Lyhyesti: John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama

Muutamat kuukaudet tekivät tehtävänsä, enkä muistamattomuudessani voi valitettavasti kirjoittaa täysin kattavaa arviota John Ajvide Lindqvistin Ihmissatamasta, joka sisältää moniulotteisen tarinan meri yhtenä elementtinään. Muiden lukemieni kirjojen tavoin halusin kuitenkin tuoda edes muutaman sanan teoksesta blogiini.

Ihmissatama kertoo Domarön saarelle sijoittuvasta mysteeristä. Jo vuosikausia on saarta ympäröivän meren epäilty vieneen lukuisia ihmisiä, muun muassa Andersin ja Cecilian tyttären, Majan. Maja katosi talvisena päivänä jäällä leikkiessään, eikä hänestä sen koommin nähty jälkeäkään. Pari vuotta tapahtuneen jälkeen Anders palaa yksin ja alkoholisoituneena saarella sijaitsevaan mökkiinsä aikomuksena ottaa selville, mitä Majalle oikeasti tapahtui.

Minä nautin kirjan alkupuolen hitaasta saaristolaiskuvauksesta ja tutustumisesta hahmojen historiaan. Varsinaisia kauhukuvauksia on muihin lukemiini Ajvide Lindqvistin kirjoihin verrattuna varsin heikonlaisesti, mutta toisaalta niitä ei kaipaakaan, sillä lähes koko kirjan ajan kestävä synkän odottava tunnelma riittää luomaan aivan tarpeeksi ahdistusta.

Se, mikä minua teoksessa häiritsee, on suuri määrä fantasiaa ja paranormaaleja tapahtumia, jotka vain lisääntyvät mitä lähemmäksi loppua päästään. Muissa Ajvide Lindqvistin kirjoissa tämä ei haitannut, sillä niissä yliluonnollisuus on saatu jollain tavalla osaksi arkea ja "normaaliutta". Ihmissatamasta yliluonnollisuus tuntuu kuitenkin paistavan läpi, eikä se siksi onnistunut vakuuttamaan minua yhtä paljon kuin esimerkiksi Ystävät hämärän jälkeen.

*

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama (alkup. Människohamn, 2008)
Suomentanut: Jaana Nikula
Gummerus, 2009
515s.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Theres löydetään vastasyntyneenä metsään kaivetusta kuopasta juuri ja juuri elossa. Kultatukkainen tyttö omistaa ihmeellisen kyvyn ymmärtää musiikkia, mutta on muuten kehitykseltään muita samanikäisiä jäljessä. Theres aloittaa puhumisen myöhään, eikä suostu syömään kuin vauvanruokaa. Hän elää uusien vanhempiensa kanssa suljettua ja vartioitua elämää neljän seinän sisäpuolella, sillä niiden ulkopuolella häntä odottavat isot. Isot, jotka tahtovat hänelle pahaa ja joiden päästä ei löydy rakkautta.

Toisaalla Teresa on viettänyt lähes normaalin lapsuuden, vähäistä kiusaamista lukuun ottamatta. Silti Teresa ei tunne koskaan kunnolla kuuluvansa joukkoon. Ainoan läheisen ystävän muutettua muualle Teresa alkaakin viettää vapaa-aikaansa netissä, runojen ja susien parissa. Ja siellä hän tapaa Theresin. Mitä tapahtuu, kun kaksi rikkonaista ja yksinään heiveröä henkilöä kohtaa toisensa ja yhdistää voimansa?

John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen pureutuu jälleen voimakkaasti ihmisen pään sisälle. Jo Ystävissä hämärän jälkeen hän pelotta otti käsiteltäväkseen muun muassa pedofilian ja kiusaamisen. Kiusaamisen lisäksi tästä uudemmasta teoksesta löytyy teemoja niin musiikkiteollisuudesta ja sen tekemästä hyväksikäytöstä ulkopuolisuuteen.

Hahmot ovat loistavasti luotuja, kuten aina. Osa vastenmielisiä ja mieleltään heikkoja, mutta hädän hetkellä jostain sisältään vahvuuden löytäviä, osa sympatian herättäviä. Ajvide Lindqvistille ei ole näyttänyt olevan mikään ylitsepääsemätön este kirjoittaa kirja, joka suurimmaksi osaksi on kuvattu nuorten tyttöjen näkökulmasta. Lempihahmokseni nousee kuitenkin Jerry, Theresin "veli", joka tarinan alun roistomaisuudesta ja raukkamaisuudesta kasvaa lopulta vastuulliseksi aikuiseksi.

