Naulaan kaksi teesiä siltaan

Juutinrauman silta yhdistää Tanskan ja Ruotsin, Kööpenhaminan ja Malmön. Ja vuodesta 2011 lähtien se on myös yhdistänyt katsojia televisiovastaanotinten ääreen, kun ruotsalais-tanskalaiset tuotantoyhtiöt panivat pystyyn yhteispohjoismaisen tv-sarjan Silta.

Sarjalle on satanut viljalti laakereita, suitsutusta ja yleisösuosiota, joten ei liene väärin, jos esitän tänään vastapainoksi muutaman kriittisen sanan.

Silta (Bron / Broen)
pääkäsikirjoittaja Hans Rosenfeldt, pääohjaaja Henrik Georgsson
(tuotantokausi 1: 10 jaksoa, 2011; tuotantokausi 2: 10 jaksoa, 2013)
Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivustossa
Sarjan alkuperäiskotisivusto
Jakso 2:9: TV1 su 17.11.2013 klo 22.30

Sillan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Juutinrauman sillalta löytyy ruumis, joka on puoliksi Tanskan, puoliksi Ruotsin puolella. Ja kun ruumista tutkitaan tarpeeksi, osoittautuu, että se on koottu kasaan peräti kahdesta eri vainajasta. Tämä antaa aiheen Kööpenhaminan ja Malmön poliiseille yhdistää voimansa eriskummaisan veriteon selvittämiseksi.

Pähkinää alkavat järsiä jäyhän sangviininen tanskalaispoliisi Martin Rohde ja hänen voimakkaan asiaorientoitunut ruotsalaiskollegansa Saga Norén. Rohdetta esittää einoleinolaisittain jo nuorna vanhuksen olomuodon omaksunut Kim Bodnia (s. 1965) ja Norénia Sofia Helin (s. 1972), jonka itse muistan varsin toisenlaisesta roolista Maria Blomin etevässä perhekuvauksessa Takaisin maalle - Masjävlar (2004).

Ensimmäinen tuotantokausi siis jahtaa 560 minuutin ajan äärimmäisen salaperäistä, yli-inhimillisen organisointikykyistä ynnä suunnattoman älykästä siltamurhaajaa, jonka syytelistaan kilahtaa jaksojen kertyessä aimo annos vakavia rikoksia. Lopulta tämä mysteerinen superaivo paljastuu Rohden entiseksi lähikollegaksi Jens Hanseniksi. Hänet pidätetään, hänet tuomitaan, ja toisen tuotantokauden mittaan Rohde ramppaa hänen vieraanaan vankilassa yrittämässä luoda sovittavaa psykologiaa entiseen ystäväänsä.

[TEESI 1a:] Sarjan nopeat juonenkäänteet ovat äärimmäisen mukaansatempaavia, mikä ehkä harhauttaa katsojaa huomaamasta, että koko ensikauden juonikuvio oikesti seisoo tyhjän päällä. Jensin ainoa motiivi koko massiiviselle rikossarjalle on ollut kostaa Rohdelle vanha ystävän pettäminen. Tätä varten ei kuitenkaan suinkaan olisi tarvittu moista jättimosaiikkia julkisuutta varten lavastettuine oikeudenjumalaleikkeineen! Jens olisi saattanut rakentaa tarvitsemansa asetelman paljon minimalistisemmin värkein. Jättiläisspektaakkeli pannaan pystyyn vain sitä varten, että on annostella katsojalle koukutusmateriaalia kymmenen jakson ajaksi. Ratkaisu on yksinkertaisesti antikliimaksi. Eikä murhaajan junailemaa tarkkaa kellokoneistoa edes yritetä avata katsojalle. Se jää suosista selittämättömyyksiin. Aivan kuin Hercule Poirot olisi dekkarin lopussa kyllä poiminut murhaajan epäiltyjen rivistä mutta kieltäytynyt selittämästä, miten murhaaja toteutti ovelan trikkinsä.

Superaivon (vas.) seurassa Juutinrauman junassa.

