Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumipappa on vasta pieni peikko, kun hänet hylätään paperipussissa orpokodin portaille. Muumipapan urotyöt kertoo Muumipapan omin sanoin, kuinka hän varttui orpokodin ankeassa ilmapiirissä, karkasi sieltä, ja kohtasi elämänsä suurimmat seikkailut.

Muistan katselleeni juuri tästä kirjasta tehdyt animaatiosarjan jaksot useaan otteeseen pienenä, siksi tapahtumat eivät olleet minulle uusia. Jo animaation esittämä kuva Muumipapan nuoruusvuosista on jäänyt minulle jostain syystä mieleen vähän ahdistavana ja pelottavana, eikä tunne hälvennyt kirjaa lukiessa. Varsinkin Kuningas on mielestäni todella karmiva tyyppi jekkuineen! 

Muumipapan urotyöt on kasvutarina ja ehkä juuri siitä syystä sen voi kokea osaksi pelottavana: tulevaisuus on tuntematon ja ehkä uhkaavakin, varsinkin pienille peikoille. Toisaalta Muumipappa on pääasiassa vain innoissaan siitä, että pääsee kokemaan seikkailuja. Minusta on hyvä, että kirja esittää Muumipapan lisäksi myös muiden hahmojen (Myyn äidin, Nuuskamuikkusen ja Nipsun vanhempien) nuoruuden. Varsinkin kun Muikkunen ja Nipsu tuntuvat olevan surullisen tietämättömiä siitä, mitä heidän vanhempansa ovat kokeneet ja jopa siitä, missä he tällä hetkellä ovat. Onneksi loppuratkaisu on hahmojen kannalta varsin onnellinen. 

Kirjassa toistuu muille Muumikirjoille tyypillisiä teemoja, kuten meri sekä asetelma suuren ja pienen välillä. Pienet olennot esitetään yhtä tärkeinä kuin suuret, ja he saavat oman äänen ja voimaa vaikuttaa. Myös tyypilliset muumimaiset ilmaukset ja tapaukset ihastuttivat minua. Esimerkkinä kohta, jossa hahmot saavat Fredriksonin laivalle erikoisen vieraan:

"Pilvi purjehti vanaveteemme, kiristi vauhtia, vyöryi reelingin yli ja mätkähti pehmeästi kannelle haudaten Hosulin purkin kokonaan alleen. Sitten se levittäytyi mukavasti, ravisteli itseään niin että ulottui reelingistä toiseen, painui matalaksi - ja vannon kautta häntäni, että seuraavassa hetkessä tuo omituinen pilvi yksinkertaisesti nukahti siinä silmiemme edessä" (MU, 74).

Minulla on ollut lukemieni Muumikirjojen kohdalla vähän vaikeuksia tykätä Muumipapasta, sillä hän tuntuu pitävän itseään kovin erityisenä ja asettavan itsensä muiden yläpuolelle. Nyt kuitenkin huomasin tietynlaisen ironian, joka Muumipapan lauseiden välistä on ehkä tarkoitettu ymmärrettäväksi, ja aloinkin pitää tuota itseään kehuvaa Pappaa aika sympaattisena. Myös muut hahmot olivat pidettäviä, mutta drontti Edvardin, ja toisissa kirjoissa Mörön, kohdalla en oikein voinut sulattaa sitä, että he puhuvat! Animaatiosarjassa nuo kaksi olentoa ovat sopivan mystisiä hahmoja, mutta kirjoissa puhuminen inhimillistää heidät liiaksi.

Muumikirjat ovat mahtavia. Ne sopivat niin aikuisille kuin lapsille, sillä Muumipapan filosofinen pohdinta, hahmojen kehitys sekä perheen perustaminen kiinnostavat varmasti vanhempia lukijoita, kun taas nuorempia viihdyttävät ihastuttavat kuvat, söpöt olennot ja hauskat sattumukset. Aion hankkia jokaisen näistä omaan hyllyyni, sillä Muumikirjat kestävät kyllä uudelleenlukemisen.

★★★★★

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (alkup. Muminpappans bravader, 1950/ Muminpappans memoarer, 1968)

Suomentanut: Laila Järvinen (tarkistanut Päivi Kivelä, 2010)

WSOY, 1968 (kuvassa näkyvä painos 2010)

158s.

