Edith Södergran -murhat

Tänään pääsemme kurkistamaan kotityrannin arkipäivään. Kotityrannin nimi on Andreas Hallman, ja hän pitää despoottisin ottein vaimoaan ja kolmea lastaan ynnä yhtä miniäänsä oikuttelevan tahtonsa alaisuudessa.

Herra tohtori h.c. Hallman on menestynyt ja arvostettu kirjailija, itse asiassa oikea kirjallisuuden supertähti, tunnettu erityisesti naissielun syväluotaavana erittelijänä. Ja koska kuvattuun menneeseen maailmanaikaan Nobelin kirjallisuuspalkinto vielä oli sallittua säällisin väliajoin osoittaa koti-Ruotsiin, on hänet laakeroitu myös nobelein, vaikka tässä Hallmanin luonnostellut dekkaristi Maria Lang minun mielestäni kyllä vyöryttää jo vähän liiankin överisti.

Hallmanien dynastia pitelee kotipesäänsä keskiruotsalaisessa Kilan pitäjässä. Sukukartanon kohtalokkaista tapahtumista Lang on laatinut selvityksensä romaanissa Vaarallisia unia (1958).

Maria Lang: Vaarallisia unia
(Farliga drömmar, 1958)
suom. Eero Perkiö, 1959
(3. painos, yhteisniteessä Kielojen kuningas. Vaarallisia unia, Gummerus 1994)

Kirjailija Hallman vihaa tungettelevaa julkisuutta, joten ei mikään ihme, että hän on eristänyt itsensä ja lähimpänsä muurien ja lukkojen taa. Eräänä synkkänä ja syksyisenä iltana muurien ja lukkojen takana sitten vietetään pienimuotoista syntymäpäiväjuhlaa - läsnä kirjailijan perheyhteisön lisäksi vain yksityissihteeri Malin Skog sekä hyvin läheinen perhelääkäri.

Illassa neuroottisen jännittynyt tytär loihee lausumaan lempirunoilijansa Edith Södergranin runon "Vaarallisia unia" (1925). Perin epäsovelias runovalinta, muu seurue toteaa ja langettaa valinnalle luonnollisesti tuomionsa. Vielä epäsoveliaampaa kuitenkin on luvassa, kun yksi juhlijoista kemujen päätteeksi löytyy kylpyhuoneesta kuolleena.

Mitä ilmeisin ja tyypillisin suljetun paikan murha! oivaltaa rikoskirjallisuushistoriansa tunteva lukija. Ja mitä ilmeisin ja tyypillisin on käsittelykin. Heti alkusivuilta löytyy peräti neljän sivun verran palapelidekkarin perustykötarpeita: henkilöluettelo, piirroskuva Hallmanien kartanosta sitä ympäröivine muureineen sekä pohjapiirrokset kartanon kummastakin kerroksesta. Noihin piirroksiin oli idyllistä palailla pitkin luku-urakkaa!

Vaarallisia valheita lukiessani tulin kiinnittäneeksi erityishuomiota romaanin ihmiskuvaan. Miten yksilö reagoi ja toimii whodunit-genren sääntöjä noudattaessaan? Mikä katsotaan sopivaksi käytökseksi? Miten suru ja järkytys on lupa näyttää? Mistä kumpuaa esimerkiksi genren viehtymys hysteriaan ja rauhoittaviin lääkkeisiin? Aiheesta voisi panna kasaan kirjallisuustieteellisen tutkimuksen jos toisenkin.

Loppuratkaisun siintäessä pelissä vilahtaa myös perin tutuksi kaluttu teillä-ei-ole-mitään-todisteita-kortti. Epäilty puolustautuu sivulla 211: "Teillä ei ole mitään todistuksia. Ei mitään todistuksia, jotka kestäisivät tuomioistuimen edessä." Miten monta kertaa genren historiassa korttiin muka on tarttunut syytön epäilty?

***

Synttäri-illan ruumista kylpyhuoneessa joudutaan odottelemaan aina sivulle 77 asti. Sitä ennen saamme nauttia Langin taidoista psykologisen romaanin punojana, kun hän esittelee sukukartanon klaustrofobisesti tulehtunutta perheyhteisöä. Varmasti kirjailijan perhekuvaus täyttää mallikkaasti klassisen dekkarin laatuvaatimukset; epäuskottavuudesta häntä ei voine mennä syyttämään. Toisaalta itseltään enemmän edellyttävä kirjailija olisi tuonut epätervettä perhettä ja neroutta tutkiessaan kuvaan myös jotain uutta ja yllättävää, sellaista joka olisi vaatinut lukijalta hetken aikaa märehtiä, ennen kuin hän olisi hyväksynyt tämän osaksi laajennutta yleissivistystään. Pitkä miinus esimerkiksi siitä, että kirjailija Hallmanin nerokas poikkeusyksilöys ei mitenkään ilmene suoraan hänen olemuksessaan, joten meidän täytyy tyytyä vain Langin sanaan siitä: Hallman on nero ja sillä sipuli.

Vaarallisten unien hahmot on huolellisemmin luonnosteltu kuin Langin edellisen teoksen Kielojen kuningas (1957) hahmot. Suljettu yhteisö luonnollisesti antaa tähän paremmat edellytykset kuin Kielojen kuninkaan monessa eri paikassa pyörivä kuvaus monine henkilöineen. Toisaalta ympäristöjen niukkuus saattaa ikävästi puuduttaa lukijaa.

Vaikkei ehkä äärimmäisen jännittävä, monella tavalla mallikelpoinen Vaarallisten unien rakenne on. Muutama yllätyskäänne pakottaa lukijan purkamaan muutamankin palan kokoamastaan palapelistä. Näistä yllätyspaljastuksista mielestäni paras sijoittuu sivulle 161.

Murhan saa tutkittavakseen Langin vakiohahmo, rikoskomisario Christer Wijk. Pitkän aikaa hän joutuu tekemään tutkimuksiaan etätyönä Kilan kirkonkylästä ja koti-Tukholmasta käsin, mutta jahka juoni alkaa kiristää enemmän, hänen onnistuu murtaa tiensä Hallmanien linnoitukseen. Siellä, sivulla 198, hän lopulta heristelee avainjohtolankoja lukijan silmien edessä kiusoittelevasti melkein Hercule Poirot -tyyliin, niin että hänen ongelmanratkaisullinen ylivertaisuutensa käy ilmeiseksi.

Jo Kielojen kuningasta lukiessani olin aavistavinani salaa hekumoivan erotiikan joidenkin Langin kohtausten taustalla. Törmäsin ilmiöön tässäkin romaanissa, selvimmin sivuilla 79 - 80, jossa miniä-Cecilia ilmestyy ruumiin ääreen huomiota herättävän siekailemattomassa yöpaidassa. Täti Agatha olisi pitänyt etiketin siveellisyydestä tiukemmin kiinni.

***

Miten julkisuus mahtoi kohdella Maria Langia 1950-luvun lopussa? Jossain vaiheessa uraansa hän oli hyvin suosittu Ruotsissa, kuten tiedämme. Kun Vaarallisia unia muistelee 1900-luvun alun superjulkkiksen Selma Lagerlöfin ahdasta elinpiiriä talonsa yläkerrassa paossa tungettelevia turisteja (s. 101), mieleen hiipii, saattaisiko kirjailija Hallmanin julma ihmismassakammo pohjata Langin tietoiseen haluun esittää kritiikkinsä tai protestinsa.

Yksi kerronnallinen ratkaisu minua Vaarallisissa unissa hieman oudoksuttaa. Lang on sirotellut tarinan joukkoon lyhyitä, minä-muotoisia raportointeja, joitten nimettömänä minänä esiintyy muitakin kuin vain sihteeri Skog. Uskoakseni jaksot ovat omiaan enemmän hämmentämään lukijaa kuin palvelemaan dekkarijännitystä.

Lisäys: Maria Lang valkokankaalla ja televisiossa

Kolmiapila ratkoo murhia 1950-luvussa. (Kuva: Moviezine.se.)

Meillä on aihetta vilkaista länsinaapurimme tuoreinta tv-elokuvatarjontaa. Kulunut vuosi 2013 on nimittäin ollut Langin filmatisiointirintamalla ennennäkemättömän vilkas. Kevättalvella ja nyt syksyllä svenssoneita on hemmoteltu yhteensä kuudella pitkällä elokuvalla, jotka perustuvat Langin dekkareihin. Pääosaa rikoskomisario Christer Wijkinä niissä kaikissa esittää Ola Rapace (s. 1971), joka on maskeerattu klassisen komeaksi rooliaan varten.

Alkuperäisromaaneja on kuitenkin muokkailtu ankarasti, niin että elokuvista jokaisessa rikoksia on mukana ratkomassa myös toinen Langin salapoliiseista, nuori harrastelijaetsivätär Puck Ekstedt (Tuva Novotny, s. 1979), yhdessä tulevan puolisonsa Einar Buren (Linus Wahlgren) kanssa. 1950-luvun epookkiin on panostettu, mutta silti ainakin sarjan aloittava Murhaaja ei valehtele yksinään on saanut Iltalehden kriitikolta varsin nuivan arvostelun.

Sarjan kuusi elokuvaa:

1. Murhaaja ei valehtele yksinään (Mördaren ljuger inte ensam, ohj. Birger Larsen; samannimisen esikoisdekkarin (1949) pohjalta)
2. Kielojen kuningas (Kung Liljekonvalje av dungen, ohj. Christian Eklöw ja Christopher Panov; samannimisen, perjantaina esittelemäni romaanin (1957) pohjalta).
3. Inte flera mord (ohj. Peter Schildt; romaanin Ei enää murhia (1951) pohjalta).
4. Rosor, kyssar och döden (ohj. Daniel di Grado; romaanin Ruusuja, rakkautta, rikoksia (1953) pohjalta).
5. Farliga drömmar (ohj. Molly Hartleb; tänään esittelemäni romaanin Vaarallisia unia (1958) pohjalta).
6. Tragedi på en lantkyrkogård (ohj. C. Eklöw ja C. Panov; romaanin Murhenäytelmä hautausmaalla (1954) pohjalta).

Me kotisuomalaiset ihmettelemme Mauri Sariolan vähäistä edustusta valkokankaalla, mutta tänään minä altistan itseni ihmettelemään vieläkin enemmän neiti Langin niukkaakin niukempaa filmatisointihistoriaa. Ennen tämänvuotista kimaraa häntä on nimittäin elokuvattu ainoastaan kahden romaanin verran, kun Arne Mattsson ohjasi vuosina 1960 - 61 filmit När mörkret faller ja Kielot kuiskivat kuolemaa, molemmissa Karl-Arne Holmsten pääroolissa komisario Wijkinä. Kumpikin romaaneista uusintafilmatisoitiin myös tuoreeseen tv-elokuvasarjaan.

Aiheesta muualla:

• Elokuvasarjan (2013) traileri YouTubessa.
• Ennakkoesittely elokuvasarjasta Svenska Dagbladetin verkkosivustossa 13.8.2012.   

Naulaan kaksi teesiä siltaan

Juutinrauman silta yhdistää Tanskan ja Ruotsin, Kööpenhaminan ja Malmön. Ja vuodesta 2011 lähtien se on myös yhdistänyt katsojia televisiovastaanotinten ääreen, kun ruotsalais-tanskalaiset tuotantoyhtiöt panivat pystyyn yhteispohjoismaisen tv-sarjan Silta.