Sitä paitsi superaivo Jensin nerokas kuvio vuotaa jo ensimmäisen jakson alusta asti. Miten hän saattoi olla varma, että kaikista Kööpenhaminan poliisivoimien tutkijoista juuri hänen kostonsa kohde Rohde on saava kutsun siltaruumista tutkimaan?

[TEESI 1b:] Kun äärimmäisen nerokas superaivo lopulta saa näyttelijä Lars Simonsenin kasvot, katsojan pitäisi kyllä tuntea itsensä petetyksi - mikään tässä hahmossa kun ei oikein viittaa kaikki Gaussin käyrät ylittävään poikkeusyksilöyteen. Tämän hahmon rinnalla Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter on vakuuttavintakin vakuuttavampi kaveri. Silkkaa käsikirjoittajien laiskuutta on, että jahdattu nero toisella tuotantokaudella vain istuksii pöydän ääressä amatööripahaenteisen näköisenä, osoittamatta poikkeuskarvaansa. Entisten ystävysten välille yritellään tosin löysää kaksoisolentoteemaakin, mutta varsin valjuin tuloksin.

***

Aisopoksen sadussa kyläläiset menettävät luottamuksensa paimenpoikaan, joka liian monta kertaa kujeilee heidän kustannuksellaan varoittamalla olemattomasta sudesta. Minulle riitti yksi kerta. Kun Sillan toinen tuotantokausi alkoi Ylen ykköskanavalla syyskuussa ajamalla katsojan silmien eteen laivan, joka törmää tutuksi käyneeseen Juutinrauman siltaan vainajapoppoo ruumassa hiljaisuutta pitämässä, en olisi voinut tuntea suurempaa välinpitämättömyyttä. Sujuvaa mutta motivoimatonta juonta tässä vain kuitenkin taas juoksutetaan, ja lopusta on turha odottaa mitään järkevää syytä koko kalmolaivalle tai millekään muullekaan...

Mutta juonenjuoksutuksensa käsikirjoitusryhmä sanotusti hallitsee. Uusia henkilöitä ilmestyy tarinaan varsin tiuhaan, ja vaikka heidän kuvauksensa jää varsin ulkokohtaiseksi, katsoja saa olla vaikuttunut. Kun tänään katsoin toisen kauden kaksi tuoreinta jaksoa, panin merkille esimerkiksi lääkeyhtiön entisen tutkimusjohtajan lesken, joka poliisirupattelun päätyttyä ottaa kuvapuhelinyhteyden Thaimaassa majaa pitävään miesvainajaansa. Sillassa on niin moni kuolintieto jo osoittautunut ennenaikaiseksi, että tällaista saattoi jopa kyllästyneenä odottaa, mutta silti tämä maneerikuvio on helppo antaa anteeksi ja niellä.

Vaan paljastaako viikon kuluttua koittava finaalijakso, että esimerkiksi kuolemaa tekevän yritysjohtajan (Tova Magnusson-Norling) veljen (Sven Ahlström) siskoaan kohtaan tuntema hämärä intohimo ei mitenkään liity sarjan isoon kuvioon? Juonta juoksuttavaa saippuaoopperaako vain tietoliikennekaapelien vetäminen siskolikan kylpyhuoneeseen? [Lisäys 18.11.2013: Jakso 9/10 osoitti, että sisarusten juonikuvio ei ole pelkkä yksittäinen rasti juonirastien joukossa vaan liittyy haussa olevaan kokonaisuuteen hyvinkin vahvasti. Muutenkin toinen tuotantokausi vaikuttaa ensimmäistä "reilummalta" ja kiinteämmältä kokonaisuudelta.]

Taannoisessa suomalaisessa sketsisarjassa parodioitiin Agatha-tädin Neiti Marpleja, joissa ikineito matkaa aina uuden johtolangan tullen mekaanisesti rastilta rastille. Sillassa tämä ulkokohtainen suunnistus on vielä paljon irtonaisempaa ja hatarampaa. Kai se on ammattitaitoa, ettei tarinan koherenssi ihan karkaa tuuliin.