 Muumipapan urotöillä ruksitan kirjabingosta kohdan "Alle 200 sivua".

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Muumipappa tahtoisi olla toimelias ja perheelleen avuksi, mutta Muumilaaksossa kukaan ei näytä tarvitsevan häntä. Pienet tulipalot sammutetaan ilman häntä, eikä edes Mörkö ole tarpeeksi vaarallinen, jotta häneltä täytyisi suojautua. Helpottaakseen Papan oloa Muumimamma päättää perheen muuttavan Majakkasaarelle, jossa Papalla ja koko perheellä tulisi olemaan kädet täynnä työtä.

Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Majakan valoa ei saada syttymään, eikä meri näytä hyväksyvän tulijoita laisinkaan. Ainoa, joka voisi perhettä auttaa, on vanha kalastaja, mutta tämähän ei suostu puhua pukahtamaankaan.

Olen lukenut kevään aikana 3 muuta muumikirjaa ja ihastunut täysin noihin hellyyttäviin palleroihin. Muumipappa ja meri eroaa kuitenkin mielestäni huomattavasti toisista lukemistani teoksista. Se on melankolisempi ja filosofisempi, ja tarjoaa näin paremman pohjan lukijan syvällisille mietinnöille muumeista.

Muumipappa ja meri paljastaa muumeista uusia, synkkiäkin puolia. Pappa tuntuu vajoavan itseensä toimettomuudessaan ja turhautuneisuudessaan, ja myös Muumimamma kaipaa kovasti omaa rauhaa sekä omaa rooliaan, jonka tuttu Muumilaakso hänelle soi. Kaikkien epämiellyttävienkin piirteiden takaa onneksi paistaa se rakkaus, joka vain Muumiperheessä voi sykkiä.

Minua ei Muumipappa ja meri kuitenkaan ihastuttanut. Hahmoista esiin tulevat luonteenpiirteet olivat siinä määrin ärsyttäviä, etten voinut täydestä sydämestä toivoa perheelle parempaa onnea Majakkasaarella. Esimerkiksi Muumipappa oli mielestäni raivostuttava kaikessa itsekkyydessään, aivan kuin ainoastaan hänellä olisi ollut merkitystä. Ymmärrän kyllä hyvin tuon turhautumisen tunteen, joka syntyy, kun tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kuitenkin Muumipapan kohdalla tämä piirre oli mielestäni viety liian pitkälle.

Teos olisi voinut toimia paremmin, jos olisin lukenut sitä seesteisemmässä mielentilassa vaikkapa juuri meren rannalla. Muuttohässäköiden ja muiden kiireiden lomassa kirjasta tuli ehkä esiin kunnolla vain sen heikoimmat ja ärsyttävimmät puolet. Teoksessa ei tuntunut tapahtuvan mitään, vaan juoni junnasi paikoillaan. Rauhallisemmassa tilanteessa olisin ehkä voinut keskittyä paremmin siihen muutokseen, mikä kirjan aikana tapahtui muumien sisimmässä.

Kaikesta huolimatta Muumipappa ja meri ei ole mielestäni täysin läpimätä teos. Se on oiva pohja mietiskelylle identiteeteistä ja omasta roolista niin perheen keskuudessa kuin maailmassa. Minä taisin vain lukea sen väärällä hetkellä.

 ★★★

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (alkup. Pappan och havet, 1965)

Suomentanut: Laila Järvinen

WSOY, 1965 (kuvassa näkyvä painos 2010)

186s. 

Tove Jansson: Taikurin hattu

"Taikurin syödessä kaikki uskaltautuivat hiukan lähemmäksi. Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen."

Tove Janssonin kolmannessa muumikirjassa, Taikurin hatussa, sattuu ja tapahtuu. Kirjan alussa muumit löytävät mustan silinterihatun, joka osoittautuu lumotuksi. Jos silinteriin heittää kananmunia, syntyy pehmeitä pilviä, joiden päällä voi ratsastaa, jos taas kasvien itiöitä, joutuu koko muumitalo hetkellisesti kasvien valtaan. Kaikki huipentuu siihen, kun itse Taikuri päättää vierailla Muumilaaksossa. Mutta miten tähän liittyvät Mörkö sekä Tiuhti, Viuhti ja näiden mukanaan kantama salaperäinen matkalaukku?