Sarjalle on satanut viljalti laakereita, suitsutusta ja yleisösuosiota, joten ei liene väärin, jos esitän tänään vastapainoksi muutaman kriittisen sanan.

Silta (Bron / Broen)
pääkäsikirjoittaja Hans Rosenfeldt, pääohjaaja Henrik Georgsson
(tuotantokausi 1: 10 jaksoa, 2011; tuotantokausi 2: 10 jaksoa, 2013)
Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivustossa
Sarjan alkuperäiskotisivusto
Jakso 2:9: TV1 su 17.11.2013 klo 22.30

Sillan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Juutinrauman sillalta löytyy ruumis, joka on puoliksi Tanskan, puoliksi Ruotsin puolella. Ja kun ruumista tutkitaan tarpeeksi, osoittautuu, että se on koottu kasaan peräti kahdesta eri vainajasta. Tämä antaa aiheen Kööpenhaminan ja Malmön poliiseille yhdistää voimansa eriskummaisan veriteon selvittämiseksi.

Pähkinää alkavat järsiä jäyhän sangviininen tanskalaispoliisi Martin Rohde ja hänen voimakkaan asiaorientoitunut ruotsalaiskollegansa Saga Norén. Rohdetta esittää einoleinolaisittain jo nuorna vanhuksen olomuodon omaksunut Kim Bodnia (s. 1965) ja Norénia Sofia Helin (s. 1972), jonka itse muistan varsin toisenlaisesta roolista Maria Blomin etevässä perhekuvauksessa Takaisin maalle - Masjävlar (2004).

Ensimmäinen tuotantokausi siis jahtaa 560 minuutin ajan äärimmäisen salaperäistä, yli-inhimillisen organisointikykyistä ynnä suunnattoman älykästä siltamurhaajaa, jonka syytelistaan kilahtaa jaksojen kertyessä aimo annos vakavia rikoksia. Lopulta tämä mysteerinen superaivo paljastuu Rohden entiseksi lähikollegaksi Jens Hanseniksi. Hänet pidätetään, hänet tuomitaan, ja toisen tuotantokauden mittaan Rohde ramppaa hänen vieraanaan vankilassa yrittämässä luoda sovittavaa psykologiaa entiseen ystäväänsä.

[TEESI 1a:] Sarjan nopeat juonenkäänteet ovat äärimmäisen mukaansatempaavia, mikä ehkä harhauttaa katsojaa huomaamasta, että koko ensikauden juonikuvio oikesti seisoo tyhjän päällä. Jensin ainoa motiivi koko massiiviselle rikossarjalle on ollut kostaa Rohdelle vanha ystävän pettäminen. Tätä varten ei kuitenkaan suinkaan olisi tarvittu moista jättimosaiikkia julkisuutta varten lavastettuine oikeudenjumalaleikkeineen! Jens olisi saattanut rakentaa tarvitsemansa asetelman paljon minimalistisemmin värkein. Jättiläisspektaakkeli pannaan pystyyn vain sitä varten, että on annostella katsojalle koukutusmateriaalia kymmenen jakson ajaksi. Ratkaisu on yksinkertaisesti antikliimaksi. Eikä murhaajan junailemaa tarkkaa kellokoneistoa edes yritetä avata katsojalle. Se jää suosista selittämättömyyksiin. Aivan kuin Hercule Poirot olisi dekkarin lopussa kyllä poiminut murhaajan epäiltyjen rivistä mutta kieltäytynyt selittämästä, miten murhaaja toteutti ovelan trikkinsä.

Superaivon (vas.) seurassa Juutinrauman junassa.

Sitä paitsi superaivo Jensin nerokas kuvio vuotaa jo ensimmäisen jakson alusta asti. Miten hän saattoi olla varma, että kaikista Kööpenhaminan poliisivoimien tutkijoista juuri hänen kostonsa kohde Rohde on saava kutsun siltaruumista tutkimaan?

[TEESI 1b:] Kun äärimmäisen nerokas superaivo lopulta saa näyttelijä Lars Simonsenin kasvot, katsojan pitäisi kyllä tuntea itsensä petetyksi - mikään tässä hahmossa kun ei oikein viittaa kaikki Gaussin käyrät ylittävään poikkeusyksilöyteen. Tämän hahmon rinnalla Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter on vakuuttavintakin vakuuttavampi kaveri. Silkkaa käsikirjoittajien laiskuutta on, että jahdattu nero toisella tuotantokaudella vain istuksii pöydän ääressä amatööripahaenteisen näköisenä, osoittamatta poikkeuskarvaansa. Entisten ystävysten välille yritellään tosin löysää kaksoisolentoteemaakin, mutta varsin valjuin tuloksin.

***

Aisopoksen sadussa kyläläiset menettävät luottamuksensa paimenpoikaan, joka liian monta kertaa kujeilee heidän kustannuksellaan varoittamalla olemattomasta sudesta. Minulle riitti yksi kerta. Kun Sillan toinen tuotantokausi alkoi Ylen ykköskanavalla syyskuussa ajamalla katsojan silmien eteen laivan, joka törmää tutuksi käyneeseen Juutinrauman siltaan vainajapoppoo ruumassa hiljaisuutta pitämässä, en olisi voinut tuntea suurempaa välinpitämättömyyttä. Sujuvaa mutta motivoimatonta juonta tässä vain kuitenkin taas juoksutetaan, ja lopusta on turha odottaa mitään järkevää syytä koko kalmolaivalle tai millekään muullekaan...

Mutta juonenjuoksutuksensa käsikirjoitusryhmä sanotusti hallitsee. Uusia henkilöitä ilmestyy tarinaan varsin tiuhaan, ja vaikka heidän kuvauksensa jää varsin ulkokohtaiseksi, katsoja saa olla vaikuttunut. Kun tänään katsoin toisen kauden kaksi tuoreinta jaksoa, panin merkille esimerkiksi lääkeyhtiön entisen tutkimusjohtajan lesken, joka poliisirupattelun päätyttyä ottaa kuvapuhelinyhteyden Thaimaassa majaa pitävään miesvainajaansa. Sillassa on niin moni kuolintieto jo osoittautunut ennenaikaiseksi, että tällaista saattoi jopa kyllästyneenä odottaa, mutta silti tämä maneerikuvio on helppo antaa anteeksi ja niellä.

Vaan paljastaako viikon kuluttua koittava finaalijakso, että esimerkiksi kuolemaa tekevän yritysjohtajan (Tova Magnusson-Norling) veljen (Sven Ahlström) siskoaan kohtaan tuntema hämärä intohimo ei mitenkään liity sarjan isoon kuvioon? Juonta juoksuttavaa saippuaoopperaako vain tietoliikennekaapelien vetäminen siskolikan kylpyhuoneeseen? [Lisäys 18.11.2013: Jakso 9/10 osoitti, että sisarusten juonikuvio ei ole pelkkä yksittäinen rasti juonirastien joukossa vaan liittyy haussa olevaan kokonaisuuteen hyvinkin vahvasti. Muutenkin toinen tuotantokausi vaikuttaa ensimmäistä "reilummalta" ja kiinteämmältä kokonaisuudelta.]

Taannoisessa suomalaisessa sketsisarjassa parodioitiin Agatha-tädin Neiti Marpleja, joissa ikineito matkaa aina uuden johtolangan tullen mekaanisesti rastilta rastille. Sillassa tämä ulkokohtainen suunnistus on vielä paljon irtonaisempaa ja hatarampaa. Kai se on ammattitaitoa, ettei tarinan koherenssi ihan karkaa tuuliin.

***

Miksi edes vaivauduin ottamaan toisenkin tuotantokauden tehtävälistalleni ensimmäisen kauden aisoposlaisen antiklimaattisuuden jälkeen? Vastaus on aika vaatimaton: toinen tuotantokausi lupasi lisävalaistusta ääriasiallisen Saga Norénin henkilökuvaan.

Ruotsalaispoliisi Norénin persoonaa leimannee jonkin sortin asperger, autismin kirjo. Hänellä on järkielämä ja viettielämä mutta näennäisesti ei tunne-elämää lainkaan. Tämä häiriö vaikuttaa suuresti Norénin jokapäiväiseen sosiaaliseen elämään. Näkee, että käsikirjoittajat ovat lukeneet ja myös sisäistäneet alan oppikirjat poikkeuspoliisin hahmoa rakentaessaan.

Tunne ja järki Juutinraumalla.

[TEESI 2:] Siitä huolimatta Norénin henkilö falskaa, ja pahasti. Hän on hyvin etevä poliisi, kiitos erityisen älyllisen tarkkaavaisuutensa. Hänen analyyttinen syvänäköisyytensä perustuu siihen, että hän on perehtynyt tarkasti ja laajasti psykologiakirjallisuuteen. Älyllään hän on ottanut haltuunsa sen mitä ei kykene omaksumaan tunteellaan, ja menestyksellisesti hän soveltaa oppimaansa kohtaamiinsa kriminaalisieluihin. Tämä lienee täysin uskottavaa, mutta uskottava sen sijaan ei ole analysti-Sagan rinnalla elävä arki-Saga.

Yhdeksi sarjan koukuista on tarkoitettu arki-Sagan kommeltava eriparisuus maailmassa, jossa kaikilla muilla on täyden spektrin tunne-elämä. Kollega Rohde jopa ottaa tehtäväkseen opastaa häntä sosiaalisen elämän perusprinsiippeihin. Tästä syntyy sarjan ärsyttävä perushuumori. Nimittäin jos Norén kykenee työtään varten sisäistämään oppikirjojen poikkeuspsykologian, ei häneltä yksinkertaisesti ole voinut jäädä syrjään normaalin arjenkaan psykologia, josta kyllä on laadittu oppikirja jos toinenkin. Jatkuvalla syötöllä hän kuitenkin reputtaa kaikki arjen kahvipöytätilanteet, vaikka kykenisi ne järjellään leikiten ratkaisemaan. Kun Norénin miesystävä tuo hänelle kukkia, on silkkaa katsojan aliarvioivaa naruttamista yrittää vakuuttaa, että hän muka tulkitsisi eleen iltapäivälehtien matalien stereotypioiden mukaisesti. Saga Norénista on tehty koominen norsu, joka sisyfosmaisesti tunkee itseään samaan posliinikauppaan hamaan maailmanloppuun asti.

Luulisin, että käsikirjoittajat tiedostavat ongelman, hyvinkin, mutta tuotantoporras on vaatinut helppoa yleisönkalastusta. Uskottavuudesta viis, jos se uppoaa riittävän moneen katsojaan! Tämäkin seikka paljastaa silti, että vaikka Siltaa on ollut tekemässä hyvin ammattitaitoinen työryhmä, puuttuu ryhmältä kuitenkin itsetunto täysin. Sen myötä puuttuu paljon.

Toisella tuotantokaudella Norén siis on hankkinut itselleen miesystävän. Miesystävä Jakobia esittää lämminhenkinen, sydämellinen ja herttainen Daniel Adolfsson. Koska rakkauden polut ovat arvaamattomat, en väitä suhdetta reaalisesti mahdottomaksi, mutta katsojana kyllä toivoisin Jakobin hahmoon syvennystä, joka edes jollain lailla avaisi hänen sydämensä aivoituksia tässä yksipuolisessa rakkaussuhteessa. Nyt hän vain lyö päätään seinään jaksosta toiseen tekemällä samoja, turhia rakkauden tekoja pohtimatta lainkaan, miten rationalisoida käytöstään.