***

Miksi edes vaivauduin ottamaan toisenkin tuotantokauden tehtävälistalleni ensimmäisen kauden aisoposlaisen antiklimaattisuuden jälkeen? Vastaus on aika vaatimaton: toinen tuotantokausi lupasi lisävalaistusta ääriasiallisen Saga Norénin henkilökuvaan.

Ruotsalaispoliisi Norénin persoonaa leimannee jonkin sortin asperger, autismin kirjo. Hänellä on järkielämä ja viettielämä mutta näennäisesti ei tunne-elämää lainkaan. Tämä häiriö vaikuttaa suuresti Norénin jokapäiväiseen sosiaaliseen elämään. Näkee, että käsikirjoittajat ovat lukeneet ja myös sisäistäneet alan oppikirjat poikkeuspoliisin hahmoa rakentaessaan.

Tunne ja järki Juutinraumalla.

[TEESI 2:] Siitä huolimatta Norénin henkilö falskaa, ja pahasti. Hän on hyvin etevä poliisi, kiitos erityisen älyllisen tarkkaavaisuutensa. Hänen analyyttinen syvänäköisyytensä perustuu siihen, että hän on perehtynyt tarkasti ja laajasti psykologiakirjallisuuteen. Älyllään hän on ottanut haltuunsa sen mitä ei kykene omaksumaan tunteellaan, ja menestyksellisesti hän soveltaa oppimaansa kohtaamiinsa kriminaalisieluihin. Tämä lienee täysin uskottavaa, mutta uskottava sen sijaan ei ole analysti-Sagan rinnalla elävä arki-Saga.

Yhdeksi sarjan koukuista on tarkoitettu arki-Sagan kommeltava eriparisuus maailmassa, jossa kaikilla muilla on täyden spektrin tunne-elämä. Kollega Rohde jopa ottaa tehtäväkseen opastaa häntä sosiaalisen elämän perusprinsiippeihin. Tästä syntyy sarjan ärsyttävä perushuumori. Nimittäin jos Norén kykenee työtään varten sisäistämään oppikirjojen poikkeuspsykologian, ei häneltä yksinkertaisesti ole voinut jäädä syrjään normaalin arjenkaan psykologia, josta kyllä on laadittu oppikirja jos toinenkin. Jatkuvalla syötöllä hän kuitenkin reputtaa kaikki arjen kahvipöytätilanteet, vaikka kykenisi ne järjellään leikiten ratkaisemaan. Kun Norénin miesystävä tuo hänelle kukkia, on silkkaa katsojan aliarvioivaa naruttamista yrittää vakuuttaa, että hän muka tulkitsisi eleen iltapäivälehtien matalien stereotypioiden mukaisesti. Saga Norénista on tehty koominen norsu, joka sisyfosmaisesti tunkee itseään samaan posliinikauppaan hamaan maailmanloppuun asti.

Luulisin, että käsikirjoittajat tiedostavat ongelman, hyvinkin, mutta tuotantoporras on vaatinut helppoa yleisönkalastusta. Uskottavuudesta viis, jos se uppoaa riittävän moneen katsojaan! Tämäkin seikka paljastaa silti, että vaikka Siltaa on ollut tekemässä hyvin ammattitaitoinen työryhmä, puuttuu ryhmältä kuitenkin itsetunto täysin. Sen myötä puuttuu paljon.

Toisella tuotantokaudella Norén siis on hankkinut itselleen miesystävän. Miesystävä Jakobia esittää lämminhenkinen, sydämellinen ja herttainen Daniel Adolfsson. Koska rakkauden polut ovat arvaamattomat, en väitä suhdetta reaalisesti mahdottomaksi, mutta katsojana kyllä toivoisin Jakobin hahmoon syvennystä, joka edes jollain lailla avaisi hänen sydämensä aivoituksia tässä yksipuolisessa rakkaussuhteessa. Nyt hän vain lyö päätään seinään jaksosta toiseen tekemällä samoja, turhia rakkauden tekoja pohtimatta lainkaan, miten rationalisoida käytöstään.

Rakastuneen silmin.