Olen aikaisemmin lukenut kaksi muumikirjaa, Muumit ja suuren tuhotulvan ja Vaarallisen juhannuksen. Täytyy myöntää, että tämä muumikirja ei hurmannut minua aivan samalla tavalla kuin aikaisemmat. Yksi syy siihen oli tapahtumat, joita tuntui olevan hieman liikaa yhdelle kirjalle. Luinkin muumeja käsittelevästä wikipedia-artikkelista, että kyseisen kirjan pohjalta on tehty kahdeksan Muumilaakson tarinoita -tv-animaatiosarjan jaksoa. Mielestäni tarinan osat toimivatkin paremmin moneen jaksoon jaoteltuna. 

Tove Janssonin muumikuvitusta

Huolimatta pienistä puutteistaan, ei Taikurin hattu ansaitse minulta vähempää kuin täydet pisteet. Muumien maailma on lumoava, ja on ihanaa huomata, ettei sen vaikutus vähene edes lukijan/katselijan vanhetessa. Kirja on täynnä pieniä ja suloisia yksityiskohtia, kuten mainintoja pienistä unenpöpperöisistä eläimistä ja Nipsun unenryppyisistä korvista. Hahmoille ominaiset luonteenpiirteet vahvistuvat ja muuttavat muotoaan heidän kokiessaan mitä kummallisimpia seikkailuja: Niiskuneidin turhamaisuus saa kolauksen hattivattien vierailun jäljiltä, Niiskun kyynisyyden alta löytyy lopussa myös rakastava veljen rooli, eikä edes kaikkea turhana pitävä filosofi Piisamirotta pysty vastustamaan suurta elokuunjuhlaa.

Taikurin hattu vakuutti minut jälleen sillä positiivisuudella ja lämmöllä, mitä muumeista huokuu. Jokainen vieras otetaan vastaan avosylin, ja omaa perhettä ja ystäviä vaalitaan rakkaudella. Yksi tunteita herättävimmistä kohtauksista kirjassa onkin mielestäni Muumipeikon muuttuminen rumaksi, laihaksi kummituseläimeksi Taikurin hatun vaikutuksesta. Kukaan ei tunnista Muumipeikko-raukkaa, vaan pitävät tätä tylynä ja hieman pelottavanakin, kunnes Muumimamma näkee oman lapsensa otuksen silmissä: "Katsos, kyllä minä kuitenkin aina tunnen pienen muumilapseni."

Tove Janssonin muumikuvitusta

Taikurin hatussa ensiesiintymisensä tekevä mörkö ei vakuuttanut minua samalla tavalla kuin tv-sarjassa. Minulle on ikuisesti jäänyt mieleen lapsuudesta mörön ensimmäinen kohtaaminen muumiperheen kanssa ja yhä vain kohtaus saa selkäpiini karmimaan. Kirjassa mörkö oli mielestäni vaisumpi, enkä pitänyt siitä, että se keskusteli selkeästi muumien kanssa. Puolestaan Piisamirotta oli animaatiossa inhokkini, mutta kirjassa siitäkin paljastui uusia puolia, jotka koomisuudessaan ja toisaalta ärsyttävyydessään valottivat hahmon luonnetta paremmin.

Taikurin hattu on tähänasti lukemistani muumikirjoista taianomaisin. Siihen on mielestäni ahdettu hieman liikaa seikkailuja yhden kirjan tarpeiksi, mutta osissa kaikki tapahtumat toimivat paremmin kuin hyvin. Mörön ensiesiintyminen osoittautui kirjassa pieneksi pettymykseksi Mörkö-fanille, mutta onneksi muut hahmot olivat muumimaisen tuttuja ja ihania itsejään. Seuraavaksi taidan tarttua Muumipeikkoon ja pyrstötähteen, josta tehty animaatioelokuva on yksi suosikkejani.
 

