Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Voi Joanne Harris, mitä sinun kirjojesi kanssa pitäisi oikein tehdä? Melkein tasan vuosi sitten luin sinulta ensimmäisen teoksen, Appelsiinin tuoksun, ja rakastuin aivan täysin. Millä voimalla miljöö, maut ja hajut piirtyivät silloin mieleeni, se oli uskomatonta. Teoksen jättämässä huumassa menin ja ostin lähes kaiken muun tuotantosi, minkä käsiini vain sain. Nyt mietin kuitenkin, oliko se virhe.

Seuraavaksi tutustuin nimittäin Sinisilmään, poikaan, jonka sosiaaliset taidot tuntuivat rajoittuvan netin keskustelupalstoille. Ajankohtaisen romaanin luulisi kiinnostavan, samoin mysteereiden ja yllättävien juonenkäänteiden. Sinisilmässä juonenkäänteitä riitti kuitenkin siihen malliin, että vähempi olisi riittänyt, ja se jättikin mieleeni enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Toinen lukukokemus ei siis yltänyt lähellekään ensimmäisen tasoa.

Epäröin hieman Sinisilmän jälkeen ja pidinkin kuukausien tauon Harrisista. Tuli kuitenkin aika, jolloin tarvitsin koulun klassikoiden lomaan muutakin lukemista ja päätin tarttua Herrasmiehiin ja huijareihin. Pidin sitä melkein varmana nakkina, olihan sitä nimittäin kehuttu lempikirjaksi suunnalla jos toisella.

Herrasmiehiä ja huijareita kertoo siitä, kuinka ulkopuolisuus saa janoamaan kostoa vielä vuosien jälkeen. Tarina sijoittuu pääasiassa St. Oswald -nimisen poikakoulun ympäristöön ja sen voikin nähdä suuren roolinsa vuoksi näyttelevän yhtä pääosaa kirjassa. Toisessa pääroolissa on latinanopettaja Roy Straitley, vanhan koulukunnan mies, jolle nykypäiväiset villitykset ovat liikaa, mutta jonka ajatus kulkee korkeasta iästä huolimatta hyvin. Sitten on vielä kieron pelin alullepanija, hahmo, jonka henkilöllisyys salataan aivan viime metreille saakka. Kuka voittaa pelin, kuka pyyhkii lopulta pelilaudan puhtaaksi?

Ensimmäinen asia, joka minulle tuli lukiessa mieleen oli "voi harmi, kun tarina ei sijoitu kauemmas menneisyyteen". Minä nimittäin rakastuin hillittömästi koulun vanhaan miljööseen. Tunsin käytävien kaiun korvissani ja kirjojen tuoksun nenässäni, ja tavoitin hetkeksi jotain samaa, mitä tunsin Appelsiinin tuoksua lukiessani. Tämä on mielestäni yksi Harrisin parhaimpia puolia kirjailijana, kuvailun taito. Miljöön seesteisyyttä häiritsivät kuitenkin modernit vempeleet, ja viihdyinkin parhaiten opettaja Straitleyn seurassa latinantunneilla, joissa ei tietokoneita näkynyt.

Tarinassa on kaksi aikatasoa. On nykyaika, jossa seurataan Straitleyn itsepintaista kamppailua koulun modernisoitumista vastaan ja hänen salaperäisen vastapelaajansa arvaamattomia siirtoja sen maineen tuhoamiseksi. Toisaalta käännetään katse kymmenen vuoden taakse tapahtumiin, joille nykyajan ongelmat ovat seurausta. Takaumien kautta on mielenkiintoista tutustua tapahtumien taustoihin ja saada niille selitys, mutta niiden vuoksi tarina tuntuu myös syttyvän hitaasti. Ylipäätään kirjassa on liikaa kuvailua arkipäiväisistä tekemisistä. Itse olisin halunnut keskittyä enemmän kieroista suunnitelmista lukemiseen, mutta ne tunnutaan usein ohittavan enempiä selittelemättä.

Herrasmiehiä ja huijareita on toki sekavaa Sinisilmää hillitympi, mutta silti tunsin jääväni sen ulkopuolelle. En kokenut juuri sympatiaa hahmoja kohtaan tai nähnyt kieroilijan suuren rakkauden kohdetta hänen silminsä. Rakkaus tuntui tarinassa lähinnä hyvin naiivilta, mitä se toki osaksi olikin. Useat kieroilijan ratkaisut osoittautuivat mielestäni myös pelkurimaisesti toteutetuiksi, ilman vaaraa paljastumisesta. Tästä syystä hänen näkökulmaansa olikin välillä vastenmielistä lukea. Minulla taitaa olla pienenpieni heikkous älykkäisiin ja herrasmiesmäisiin pahiksiin (kuten Hannibal Lecter), joten Harrisin heikot hahmot tuntuvat etäisiltä, vaikka ovatkin varmasti yleisesti realistisempia.