Rakastuneen silmin.

Vaikkei käsikirjoitus täydellinen olekaan, Sofia Helin luo Noréninsa hienosti. Pitkän aikaa mietin, että hän on ottanut roolisuoritukseensa mallia mekaanisesta nukesta, joka on lievästi vikaantunut. Vasta viikko sitten luin haastattelun, jossa näyttelijä itse kertoo sen sijaan käyttäneensä mallina lintua: "Mietin, millaista on yrittää lujasti ymmärtää jotain, jota ei ymmärrä. Se muokkasi ruumiinkieltäni ja pään liikehdintää."

***

Vaikka televisio on blogini toinen painopistealue, en taida katsoa televisiota kovinkaan paljon. Erityisesti juonelliset jatkosarjat tuottavat minulle tuskaa - niiden takia kun täytyisi askarrella digiboksin kovalevyn kanssa yhä uudestaan monena viikkona peräkkäin. Reaaliaikaisseurantaa en harrasta, sillä viikon amnesia jaksojen välissä tekee liian paljon tuhoa.

Siltaan päätin heinäkuussa vastahakoisesti tarrautua, koska pelkään menettäneeni käsitystä televisiosarjahistorian uusimmista trendeistä. Käsittääkseni ainakin amerikkalaisessa Lost-sarjassa (2004 - 10) on käytetty Sillan kaltaista yleisön naruttamista, eikä moista enää nykyään pidetä rikkeenä, vastoin kuin ennen.

Kesäisen mieroni takia menetin kokonaan pari ensimmäisen tuotantokauden jaksoa, kun en jaksanut loputtomasti juuttua tietokoneen ääreenkään, vaikka Yle Areena säilöö jaksot kuukauden ajaksi. Katsomiseni ei kuitenkaan nähtävästi pahemmin kärsinyt, päätellen siitä, että osaisin vastata kysymyksiin, jotka olivat jääneet vaivaamaan joitain sarjan keskustelusivuilla.

Lisäys 25.11.2013, toisen tuotantokauden päätösjakson jälkeen. Ilmassa oli aavistus tahatonta komiikkaa, kun sarja eilen sunnuntaina päättyi kuviin, joissa Martin Rohde pidätetään rikoksesta, jota hän ensimmäisen tuotantokauden lopussa ei tehnyt.

Päätösjakson viimeisten hetkien psykologia kaikkine äkkiliikkeineen ja suggestioalttiuksineen on mielestäni varsin luokattomasti motivoitu. Se ei kykene vakuuttamaan. Sillan käsikirjoitus jää kyllä kovin kauas esimerkiksi monta kertaa hehkuttamani Fitz ratkaisee -sarjan (alkuperäiset 9 tarinaa 1993 - 95) tanakasta peruskivisyydestä. Fitz ratkaisee pysyy šokeeraavuudestaan huolimatta kautta linjan vakaan uskottavana, eikä siinä vielä kaikki: se kykenee lisäksi tarjoamaan laajennusta katsojan psykologiseen perspektiiviin. Mielessäni on nyt esimerkiksi katolinen tarina Veljellistä rakkautta (1995).

***

Villa Derrickerian täksi kuuksi mainostettu pikku uudistuminen on lykkääntynyt. Raportoin ehkä asiasta lähiviikkoina.

Kadotuksen porteilla Beckin seurassa

Elämme lopun aikoja.

Se käy selväksi, kun katsoo ruotsalaisen Beck-poliisisarjan loppupään elokuvia, synkeitä ja depressiivisiä. Beck-sarja on kuin traaginen rakastaja: se ei tyydy syöksymään hornaansa yksinään vaan haluaa vetää mukanaan petollisen rakastettunsakin, joka hänet hylkäsi. Koko maailma, turvaisa lintukoto, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta - ne kaikki jättivät Beckin, ja kosto on sen mukainen eli mahdollisimman suloinen.

[Varoitus! Kirjoitus sisältää loppupuolella vastuutonta mässäilyä ikävänpuoleisilla asioilla.]

Beck 25 (4:1): Myrskyn silmässä (Ruotsi, 2009)
(I stormens öga, ohj. Harald Hamrell)
Nelonen ti 3.9.2013 klo 22.00

Beck-sarjan edellisessä elokuvassa Herran nimeen (2007) kadotuksen lieskat kärvensivät ainoastaan huusholliinsa linnoittautunutta kovispoliisi Gunvald Larssonia (Mikael Persbrandt), mutta uuden elokuvan tullen hän on tartuttanut myös esimiehensä, rikoskomisario Martin Beckin (Peter Haber). Tämä potee omassa kotonaan, poissa virkatehtävistään, tautia, jonka luonnetta ei määritellä mutta joka on selvästi luonteeltaan jotain ihan muuta kuin tavallista kausiköhää. Meidän pitäisi kai tilata Ranskasta psykoanalyytikko Julia Kristeva itsensä tekemään asianmukainen diagnoosi tästä lopun ajan sairaudesta.

Elokuvan alkujaksot ovat nopealeikkauksiset ja virtaviivaiset. Kahden vuoden kuvaustauon jälkeen on selvästi pyritty trendistämään ilmaisukieltä. Tukholma, vielä aikaisemmissa beckeissä sentään suht turvallinen meidän oma kaupunki, on muuttunut batmanilaiseksi Gotham Cityksi, jossa kaupunki itse on riistänyt herruuden ihmisistä, joita se nyt vainoaa. Tässä todellisuudessa Gunvald Larsson ottaa itseoikeutetusti roolin Batmanina, joka kaahaa batmobilellaan (vm. 2009, Turbo Diesel) kaikkia liikennesääntöjä rikkoen auttamaan avutonta neitoa tornissa.

"Onhan meillä aina Sansibar."

Tarinan avuton neito tornissa on Kim Reeshaug (Kirsti Eline Torhaug, s. 1969), jonka parina Gunvald Larsson yrittää kaiken synkkyyden keskelle luoda omaa casablancaansa - sinä Ingrid Bergman, minä Humphrey Bogart. Kimillä ja Gunvaldilla on nimittäin takanaan yhteistä menneisyyttä enemmän kuin äkkinäinen osaisi odottaakaan: elämää suurempi rakkaustarina, kymmenen vuotta sitten - Sansibar ja sen valkeaakin valkeammat hiekkarannat. Ja jotain enemmänkin...

Kim on ekologisesti valveutunut, ja hänen kauttaan Myrskyn silmässä johdattaa meidät tarinan fokukseen: ympäristöterroristeihin, jotka suunnittelevat rajua iskua kansankoti Ruotsia vastaan. Aihe antaa elokuvantekijöille värkit myös periruotsalaiseen yhteiskuntakritiikkiin: ydinvoimalat ovat suojattomia odottamattomia hyökkäyksiä vastaan, ja poliittiset päättäjät uhkaavat välinpitämättömyydellään koko valtakunnan olemassaoloa. (Ks. Uuden Suomen uutinen vuodelta 2009.)

Myrskyn silmässä on oikeastaan aika kaukana poliisigenrestä. Sairaslomalainen Beckillä ei ole valtuuksia tutkia, muuta kuin yksityisetsivätyyliin. Sen sijaan hän joutuu itse tutkittavaksi, kuulusteltavaksi, epäillyksi - sanalla sanoen vanhan vihtahousun käristyspenkkiin, kun kotiruotsalaisten Säpo ja brittien MI6 yhteisvoimin piinaavat häntä. Ja Gunvald Larsson on suorastaan lainsuojaton, henkipatto, jota Beckin ei olisi lupa suojella.

Vainottuna mierolaisenakin Gunvald kuitenkin kohoaa sankariksi, siinä mitassa kuin sankaruus yleensä lopun aikojen Gotham Cityssa on mahdollista. Tämä parroittunut, puolitaataksi rappioitunut toimintasankari ei kuitenkaan voi suojella edes neitoaan tornissa. Alun tiheitten toimintajaksojen jälkeen hän siis joutuu hiljentymään ja vetäytymään suremaan kuollutta rakastettuaan.

Mutta tapahtuu ihme: Taustalla alkaa soida krzysztofkieślowski, ja koko kohtaus muuttuu krzysztofkieślowskiksi - ihan puolalaismestari Kieślowskin hengessä Gunvald Larsson näkee kuolleen rakastettunsa pimeän kadun varjoissa ja suuntaa tämän luo. Tässä vaiheessa minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka koko stoori kokisi muodonmuutoksen krzysztofkieślowskiksi, sillä siinä määrin kylmänhaaleaksi alun ulkokohtainen (tai ainakin abstrakti, ihmisetön) toiminta on minut jättänyt. Mutta onneksi tarina silti tajuaa jatkua tämän suvannon jälkeen.

***

Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat kokonaan... Nimittäin Beckin työtoverit. Poissa he ovat kaikki, poissa, manan majoille kai menneet - poissa kaikki naisellinen lämpökin, jonka rakastavassa olemuksessaan loi lempeäkatseinen Lena Klingström muinoin. Samaan hautaankohan on pistetty Beckin tytär Ingerkin poikineen, ja Beckin kantaravintolan kantatarjoilija Mats (Bo Höglund)?

Beckin ja Larssonin lisäksi meillä on enää nuorempi poliisi Oskar Bergman (Måns Nathanaelson, s. 1976), joka on onneksi saanut kerätyksi epävarmaan olemukseensa vähän jämäkkyyttä. (Jos ruotsalaiset keksivät seurata brittimalleja, niin muutaman vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen Beck nousee haudastaan spin-off-sarjana nimeltä Bergman, jossa itsetunnottomasta Oskarista on stailattu oikea rikostenratkontakone, tyyliin Lewis maineikkaan Morse-sarjan seuraajana.)

Myös Beckin naapuri Valdemar (Ingvar Hirdwall) näyttäytyy sentään lyhyessä ja surkeassa kohtauksessa! Sarjan edellisessä elokuvassa hän tunnetusti muutti asumaan alempaan kerrokseen, ja nyt hän joutuu kuikuilemaan parvekkeella drinkkiään särpivää Beckiä kuin joku Romeo saavuttamatonta Juliaansa. Tai oikeastaan kurkottamaan entistä naapuriaan kohti kadotuksen syvyyksistä, de profundis, anomaan tältä edes pienintä huomionosoitusta. Kohtaus sopii hyvin elokuvan apokalyptiseen lohduttomuuteen.

Lopun aikojen toimintasankari Oskar-kollegan tyylikkäässä verryttelytakissa.

Tietenkin Beck käväisee myös sureksimassa esinaisensa, rikostarkastaja Margareta Obergin, haudalla. Tältähän otettiin nirri pois sarjan edellisessä tarinassa. Hautajaisia tanssitaan tässäkin elokuvassa. Juhlakaluna tosin ei ole esimerkiksi Gunvald Larsson, vaikka hänen kylmettynyttä kalmoaan naarataankin jakson mittaan vapaasataman vesien pohjasta, sillä Gunvald Larssonin pitää kestää ennen lopullista romuttamista vielä yksi Beck-tarina, se vihoviimeinen.

***

Tuo Beck-tarina, Elävältä haudattu (Levande begravd, 2009), näytetään Neloselta ensi tiistaina. Jos sama meno kohti kadotuksen yhdeksättä piiriä ja suppilon pohjaa jatkuu, kovin synkeät näyt meillä ovat edessä. Silmieni eteen nousee monta skenaariota siitä, mikä meitä saattaa odottaa.

