Karl Ove Knausgård: Talvi

Karl Ove Knausgård: Talvi
Om vinteren, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2017, 238 sivua.

Jokainen, joka on elänyt lapsuutensa talvet lumisissa maisemissa, tietää sen sävelen ja voi kuulla sen vaikkapa keskikesällä seistessään aurinkoisessa puutarhassa, nähdessään yhtäkkiä, oudon kaipuun vallassa, sielunsa silmin tyhjän metsän, jossa tuuli liikuttaa lumihiukkasverhoa hievahtamattomien, tummien puunrunkojen lomassa illan hämärtyessä.

Tiedän, nyt on kevät. Maaliskuun viimeisenä, lumipyryisenä päivänä kehtaan kuitenkin vielä tunnelmoida talvea. Aamulla ennen töihin lähtöä ehdin kuin ehdinkin napata Karl Ove Knausgårdin Talvesta kuvan lumista taivasta vasten (Kuvitelkaa, että tuossa valoisassa kuvassa kello on vasta puoli kahdeksan, eli talviaikaa puoli seitsemän, pilvisenä aamuna!) Kevät voittaa, mutta nyt tosiaan ajatukset hetkeksi Talveen.

Luin Knasun Syksyn viime syksynä, ja vaikka en tietenkään hurmaantunut siitä samalla tavalla kuin Taisteluni-sarjasta, oli selvää, että, tulen lukemaan vuodenaikasarjankin kokonaan. Knausgård kirjoitti sarjan ensimmäinen osan, kun hän ja kirjailija Linda Boström Knausgård odottivat neljättä lastaan. Tytär syntyy Talven lopussa, mutta Knausgårdille tyypillisesti kronologiaa tietysti rikotaan koko ajan, liikutaan menneen ja tulevan välillä. Teoksen tekstit on ryhmitelty talvikuukausien ympärille, ja jokaisen jakson aloittaa kirje syntymättömälle (helmikuussa vastasyntyneelle) tyttärelle.

Pidin juuri noista kirjeistä eniten, sillä niissä kurkistetaan Knausgårdin omaelämäkerrallisesta suurteoksesta tutun norjalais-ruotsalaisen lapsiperheen arkeen. Toki myös muissa teksteissä on viittauksia perheeseen, mutta en niin kauheasti välitä ensyklopediamaisesta rakenteesta eli siitä, kun Knasu selittää tyttärelleen arkisia ilmiöitä ja esineitä. Vahvimmillaan teksi on silloin, kun se kertoo luonnonilmiöistä tai muusta perustavanlaatuisesta, kuten lumesta, kuusta tai vedestä, tai palaa lapsuudenkokemuksiinsa.

Lapsena, kun maailma oli vielä uusi, hakeuduimme aina veden luokse. Lammen, puron, lahden. Ei kukaan meistä silloin miettinyt, mikä vedessä kiehtoi, mutta se täytti meidät jännityksellä, jollain huikealla ja dramaattisella, jonkinlaisella pimeydellä. Vesi oli maailmamme ääri, vaikka se olisi ollut vain pieni metsälampare muutaman sadan metrin päässä valaistuista taloista tai pienvenesataman betonisillan alla seisova vesi, jossa hyppelimme maaliskuisina iltoina jäälautalta toiselle sinertävässä pimeydessä, saappaat ja lahkeet märkinä ja painavina ja kämmenet kylmästä punaisina mutta oudon iloisina.

Karl Ove Knausgård: Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Om høsten, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2016, 217 sivua.

Sen minä olen puutarhanhoidosta kokemuksen kautta oppinut, että on aivan turha varoa tai pelätä, sillä elämä kestää kyllä, se ryöpsähtelee esiin sokeana viheriöivänä, mikä voi joskus pelottaa, koska me ihmisetkin olemme eläviä mutta elämme tavallaan kontrolloiduissa olosuhteissa ja pelkäämme siksi kaikkea sokeaa, villiä ja kaoottista, kohti aurinkoa kurkottavaa mutta useimmiten kaunista, ja se pelko on hyvin kokonaisvaltaista, kaikki aistit kattavaa, sillä multa haisee mädältä ja pimeydeltä ja kuhisee vipeltäviä kovakuoriaisia ja kouristelevia matoja, kukkien varret pursuavat mehua, teriöt tuoksua, ja ilma, kylmä ja pureva, lämmin ja kostea, täynnä auringonsäteitä tai sadepisaroita, liimautuu sisätiloihin tottuneelle iholle kuin tungetteleva kääre.

Huh. Tuskin on Taistelusta selvitty, kun Knausgård vyöryttää monipolvisia lauseita "Vuodenaika-sarjan" sivuilla. Neliosainen sarja on omaelämäkerrallisesta romaanisarjastaan tunnetun Karl Oven pitkä kirje tyttärelle, joka kirjoitusajankohtana vielä kasvoi äitinsä, kirjailija Linda Boström Knausgårdin, vatsassa.