Vaikkei käsikirjoitus täydellinen olekaan, Sofia Helin luo Noréninsa hienosti. Pitkän aikaa mietin, että hän on ottanut roolisuoritukseensa mallia mekaanisesta nukesta, joka on lievästi vikaantunut. Vasta viikko sitten luin haastattelun, jossa näyttelijä itse kertoo sen sijaan käyttäneensä mallina lintua: "Mietin, millaista on yrittää lujasti ymmärtää jotain, jota ei ymmärrä. Se muokkasi ruumiinkieltäni ja pään liikehdintää."

***

Vaikka televisio on blogini toinen painopistealue, en taida katsoa televisiota kovinkaan paljon. Erityisesti juonelliset jatkosarjat tuottavat minulle tuskaa - niiden takia kun täytyisi askarrella digiboksin kovalevyn kanssa yhä uudestaan monena viikkona peräkkäin. Reaaliaikaisseurantaa en harrasta, sillä viikon amnesia jaksojen välissä tekee liian paljon tuhoa.

Siltaan päätin heinäkuussa vastahakoisesti tarrautua, koska pelkään menettäneeni käsitystä televisiosarjahistorian uusimmista trendeistä. Käsittääkseni ainakin amerikkalaisessa Lost-sarjassa (2004 - 10) on käytetty Sillan kaltaista yleisön naruttamista, eikä moista enää nykyään pidetä rikkeenä, vastoin kuin ennen.

Kesäisen mieroni takia menetin kokonaan pari ensimmäisen tuotantokauden jaksoa, kun en jaksanut loputtomasti juuttua tietokoneen ääreenkään, vaikka Yle Areena säilöö jaksot kuukauden ajaksi. Katsomiseni ei kuitenkaan nähtävästi pahemmin kärsinyt, päätellen siitä, että osaisin vastata kysymyksiin, jotka olivat jääneet vaivaamaan joitain sarjan keskustelusivuilla.

Lisäys 25.11.2013, toisen tuotantokauden päätösjakson jälkeen. Ilmassa oli aavistus tahatonta komiikkaa, kun sarja eilen sunnuntaina päättyi kuviin, joissa Martin Rohde pidätetään rikoksesta, jota hän ensimmäisen tuotantokauden lopussa ei tehnyt.

Päätösjakson viimeisten hetkien psykologia kaikkine äkkiliikkeineen ja suggestioalttiuksineen on mielestäni varsin luokattomasti motivoitu. Se ei kykene vakuuttamaan. Sillan käsikirjoitus jää kyllä kovin kauas esimerkiksi monta kertaa hehkuttamani Fitz ratkaisee -sarjan (alkuperäiset 9 tarinaa 1993 - 95) tanakasta peruskivisyydestä. Fitz ratkaisee pysyy šokeeraavuudestaan huolimatta kautta linjan vakaan uskottavana, eikä siinä vielä kaikki: se kykenee lisäksi tarjoamaan laajennusta katsojan psykologiseen perspektiiviin. Mielessäni on nyt esimerkiksi katolinen tarina Veljellistä rakkautta (1995).

***

Villa Derrickerian täksi kuuksi mainostettu pikku uudistuminen on lykkääntynyt. Raportoin ehkä asiasta lähiviikkoina.

Vaikenijoita Norjassa

Viime kesä oli kiireinen. Niinpä säilöin kahdeksanosaisen norjalaissarjan Berliininpoppelit (2007 - 08) kovalevylle ja katsoin sen vasta eilen ja tänään miltei yhdeltä istumalta. Kyseessä on kertomus keskisessä Norjassa asuvan Neshovin suvun merkittävistä kuukausista. Berliininpoppelit on harvoja tällä vuosisadalla näkemiäni jatkuvajuonisia sarjoja, varmasti yksi hienoimmista.