Herrasmiehiä ja huijareita jäi minulle mieleen keskinkertaisena huijaritarinana. Kuten jo viime postauksessa mainitsin, arvasin tärkeän juonenkäänteen hyvin varhaisessa vaiheessa. Vaikka jo tämä vaikutti ikävästi lukukokemukseeni, suurin syy pettymykseen syntyi siitä, etten päässyt kaivautumaan tarinan pinnan alle. Ellei intensiivinen loppu olisi tarjoillut minulle vihdoin mielenkiintoista dialogia, paljastuksia paljastusten perään ja henkilöiden näyttäytymistä paljaimmillaan, olisi arvosteluni ollut ankarampi. Nämä auttoivat minua unohtamaan alkupuolen aiheuttaman pettymyksen lähes kokonaan.

★★★ 

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (alkup. Gentleman & Players, 2005)

Suomentanut: Satu Leveelahti

Otava, 2006

527s.

Joanne Harris: Sinisilmä

"Mitä minä juuri luin?" oli kysymys, joka täytti mieleni saatettuani loppuun Joanne Harrisin romaanin Sinisilmä. Sinisilmä on kuin sotkuinen lankakerä, jota keriessään huomaa joutuneensa joko umpikujaan tai  vedetyksi nenästä. Juonenkäänteet poukkoilevat sinne tänne, ihmiset ovat toisia kuin aluksi väittävät, eikä koskaan voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei.

Pienen B.B.:n naapurissa asui tyttö, joka oli erityinen. Tyttö oli sokea, mutta väitti pystyvänsä kuulonsa avulla tunnistamaan erilaisia värejä ja maalaamaan ne sen jälkeen paperille. Tuosta pikkutytöstä tuli B.B.:lle vahvan ihailun kohde, päähänpinttymä, jota täytyi seurata kaikkialle. Häntä ja tyttöä yhdisti näkymätön side, yhteenkuuluvuus, jota edes B.B.:n kaksi kamalaa veljeä ja sadistisia taipumuksia omaava äiti eivät pystyneet vahingoittamaan. Tytöstä ja hänen taidoistaan kohistiin ympäri maan, häntä ihailtiin ja kadehdittiin. Kunnes jotain meni kammottavalla tavalla pieleen.

Aikuinen B.B. asuu edelleen äitinsä luona ja viettää kaiken mahdollisen aikansa nettiin luomallaan sivustolla badguysrock. Sivustolle rekisteröityneet käyttäjät voivat anonyymeinä henkilöinä kirjoittaa omista fantasioistaan, kuten vahvasta ihastumisesta julkisuudenhenkilöön tai halusta tappaa ihmisiä. Varsinkin yhden käyttäjistä, Albertinen, menneisyys nivoutuu yhteen B.B.:n ja tuon erityisen tytön kanssa. Mutta keitä ovat muut nimimerkkien takana piilottelevat ihmiset, jotka hämmästelevät, kannustavat ja tuomitsevat B.B.:n murhanhimoisia kirjoituksia? Kuka onkaan lopulta murhaaja, vai ovatko murhat edes tosia?

Olen aiemmin lukenut Joanne Harrisilta ainoastaan Appelsiinin tuoksun, johon tosin ihastuin sen verran paljon, että olen tähän mennessä ostanut lähes kaikki naisen teokset itselleni. En väitä vielä, että kirjojen hankinta olisi ollut virheaskel, mutta en kuitenkaan tykästynyt Sinisilmään samalla tavalla kuin Appelsiinin tuoksuun. Kirjoissa on paljon yhtäläisyyksiä, kuten esimerkiksi hahmojen ongelmalliset välit sisaruksiinsa ja äitiinsä, menneisyyden ja nykyisyyden vaihtelu, sekä toki kirjailijan lumoava kirjoitustyyli. Siinä missä Appelsiinin tuoksun ilmapiiri on kuitenkin menneisyyden luurankojen esiinkaivamisesta huolimatta täyteläinen ja liikuttava positiivisessa mielessä, on Sinisilmä kammottava ja hieman ahdistava.