★★★★★

Tove Jansson: Taikurin hattu (alkup. Trollkarlens hatt, 1948)

Suomentanut: Laila Järvinen
WSOY, 1958 (kuvassa näkyvä 20. painos ilmestynyt 2010)
140s.

Mitä blogitauon aikana tulikaan luettua

Huh! Kolmen kuukauden urakka on viimein ohi ja kaikki pääsykokeet tehty. Nyt lähinnä mietin, että mitäköhän sitä tekisi, kun ei ole enää kauheaa kasaa papereita luettavana. No, onneksi sentään löytyy kasa mielenkiintoisia, lukemattomia kaunokirjallisia teoksia odottamassa. ;)

Pääsykoerupeaman aikana en tosiaan ehtinyt hirveästi romaaneja lueskella (lähinnä selailin poikaystävän Fingerporeja yrittäessäni välttää liikaa ajattelua), mutta muutama tuli sentään luettua loppuun viime kuukausien aikana. Tässä niistä ne, joista en ole aiemmin ehtinyt mitään kirjoittaa.

Muumit ja vaarallinen juhannus oli toinen lukemani muumikirja. Mikäli vain mahdollista, oli se jopa ensimmäistä parempi!

Muumit ja vaarallinen juhannus kertoo siitä, kuinka aalto peittää alleen koko Muumilaakson ja pelastautuakseen hukkumiselta, kapuavat Muumit veden mukana ajelehtineeseen, kummallisen muotoiseen huoneeseen. Huone osoittautuu hylätyksi teatteriksi, jonka töykeä siivooja Emma opettaa Muumeja näyttelemään. Kirjassa tavataan Muumien lisäksi muun muassa Pikku Myyn sisaruskatras, sekä Emman yksinäinen sukulainen. Ja joutuvatpa Muumipeikko ja Niiskuneiti pahaan pulaan myös erään hemulin takia.

Ihastuttava kirja, mutta enpä muuta olisi ensimmäisen teoksen jälkeen osannut odottaakaan. Aion ehdottomasti lukea muutkin muumikirjat.

★★★★★

                                            Tove Jansson: Muumit ja vaarallinen juhannus (alkup. Farlig midsommar, 1954)

                                                                                    Suomentanut: Laila Järvinen

                                                                                  WSOY, 1957

                                                                                    140s.

Krokotiilin keltaiset silmät löysin muistaakseni ensimmäistä kertaa Irenen blogista. Huomioni kiinnitti varsinkin kannen eriskummallinen kuvitus, mutta myös sisältö osoittautui miellyttäväksi. Tai oikeastaan, enemmän kuin miellyttäväksi.

Krokotiilin keltaisissa silmissä henkilöiden elämä kietoutuu toisiinsa lukuisien näkökulmien kautta. Toisaalta se on kevyt, välillä jopa chick lit -tyylinen, mutta toisaalta se kuvaa myös raskaita ja synkkiä asioita. Elämäniloiset kuvaukset henkilöistä ja tapahtumista tempaavat mukaansa, ja kirjan lähes 700 sivua kuluvat hujauksessa. Teoksesta tuli hetkessä yksi lempikirjani.

                                                                  ★★★★★

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät (alkup. Les yeux jaunes des crocodiles, 2006)

                                                                                        Suomentanut: Marja Luoma

                                                                                       Bazar, 2011

                                                                                        697s.

Minun on pitänyt jo kauan tutustua Michael Cunninghamiin, enkä siksi epäröinyt, kun Illan tullen tuli vastaan eräässä antikvariaatissa. Tätä luin aina iltaisin pääsykoelukemisten välillä eräänlaisena hengähdystaukona, vain tunnelmasta nauttien. Voi olla, että olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos minulla ei olisi ollut pää jo valmiiksi täynnä kaikenlaista asiaa, mutta pidin siitä paljon näinkin.

Kirjassa tapahtuu paljon, mutta lähinnä henkilöiden mielessä. Taidegalleristi Peterin elämä menee sekaisin, kun hänen vaimonsa pikkuveli muuttaa heidän luokseen hetkeksi asumaan. Peter joutuu kyseenalaistamaan koko sen hetkisen, tuikitavallisen elämäntilanteensa ihastuessaan Mizzyyn. Ehkä Mizzyllä olisikin tarjota hänelle jotain muuta?