Ehkäpä elokuvan alussa Tukholman alta löytyy suunnaton onkalo, mahdollisimman infernaalinen ja pahalta haiseva. Viimeinenkin eli seitsemäs sinetti on vihdoin murrettu ja Beckin ja Gunvaldin rappio on saavuttanut huipennuksensa. FBI, CIA ja Suomen liikkuva poliisi, joka vielä vuonna 2009 toimi aktiivisesti, ahdistavat parivaljakon tuohon onkaloon, johon he perustavat Uuden Sodoman ja Uuden Gomorran. Siellä he käyvät juhlallisesti alttarille, jonka edessä itse Pimeyden Ruhtinas vihkii heidät epäpyhään avioliittoon. Vieraiksi katalat Beck ja Gunvald ovat luonnollisesti kutsuneet kaikki Beck-sarjan vakiohahmot vuodesta 1997 alkaen, myös rikostutkija Alice Levanderin (Malin Birgerson), joka katosi jälkiä jättämättä toisen tuotantokauden jälkeen ja jota on siitä lähtien vaadittu takaisin lukuisissa keskustelupalstapuheenvuoroissa.

Vihtahousu valmiina vihkimään Beckin ja Gunvaldin. (Kuva: Gustave Doré.)

Sitten siirrytään viettämään hääjuhlaa Uuteen Bensikseen. Kaikki saavat mahansa täyteen hannespullaa, eli meno on kuin vanhan Rooman legendaarisissa orgioissa. (Tuotantoporraskaan tuskin on pihistellyt toogakangasmenoissa.) Sitten tulee kaasuräjähdys, joka saa onkalon sortumaan, ja Beck ja Gunvald ja kaikki häävieraat hautautuvat elävältä. (Valitettavasti televisiotekniikka ei ole vielä niin pitkälle kehittynyttä, että kotisohvillaan tapahtumia järkyttyneinä seuraavat tv-katsojatkin saisi noukittua mukaan surman suuhun. Beckin kosto on silti suht suloinen, vaikkei ihan täydellisyyteen ylläkään.)

Ei se oikeasti niin mene.

Oikeasti päätösjaksossa taidetaan vähän pakittaa valitulta kadotuksentieltä. IMDb nimittäin kertoo, että mukana päätöskarnevaalin riennossa ovat jälleen äidinmaidontuoksuinen Lena Klingström ja Beckin itseään hakeva Inger-tytärkin, samoin kuin pirtsakka ruumiinavaaja Oljelund (Peter Hüttner, s. 1945) ja tarjoilija Mats.

Tutkimusryhmä reippaassa työn touhussa päätöselokuvassa.

Elävältä haudattu lähtee käyntiin idylliseltä tukholmalaisleikkikentältä, josta löytyy puuarkku ja puuarkusta elävänä sinne haudattu yleinen syyttäjä. Sairaslomansa ainakin toviksi päättänyt Beck epäilee ryhmineen paikallisia Helvetin enkeleitä, mutta sitten kyseisen moottoripyöräpoppoon päällikkökin löytyy puuarkusta, elävältä sinne tukahdutettuna hänkin. Eikä puuarkkujen sarja suinkaan pääty tähän...

***

Beckin vuosien ja tuotantokausien karttuessa olen huomannut pitäväni yhä enemmän nimiroolin näyttelevästä ja hyvää vauhtia ikääntyvästä Peter Haberista (s. 1952). Hän on itse asiassa kohonnut todellisten lempinäyttelijöideni kastiin, samaan ryhmään kuin rikosylikomisario Wexfordina paikkansa sieluuni löytänyt George Baker (1931 - 2011). Ehkä kyseessä on vain rakastunut sokeus tosiasioille, mutta mielestäni Haber on viime vuosina alkanut ulkoisestikin muistuttaa yhä enemmän brittinäyttelijä Bakeria.

Aiemmat Beck-tekstini:

• Beck ja Saksa (sarjan kytköksestä Saksaan, 20.11.2010)
• Ylimysten huvituksista (jakso 21. Japanilainen maalaus, 14.3.2011)
• Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin (ennakko jaksosta 24. Herran nimeen, 28.3.2011)

Pyhimystä sädekehän verran

Kaikki alkoi Singaporessa toukokuussa 1907. Silloin syntyi erääseen kiinalais-brittiläiseen perheeseen poika, joka sai nimen Leslie Charles Bowyer-Yin. Myöhemmin tämä poika opittiin tuntemaan rikoskirjailijana nimellä Leslie Charteris, jonka ylivoimaisesti suosituin luomus on arvoituksellinen, monikasvoinen veijarihahmo Simon Templar, Pyhimyksenä (The Saint) tunnettu.

Simon Templar näki päivänvalon vuonna 1928 romaanin Pyhimys kohtaa tiikerin (Meet - The Tiger!, suom. 1960 myöhemmän laitoksen pohjalta) sivuilla ja osoittautui kohta suurmenestykseksi. Charteris jaksoi väsätä uusia Pyhimys-seikkailuja peräti 35 vuoden ajan, minkä jälkeen joukko haamukirjailijoita jatkoi sarjaa.

Pyhimyksen ura laajeni pikku hiljaa elokuviin (1938 - ; pääroolissa erityisesti George Sanders) ja sarjakuviin (1948 - ). Suomessakin ilmestyi vuosina 1970 - 84 pehmoseksikäs Pyhimys-sarjakuvalehti, joka onkin ainoa sattumoinen kohtaamiseni hahmon kanssa ennen tätä päivää.

Nimittäin tänään Yle Teema aloitti retrosti Pyhimys-nimisen televisiosarjan uusinnat. Sarjaa ruvettiin tuottamaan Britanniassa vuonna 1962, ja runsaan kuuden vuoden aikana jaksoja kertyi kaikkiaan 118. Pääosaan kiinnitettiin melko lahjaton mutta sitäkin sulavampi nuori kyky, 34-vuotias Roger Moore (s. 1927). Yle Teeman uusintakokonaisuuteen tosin on kelpuutettu vain sarjan värilliset jaksot, eli se alkaa viidennen tuotantovuoden alusta.

Pyhimys 72. Kuningattaren jalokivet
(The Saint 5:1. The Queen's Ransom, ensiesitys Britanniassa 30.9.1966)
Pyhimys pelastaa Monte Carlossa Fedyran ex-kuninkaan hengen. Syrjäytetty kruunupää mielii takaisin valtaan ja aikoo rahaa saadakseen myydä vaimonsa korut. (Yle.fi.)
Sarjan esittely Yle Teeman kotisivustossa
Jakso katsottavissa netti-tv:ssä kahden viikon ajan
Yle Teema ma 3.6.2013 klo 18.00 - 18.49 

1960-luvu oli svengaava, joten Pyhimyksen tulee luonnollisesti olla erityisen svengaava. Tyylikästä svengiä ei siis pidä puuttuman, kun Pyhimys Simon Templar ilmaantuu Monte Carlon kasinolle valkoisessa smokissaan. Smokki istuu täydellisesti, ja mikä on istuessa, kun on luultavasti näyttelijä Mooren oma smokki - hän kun käytti pyhimyksissä hyväkseen lähinnä oman garderoobinsa puvustoa.

Myös näyttävät nutturat kuuluivat 1960-luvun svengiin. Sellaista keikuttaa päänsä päällä kuningatar Adana (Dawn Addams, 1930 - 85). Se ei ole yhtä näyttävä kuin edesmenneen Amy Winehousen tekotukka mutta takuulla sata kertaa parodisempi. Johtopäätös: Pyhimys-sarja ei ota itseään turhan vakavasti. Se on ilmeistä sukua toiselle 1960-luvun parodiselle ja niin ihanalle camp-sarjalle Batmanille (1966 - 68).

Kuninkaallista glamouria, tiaroja ja fetsejä, Casinolla.

Ilmaannuttuaan eteemme Pyhimys kertoo meille ajatuspuheena, mikä on oleellista tässä illassa. Oleellista on, että kuningatar Adanan aviopuoliso, Fedyran öljyvaltion vallasta syösty kuningas Fallouda (George Pastell, 1923 - 76), istuu uhkapelipöydässä ja lätkii korttia. Sitten tapahtuu jotain: ex-kuningas yritetään murhata, mutta Pyhimys-Moore aina yhtä valppaine kulmakarvoineen onnistuu estämään yrityksen.

Pyhimyksen formaattiin kuuluu, että henkilö A ei tunne Simon Templaria, joten henkilö B joutuu esittelemään hänet henkilö A:lle. Tässä jaksossa henkilö A:n nakki on osunut ex-kuningas Falloudalle, joka ei tunnista hyväntekijäänsä, jotenka henkilö B eli kuningatar Adana suorittaa esittelyn. Samalla hetkellä pyhimyksen sädekehä ilmestyy formaatin mukaisesti näyttelijä Mooren pään päälle, ja tämä vaihtoehtoisesti joko vilkaisee sädekehäänsä tai suuntaa katseensa suoraan kameraan. Tässä jaksossa on vuorossa katsahtaa auraa ironisen elegantisti.

Ja pyhimyssädekehästä johdumme luontevasti tunnusmusiikkiin grafiikkoineen, yhtä svengaavaan ja tyylikkääseen kuin jakso on kuluneet pari minuuttia jo ollut. Alkutekstien vyöryessä meillä on hyvää aikaa koota syntyneitä vaikutelmia. Eli: Tämähän on kuin parodialla suittu Agentti 007! Parodian paradoksi piilee tällä kertaa siinä, että näyttelijä Moore esitti 007:ää ensimmäisen kerran vasta seitsemän vuotta myöhemmin, mutta edes viimeisessä bondissaan hän ei uskaltautunut panemaan samalla lailla läskiksi.

Pyhimys saa kuningaspariskunnalta armon kuulla heidän huolensa. He haluaisivat niin kovasti palata valtaistuimelleen, mutta sepä ei onnistu ilman pätäkkäsummaa, joka saataisiin kokoon realisoimalla kuningattaren korut. Pyhimyksen siis pitäisi saattaa kuningatar noutamaan korunsa Sveitsin Zürichistä. Vaan kuningasparin petollisella palveluskunnalla on toiset juonet. Hammer-studion kauhuelokuvien luottonäyttelijä Peter Madden (1904 - 76) on kavaltajaryhmän pomona kavalista kavalin.

Vaappuvan lentokonematkan päässä Zürichissä korut odottavat pankin talleholvissa, ja kun ne on kuitattu, varsinainen toiminta voi jälleen jatkua. Autokuskeja kolkataan ja korvataan valekuskeilla. Keltaiset avopakut jahtaavat vihreitä mercedes-limusiineja. Pommisalkkuja availlaan ja lentomatkat päätyvät ties minne.

Catherine Feller huoltoaseman pikku emäntänä.

Pyhimyksen rytmitykseen kuuluvat rauhaisat suvantokohdat. Matkalla konnia pakoon Ranskan maaseudulla Mr. Templar kuningattarineen seisahtaa hoonoa enklantia galliaksi murtavien Catherine Fellerin ja Stanley Meadowsin herttaiselle pikku bensiiniasemalle. Siellä on jälleen tilaa muun muassa pikkusievälle seurapiirikomedialle, kun aviopari luulee pakenevia matkustavaisia rakastavaisiksi. Kyydin antiikkisessa Rolls-Roycessaan puolestaan tarjoaa hyvissä varoissa oleva ja reippaasta vauhdista nauttiva mummeli Hortense Pemberton (Nora Nicholson, 1892 - 1973), jolla tälläkin tosin on oma jäynänsä mukana ojassa.

