Performanssi

Marina Abramović kutsuu itseään "performanssitaiteen isoäidiksi". Hän syntyi Serbiassa vuonna 1946 ja on tehnyt uransa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Keväällä 2010 hänen kunniakseen järjestettiin New Yorkin Museum of Modern Artissa lähes kolmen kuukauden mittainen näyttely nimeltä "The Artist is Present".

Abramović istui joka päivä yhtämittaisesti 7 ½ tuntia paikallaan tuolissaan koko näyttelyn ajan. Kuka tahansa näyttelyvieras sai istua vastapäiselle istuimelle haluamansa mittaiseksi ajaksi, ja taiteilija katsoi häntä tiiviisti silmiin koko tuon ajan. Taiteilija oli läsnä. Kun istuja vaihtui, Abramović kokosi joka kerta itsensä uudelleen kyetäkseen olemaan yhtä läsnä jokaiselle vieraalle. Tehtävä oli äärimmäisessä intensiivisyydessään varmasti vaikea.

Performanssin konsepti on koottu tutuista aineksista - miltei kaikki lienevät varhaislapsuudessaan leikkineet tuijotuskilpailua -, mutta silti se on uutta luova. Ilmiselvästä taideteoksesta on kysymys, sillä jo melko perinteinen taidekäsitys sanoo niin. Nyt vain ei astuta maalauksen eteen kontemploimaan sitä staattisuudessaan vaan istuudutaan taideteoksen eteen, joka puhuu läsnäolollaan - yksilöllisesti, juuri minulle.

Abramovićin performanssi todella puhutteli vieraita. Sen todistaa Matthew Akersin dokumentti Marina Abramovic: The Artist is Present (USA 2011), joka kuvaa valmistautumista tuohon performanssiin sekä sen sujumista. Yle Teema näytti dokumentin viime lauantaina. Kuvat näyttelyn ensi päiviltä esittelevät erilaisia vieraita: jotkut hämmentyneitä, jotkut epätietoisesti hymyileviä, ja jotkut yllätyksekseen itkuun puhkeavia.

Periaatteessa Abramovićin luoman konseptin voisi toistaa, ihan missä vain. Tarvitaan vain taiteilija tai muu henkilö, jolla on riittävästi itsevarmuutta ja läsnäolon kykyä vastaavaan. Taiteilija katsoo minua, minä katson taiteilijan silmien peiliin, saan kokemuksen itsestäni tässä tilanteessa.

Museum of Modern Artin näyttely kesti lähes kolme kuukautta, ja jokin performanssin ympärillä selvästi muuttui noiden viikkojen kuluessa. Minä näkisin, että tapahtui jotain sosiaalista - siirryttiin esteettisen piiristä sosiologisen alueelle.

Alusta asti uteliaat kerääntyivät näyttelytilassa performanssialueen ympärille ja saattoivat tarkkailla pitkäänkin tilannetta ja vastapäätä istuvien reaktioita. Tämä lienee yksi performanssin alkuperäisiä ulottuvuuksia, hyvin autenttinen sellainen. Mutta sana näyttelystä alkoi levitä ja ihmisiä virtasi Manhattanin näyttelytiloihin ihan massoiksi asti. Vastapäiselle tuolille kärkkyvät alkoivat muodostaa jonoa jo edellisenä päivänä heti kohta museon sulkeuduttua.

Näyttelystä ja Abramovićin tuolista tuli monelle must, sosiaalinen välttämättömyys, tapa kuvitella olevansa nykyhetken sydämessä - epätoivoinen pakko kokea taiteilijan katse niin syvästi kuin suinkin. Siirryttiin yhä enemmän autenttisuudesta näennäisyyteen, tulkitsisin. Tiedettiin jo etukäteen, miten toimia: tavoitellulla paikalla pitää nostaa oikea parkujen parku - mitä mahdottomampi ja epätodellisempi, sitä parempi. Muuten ei ollut ymmärtänyt performanssista mitään.

Joskus keisarilla ei ole vaatteita, mutta tällä kerralla jotkut vieraat olivat unohtaneet omansa tohduksissaan kotiin.

***

Terveisiä Kiinan muurilta!

Marina Abramovićilla on ollut yli 40 vuotta aikaa luoda itselleen identiteettiä taiteilijana, ja ilmeisen menestyksellisesti hän on identiteettityöstään suoriutunut. Näkemämme Abramović on ehdottoman itsevarma, ja hän rakastaa kameraa joskus jopa kiusallisuuteen asti. Hän ei kainostele tahi häpeile tuoda ideoitaan esiin. New Yorkin näyttelyssä itsevarmuudelle varmasti oli katetta ja tarvetta. Joskus kuitenkin voisi ehkä tuumiskella, onko riittävästi itsekritiikkiä varmasti ollut pruduktiossa mukana.

Vuonna 1988 Abramovićin pitkä ja hyvin intensiivinen suhde Ulayyn (s. 1943), toiseen performanssitaiteilijaan, alkoi vedellä viimeisiään. Pariskunta päätti tehdä erostaan performanssitaideteoksen. Niinpä he matkustivat Kiinaan ja aloittivat kumpikin pitkän vaelluksen Kiinan muurin kummastakin päästä, ja kun he lopulta kohtasivat tuhansien kilometrien jälkeen puolimatkassa, he lausuivat lakonisesti: "Kivat sulle, hei", ja erkanivat omille teilleen.