Berliininpoppelit
Berlinerpoplene (ohj. Anders T. Andersen (jaksot 1 - 3) ja Sirin Eide (4 - 8), Norja 2007 - 08)
Sarjan norjankieliset kotisivut
Yle FST5 6.7. - 24.8.2011, 8 x 48 min (ensiesitys 3.3. - 21.4.2010 / Yle FST5)

Neshovien sukutarina alkaa joulunalusaikaan 2006, kun perheen iäkäs äiti Anna saa aivohalvauksen ja joutuu sairaalaan. Puoliso Tormod (Espen Skjønberg, s. 1924) ja 56-vuotias esikoispoika Tor (Nils Sletta, s. 1943) jäävät kotitilalle seuraamaan potilaan voinnin kehittymistä. Maatila on rappioitunut monin tavoin; sikoja pitävä Tor tulee toimeen lähinnä vanhempiensa eläkkeen varassa. Näihin rapistuneisiin miljöihin valtaosa sarjan tapahtumista sijoittuu.

Annalla ja Tormodilla on kaksi muutakin poikaa. Margido (Bjørn Sundquist, s. 1948) elää läheisessä kaupungissa hautausurakoitsijana. Kapea uskonnollisuus rajoittaa hänen elämäänsä, ja hän on ikuinen vanhapoika. Sen sijaan kuopus, Kööpenhaminaan kotiutunut 39-vuotias Erlend (Jon Øigardenin, s. 1971), osaa ottaa elämästä nautinnon irti. Hän työskentelee menestyksekkäänä somistajana ja elää rekisteröidyssä parisuhteessa pullean päätoimittajansa (Morten Rose, s. 1975) kanssa. Erlendin postmoderni kaupunkilaisuus on räikeä vastakohta synnyinkodin perinteikkyydelle.

Kohtalokas jouluateria. (Kuva: NRK.)

Neshovien perheellä on lukuisia tabuja ja salaisuuksia, joista merkittävin paljastuu kolmannen jakson finaalissa, kun suku on kokoontunut jouluaattoiltana yhteiselle aterialle. Häpeällisinä pidetyt salaisuudet lienevät ratkaiseva syy perheen suunnattomille kommunikaatiovaikeuksille.

Perheen sisällä ei puhuta, ei varsinkaan tärkeistä asioista. Kommunikaatiokyvyttömyys on vahvin lähde sarjan synkeälle huumorille, joka kulkee mukana läpi kerronnan, vaikka välillä miltei huomaamattomissa. Ruotsalaisten Arla-mainosten estetiikka on pinnalta vähän samaa sukua. Ilman huumoriaan Berliininpoppelit ei kykenisi kohoamaan saavuttamaansa koskettavuuteen.

Hautausurakoitsija, isä, sikatilallinen, tytär ja somistaja. (Kuva: NRK.)

Tor hälyttää Annan kuolinvuoteelle myös Oslossa asuvan tyttärensä Torunnin (Andrine Sæther, s. 1964), jonka ei ole annettu pitää yhteyttä perheeseen. Itse asiassa Tormod saa tietää vasta vaimonsa hautajaisjärjestelyiden yhteydessä tulleensa jo 37 vuotta sitten isoisäksi. Torunn kohoaa sarjan edetessä merkittävimmäksi tekijäksi juonen kannalta.

Tor turvassa possun seurassa. (Kuva: NRK.)

Berliininpoppelit etenee kiireettömästi, mutta silti siinä ei ole mukana mitään turhaa. Sarjan realismi tuo mukanaan vahvan elämän tunnun. Silti arkisen kerronnan taustalla vallitsee jatkuvasti suuri draama. Esimerkiksi television pimah-taminen ja uuden hankkiminen voisi latistua tavanomaiseksi arkikuvaukseksi, mutta ei tässä sarjassa.

Erityisen vaikuttavana pidän isä-Tormodin ja poika-Torin suhteen hienovireistä kuvausta. Jo ensimmäinen jakso tarjoaa eläviä välähdyksiä, jotka viestivät, ettei isä-Tormod olekaan se seniili vanhus, jona poika häntä pitää ja kohtelee. Seura tekee kaltaisekseen. Sosiaalisten ympyröitten laajetessa isä osoittautuukin boheemiksi vanhaksi herraksi, varsin virkeäksi sellaiseksi. Vanhaherra Skjønberg tekee loistavan roolityön!