***

Millaisen luonnekuvan saamme pahamaineisesta Mr. Templarista Kuningattaren jalokivien perusteella? Ensinnäkin hänellä on mittaamattoman pitkä pinna, mikä tunnetusti on aina tyylikästä. (Olemmeko milloinkaan törmänneet malttinsa menettäneeseen näyttelijä Mooreen tämän jo 68 vuotta kestäneellä elokuvauralla?) Pyhimyksen sulava charmööriys ja leikkisä gentlemannius ei vaarannu ääriolosuhteissakaan. Edes kaamean huonolla itsetunnolla varustettu kuningatar Adana ei kykene horjuttamaan Mr. Templarin hyväntuulisuutta ja svengaavais-zeniläistä tasapainoa. Pyhimys on takuulla harjoitellut etukäteen kauhukakaralaitoksessa. Lisäksi sankarimme hallitsee näyttävät nyrkkitappelutkin suvereenisesti. Itse asiassa nyrkkisankaritaidot ovat Pyhimyksen uran elinehto - muuten hän yksinkertaisesti ei selviäisi käsikirjoittajan häntä varten laatimista koettelemuksista kenttäolosuhteissa.

Pyhimys on myös periaatteellinen, tai ainakin näyttelee sellaista jouhevan kameleonttimaisesti. Hänellä on pokkaa kysyä kuningas Falloudalta päin naamaa, miksi auttaa takaisin valtaistuimelle monarkkia, joka tunnetaan lähinnä uhkapelitaidoistaan. Pyhimyksen ja kuningatar Adadan kiperää yhteistyösuhdetta tarkastellessa huomaa, että Mr. Templar jatkuvasti pilkkaa päänaistaan hienovaraisesti. Tämä näyttää televisiollisesti hyvältä ja tenhoavalta, mutta paljastaa ikävän totuuden sankarista: hän on kaksinaamainen nilkki, joka onnistuu kätkemään raukkamaisen alentuvuutensa sulavaisen olemuksensa laskoksiin.
  

Paha on paha, tässä Peter Maddenin Farid.

Pyhimyksen satumaailma pohjaa paperinukkehahmoihin ja stereotypioihin. Todelliset konnat esimerkiksi näyttävät totisesti konnilta ja saavat onnellisessa lopussa sen palkkansa, joka pahalle kuuluu. Lajityyppiin kuuluvat myös naisihmisten taajat pyörtymiset, taatusti dramaattiset.

Toiminta vaatii, että jaksossa sattuu ja tapahtuu paljon, mutta silti juonenkuljetus on niin, niin suoraviivaista. Hatusta vedetään käänteitä liukuhihnaperiaatteella. Hahmoissa on stereotypiaa muttei arkkitypiaa, jotenka vertailun toiseen 1960-luvun camp-sarjaan Batmaniin voittaa armotta jälkimmäinen. Cesar Romero Batmanin Jokerina kuuluu televisiohistorian ikoneihin!

***

Kuningattaren jalokivet merkitsee käännettä Pyhimys-sarjan historiassa muutoinkin kuin ensimmäisenä värillisenä jaksona. Kaikki 71 mustavalkoista tarinaa nimittäin olivat edes jollain lailla perustuneet hahmon luoneen Leslie Charterisin kirjoittamiin kertomuksiin. Tästä lähtien toimittiin toisin. Värillinen Simon Templar etääntyi yhä enemmän charterisilaisesta alkuperäishahmostaan. Sarja muuntui yhä enemmän agentti- ja fantasiagenren sukuiseksi, kun aluksi oli tuotettu lähinnä rikossarjaa.

Näemme hänen auransa.

Kun Pyhimys-tv-sarjaa alettiin suunnitella 1960-luvun alussa, kirjailija Charteris olisi halunnut sankariksi sankarin paikalle itsensä hänen hitchcocklaisen tyylikkyytensä Cary Grantin. Tiettävästi rooliin kaavailtiin myös Patrick McGoohania, mutta lopulta Roger Moore sai sen - ja kohosi muutamassa vuodessa kansainvälisesti tunnetuksi huipputähdeksi. Moore jopa ohjasi yhdeksän pyhimystä! Yle Teeman kokonaisuuteen ohjauksista kuuluu neljä.

Pyhimyksessä Moore sai kaikessa rauhassa kehittää tyylikkään sulavaa roolihahmoaan eräänlaisena esi-Bondina. Vuosien mittaan hän kuitenkin kyllästyi Mr. Templarin yksipuoliseen hahmoon ja halusi siitä eroon. Kun sarja päättyi 1969, hän ei enää sittemmin palannut rooliin.

Svengaavalla 1960-luvulla kylmä sota eli parasta miehuuttaan, ja se näkyy Pyhimyksessä. Itä on itä ja länsi on länsi, ja Mr. Templar totisesti vastustaa itäistä hapatusta. Ja Kuningattaren jalokivissä nähty kuvitteellinen kuningaskunta Fedyra ei ole mitenkään poikkeus, sillä näitä mielikuvitusvaltioita sikiää varsin taajaan sarjan kulussa. 

Simon Templar asuu Lontoossa ja seikkailee ympäri maailmaa. Maailmankuuluista tapahtumapaikoista huolimatta kuvaukset tehtiin muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta brittistudioilla. Esimerkiksi Kuningattaren jalokivien alkukohtauksessa Monte Carlon kasinossa aitoa ja alkuperäistä taitaa olla vain lyhyt ulkokuva tästä uusempirepalatsista.

Pyhimys ja hänen pikku apulaisensa ST 1.

Menopelinä Mr. Templarilla on Volvo P1800, joka "Pyhimys-Volvonakin" tunnetaan. Auton rekisterinumeroista tunnetuin on ST 1. Päähenkilön lisäksi sarjassa ei oikein ole muita pysyviä henkilöhahmoja, tyttöystävätkään kun eivät Mr. Templarin kainalossa tahdo viihtyä. Ainoa toistuvasti näyttäytyvä henkilö saattaa olla rikostarkastaja Claud Eustace Teal, joka toisaalta vainoaa harmaalla alueella toimivaa päähenkilöä, toisaalta tekee tämän kanssa joskus yhteistyössä. Tarkastaja Teal esiintyy noin joka viidennessä pyhimyksessä. Muutaman vierailevan näyttelijän jälkeen hänen esittäjäkseen vakiintui Ivor Dean (1917 - 74). Kesä-Teema lähettää yhteensä kymmenen Teal-jaksoa.

Vuoden 1969 jälkeen Pyhimys on yritetty palauttaa televisioon muutamaankin otteeseen. Ensimmäinen yritys oli Pyhimyksen paluu (Return of the Saint, 1978 - 79), jonka 24 jaksossa Mr. Templaria näyttelee Ian Ogilvy (s. 1943). Vuosina 1971 - 72 tuotettiin 24-osainen The Persuaders!, jossa pääosaa esittää Moore yhdessä Tony Curtisin kanssa. Tällä sarjalla ei ole mitään tekemistä Pyhimyksen kanssa, vaikka sille Suomessa annettiinkin sellaiseen viittaava nimi Veijareita ja pyhimyksiä.

***

Värillisiä pyhimyksiä tehtiin kaikkiaan 47 kappaletta. Ne kaikki on tarkoitus näyttää kesän mittaan Teema-kanavalla viiden jakson viikkovauhdilla. Oivalliseen Derrick-tyyliin samat vakionaamat näyttelevät toistuvasti eri rooleja sarjan jaksoissa. Seuraavassa muutama kaunis sana seuraavana tulossa olevista jaksoista. Yle Teeman esitysjärjestys poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä, ja kanavan kotisivuilta löytyy hyvä perustelu valittuun järjestykseen.

3. - 7.6.2013
   72. Kuningattaren jalokivet (The Queen's Ransom; 5:1)
   73. Tutkimusaseman salaisuus (The House on Dragon's Rock, 6:9) - Näyttelijä Mooren oma ohjaus
   74. Loikkari (The Russian Prisoner, 5:3) - Joseph Fürst (1916 - 2005) esittää suomalaissyntyistä venäläisfyysikkoa
   75. Vastahakoinen vallankumouksellinen (The Reluctant Revolution, 5:4)
   76. Avulias merirosvo (The Helpful Pirate, 5:5)

10. - 14.6.2013
   77. Hirviön jäljillä (The Convenient Monster, 5:6) - Loch Nessin hirviön jäljillä
   78. Enkelin silmä (The Angel's Eye, 5:7) - T. P. McKenna
   79. Uhkapeliä elämällä (The Man who Gambled with Life, 6:18)
   80. Mies joka piti leijonista (The Man Who Liked Lions, 5:8)
   81. Parempi hiirenloukku (The Better Mouse Trap, 5:9) - Cannes, Alexandra Stewart, Pauline Collins

17. - 21.6.2013
   82. Karkulainen (Little Girl Lost, 5:10) - A. Hitlerin tytär (June Ritchie, s. 1938)? Väinämöishahmoisena komentaja Brendan Cullinina lähes parimetrinen Noel Purchell (1900 - 85).
   83. Salainen lista (Paper Chase, 5:11) - DDR
   84. Lentosuunnitelma (Flight Plan, 5:13)
   85. Pakoreitti (Escape Route, 5:14) - Näyttelijä Mooren oma ohjaus. Pyhimys joutuu vankilaan. Rikostarkastaja Teal. Donald Sutherland, Jean Marsh
   86. Peräänantamattomat patriootit (The Persistent Patriots, 5:15) - Rikostarkastaja Teal.

24. - 28.6.2013
   87. Nopeat naiset (The Fast Women, 5:16) - Kate O'Mara
   88. Kuolemanleikki (The Death Game, 5:17) - Rikostarkastaja Teal
   89. Taiteenkeräilijät (The Art Collectors, 5:18) - Leonardo da Vincin kadonneet maalaukset
   90. Palkkatappaja (To Kill a Saint, 5:19) - Pyhimys saa toimeksiannon murhata itsensä
   91. Valekreivitär (The Counterfeit Countess, 5:20) - Rikostarkastaja Teal. Kate O'Mara

1. - 5.7.2013
   92. Välikohtaus Venetsiassa (Interlude in Venice, 5:2) - Bondien Neiti Moneypenny Lois Maxell
   93. Simon ja Delila (Simon and Delilah, 5:21) - Lois Maxell
   94. Aarresaari (Island of Chance, 5:22) - Kulta-aarre Karibianmerellä
   95. Pommitehdas (The Gadget Lovers, 5:23) - Saako eversti Smolenko (Mary Peach, s. 1934) surmansa 14. neuvostoagenttina?
   96. Timanttihuijaus (A Douple with Diamonds, 5:24) - Rikostarkastaja Teal

22 muuta osaa heinä - elokuussa.

Jälkikirjoitus 17.6.2013. Kuningattaren jalokivien jälkeen olen katsonut kolmisen muutakin jaksoa ja todenut, että ihan kaikki aloitusjaksosta päättelemäni ei päde koko sarjaan. Konnat esimerkiksi eivät välttämättä aina ole niin kovin konnan näköisiä. Olen miettinyt myös Mr. Templarin ylivertaisuuden salaisuutta. Ehkä kaiken takana piilee ylimääräinen aisti, jota hän säätelee kulmakarvojaan liikuttelemalla.