Kirjassa käsitellään suuria aiheita ja hetkittäin se tuntuikin vähän liian masentavalta. Kuitenkin viimeisen lauseen kohdalla myös minä tunsin oppineeni elämästä jotain uutta.

                                                                    ★★★★

                                                                         

                                                                         Michael Cunningham: Illan tullen (alkup. By Nightfall, 2010)

                                                                                 Suomentanut: Laura Jänisniemi
                                                                                     Gummerus, 2011
                                                                                        301s.

Blogitauon aikana tuli siis luettua todella hyviä kirjoja, kuten koko alkuvuonna. Toivottavasti vuosi jatkuukin yhtä hyvissä merkeissä kirjojen osalta. :)

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Vaikka olen sukupolvea, jolle muumit ovat hyvin tuttuja, en ole koskaan aikaisemmin lukenut yhtäkään Muumi-kirjaa tai Muumi-sarjakuvaa, vaan tietoni noista pikkupeikoista perustuvat ainoastaan tv-animaatioon. Kirjastossa vieraillessani päätin, että on vihdoin aika täyttää muumityhjiö, ja lainasin Tove Janssonin ensimmäisen muumikirjan, Muumit ja suuri tuhotulva.

Muumit ja suuri tuhotulva seuraa Muumimamman ja Muumipeikon retkeä kadonneen Muumipapan löytämiseksi. Matkan varrella muumit törmäävät moniin seikkailuihin ja kummallisiin otuksiin. Lisäksi kirjassa tutustutaan ensimmäistä kertaa moneen tv-sarjastakin tuttuun hahmoon, kuten Nipsuun, Hemuliin sekä Hattivatteihin. Myös Nuuskamuikkunen ja Niisku mainitaan ohimennen.

Tarina on kuvitettu Tove Janssonin omilla piirroksilla. Nämä alkuperäiset muumit näyttävät jokseenkin erilaisilta tv-animaatioon verrattuna, vaikka tunnistettaviakin piirteitä löytää helposti. Piirrosjälki on mielestäni aika synkkää, mutta tietyllä tapaa myös kovin ihastuttavaa ja humoristista. Jansson mainitseekin kirjan alussa, että ajatus muumeista syntyi hänen omista pilapiirrustuksistaan.

Tove Janssonin muumikuvitusta

Tv-animaatioon verrattuna muumihahmojen luonteenpiirteissäkin on joitain eroavaisuuksia. Nipsun aarteenkeräilijäluonteen ja pelkurimaisuuden tunnistaa helposti, samoin kuin Muumipapan seikkailunhaluisuuden. Myös nopeasti mainittu Hemuli on oma turhamainen keräilijäitsensä. Muumimamman olen kuitenkin tottunut näkemään lempeänä hahmona, joka ei koskaan suutu. Muumit ja suuri tuhotulva näyttää kuitenkin Mammasta senkin puolen, joka tiuskii ja on äkäinen, vaikka taustalla piileekin tuttu äidillinen lempeys ja huolehtivaisuus.

Mielestäni kirja on hyvin lastenkirjamainen, joksi se on määriteltykin, nopeasti vaihtuvine tapahtumineen ja opetuksineen ("Nyt jalkasi ovat ihan märät. Sinä varmasti vilustut."). Kuitenkin silloin tällöin esiin ponnahtelee myös vähän vanhemmille lukijoille tarkoitettuja aiheita, kuten parisuhteen vaikeudet ja huoli toisen menettämisestä. Yleisestikin pitäisin kirjaa vähän vanhemmalle yleisölle tarkoitetulta kuin tv-sarja. 

Tove Janssonin muumikuvitusta

Kokonaisuutena pidin Muumeista ja suuresta tuhotulvasta paljon. Ihastuttava ja nopeasti luettava teos. Jopa minä aikuisena lukijana jouduin vähän jännittämään, kuinka muumeille käy, ja että löytyykö Pappa lopulta.

*

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (alkup. Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

Suomentanut: Jaakko Anhava

WSOY, 1991 (kuvassa näkyvä teos 1992)

54s.