Psykologisesti hyvin vahva on kuvaus, miten sarjan alussa Tor samastuu voimakkaasti äitiinsä ja sitten loppujaksoissa tytär Torunn omaan isäänsä Toriin. Ehkä Torunnin sielullisen muutoksen yllättävä, miltei perustelematon nopeus on kiireettömän kerronnan ainoa tyylirikko.

Epätraditionaalinen sosiaalisuus. (Kuva: NRK.)

Yksi Berliininpoppelien kantavista teemoista on suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, kun sen merkitys perheen kommunikoi-mattomuuteen avartuu sarjan vanhetessa. Varmasti sarja kykenee myös pehmentämään katsojien suhtautumista asiaan. Itse esimerkiksi pidin Erlendin päätoimittajakumppania varsin sympaattisena olentona.

Tarinan päätös on myös varsin tehokas. Siinä hautausurakoitsijasetä Margido vain lakonisesti "kiittää kaikesta" veljentytärtään Torunnia, kun tämä katoaa tarinasta arvaamattomasti - jopa arvaamattomammin kuin siihen ilmaantui.

Torin nuoruudenihastusta, Torunnin käheä-äänistä ja muutenkin käheää äitiä, joka karkotettiin suvusta, muuten esittää Frøydis Armand (s. 1949). Jos hän vaikuttaa etäisesti tutulta, se saattaa johtua siitä, että hän esitti yhtä pääroolia Aviovaimoja-trilogiassa (1975 - 1996), jolla norjalainen elokuva teki eräänlaisen maailmanvalloituksensa takavuosina.

Berliininpoppelien taustalta löytyy kolmiosainen romaanisarja. Norjalaisen Anne B. Ragden (s. 1957) trilogia Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, 2004), Erakkoravut (Eremittkrepsene, 2005) ja Vihreät niityt (Ligge i grønne enger, 2007) kohosi kotimaassaan ja ulkomaillakin suurmenestykseksi, joka suomennettiin vuosina 2007 - 09.

Romaanisarjan 900 sivua tiivistettiin televisiosovitusta varten 380 minuutiksi.

Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin

Tulevana torstaina Nelonen esittää Beck-sarjan 24. elokuvan Herran nimeen (I Guds namn, 2007). Sen piti nelisen vuotta sitten valmistuessaan olla sarjan viimeinen episodi, mihin hyvin sopii yhden sarjan keskeisen henkilön kuolema.

Sarja sai kuitenkin pari vuotta myöhemmin jatkoa kahden tarinan verran. Noita kahta elokuvaa, Myrskyn silmässä ja Elävältä haudattu (2009), ei silti nähdä ainakaan tämän esitysrupeaman yhteydessä. Toivottavasti ne saavat televisioensi-iltansa Suomessakin lähiaikoina.

Elokuvan esittely Nelosen kotisivuilla

Tero Niemenpään näkemyksekäs arvostelu

Mika Sipuran yhtä lailla näkemyksekäs ja kriittinen arvostelu

Ruotsinkielinen arvostelu HomeEnter.comissa
Elokuvan traileri YouTubessa

Beck ja odottamaton kalmo.

Herran nimeen alkaa paparazzi-valokuvaajan murhasta, jonka Beck ryhmineen saa tutkittavakseen. Vyyhti laajenee äärioikeistolaisiin, homofobisiin piireihin, ja lopulta saadaan viettää mainittuja poliisihautajaisia. Jännityksen maksimoimiseksi tarinassa joutuvat uhatuksi tutkijaryhmän lisäksi kaikki heidän tunnetut sukulaisensakin: Beckin tytär ja tyttärenpoika sekä Gunvald Larssonin sisarentytär.

Elokuvan alussa Larsson, tuo "Likainen Gunvald", kärsii loppuunpalamisesta mutta virkoaa onneksi sängynpohjalta. Beckillä puolestaan on ongelmia tyttärensä Ingerin kanssa, taas kerran.

Elokuvan luonnollisesta kestosta jouduttiin kuulemma nipistämään lähes puoli tuntia leikkauspöydässä, mikä näkyy tapahtumien varsin nopeana tempona.