Myönnän rehellisesti, etten ymmärtänyt kaikkea kirjasta. Vielä alussa juoni vaikutti suhteellisen selkeältä, vaikka eri näkökulmat sekä julkisesti ja yksityisesti kirjoitettujen viestien vaihtumisen seuraaminen aiheuttivatkin hieman päänvaivaa. Keskivaiheilla paljastunut asia oli minusta hieman turha, sillä se teki tarinasta entistä sekavamman, ja ainakin minä olisin pitänyt kirjasta ilman tätäkin juonenkäännettä. Juuri sekavuuden vuoksi lukeminen turhautti ajoittain, mutta halusin kiihkeästi tietää, kuinka tarina päättyy ja jatkoin siksi eteenpäin. Loppu sisältää entistä enemmän hurjia juonenkäänteitä, jotka päättyvät avoimeen loppuun ja lukijan lukuisiin kysymyksiin.

Vaikka ensimmäinen ajatukseni kirjan sulkemisen jälkeen oli se, etten ymmärtänyt mistään mitään, näin muutaman tunnin kuluttua lukemisesta olen jo alkanut pitää kirjasta enemmän. Avoimeksi jätetty loppu antaa paljon tilaa spekulaatioille, samoin kuin oikeastaan koko tarina. Eräs teoriani on se, ettei mikään kirjan tapahtumista tapahtunut oikeasti, vaan ne olivat vain B.B.:n (skitsofreenisen?) mielen tuotetta. Tai sitten jokin menneisyyden traumaattisista tapahtumista laukaisi hänen sekoamisensa, joka vain yltyi loppua kohden. Nämä ovat tosin vain veikkauksia, luultavasti vaihtoehtoja on yhtä monia kuin lukijoitakin. Nimimerkeillä, eri näkökulmilla yms. leikittely antaa mahdollisuuden monille erilaisille päätelmille tapahtumien kulusta. Luultavasti minäkin olisin jo jotain toista mieltä teoksen uudelleen luettuani.

Luettuani moitteita yhä nopeutuvasta käännöstahdista ja sen vaikutuksesta kirjojen kieleen, olen alkanut kiinnittää kielioppiseikkoihin yhä enemmän huomiota lukiessani. Tässä tapauksessa minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut erikseen edes etsiä virheitä, sillä ne hyppäsivät niin selkeästi esiin. Lähes joka sivulla oli yksi tai useampia räikeitä painovirheitä, jotka eivät sinänsä häirinneet lukukokemusta, mutta saivat ainakin ärsyyntymään jonkin verran.

Kaiken kaikkiaan Sinisilmä oli hyvin erilainen lukukokemus, kuin Appelsiinin tuoksu, vaikka niistä yhtäläisyyksiä löytyykin. Muut Harrisin kirjat taitavat olla enemmän Appelsiinin tuoksun kaltaisia, joten niihin on hyvä jatkaa seuraavaksi. Vaikka oli mielenkiintoista nähdä, kuinka Harrisilta sujuu ajankohtaisen jännityksen kirjoittaminen, täytyy seuraavan teoksen vakuuttaa enemmän, jotta voin alkaa kutsua häntä lempikirjailijakseni. Harmi.

★★★

Joanne Harris: Sinisilmä (alkup. blueeyedboy, 2010)
Suomentanut: Katariina Kaila
Otava, 2010
463s.

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

"En ollut oikein uskaltanut toivoakaan, että näkisin niitä jo ensimmäisellä torireissullani, mutta siinä niitä nyt oli: viisi salaperäistä, sileäpintaista silkkipaperikääröä odotti siistissä rivissä pääsyä takaisin kuljetuslaatikkoon. Minussa heräsi yhtäkkiä niin kiihkeä halu tai pikemminkin tarve saada yksi niistä, että toimin melkein vaistomaisesti."

  

Sinä päivänä torilla tuo tummankeltainen aarre, joka pursuaa hapanta mehua maistajansa suuhun, viettelee Framboisen pahoille teille. Tarina olisi voinut päättyä toisin, ellei vierestä olisi seurannut muuan nuori saksalaissotilas, joka Framboisen ihmetykseksi vain iskee hänelle röyhkeästi silmää. Niin alkaa traagisia mittasuhteita saava tapahtumaketju, joka lopulta ajaa 9-vuotiaan Framboisen perheineen pois kotikylästään.

