Lyhyitä x 4

Tässä on vielä joitakin viimevuotisia lyhytarvioita pois arkistojeni kätköistä. Sinänsä juuri näiden kyseisten teosten esiin tuomiselle ei ole mitään erityistä syytä, sillä suurin osa näistä jäi keskinkertaisiksi lukukokemuksiksi. Onneksi sentään yksi pääsi yllättämään minut positiivisesti!

***

Nyt tulee paljastus, joka ei oikeasti yllätä ketään: tartuin Robert Galbraithiin ihan vain sen vuoksi, että kyseisen nimen takaa kirjoittaa J.K. Rowling. No, kukapa näin ei olisi tehnyt... En tiedä, onko minulle jäänyt Rowlingin kirjoitustaidoista Pottereiden vuoksi vähän liian kiillotetut muistot, mutta Käen kutsu ei ollut minulle mitenkään mieleenpainuva tai edes erityisen hyvin kirjoitettu teos.

Romaani vei mukanaan ihan kohtuullisen hyvin, vaikkakin olisin kaivannut vielä vangitsevampaa otetta. Murhamysteeri itsessään jäi mitäänsanomattomaksi, vähän kuin sivujuoneksi yksiulotteisine hahmoineen, joista kenenkään tarina ei kiehtonut tarpeeksi. Minulla kesti kauan lämmetä myös päähenkilölle, Cormoran Strikelle, mutta ehkä Striken kompleksinen menneisyys ja elämä onkin sitten se, mikä minut lopulta saa tarttumaan tämän jatko-osiin. Ehkä.

★★★

Robert Galbraith: Käen kutsu (alkup. The Cuckoo's Calling, 2013)

Suomentanut:Ilkka Rekiaro

Otava, 2013

463s.

Minulle kävi sitten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan kanssa samoin, kuin John Williamsin Stonerin. Eli mielestäni melkein pahimmalla tavalla, miten lukiessa voi käydä. Tunnistin taas jo kaukaa sen, mitä muut ihmiset teoksessa näkevät ja arvostavat, ja silti en tuntenut lukiessa yhtikäs mitään. Paitsi ehkä tylsistymistä.

Pidin kirjassa sentään siitä, miten brittiläinen jäykkyys ja lojaalius tuo kertojan eteen koomisia ja yllättäviä ihmisiä ja tilanteita. Toisaalta jäykkä kerrontatyyli koitui lopulta myös kohtalokseni. Tarina saattaa olla haikea ja surullinen, kertoja sokea tilanteille, jotka saattaisivat muuttaa hänen elämänsä ratkaisevasti, mutta minun mielestäni näiden ei olisi pitänyt olla niin piilossa jähmeän kerronnan takana. Ei sekään tietenkään ole hyvä, jos kaikki tarjoillaan lukijan nenän eteen hopeatarjottimella. Olisin kuitenkin kaivannut tähän jotain tunteenpaloa, edes vähän jotain, josta ottaa kiinni. 

 ★★

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (alkup. The Remains of the Day, 1989)

Suomentanut:  Helene Bützow

Tammi, 1990

284s.

Liane Moriartyn Hyvä aviomies oli minusta mukava välipalakirja, jossa oli kuitenkin myös syvempi taso ja hahmoja, jotka herättivät sympatiaa. Tarina pysyi mielessäni varsin pitkään kirjan luettuani. En voi kuitenkaan sanoa samaa hänen romaanistaan Mustat valkeat valheet, sillä jos totta puhutaan, minulla ei ole kirjasta enää kunnollisia muistikuvia. Mieleen on jäänyt lähinnä tarinan pinnallisuus, lukuisat hahmot, joissa menin jatkuvasti sekaisin, sekä murha, jota minun ei tehnyt ollenkaan mieli selvittää.

★★

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (alkup. Big Little Lies, 2014 )

Suomentanut: Helene Bützow

WSOY, 2015

 447s.

En lue omasta mielestäni vieläkään suomalaista kirjallisuutta tarpeeksi, vaikka olenkin blogin myötä saanut käännettyä asian sentään positiivisempaan suuntaan. Viime vuoden lopulla kohtasin kaksi yllättävän hyvää kotimaista teosta, Tua Harnon Oranssin maan, jonka olenkin jo arvostellut, ja Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin.

Kesäinen illuusioni sijoittuu paahtavan kuumaan, jopa tukahduttavaan alkukesään, mutta sopi mainiosti luettavaksi syksyisen pimeänä ja myrskyisenä iltana. Syksy taisi myös tuoda hieman kaivattua etäisyyttä kirjan jännittäviin tapahtumiin. Romaanissa parasta on ehdottomasti tunnelma, hiljaa tiivistyvä, pahaenteinen ja huumaava. Ajauduin nopeasti tarinan vietäväksi, ja luinkin romaanin loppuun yhdeltä istumalta.