Joissakin arvioissa Beck-sarjan todetaan olleen jo kypsä päättymäänkin tämän 24. episodin myötä. Itse olen toista mieltä. Mielestäni sarja on säilyttänyt vetonsa kolmannellakin kaudellaan. Käsikirjoitukset ovat yltäneet kansainvälisiin mittoihin, ja esimerkiksi 18. Tyttö maakellarissa ja 21. Japanilainen maalaus ovat luoneet sarjalle uutta leimaa.

Ensimmäisen tuotantokauden käsikirjoitukset vuosilta 1997 - 98 tuntuivat viime syksyn uudella katsomisella hiukan kotikutoisilta verrattuna kahden myöhemmän tuotantokauden tarinoihin. Yllätyin, miten kiivaaseen tahtiin tuo ensimmäinen kausi hyödynsi ja ammensi tyhjiin monet optiot, kuten Beckin pojan kuoleman ja Larssonin syyllisyyden pikkutytön surmasta auto-onnettomuudessa.

Aloitustuotantokauteen sisältyi kuitenkin vahvin jakso jaksolta kehittyvä jatkokertomus: Beckin ja naispoliisi Lena Klingströmin rakkaussuhde. Kolmanteen tuotantokauteen ympätty Larssonin ja Inger Beckin kesy deittailu on siihen verrattuna varsin pliisu ja kulunut tarina, tilantäytettä.

• Tuore Beck-tekstini: Kadotuksen porteilla Beckin seurassa (6.9.2013; elokuvan 25. Myrskyn silmässä esittely - sisältää myös sisällysluettelon kaikista Beck-teksteistäni).

Beck-sarjan filmausten aikana Gunvald Larssonia esittävästä Mikael Persbrandtista (s. 1963) on kasvanut melkoinen ilmiö ruotsalaisessa elokuvamaailmassa. Hän on saanut jalansijaa maailmallakin, sikäli kuin tuore kokaiinikohu ei peruuta hänen rooliaan The Hobbitissa (2012), Peter Jacksonin Tolkien-suurtuotannossa.

Tietämäni mukaan nimenomaan Persbrandt oli kovin haluton palaamaan Beck-tuotantoon enää kolmannen kauden ja Herran nimeen -elokuvan jälkeen. Tämä tuntuu minusta hiukan hämmästyttävältä, kun ajattelee, että hän kuitenkin otti vastaan yhden päärooleista oikeussarjassa Syyttömänä tuomittu (Oskyldigt dömd, 2008 - 09).

Staffan Åhmanin ruotsinkielinen arvostelu Syyttömänä tuomittu -sarjasta
Sarjan esitystiedot Ylen kotisivuilla

Mikael Persbrandt Viisikon johtajana.

Sarjassa Persbrandt esittää narsistista ja äkkiväärää oikeustieteen professoria Markus Haglundia, joka ohjastaa nelijäsenistä oikeustieteen opiskelijoitten ryhmää. Ryhmä on erikoistunut vapauttamaan vankilasta sinne ilman syytään joutuneita paljastamalla oikean rikollisen.

Sarjan 45-minuuttiset tarinat ovat varsin naiiveja ja yksipuisia verrattuna Beckin ykköslaatuisiin käsikirjoituksiin. Juonenkulut ovat nuortenkirjamaisia, ja huumorikin revitään sieltä mistä halvimmalla saadaan, esimerkiksi Haglundin ja toisen oikeustieteen professorin keskinäisistä kisailuista. Ristiriitaiseksi tarkoitetun Haglundin persoonakaan ei kestäisi vähäisintäkään raaputusta - hahmo on vain kullattu verrattuna Beckin Larssonin täyskultaiseen persoonakuvaan.
 
Syyttömänä tuomittu oli kuulemma ruotsalaiskanavan kallis suurtuotanto, mitä ei jäljestä uskoisi. Useissa arvioissa sarja on leimattu amerikkalaisen lääkärisarjan House (2004 - ) halvaksi kopioksi, jossa Persbrandt on Hugh Laurien esittämän tohtori Housen köykäinen vastine.

Sarjan viimeinen, 24. jakso Tuntematon todistaja nähdään uusintana ensi lauantaina Yle FST5 -kanavalla.