisesti (brittiläiset tekijät ja teokset tms.).

Purnattavaa löytyi tällä kertaa edellistä enemmän, mutta sarja on toki edelleen ihastuttava. Yhtenä positiivisista puolista voisin mainita sen, että tytöt ja naiset nostetaan tarinassa näyttävästi esille. Ada on kaikkien sankari, ja maalauksissa ja muissa taideteoksissa vanhat sukupuoliroolit ovat kääntyneet päälaelleen (nuorukaiset ovat nyt niitä, jotka esimerkiksi tuijottelevat kuvaansa vedestä).

Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit on vauhdikas ja viihdyttävä teos rohkeine päähenkilöineen. Seuraavaksi odotan uteliaana ainakin sitä, millainen hahmo lukijoille esitellään hiiren haamun ja rakkausongelmaisen karhun jälkeen sarjan kolmannessa osassa.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Goth Girl and the Fete Worse Than Death, 2014)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Gummerus, 2016

212s.

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottilia #2)

Ottilia-sarjan toisessa osassa Ottilia ja Mauri-herra tutustuvat Seela-nimiseen tyttöön ja tämän lemmikkiin. Ottilia saa kuulla, että Seela käy "erilaisesti lahjakkaiden koulua", ja pyytää itsekin vanhemmiltaan luvan lähteä kouluun. Niin Ottilia ja Mauri-herra matkustavat vuoren huipulle kartanomaiseen oppilaitokseen, jossa oppilaita kannustetaan keksimään omat erilaiset lahjansa.

Tarina alkaa arkisesti, mutta jännitys hiipii mukaan, kun selviää, että koulussa kummittelee. Öiseen aikaan kuuluu aavehevosen kavioiden kopsetta ja taideteoksia tuhritaan. Ottilia ja Mauri-herra saavat syyt niskoilleen, mutta parivaljakko ei vähästä lannistu, vaan päättää selvittää kummittelun alkuperän.

Edellisen osan kohdalla pohdin sitä, miten Riddellin Ottilia- ja Ada Gootti-sarjat eroavat toisistaan. Ada Gootin ensimmäinen osa iloitteli runsailla intertekstuaalisilla viittauksilla kirjallisuuteen, mutta Ottiliasta ne jäivät uupumaan. Tämä kuitenkin muuttuu tässä toisessa osassa, sillä niin kummitustarinoista kuin kartanon henkilökunnan parista on löydettävissä viitteita toisiin kirjallisiin teoksiin, kuten vaikkapa Mary Shelleyn Frankensteiniin.

Kirjan vallitsevina aiheina ovat omien lahjojen löytäminen ja koti-ikävän käsitteleminen. Ottiliaa ei onnista missään koulun hänelle tarjoamassa lajille, kuten lautasten pyörittämisessä tai origamien taittelussa verhoihin, mutta hän löytääkin erityistaitonsa muualta. Ottilian uusi ystävä ei puolestaan viihdy koulussa, vaan kaipaa kotiin, vaikka siellä hänen kiireisillä vanhemmillaan ei ole hänelle aikaa.

Pidin tästä osasta enemmän kuin ensimmäisestä, Ottilia ja keltainen kissa. En osaa sanoa, oliko osasyynä juuri tuo intertekstuaalisuuden lisääntyminen, jota kautta tarinaan saatiin uusia mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tarina on ylipäätään kiinnostavampi: unohdetaan tuttu kotiympäristö ja poistutaan kaupungista eristyneeseen kartanoon. Aiheet, etenkin omien lahjojen löytäminen, ovat aika perinteisiä, mutta mielestäni niitä on käsitelty kekseliäillä tavoilla. Miten eri tavoin lapset esimerkiksi ilmaisevat koti-ikäväänsä?

Jännittävien tapahtumien johdosta Ottilia menee kouluun soveltuu paremmin kuin hyvin parhaillaan olevaan Halloween-viikonloppuun! Ei kuitenkaan huolta, tarina on edelleen lapsille mainiosti sopiva.

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottoline Goes to School, 2008)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Gummerus, 2017

170s.

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa

Muistanette varmaan, kun joitakin postauksia sitten esittelin Kalmatollon kartanossa asustavan hurmaavan Ada Gootin? Ottilia ja keltainen kissa on Chris Riddellin toisen lastenkirjasarjan avausosa, joka jatkaa kirjailijalle ominaisella humoristisuudella, taidokkailla kuvituksilla ja mielenkiintoisilla yksityiskohdilla.

Ottilia ja keltainen kissa kertoo Ottilia-tytöstä, joka elää Ison Kaupungin Pippurimyllytalossa. Hänen tehtävänään on pitää huolta vanhempiensa matkoilta tuomista erilaisista kokoelmista, kuten kuumavesipullokokoelmasta ja meteoriittikokoelmasta. Esineiden hoitamisen rinnalla Ottiliaa kiinnostaa "visaisten pulmien ratkominen ja ovelien suunnitelmien laatiminen". Ottilia pääsee tositoimiin, kun naapurustosta alkavat katoamaan niin sylikoirat kuin näiden omistajien korut. Jäljet johtavat lopulta keltaisen kissan luokse.

Ottilian tarina sijoittuu Adan 1700-1800-lukujen vaihteen sijaan 2000-luvulle, ja tarina tuntuu jo heti tämän vuoksi tavanomaisemmalta. Mukana ei ole eriskummallisia kotiopettajattaria tai haamuja, vaan tuttuja kissoja ja koiria. Rikoksen selvittämisen lomassa kuvataan Ottilian ja karvaisen Mauri-herran arkea, johon kuuluu perinteinen aamupuuro ja kaakao, sekä Ottilian vanhempien palkkaamat siivous- ja ruokapalvelut.