★★★★

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

WSOY, 2015

165s.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriartyn Hyvä aviomies vie lukijan australialaiseen, katolilaishenkiseen yhteisöön. Monella yhteisön jäsenellä on salaisuus, jota he eivät halua paljastaa muille, mutta yksi salaisuus on toisia suurempi ja raskaampi. Tämä salaisuus ja sen ilmitulo saattavat perhosvaikutuksen lailla liikkeelle järisyttävien tapahtumien vyöryn. Olisiko ollut parempi, jos salaisuus olisi pysynytkin salaisuutena?

Minulla oli hengästynyt olo, kun lopetin kirjan lukemisen viime yönä. Kuin olisi muutamassa päivässä ehtinyt elää useiden ihmisten monia vuosia kestäneen elämän. Tarinassa on monta näkökulmaa, jotka tarkastelevat tapahtumia läpi eri iän ja eri elämäntilanteen. Hahmot ovat pääasiassa hyviä ja miellyttäviä, ja heitä tekisi mieli auttaa ja tukea, kun heidän jalkansa eivät enää kanna tai kun lääkäri tuo heille huonoja uutisia.

Pidin kirjasta aika tavalla. Olen huomannut potevani viime aikoina jonkinlaista lukujumia, kun pitäisi lukea tentteihin, mutta koekirjat eivät kiinnosta vaan haluaisin lukea jotain aivan muuta, ja sitten päädyn siihen, etten osaa lukea mitään. Loogista, eikö? Hyvä aviomies on kuitenkin sujuvalukuinen teos, joka päästi minut nopeasti pintansa alle. Vielä lukemisen jälkeenkin mielessäni risteilivät hahmojen ja tapahtumien aiheuttamat voimakkaat tunnekuohut.

Parasta teoksessa on mielestäni aika, jolloin salaisuus ei ole vielä paljastunut. Sitä aikaa voi vielä kuvata melkein lapsekkaan jännittäväksi ja viattomaksi, mutta paljastumisen jälkeen tunnelma käy äkkiä synkäksi. Pientä juonen taantumistakin oli salaisuuden paljastumisen yhteydessä havaittavissa, mutta onneksi tarina pääsee kuitenkin pian uuteen nousuun. Juoni ei välttämättä ollut kaikkein yllätyksellisin, varsinkaan kun tekstistä löytyi paljon vinkkejä siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Hahmot ja heidän kiinnostava ja koskettava arkensa pystyvät kuitenkin paikkaamaan tämän aukon.

Kirjan kansi on kaunis ja jopa lumoava, mutta sana "lumoava" yhdistettynä kannen värimaailmaan tuo mieleen satukirjan. Tällainen elämän realiteetteihin nojaava tarina olisi vaatinut kenties vielä synkemmät värit. Kuva sen sijaan on hyvin onnistunut, sillä koen ymmärtäneeni niin purkin kuin sinne suljetun perhosenkin tarkoituksen.

Hyvä aviomies rakentuu lähiöelämän kuvauksesta sekä mysteeristä ja sen selvittämisestä. Tämän perusteella mieleeni tulivat niin Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia kuin vasta viime kuussa lukemani Maria Semplen Missä olet, Bernadette?. Näiden teosten ystäville uskallan ainakin Hyvää aviomiestä suositella, samoin lukijoille, joista pidettävät henkilöhahmot ja koskettavat tapahtumat ovat kirjassa tärkeitä elementtejä.

Mielestäni kirjassa olisi ollut aineksia vielä parempaan suoritukseen, mutta niitä ei oltu välttämättä käytetty juuri sillä tavalla kuin olisin toivonut. Siksi kirja ei yllä aivan viiteen tähteen. Esimerkiksi takaumat lähes 30 vuoden taakse eivät sisältäneet niin paljon uutta ja tärkeää tietoa, että ne olisivat olleet tarpeellisia. Lisäksi lukiessani huomiotani häiritsivät useat kirjoitusvirheet, joita saattoi olla jopa peräkkäisissä virkkeissä.

Pienistä puutteista huolimatta Hyvä aviomies oli viihdyttävä lukukokemus. Moriarty sai minut nyt kyllä koukkuunsa arkielämän ja synkän mysteerin yhdistämällä tarinalla, joten aion varmasti lukea hänen muutkin kirjansa.

★★★★ 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (alkup. The Husband's Secret, 2013)

Suomentanut: Helene Bützow

WSOY, 2014

444s. 

Saatu arvostelukappaleena pyydettäessä. Kiitokset kustantajalle!