Runopoika turmion polulla

Ylikomisario Morse astui Colin Dexterin dekkarien sivuilta televisioon vuonna 1987, kun näyttelijä John Thaw (1942 - 2002) antoi kasvot tälle suosikkipoliisille. 13 vuoden ja 33 tv-elokuvan mittaisen uran päätteeksi Morse kuoli ja haudattiin viimeisessä tarinassa Katumuspäivä (2000), ja sadun piti olla sillä selvä.

Mutta televisioyhtiö suuressa ideainpuutteessaan tajusi muutaman vuoden jälkeen, että ylikomisariossa on vielä lihaa kaluttavaksi. Syntyi spin-off-sarja Komisario Lewis (2006 - ), jossa Morsen vähemmän välkky apulainen Lewis korotettiin pääosaan. Ja pari vuotta sitten saatiin kuulla uusi, enemmän tai vähemmän kyseenalainen ilouutinen: ylikomisario Morsen tähän asti tuntematon nuoruus pistetään sekin lihoiksi toisessa spinn-offissa. Alkuvuodesta 2012 brittitelevisiolähettimet sitten näyttivät, miten untuvikko poliisinplanttu Endeavour Morse ilmestyi Oxfordin lainrikkojien kauhuksi näyttelijä Shaun Evansin (s. 1980) olomuodossa.

Nuori Morse 
(Endeavour, käsikirj. Russell Lewis, ohj. Colm McCarthy, GBR 2012)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivustossa
Vuonna 1965 nuori konstaapeli Morse saapuu Oxfordiin avustamaan kadonneen etsinnöissä. Sanaristikoita ja klassista musiikkia rakastava haaveilija on outolintu poliisina mutta kokee nyt tulleensa kotiin. (Yle.fi)
TV1 la 11.5.2013 klo 21.15 (1.29) 
uus. TV1 la 30.11.2013 klo 22.00

Eletään vuotta 1965. Morse saa määräyksen astua palvelukseen Oxfordin poliisilaitoksessa, joten linja-auto kyytii hänet tovereineen maineikkaaseen yliopistokaupunkiin. Kyseessä ei kuitenkaan ole Morsen ensimmäinen käynti paikkakunnalla, sillä hän on aiemmin opiskellut klassista filologiaa yhdessä yliopiston collegeista, vaikkei koskaan valmistunutkaan.

Nuori Morse on herkkä runopoika, ja idealistikin vielä. Hän on jo oppinut rakastamaan kirjallisuutta, sanaristikoita ja oopperaa. Mikä kuitenkin oireellisinta, hän on raivoraitis. Raivoraitis, mutta jo tässä pilottijaksossa silmämme joutuvat todistamaan sen onnettoman, joka viettelee nuorukaisemme väkijuomien äkkiväärään maailmaan. Kyseessä on Morsen lähiesimies, komisario Fred Thursday, jota esittää Roger Allam (s. 1953) sellaisella presensillä, että olisin valmis tältä istumalta palkkaamaan hänet (mahdottomana pidettävään) keski-ikäisen Orson Wellesin rooliin, jos suunnittelisin sellaisen elokuvan tuottamista.

Korruptio näkyy rehottavan valtoimenaan epookki-Oxfordissa... Poliisina ja korruption vihollisena komisario Thursday on varsinainen vanhan liiton mies; hänen epäortodoksiset menettelytapansa tuovat mukavan lisäpiristyksen 1960-luvun ajankuvaan: Komisario tajuaa tietenkin lähettää Morsen ajoissa naapuriin lainaamaan hilavitkutinta, jottei tästä olisi silminnäkijäksi... Eltaantuneisuudessaan äärimmäisen tyylitietoinen autokauppias Teddy Samuels (Charlie Creed-Miles, s. 1972), taatusti halvalta lemuavan hajuveden ystävä, saa kerrankin ansionsa mukaan.

Komisario Thursday osaa arvostaa runopoika Morsen herkkää älykkyyttä, joten hänestäpä nuorukainen saa isällisen esimiehen ohjastamaan murhien ja rikosjuttujen kummaan maailmaan. Tietenkin Morse tarvitsee myös vastustajan, ja siihen tehtävään tarjoutuu oikopäätä ikääntyvä konstaapeli Alfred Lott (Danny Webb, s. 1958), kavalin kedon olennoista, kyyninen ja katkera poliisismies, jolla ei muutenkaan ole ihan puhtaat jauhot pussissa.

Lähiesimies Thursday pitelee karismoja. (Kuva: ITV.)

Siksipä oivallinen konstaapeli Lott valitettavasti jättää meidät jo tämän pilottijakson jälkeen. Eikä meitä syksyllä nähtävään ykköstuotantokauteen seuraa poliisipäällikkö Crispkään (Terence Harvey). Sen sijaan meitä odottaa siellä varsinainen arpajaisvoitto: itse hänen muhkeutensa poliisipäällikkö Strange (James Grout, 1927 - 2012), jota vaatimattomana konstaapelina ja Morsen lähikollegana esittää lähes pajunoksanvartinen Jack Laskey. Jo tänäisessä pilottijaksossa Morse sai tutustumisen merkiksi paiskata kättä patologi Max DeBrynin kanssa, jota näyttelevä James Bradshaw (s. 1976) muistuttaa olemukseltaan erehdyttävästi alkuperäisen roolin tehnyttä Peter Woodthorpea (1931 - 2004). Sen sijaan Evansin Morsessa en kykene näkemään edes esiviitteitä Thaw'n roolihahmon olemuksesta.

Ja mukana pilotissa, tutussa cameo-roolissaan, on itseoikeutetusti myös kirjailija Dexter (s. 1930). Lyhyessä kuvassa hän mutustelee virvotusjuomaansa tyytyväisenä baaripöydän ääressä, ja mikä on tyytyväisenä mutustellessa, kun takuulla makoisat tekijänoikeuspalkkiot kolahtivat jälleen uuden spinn-offin startatessa tilille.

Nuoren Morsen värjyvä olemus tuo minulle elävästi mieleen T. S. Eliotin varhaisen runon "J. Alfred Prufrockin rakkauslaulu"... Nuorukaisessa on J. Alfredin epävarmuutta, ja haahuilevaa päättämättömyyttä. Heti ensiminuuteilla paljastuukin, että runopoikamme suunnittelee eroa poliisivoimista, kun ura ei vielä ole edes auennut. Myös suhde naisiin voi olla vaikea. Tässäkin tarinassa joudumme todistamaan, miten Morse jo nuorna miesnä kulkee valitsemallaan tiellä pettymyksestä pettymykseen. Matka elämän runtelemaksi seniori-Morseksi rullaa 1960-luvulla määrätietoisen vakaasti kohti päämääräänsä.

***

Elokuvan alkukuvat vievät meidät heti peri-morselaiseen asetelmaan - niukasti verhottuun pehmoseksifantasiaan, sellaiseen kuin alkuperäinen tv-Morse ja varsinkin romaani-Morse meidät mielellään johdatteli: jonkinlaiseen salonkiin, jossa ykkösiinsä pukeutuneet myöhäiskeski-ikäiset herrasmiehet nakkelevat noppaa ja nuoret, puolipukeiset daamit pitävät heille seuraa. Tosin menee aikansa, ennen kuin selviää, miten nämä auvoiset kuvat liittyvät käsillä olevaan tapaukseen.

15-vuotias koulutyttö Mary Trelmet nimittäin on kadonnut. Ahaa, tällainen siis Morsen ensimmäinen juttu on laatuaan... Ilokseen runopoika Morse löytää kadonneen yöpöydältä arvokkaita kovakantisia runokokoelmia - ja niiden välistä piilosanaristikoita, jotka on vasta osaksi täytetty. Ei ole Endeavourin riemulla rajaa! Mikä parasta, nuorukaiselle välähtää, että tässä ovat käsillä avainjohtolangat katoamistapaukseen. Kirjailija Dexterkin olisi takuulla ollut ylen ylpeä, jos olisi keksinyt yhtä morselaisen asetelman jollekin pähkinöistään. Sen verran uskomattoman mielikuvituksellinen viritelmä sentään on, kuten palapelidekkarointiin kuuluu.

Koulutyttö Mary Trelmet on kadonnut, ja sitten joenrannasta löytyy nuorukainen, joka on ampunut itseltään pään pahki. Kyseessä on opiskelija Miles Percival (Harry Kershaw), eikä aikaakaan, kun jo selviää, että itsetuhoisella nuorukaisella ja kadonneella koulutytöllä on ollut yhteys. Yhteys tuntuu olevan myös tohtori Strommingilla (Richard Lintern), joka on toiminut opiskelija Percivalin virallisena opastajana akateemisessa maailmassa ja joka iltapuhteiksi laadiskelee piilosanaristikoita...

Liian ihqun oopperalaulajattaren seurassa. (Kuva: ITV.)

Tohtori Strommingilla on myös vaimo, Rosalind (Flora Montgomery, s. 1974), jonka ansioluettelosta löytyy loistokas ura oopperalaulajana. Käsikirjoittaja Russell Lewis ei siis ole unohtanut Morsen kolmattakaan rakasta harrastusta! Tietenkin nuori Morse lankeaa loveen tämän taiteen papittaren edessä. Noloa tilannetta ei mitenkään auta se, että runopoika on märkäkorvana poikasena kerran ollessaan löytänyt tien Kauneuden ääreen juuri Rosalind Strommingin oopperatulkintoja savikiekolta kuulostellessaan.

Piristävää taas pitkästä aikaa törmätä korkeamusiikkiin, wagneriaaniseen ja muuhun, kuten Puccinin Madama Butterflyhin, tässä toisessa spinn-offissa! Komisario Lewisissähän työväenluokkataustainen päähenkilö huudattaa autostereoissaan lähinnä Mattia ja Teppoa ja muita finnhitsejä, joten paluu olympolaisiin korkeuksiin oli enemmän kuin tervetullut.

Tarinan perusjuoni on aika totunnainen, tuttu perinteisistä brittipalapeleistä. Silti minulla ei ole kanttia protestoida sitä ja sen huoliteltuja nyansseja vastaan. Lewiseissahan käsikirjoittajat yrittävät korvata ideakanansa heikkoa munintaa konstruoimalla mahdollisimman monimutkaisia ja sekavia vyyhtejä. Tähän Nuori Morse ei onneksemme sorru. Vanhatkin dinosauruut pysyvät juonen kärryillä suht vaivatta.

Loppusuoralle tultaessa astumme oopperasaliin, ja tuloksena on muutama hetki sellaista melodraamaa, että se vaikuttavuudessaan jää vain muutaman peninkulman päähän loistokkaimpien Derrick-jaksojen loppuhuipennuksista. Elokuvan kallisarvoisimmat kuvat on tyylitietoisesti kerätty tähän pakahduttavaan kohtaukseen. Tietenkään brittiläinen dekkari, huolettomien teehetkien ilo, ei saa päättyä moiseen tunnevyöryyn - ei se mikään Derrick sentään ole. Katsoja pitää rauhoittaa ennen päätösmusiikkia sopivalla etäännytyksellä ja loppupehmennyksellä. Tämä loppupehmennys kannattaa kuitenkin katsoa tarkkaan, sillä siinä piilee nokkela - jopa koskettava - vinkkaus Morse-traditioon.