Odotin kuulemani perusteella jonkinlaista kauhukirjaa, mutta sellainen Kultatukka, tähtönen ei raakuudestaan huolimatta ole. Se on surullinen ja todella, todella ahdistava kertomus siitä, mihin syrjäytyneisyys pahimmillaan voi johtaa, enkä lähtisi suosittelemaan sitä kaikkein herkimmille lukijoille. Huono puoli kaikessa ylimalkaisessa raakuudessa kuitenkin on se, että lopulta siihenkin turtuu. Kirjan loppupuolella olin ehtinyt lukea jo niin monista lentävistä aivonpaloista, ettei minua jaksanut enää edes kammottaa. 

Kultatukka, tähtönen ei ikävä kyllä yllä aivan edeltäjiensä (Ystävät hämärän jälkeen, Kuinka kuolleita käsitellään) tasolle tarinan eheydessä ja mielenkiintoisuudessa. Keskivaiheilla kirjaa juoni tuntuu selvästi kuihtuvan kokoon, kuin odotettaisiin vain lopun huippukohtaa.

*

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (alkup. Lilla stjärna, 2010)
Suomentanut: Jaana Nikula
Gummerus, 2011

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Kuva lainattu Gummeruksen sivuilta

Täältä pukkaa tämän blogin ensimmäistä kirja-arvostelua!

Sain luettua pari päivää sitten loppuun John Ajvide Lindqvistin teoksen Ystävät hämärän jälkeen, joka olikin aikamoinen tiiliskivi. Teoksen reilut 600 sivua eivät kuitenkaan tuntuneet missään, kun koskettava, järkyttävä ja ajatuksia herättävä tarina vei mukanaan. Nykyään törmää enää ihan liian harvoin teokseen, jota lukiessa pystyy unohtamaan täysin ympäröivän maailman, mutta Ystävät hämärän jälkeen todella osoittautui sellaiseksi!

Kirja kertoo 12-vuotiaasta Oskarista, murhamysteereistä kiinnostuneesta pojasta, jonka päiviä varjostaa jatkuva koulukiusaus. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Oskarin naapuriin muuttaa isänsä kanssa samanikäinen Eli. Eli on outo tyttö, joka liikkuu ainoastaan öisin ja haisee Oskarin mielestä hassulle. Ystävät hämärän jälkeen seuraa Elin ja Oskarin lähentyvää suhdetta ja samaan aikaan lähistöllä tapahtuvia järkyttäviä väkivallantekoja, jotka vaikuttavat monen lähiön asukkaan elämään.
 

Monille varmasti tuttu aihe, koulukiusaus, sekä tutunoloinen ympäristö, aivan tavallinen ruotsalainen lähiö, tuovat tarinan lähelle lukijaa. Siksi vastenmieliset kohtaukset (joita kirjassa on paljon), saattavat vaikuttaa lukijaan voimakkaasti. Välillä inhottavuuksia heitellään vasten kasvoja sellaisella tahdilla, että tekisi mieli vain sulkea silmänsä ja ohittaa kohtaus. Lindqvist ei tunnu kaihtavan mitään, vaan pikemminkin mässäilee sellaisilla asioilla, kuin lapsiin sekaantuminen ja ihmisruumiin tuhoutuminen väkivallan seurauksena. Kirja on mielestäni välillä todella synkkä jopa kauhukirjaksi, mutta onneksi kaiken toivottomuuden takaa pilkistää myös toivoa.

Kirja vaikutti minuun niin syvästi, että loppumetreillä purskahdin itkuun sekä kovan ahdistuksen vuoksi että vain sen takia, että kirja oli niin kovin saanut minut vakuutettua. Mutta silti, silti, en voisi antaa teokselle aivan täysiä pisteitä. Tiedä sitten johtuuko se siitä, että kukaan kirjan hahmoista ei missään vaiheessa tullut kovin läheiseksi minulle, vaikka hyvin Lindqvist oli heidät luonutkin. Minulle on kuitenkin tärkeää, että pidän lempikirjojeni hahmoista. Ystävissä hämärän jälkeen ainoastaan ajoittain Oskar, sekä Lacke, hyväsydämisin lähiön pultsareista, herättivät sympatiani. Siitä huolimatta erittäin hyvä kirja, suosittelen! (Vaikkei ehkä ihan heikkohermoisimmille).

*

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (alkup. Låt den rätte komma in, 2004)

Suomentanut: Jaana Nikula

Gummerus, 2008