Vuodenaikasarjassa ideana on, että isä selittää maailmaa syntymättömälle lapselleen. Knausgård käy läpi erilaisia käsitteitä, kuten hiljaisuus tai lehdet, ja antaa tajunnan virrata. Toki keski-ikäisen miehen näkökulma erilaisiin asioihin on varsin kaukana lapsen maailmasta, joten kirjan ideaa ei tarvitse ottaa ihan kirjaimellisesti. Kirjailija kirjoittaa aina laajalle yleisölle, tähyää tulevaisuuteen: "ehkä [lukija] luet näitä sanoja monta vuotta näiden kirjoittamisen jälkeen ja minä olen jo kuollut".

Eihän Syksy ihan Taisteluni-kirjojen veroinen elämys ole, mutta minä pidin. Kirjassa on aitoknausgårdimaista rujon ja kauniin vuoropuhelua ja viipyilyä ohikiitävissä hetkissä. Tänään on syksyn viimeinen päivä, ja tuntuu hyvältä viipyä kirjan tunnelmissa juuri nyt.

Syksy toisaalla: Lumiomena, Ullan luetut kirjat,

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja.
Min kamp. Fjerde bok, suom. Katriina Huttunen.
Like 2014, sivua.

Voi, tämä on laulu siitä kun ihminen on kuudentoista ja istuu bussissa ja ajattelee tyttöä, sitä ainoaa, tietämättä että tunteet muuttuvat hitaasti, hitaasti vaimeammiksi ja heikommiksi, että elämä, se joka on nyt niin suuri ja valtava, vääjäämättä muuttuu yhä pienemmäksi, kunnes siitä tulee käsiteltävä suure, sellainen joka ei tee yhtä kipeää mutta toisaalta ei myöskään tunnu yhtä hyvältä. 

                                                                   *
Tämän pystyi kirjoittamaan vain neljäkymmentävuotias mies. Olen nyt neljäkymmentä, yhtä vanha kuin isäni oli silloin, istun asunnossamme Malmössä, perheeni nukkuu ympärilläni olevissa huoneissa. 

Kuten Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan aiemmissakin osissa, myös Neljännessä kirjassa nuori ja keski-ikäinen Karl Ove elävät ja kertovat rinnakkain ja lomittain. Taisteluni-sarja järjestyy pikemminkin temaattisesti kuin kronologisesti: ensimmäisessä osassa puitiin lapsuuden traumoja, toisessa osassa avioliittoa ja pikkulapsiperheen elämää, kolmannessa palattiin jälleen isäsuhteen ruotimiseen ja nuoruuden kasvukipuihin, ja tässä neljännessä osassa fokuksessa on Karl Oven hapuileva varhaisaikuisuus opiskeluineen, ensimmäisine työpaikkoineen, päihteineen ja epämääräisine ihmissuhteineen. Tänä vuonna ilmestyneeltä Viidenneltä kirjalta odotan kurkistusta Knausgårdin kirjailijantyöhön. Luonnollisesti niin aikatasot kuin teematkin sekoittuvat kirjasta toiseen ja tietyt peruskokemukset kulkevat punaisena lankana kaikkiaan kuusi osaa kattavan teossarjan läpi.

Karl Oven kasvukivut eivät ole kaunista luettavaa, ja sittenkin sitä vain lukee eteenpäin, rypistää kulmiaan, lukee nopeammin saadakseen tietää mitä tapahtuu, tekeekö nuori mies tuon virheen, kyllä vain teki, entä tuon, ei sentään – ja ennen kaikkea myötäelää tunnemysrkyissä, joissa nuorilla yleensäkin on aimo annos häpeäntunnetta ja itsesyytöksiä, mutta Knausgårdilla sitäkin enemmän. Kauneuttakin on, sentään, se sekoittuu kipeään ja rujoon, tapahtumien taustalla vuonon vastarannan tunturit olivat hämärissä lähes mustat.

Autofiktiivisen romaanin kruunaa kertojan itseironia, vaikka se paikoin tahtoo hukkua itsesäälin ja -syytösten alle. Silloinkin, kun "Karl Ove" on kömpelö murrosikäinen tai mokaileva nuori aikuinen, hän on myös romaanihenkilö, joka houkuttaa niin samaistumaan kuin erottautumaankin.


Kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjallisena, Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Anita Konkan Sanat,

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja
Min kamp. Tredje bok. suom. Katriina Huttunen.
Like 2013, 470 sivua.

Sinä iltana ymmärsin, mitä äidin poissaolo merkitsi.
Huoneet olivat kuolleita.
Isä istui työhuoneessaan, ja olohuone ja keittiö olivat ihan kuolleita. Livahdin sinne, ja minulle tuli heti sama tunne kuin silloin kun olin yksin metsässä ja metsällä oli tarpeeksi tekemistä itsessään eikä se halunnut ottaa minua vastaan.
Huoneet olivat vain huoneita, ne ammottivat tyhjyttään kun menin sisään.
Onneksi ei sentään oma huoneeni. Se sulkeutui ympärilläni pehmeäst ja ystävällismielisesti kuten aina ennenkin.