Mies ja Jaguaari - Endeavour ja haave. (Kuva: ITV.)

Nuori Morse on monin tavoin uskollinen alkuperäis-Morselle. Kameratyöskentely noudattelee vanhoja perinteitä. Taitavatpa jotkin otokset olla jopa kuvatut samoissa asemissa! Eräs tietty kuva Morsesta puistonpenkillä iltaruskon ääressä on erityisen tyylikäs ja edustava. Kumarrukset alkuperäissarjan suuntaan ovat jopa ylenmääräiset. Ei aamun ensimmäinen bussi takuulla tarkoituksetta Woodstockiin aja. Ja paikallista sanomalehtitoimittaja Dorothea Frazilia näyttelee Abigail Thaw (s. 1965), Morse-vainaja-Thaw'n oma tytär. ("Olemmeko tavanneet...? Toisessa elämässä ehkä?") Mrs. Frazilin harakkuutta saamme ihailla tulevan ykköstuotantokaudenkin tullen.

Erityisen iloinen olen siitä, että tuotanto uskaltaa yllyttää viitteet alkuperäiseen Morseen jopa övereiksi. Varttunut ylikomisario ajeli tunnetusti riettaanpunaisella Jaguarilla, ja tässä pilotissa vastaavia jaguaareja vilisee ihan kiusaksi asti, kuin pahassa unessa ja painajaisessa.

Elokuva on tuttuun britti-tv-tyyliin teknisesti äärimmäisen ammattitaitoinen. 1960-luvun epookki on saumaton, mitä osaan ihmetellä jo alun linja-autokyydissä matkalla Oxfordiin. Toisaalta jäljen rosottomuus on omiaan jopa häiritsemään minua, tuloksena kun on suorastaan muovisilosäkeisen professionaalia käyttöpintaa...

Avasin television tänään uhkaavin aavistuksin, mutta sain onneksi sulkea sen huojentuneena. Tulos on vähintään kohtuullinen tai vähän ylikin. Onko muuten kenellekään muulle välähtänyt mieleen, että runopoika Morsen kelpaisi kasvattaa oikein mauttomat megapulisongit, jos tuotantokausia alkaa pakkaantua niin paljon, että joudutaan vaihtamaan jo 1970-luvulle?

***

Nuoren Morsen ensimmäisen tuotantokauden jaksot, neljä kaikkiaan, joitten ensiesityskierros Britanniassa päättyi juuri:

1. Hauras neito (Girl, TV1 la 7.12.2013) - 21-vuotias Margaret Bell saa sydänkohtauksen ja kuolee. Sitten joku muistaa neiti Bellin omalääkäriä kuulalla kallossa. Nuori Morse tajuaa tehneensä emävirheen sorruttuaan myötätuntoon yhtä epäiltyä kohtaan. Epilepsiaakin on liikkeellä.
2. Kuoleman fuuga (Fugue, TV1 la 14.12.2013) - Tarinan musiikkimakupaloista vastaa Puccini Toscineen. Kotirouva ja vanhempi kasvitieteilijä löydetään oikein oopperatyyliin lahdattuina. Psykiatri Daniel Cronyn rientää kertomaan nuorelle Morselle, että liikkeellä on sarjamurhaaja. Hän epäilee entistä potilastaan, musikaalista Keith Milleriä. Onko nuori Morse seuraava uhri?
3. Raketti (Rocket, TV1 la 21.12.2013) - Tutustumme Broomin asetehtaaseen. Tarinan ensimmäinen kalmo on epäsuosittu työmies Percy Malleson, jonka väitetään vakoilleen työväkeä Broomien laskuun. Kuka helkkari sitten on Eustace Kendrick, jonka tyttöystävä Olive Rix on kadonnut? Kaiken kukkuraksi kadonneella Olivella näyttää olleen vispilänkauppaa Broomien esikoispojan Harryn kanssa, vainaja jo tämäkin.
4. Kotiinpaluu (Home, la 28.12.2013) - Moonlight Room -yökerho saa uuden isännän Vic Kasperista, lontoolaisgangsterista, jonka kanssa komisario Thursdaylla on kana kynimättä. Sitten kerholla vieraillut professori Norris murhataan, samoin kuin paikan savuketyttö. Nuori Morse saa äkillisen kutsun isänsä sairasvuoteen ääreen.

Nuoren Morsen on ilmoitettu saavan myös toisen, niin ikään neliosaisen tuotantokauden, joka nähtäneen emä-Britanniassa vuoden 2014 aikana.

Komisario Lewis -sarjaa olen aiemmin punniskellut näissä teksteissä:

• Komisario Lewisin äärellä
• Palapelitelevisioinneista 
• Komisario Lewis törmää tuttuihin

Hajahuomioita Leif GW -sedästä

Leif GW Persson (s. 1945) on piipahdellut viime vuosina mielessäni satunnaisen lyhyillä vieraisilla mm. aikakauslehtien sivuilta, mutta ennen viime kesää hän oli minulle pelkkä kasvoton kasvo cocktail-tilaisuuksissa: en tiennyt hänestä muuta kuin että hän on ruotsalainen kriminologi, joka on julkaissut sarjan menestyksellisiä rikosromaaneja.

Viime kesä muutti kaiken. Silloin alkoi Yle Fem -kanavalla kuusiosainen, puolituntisista koostuva sarja Leif GW Persson ja kesämurha (Sommarmord, 2011). Sarjassa professorismies Persson kiertelee Ruotsinmaata tarkastelemassa vanhojen, selvittämättömien murhatapausten miljöitä ja anniskelemassa lausuntoja siitä, miten uskoo kaiken tapahtuneen.

Kesäkuun 25. päivänä siis asensin itseni television ääreen ja odotin jotain, joka lopulta löisi laudalta meidän suomalaisten Ei vanhene koskaan -dokumenttisarjan (1997). Sitähän isännöi aikoinaan karismaattisen jylhästi Åke Lindman patriarkkaihmisen roolissaan. Sarjassa yhdistyivät parhaimmillaan maagisena keitoksena kiehtova tosielämän arvoitus, draama, karminta ja vielä mausteena ripaus dostojevskia. Käsikirjoituksesta vastasi Esa Silander.

Vaan ei aina käy niin kuin haaveillaan... Kesämurha à la Leif GW -setä poikkesi kovasti Lindmanin kummitushuoneessaan harjoittamasta täysi-ikäisten tv-katsojien pelottelutoiminnasta. Tuotanto osoittautui ensinnäkin varsin halvalla kruunulla tuotetuksi. Sarja koostuu lähinnä kriminaalitietäjän istuskeluista henkilöauton takapenkillä, jossa häntä kyyditään pitkin maita ja mantuja. Samalla hän tarkastelee karttoja ja puhelee laiskanpulskean verkkaisesti mutta samalla kiireettömästi käsillä olevasta tapauksesta, jonka miljööseen ollaan matkalla tutustumiskäynnille. Tavallisesti ratkaisun julkilausumisen jälkeen tehdään lopuksi etäännytys siirtymällä Perssonin rakkaalle kotisohvalla, jolla hän kertoilee jotain arkisempaa, esimerkiksi analysoi rakkauttaan sudokuja kohtaan.

Suomalainen pöyristymiseni uuden tuttavuuden ääressä johtui varmaan siitä, etten ollut vielä ehtinyt tottua Leif GW -setään, joka lienee jo varsinainen instituutio länsinaapurissamme. En katsonut kaikkia kuutta jaksoa, mutta päätösosan tullen huomasin vihdoin yllättäin, että tässä happamessa ja haluttomassa mediapersoonassapa taitaa olla jotain erityistä - ruotsalaisille hän taatusti edustaa jonkinlaista rakasta sukulaismummohahmoa, ei mitenkään sympaattista eikä lämmintä tai miellyttävää saati kullaista, mutta juuri inhimillisen vajallisuutensa tähden niin suuresti pidettyä ja yhtä kaikki rakastettua. Nyreän setämummon kokoonpanoon kuuluu lisäksi, että hän ulkoisen olemuksensa vastaisesti on huippuälykäs, vähän kuin uudelle vuosisadalle sovitettu neitimarple-sovellus.

***

Setämummo Perssonista on moneksi. Jo hänen tieteellinen tuotantonsa on laaja. Julkisuuteen hän ampaisi viimeistään vuonna 1978, kun ilmestyi hänen esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten). Olen ottanut vakaaksi aikeekseni testata Perssonin ainakin yhden kirjan muodossa. Se ei vielä ole toteutunut, mutta muutama päivä sitten olin vähällä tilata kappaleen tuota esikoisromaania ikiomaksi, kun eräs kunnianarvoisa kirjakerho tarjosi sitä edukkaaseen alehintaan 5,- € kovin kansin, mutta sitten onneksi muistin uudenvuodenlupaukseni ja pienen kirjahyllyni kantokykyluokan.

Perssonin ansioluetteloa silmäillessä mieleen pälkähtää, saattaisiko hän ottaa nykyiseen mediaolemukseensa mallia über-macho Hemingwayn viimeisten vuosien väsähtäneestä habituksesta. Moni juttu nimittäin yhdistää näitä kahta taattoa: Parikymmentä vuotta sitten Persson julkaisi muutaman metsästys- ja keittokirjan, joten ei tuota vaikeutta kuvitella kriminologille makoilemaan savannille pyssy kourassa ja vartomaan vesi kielellä antilooppia tai kirahvia, jonka yrittäjähenkiset alkuasukkaat ajavat hänen eteensä, kalliilla rahalla ostetun metsästyssafarin merkeissä tietenkin. Kriminologian professorimme miehistelyopusta Stora machoboken (1990) ei valitettavasti liene suomennettu.

Kymmenen vuotta sitten Persson pani alulle romaanitrilogian nimeltä Hyvinvointivaltion romahdus (Välfärdsstatens fall), joka on suomennettukin:

1. Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
2. Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
3. Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)

Kyseessä on puolidokumentaarinen, voimakkaasti yhteiskuntakriittinen sarja Ruotsin viime vuosikymmenien kehityksestä, ja keskeisenä juonteena kulkee pääministeri Olof Palmen murha ja sen aiheuttama kansallinen trauma.

Kuten monet muutkin Perssonin teokset, myös tuo trilogia on sovitettu liikkuviksi kuviksi. Neliosainen, lähes nelituntinen tv-sarja Pyhiinvaeltajan kuolema (En pilgrims död, 2013) sai ensi-iltansa länsinaapurissamme vajaat kaksi kuukautta sitten. Toteutus keskittyy täysin pääministerin murhan ratkomiseen, ja siihen sisältyy Perssonin tulkinta tapahtumien kulusta.

Ryhmä Rämä valmiina ratkomaan pääministerin murhan.

Pyhiinvaeltajan kuoleman ensimmäisen osa nähtiin Suomessakin viime tiistaina klo 21.00. Eikä hätää, vaikka se olisi mennyt ohi, sillä jakso uusitaan tänään klo 22.55 samaisella ykköskanavalla.