Ottiliasta ja keltaisesta kissasta puuttuvat kirjallisuusviittaukset, jotka puolestaan tekivät Ada Gootin tarinasta omasta mielestäni niin merkittävän ja mieleenpainuvan. Myös Ottiliassa on kuitenkin vire, joka ehkä kirjallisuusviittausten tapaan saattaa aueta paremmin vanhemmille lukijoille. Ottilian vanhemmat ovat koko tarinan ajan matkoilla, ja Ottilia ja Mauri-herra asuttavat kotia kahdestaan. Tarinasta huokuu yksinäisyys kummankin hahmon kohdalla. Ottilia kaipaa vanhempiaan ja Mauri-herra puolestaan kiireisen Ottilian seuraa ja huomiota. Tunnelma muuttuu kuitenkin tarinan edetessä jälleen iloiseksi, ja hahmotkin tulevat uudella tavalla tietoisiksi ystävien ja perheen tärkeydestä.

Chris Riddell on onnistunut luomaan kaksi omannäköistä ja ihastuttavaa lastenkirjasarjan aloitusta, joissa seikkailut yhdistyvät hahmojen arkielämään. Vaikka itse miellyin hiukan enemmän Ada Gootin tarinaan, aion jatkossa seurata myös Ottilian matkaa.

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa (Ottoline and the Yellow Cat, 2007)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Gummerus, 2017

171s.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Ada Gootti ja hiiren haamu kertoo 11-vuotiaasta Adasta, joka elää suuressa kartanossa isänsä ja palvelusväkensä kanssa. Adan isällä, lordi Gootilla, on tapana pitää vuosittain juhlat, joihin kokoontuu tärkeää väkeä ympäri maan. Tänä vuonna luvassa on kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa, jotain, joka saa Adan aavistamaan pahaa.

Ada Gootti on kuin hieman nuoremmalle yleisölle suunnattu versiointi Alan Bradleyn Flavia de Luce -kirjasarjasta. Huolimatta ajallisista eroavaisuuksista (Ada Gootti ja hiiren haamu sijoittuu 1700-1800-lukujen vaihteeseen, Flavia de Luce -sarja 1900-luvun puoliväliin), Adassa ja Flaviassa on paljon samaa. Heitä yhdistää niin ikä, äidin menettäminen, kuin elämä etäisen isän kanssa isossa ja kolkossa kartanossa. Nuoresta iästään huolimatta tytöt ovat rohkeita ja oma-aloitteisia, ja he selvittävät aikuisia paremmin kimurantteja tapauksia. Bradleyn luomassa sarjassa rikokset ovat lähes poikkeuksetta murhia, kun taas Ada Gootin ja hiiren haamun tapahtumat eivät ylly liian pelottaviksi jännittävistä käänteistä huolimatta.

Yksi Ada Gootin ja hiiren haamun parhaimmista puolista on Riddellin itsensä tekemä runsas kuvitus. Lähes jokaiselta sivulta pilkistävät hahmot ja tapahtumapaikkojen eri kolkat on piirretty pikkutarkasti ja positiivisella tavalla yliampuvasti, ja ne ovat samaan aikaan sekä huvittavia että hiukan karmivia.

Teos on täynnä monia pieniä ja kiinnostavia yksityiskohtia. Kuin historiallisesti uskottavan tarinan ja miljöön luomiseksi Riddell on lisännyt joukkoon paljon faktaa mukailevaa nippelitietoa, jonka kuitenkin jo hassut sanavalinnat osoittavat keksityksi. Teos käyttää hyväkseen goottiperinnettä ja parodioi sitä lapsille sopivampaan tyyliin. Esimerkiksi kartanon nimi on "Kalmatollon kartano", ja sen aiemmat omistajat ovat kukin vuorollaan yrittäneet rakentaa kartanosta omanlaisensa. Lopputuloksena on surkuhupaisasti neljäsataa koristesavupiippua, tuhat puutarhatonttua, sekä keittiöpuutarha, makuuhuonepuutarha ja olohuonepuutarha.

Aikuisena lukijana hauskinta on bongailla viittauksia tunnettuihin kirjailijoihin, heidän teoksiinsa ja niiden hahmoihin. Esimerkiksi Adalla on ollut paljon kotiopettajattaria, jotka kuulostavat muunnetuista nimistään huolimatta äärimmäisen tutuilta. Yksi heistä on Jane Korva, joka "kulutti aikaansa keittelemällä teetä ja koputtelemalla lordi Gootin lukukammion oveen. Lordi Gootin oli lähetettävä hänet pois, kun hän yritti polttaa länsisiiven." Teos perustuukin hyvin vahvasti intertekstuaalisuudelle, ja saattaa olla, että muu osa tarinaa jää vähän sen jalkoihin.

Mitä otsikossa mainittuun hiiren haamuun tulee, on tämä kovin pienessä osassa kirjassa. Pääosaan teoksessa nousee Adan ja tämän tarinan aikana saamien uusien ystävien yritys estää lordi Gootin juhlien aikana mahdollisesti tapahtuva ilkeä suunnitelma. Tämän rinnalla hiiren tarina jääkin sivujuoneksi. Kivana yksityiskohtana lopussa on kuitenkin mukana pieni kirjanen, jossa perehdytään hiiren vaiheisiin hieman tarkemmin.

Ada Gootti ja hiiren haamu jättää ehkä hiiren taka-alalle, mutta tuo sen sijaan esiin kavalkadin muita ihastuttavia hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Mukaansatempaava ja nokkela, taatusti lukujumin poistava teos, jonka parissa viihtyy myös aikuinen lukija.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Gummerus, 2015

220s.