Vuosia myöhemmin Framboise palaa tunnistamattomana vanhaan kotikyläänsä Loiren rannalle ja perustaa pienen ravintolan äidiltä perimänsä ohjekirjan turvin. Ohjeiden lisäksi kirjasella on kuitenkin myös muita tarinoita kerrottavanaan. Mitä oikeastaan tapahtui tuona saksalaismiehityksen kesänä, jolloin äiti niin monesti haistoi pahaenteisen appelsiinin tuoksun?

Vaikka appelsiinit tapaavat olla vähän katkeranmakuisia, ei tämä lukukokemus ollut onneksi ollenkaan katkera, päinvastoin.  Kauan tämä teos ehti kuitenkin aikaansa odottaa ensin äitini kirjahyllyssä, sitten minun. Kansi näytti houkuttelevalta (hieman tökeröä fonttia lukuun ottamatta), mutta teksti ei ollut aiemmin kiinnostanut muutamaa sivua pidemmälle. Ehkä tämä teos olikin kypsä poimittavaksi vasta nyt.

Täyteläinen tarina siivitti minut heti ensimmäisistä lauseista mukaan sota-ajan kesään, jolloin pyydystettiin haukimuoria, livahdettiin salaa elokuviin äidin migreenikohtausten aikana ja vaihdettiin tietoja miehittäjien kanssa. Kirjan takakannessa ei turhaan lue "aistien juhlaa" (Literary Review). Tässä teoksessa kaiken pystyi näkemään, kuulemaan, haistamaan ja maistamaan, niin Framboisen ja hänen äitinsä valmistamat herkulliset ruoka-annokset kuin aseiden laukaukset ja sotilaiden kolkutukset ovella. Mikään varsinainen sotaromaani Appelsiinin tuoksu ei ole, mutta kuvaa silti kuin vähän vaivihkaa sodan aikaista normaalia arkea.
 

Tarina etenee kahtena eri aikana, eri-ikäisen Framboisen kertomana. Nuori Framboise ilahduttaa energiallaan ja hieman naiivilla päättäväisyydellään, mutta toisaalta vaikuttaa myös turhan kylmältä ja välinpitämättömältä muita ihmisiä kuin Thomastaan kohtaan. Vanha Framboise tuntuu pehmenneen ajan myötä, enkä minä ainakaan nähnyt hänessä enää samanlaista kovuutta kuin äidissään, vaikka hän itse niin väittääkin. Hahmot ovat hyvin rakennettuja ja Framboisen lisäksi omaksi suosikikseni nousee naapurinpoika Paul hiljaisessa viisaudessaan. Reinetten kohtalosta olisin kuitenkin halunnut kuulla lisää, sillä nyt se tuntui jäävän vähän avoimeksi.

Äidin päiväkirja toi minusta hyvän lisän tarinaan. Päiväkirjasta lainatut tekstit olivat minusta aitoja, yhtäaikaa kutkuttavan jännittäviä ja äärettömän surullisia. Tekstinpätkät kertovat tuosta etäisestä naisesta Framboiselle enemmän kuin hänen omat kokemuksensa ikinä. Ehkä äiti, joka rakasti hedelmäpuitaan enemmän kuin lapsiaan, ei ollutkaan ollut yhtä kylmä kuin Framboise oli kuvitellut.

Hidas, tunnelmoiva kuvailu tuntuu olevan Appelsiinin tuoksussa pääosassa, mutta myös juonenkulku pitää otteessaan. Lukijaa kiinnostaa sivu sivulta enemmän Framboisen synkkä salaisuus, josta hän pitää kovasti kiinni. Lopulta salaisuus ei ollut ihan niin järisyttävä, kuin teksti antaa odottaa, mutta ei sillä ole oikeastaan merkitystä. Menneisyyden kamalia tapahtumia ei ole taidettu tarkoittaakaan tekstin huippukohdaksi, vaan painopiste on Framboisen elämäntarinan kertomisella ja totuuden selvittämisellä.

Kuten aiemmin mainitsin, ei olisi kirjallinen vuosi voinut paremmin alkaa. Appelsiinin tuoksu on nimittäin juuri sellainen nautinnollinen teos kuin olin toivonutkin. En malttaisi edes odottaa, että muut kiireet väistyvät ja saan tarttua hyllyssä odottavaan Pieneen suklaapuotiin...

*

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu (alkup. Five Quarters of the Orange, 2001)
Suomentanut: Sari Karhulahti
Otava, 2002
347s.