Tähän ehkä joitain taustatietoja Palmen murhasta... Suzanne Ostenin komedia Mozartin veljekset sai ensi-iltansa Ruotsissa talvella 1986. Elokuva ei ole hääppöinen, ja se olisi ehkä jo vaipunut unholaan, ellei siihen liittyisi kahta merkittävää tekijää. Ensinnäkin kotisuomalainen monilahjakkuus M. A. Numminen näyttelee elokuvassa pienen roolin siivoojana. Toiseksi pääministeri Palme kuoli luoteihin Tukholmassa helmikuun 28. päivänä - tasan 27 vuotta ja 1 päivä sitten - tullessaan vaimonsa kanssa juuri tuon nimenomaisen filmin näytöksestä Grand-elokuvateatterista. Tuolla hetkellä vähän ennen puoltayötä Svealandia heitti hyvästit pohjoismaiselle lintukodolle ja astui julmaan nykyaikaan.

Selvittämättömän rikoksen kansakunnan päälle langettamaa varjoa kuvaa hyvin se, että kului yli 15 vuotta, ennen kuin merkittävä fiktionkirjoittaja uskalsi tarttua aiheeseen. Vaikenemisen mursi siis vasta Perssonin trilogian aloitusosallaan 2002. Murhan tapahtuma-aikaan hänellä oli merkittävä virka poliisin kriminologina, joten hän on saanut tarkkailla tutkimuksia aitiopaikalta.

Pyhiinvaeltajan kuoleman aloitusjakso odottaa minua yhä digiboksin onkaloissa, enkä aio katsoa sitä ennen kuin olen ehtinyt kerätä sen seuraksi vähintään kaksi seuraavaakin jaksoa ykköskanavalta. Sarjaa on kiitetty jos moitittukin, mm. puhuvien päiden ylettömästä vuoropuhelusta siisteissä sisätiloissa keskenään. Tuotanto liikkuu kahdessa aikatasossa: keskiössä ovat toisaalta murha ja siihen johtaneet tapahtumat vuosina 1985 - 86 ja toisaalta murhan uudet tutkimukset nykyhetkessä. Samat näyttelijät esiintyvät kummassakin aikatasossa, ja heidän äkkinäinen ikääntymisensä ja nuortumisensa on toteutettu lähinnä värihuuhtaisemalla hiukset aikatasojen välillä rampatessa.

Pääroolin uusia tutkimuksia johtavana poliisipäällikkö Lars Martin Johanssonina esittää Rolf Lassgård (s. 1955). Hän on meille ennestään tuttu sinä vähemmän depressiivisen oloisena rikoskomisario Wallanderina vuosilta 1995 - 2007. Johanssonin oikeaa kättä, etsivä Jeanette Erikssonia, näyttelee Helena af Sandeberg (s. 1971), jolla oli kyseenalainen kunnia esittää yhtä yli-ikäisistä viisikon jäsenistä rikossarjassa Syyttömänä tuomittu (2008 - 09). Vuonna 2005 hänellä puolestaan oli päärooli pikkupoikien rakkauden jumalattarena Martin Asphaugin romaanifilmatisoinnissa Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä.

***

Sopivasti vain päivä Pyhiinvaeltajan kuoleman jälkeen TV1:ssä alkoi myös kolmiosainen dokumenttisarja Olof Palmen (1927 - 86) elämästä. Olof Palmen tarinan jaksot nähdään peräkkäisinä keskiviikkoina klo 19.00. Kyseessä on tv-sarjamuotoon laajennettu versio viimevuotisesta, ruotsalaisesta dokumentista Palme, jonka ohjasivat Kristina Lindström ja Maud Nycander. Mattimyöhäisiä ajatellen myös tuo dokumenttiavaus uusitaan ylihuomenna sunnuntaina klo 14.25. Uskalsin katsoa aloitusosan tuoreeltaan, hauduttamatta sitä ensin varotoimena muutamaa viikkoa kovalevyllä, ja olin näkemääni tyytyväinen.

Isojen poikien Jim-kanavalla puolestaan starttasi runsas viikko sitten maanantaina rikostenselvittelysarja Rekonstruktio, jonka kahdeksassa osassa oikeustieteilijä Kari Uoti, toimittaja Pekka Lehtinen ja rikoskirjailija Harri Nykänen käyvät tarkastelemassa kuulujen suomalaisrikosten tapahtumapaikkoja. Viimeksi koetettiin luoda uutta näkökulmaa Tulilahden kaksoimurhaan, jota jo velho Lindman pyöritteli sammakkoliemikeitoksessaan Ei vanhene koskaan -sarjassa. Kolmikko toi uutena yksityiskohtana etualalle huomiot mopoilija Runar Holmströmin Mora-puukon aiheuttamasta jäljestä näreenoksassa. Muutoin sarjassa huomio kiinnittyy turhan huokeaan budjettiin, joka ei ole antanut mahdollisuutta edes leikkauspöydässä karsia häiritsevää toistoa pois katsojan silmille lähetettävästä kappaleesta. Samoin ohjelmassa toteutettava rekonstruktio ei taida parhaalla mahdollisella tavalla tehdä kunniaa tekijöidensä todelliselle älykkyydelle.

Katsoessani maanantaista Tulilahti-jaksoa pohdin, että sarja lienee ottanut mallia ainakin ruotsalaisesta Veckans brott -sarjasta (2010 - ), jonka erikoisjaksoista Leif GW Persson ja kesämurha koostuu.

• Olen pannut väliaikaisesti muutaman Villa Derrickerian tekstin piiloon, koska niitä on viime aikoina voimakkaasti pommiteltu englanninkielisillä roskapostikommenteilla. Toivottavasti mm. rakas Neiti Marple virittää tapakomedian -tekstini pääsee taas kohta vapaaksi ilahduttamaan kaikkia Villa Derrickerian kävijöitä, niin uusia kuin paikkansa lukijoinani jo vakiinnuttaneitakin.

Yksinäinen ja kovaksikeitetty

Varg Veum on norjalainen yksityisetsivä, jota en ennen eilisiltaa tuntenut lainkaan, vaikka hänen tutkimuksiaan avaava rikossarja käy television ykköskanavalla jo uusintakierrosta.

Varg Veum: Nainen jääkaapissa

(Varg Veum (1:5): Kvinnen i kjøleskapet, ohj. Alexander Eik, Norja 2008, 87 min)

TV1 su 15.7.2012 klo 22.00
Sarjan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely Filmfront.no-sivustossa

Öljynporausyrityksen työntekijä katoaa ja Varg Veum tekee karmean löydön tämän asunossa. (Yle.fi.)

Yksityisetsivä Varg Veum on siinä mielessä puhdasverinen pohjoismainen rikossarjasankari, että hänellä on väitetysti voimakas sosiaalinen omatunto. Ennen yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi heittäytymistään hän on peräti toiminut sosiaalityöntekijänä, mutta muutoin sarjan mainostettu yhteiskunnallisuus ei näy ainakaan illan jaksossa.

Varg Veum pitää etsivätoimistoaan Bergenin rannikkokaupungissa. Yksityinen öljynporausyritys pestaa hänet etsimään firman kadonnutta työntekijää Arne Samuelsenia, poikkeavasti käyttäytyvää teräväpäätä, joka on päätöikseen kehitellyt arvokasta keksintöä.

Samuelsenin tyhjässä asunnossa Veum tulee avanneeksi jääkaapin, josta löytyy naisen päätön ja raajaton torso. Sitten Veum kolkataan arvaamatta, ja kun hän herää, ei asunnossa ole enää merkkiäkään telotusta naisesta. Ei ihme, että sen enempää poliisit kuin öljy-yrityksen pomotkaan eivät oikein ota uskoakseen hänen mielikuvituksellista tarinaansa.

Elokuvan mittaan tutustutaan paremmin yrityksen henkilökuntaan ja Samuelsenin salaperäiseen naisystävään Else Ljonesiin (Charlotte Grundt). Etsivä Veumin ystävätär Anna Keilhau (Kathrine Fagerland, s. 1976) puolestaan joutuu kokemaan kovia, hirveän kovia. Tarinassa herkutellaan myös poikkeavilla sukupuoli-identiteeteillä, kuten niin trendikästä on. Rutinoitunut televisionkatsoja osaa jo kohdassa 30 minuuttia arvata, mitä tuleman pitää.

Ennen eilistä Varg Veum oli minulle niin vieras, etten tiennyt edes, millaiselta hän näyttää. Trond Espen Seim (s. 1971) esittää häntä, ja hänen nukkavieru gootti-hipin olemuksensa tuo etäisesti mieleen lauluntekijä Hectorin. Jos etsivä Veum siirrettäisiin Hollywoodiin, Nick Nolte olisi varmasti omiaan esittämään häntä, kun vain olisi pikkasen nuorempi. Harmi, ettei Seimille ole suotu enempää Nolten karheaa karismaa.

Kalseita kuvia ottava kamera seuraa tarkasti, kun Veum suorittaa toimintaansa rantakaupungissa ja sen ympäristössä. Peli on kovaa Bergenissä. Kiristysrahoja vaihdetaan ovelasti ja ihmisiä mätkitään raa'asti. Ehkä minä kuitenkaan en seuraa mukana tulevina sunnuntaina... Jostain syystä Yle näyttää uusintajaksot alkuperäisestä poikkeavasta järjestyksessä, niin että kuolleetkin siinä heräävät henkiin kesken kaiken.

Nainen jääkaapissa on romaanitelevisiointi. Sen ansiosta käsikirjoittajilla on ollut käytettävissään valmis, vahva tarina, mutta kääntöpuolena on se, että puolitoistatuntinen televisiointi ei millään pysty pohjustamaan riittävästi kaikkia käänteitä. Esimerkiksi loppusuoran paljastus naisystävä Else Ljonesista toimii taatusi pysäyttävästi mahdollisessa alkuperäisromaanissa, jossa lukija on ehtinyt luoda tietynlaisen kokonaiskuvan hänestä, mutta elokuvassa paljastus on pelkkä hokkus-pokkus-temppu, melkein yhdentekevä. (Jälkikäteishuomautus 22.7.2012: Luin romaanin muutamaa päivää myöhemmin, ja paljastui, että kuvatut juonenkäänteet on istutettu tarinaan vasta elokuvan käsikirjoitusvaiheessa. Ks. arvosteluni romaanista täältä.)

Kirjailija dekkarisarjan takana on norjalainen Gunnar Staalesen (s. 1947). Hän julkaisi ensimmäisen Veum-romaaninsa 1977, ja tähän mennessä niitä on ilmestynyt 17. Romaaneista kolme on suomennettu Otavan Crime Club -sarjassa, yhtenä niistä Nainen jääkaapissa (1981/2007). Televisiointiurakka alkoi vuonna 2007, ja purkissa on jo 12 tarinaa.

PS. Ajattelin minä kirjoittaa pari sanaa Jo Nesbøstäkin, toisesta norjalaiskirjailijasta, mutta jääköön nyt. Olen nimittäin lukenut häneltä rikosromaanin Lumiukko (2007), jossa yksi ruumiista piileksii pakastimessa. Tämä tieto se inspiroi minut katsomaan illan varg-veumin, ennakkotiedot elokuvasta luettuani. (Nesbøä pidetään jonkinlaisena myöhempien aikojen kovaksikeitettynä agathachristienä, eikä suotta. Lumiukko kertoo sarjamurhaajasta, joka jättää jälkeensä ruumiita ja lumiukkoja. Arvata varmaan saattaa, että lopussa paljastuva psykologia lumiukkomurhien takana ei välttämättä ole vankin ja uskottavin mahdollinen.)