Muistan joskus nuorena lukijana miettineeni, millainen olisi romaani, jossa kuvattaisiin elämää "reaaliaikaisesti" ja yksityiskohtaisesti, siis niin, että kerrottaisiin kaikki päähenkilön tekemät ja kokemat asiat arkisimpia ja triviaaleimpia myöten. Karl Ove Knausgård on melkein toteuttanut tuon ajatusleikin mittavassa, omaelämäkerrallisessa Taisteluni-romaanisarjassaan – paitsi että tietenkin kirjailija on rajannut ja jättänyt pois asioita tässäkin. (Auto)fiktiivisen Karl Oven elämä ei myöskään kaikkiaan kuusiosaisessa sarjassa etene kronologisesti (ei sillä, että elämäkään aina etenisi siinä mielessä, etteivätkö muistot veisi aina välillä ajassa taaksepäin), vaan Knausgård tuntuu keskittyvät milloin mihinkin ajanjaksoon elämässään. Sarjan Ensimmäinen kirja keskittyy kirjailijan teinivuosiin, Toinen kirja taas kuvaa erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan Linda Boström Knausgårdin (joka on niin ikään kirjailija ja jonka romaani Helioskatastrofi ilmeistyi suomeksi viime syksynä) kanssa, ja tässä kolmanessa osassa Knausgård kertoo lapsuus- ja kouluvuosistaan.

Fokus on siis jälleen Knausgårdin lapsuudenperheessä, jota hallitsee pelottava, kohttuuttomia vaativa ja arvaamaton isä. Kolmas kirja oli minulle raskaampi ja vaikeampi kokemus kuin Toinen kirja, sillä vaikka Karl Oven ja Linda perhe-elämä sairauksineen, väsymyksineen ja riitoineen ei totisesti ole kuvattu mitenkään auvoiseksi, on paljon hyytävälpää lukea lapsen (Karl Oven) kodissaan kärsimästään pelosta. Aikuinen kertoja-Knausgård tekee samansuuntaista vertailua kirjassa itsekin; hän toteaa olevansa isänä kaikkea muuta kun täydellinen, mutta sentään parempi kuin oma isänsä – hänen omat lapsensa eivät pelkää häntä.

Knausgård on vähintään yhtä hyvä kuvaamaan herkän lapsen tuntoja kuin kipuilevan aikuisen ajatuksia. Etelä-norjalainen 1970-luvun saarikaupunki herää eloon, koulupojan ilot ja surut tulevat liki. Pelko isän reaktioista pakottaa Karl Oven olemaan varpaillaan, luovimaan, keksimään epätavallisia selviytymiskeinoja ihan tavallisistakin vaikeuksista ja vaikenemaan, mutta poikavuosiin mahtuu sentään myös leikkiä, seikkailuja, sarjakuvia ja suukkoja tyttöjen kanssa. Isoveli Yngve on Karl Ovelle kohtalotoveri ja tärkeä tuki, Sissel-äiti lempeä ja empaattinen nainen, joka lohduttaa poikaansa pienissäkin suruissa (kuten pojan itkussa siitä, että äidillä on toinen nimi, josta hän ei ollut tiennyt – mitä kaikkea muuta äiti on voinut salata!), mutta ei syystä tai toisesta pysty vaikuttamaan kodin yleiseen ilmapiiriin ja pelastamaan lapsiaan heidän isänsä tyrannialta.

Onneksi ahdistavan keskelläkin voi nähdä ja kokea kaunista ja hyvää. Kirjallisuuden luonto- ja maisemakuvaukset ovat vähän huonossa huudossa, mutta minä nautin niistä, etenkin kun ne on kirjoitettu samalla intensiteetillä ja ilmaisuvoimalla kuin muukin Knausgårdin proosa:

Silmiinpistävintä eivät kuitenkaan olleet mittasuhteet vaan värit, ne vaikuttivat täällä syvemmiltä – vihreä väri ei ole missään yhtä syvä kuin Länsi-Norjassa – ja kirkkaammilta, jopa taivas, sen sinikin oli kirkkaampi ja syvempi kuin kotiseutuni taivas. Laaksojen reunat olivat vihreitä ja viljeltyjä, keväällä ja alkukesästä hedelmäpuiden kukinnan aikaan japanilaisen valkoisia, tuntureiden huiput olivat utuisen sinisiä, siellä täällä lumen peittämiä, ja, voi, näiden molemmin puolin kohoavien tunturijonojen välissä oli vuono itse, paikoin vihertävä, paikoin sinertävä, kaikkialla auringossa kimmeltävä, yhtä syvä kuin tunturit ovat korkeita

Mikä parasta, Neljännen kirjan on määrä ilmestyä suomeksi aivan pian!

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Les!Lue!, Nannan kirjakimara