Mikä teki taivalluksesta ja kohtaamisesta merkittävän mediatapahtuman? Oikeastaanhan kuka tahansa voisi puoliskoineen saada päähänsä tällaisen hiljaisen mietiskelyn, retriitin, pitkän vaelluksen ajatustensa kanssa metsässä tai vaikka Kiinan muurilla, mutta miten monella on häikäilemättömyyttä julistaa tämä "henkinen matkanteko" taiteeksi ja taideteokseksi?

***

Louvren yksinäinen.

Performanssi ei ilmiönä oikeastaan ole kovin uusi eikä harvinainenkaan, ainakaan sosiaalisesti ja sosiologisesti.

Suuresti karismaattiset johtajat ovat aina performansseja itsessään. Äiti Amma on halaillut ihmisiä maailmanlaajuisesti jo vuosikymmenien ajan. Vastaavaa pelastususkovaisuutta alkoi kehittyä Abramovićin performanssinkin ympärille sen finaalivaiheissa, minkä taiteilija pani kiusaantuneena merkille. Minä näen Äiti Teresan aina ensisijaisesti performanssiesiintyjänä, vähän amatöörimäisenä, erityisesti silloin kun hän kurkkii sivusilmällä aikaansaamiaan reaktioita samaan tyyliin kuin Jussi Jurkka agitaattori Puntarpäänä Matti Kassilan Punaisessa viivassa (1959).

Maailman tunnetuin maalaus on Leonardo da Vincin Mona Lisa. Moni tunnustaa pitävänsä tuota piskuista öljyvärimaalausta suhteellisen vaatimattomana, mutta sen vaiheikas historia erityisesti viime vuosisadalla ryöstöineen ja vuoden 1963 Amerikan-vierailuineen on luonut sille aivan omanlaisensa auran.

Nykyään Mona Lisa on esillä keskellä yhtä Louvren taidemuseon lukuisista saleista, panssarilasein ja ketjuin eristettynä, kahden vartijan jatkuvasti vartioimana. Viranomaiset tarkkailevat sitä yhtä valppaasti kuin Uhrilampaiden Hannibal Lecteriä tai norjalaisvastinettaan Anders Behring Breivikiä. Museovieras ei pääse lähellekään tuota maagista taulua, vastoin kuin muita Louvren taideaarteita. Silti sen edessä on aina ylen sankat joukot katsojia.

Mona Lisan maine on sitä itseään paljon suurempi. Mona Lisa on performanssi. Nykyään olisi varmasti antoisampaa kääntää katse tuosta maalauksesta sitä todistamaan tulleisiin ihmisiin.

Pieni synttäri preerialla

Niin se aika kuluu ja lapset kasvaa, vuosi vuodelta vinhempaa vauhtia. Melissa Sue Andersonkin ehtii ensi kuussa jo miehen ikään. Kyseessä on tietenkin se amerikkalainen lapsinäyttelijä, joka esitti Charles ja Caroline Ingallsin esikoistytärtä Marya perhesarjassa Pieni talo preerialla (1974 - 83). Hän täyttää todellakin 50 vuotta syyskuun 26. päivänä.

Perhekuva, päivänsankari äärimmäisenä oikealla.

Ingallsin perheen varsinainen tähti tv-sarjassa oli Laura, oikea poikatyttö, jonka vastapainoksi Maryn piti olla kainon kiltti ja muutenkin tyttömäinen. Tällainen karsinointi on varmasti omiaan vaikuttamaan nuoreen näyttelijään. Tunnettua on, miten suloisen veikeää Anne Shirleyä Anna ystävämme -sarjassa esittänyt Megan Follows heittäytyi heti kohta toisen Anna-tuotantokauden jälkeen vastapainoksi menneille näyttelemään nahkatakkikovista ja jengimimmiä elokuvassa Pääteasema (1989). Filmin toisessa pääroolissa vahvasti alkoholisoituneena äitimuorina esiintyy Colleen Dewhurst, tuttu Anna-sarjasta hänkin hyväsydämisenä kasvattiäiti Marillana.

Melissa Sue Andersonin irtiotto tapahtui vielä rajummissa merkeissä. Samaan aikaan kun hän yhä hapuili tietään sokeainkeppi apuna Maryn roolissa toisella studiolla, hän toisella studiolla jyräsi raa'an kauhuelokuvan pääosassa. Kyseessä on slasher-filmi Onnellista syntymäpäivää (Happy Birthday to Me, 1981), jossa Andersonin roolihahmo Virginia valmistautuu innokkaasti 18-vuotissyntymäpäiviinsä.

Onnellista syntymäpäivää sisältää teiniteurastuselokuvaksi hyvin arvostetun tekijäkunnan. Siinä esiintyy toisessa pääosassa tohtori Faradayna itse klassikkonäyttelijä Glenn Ford (Gilda, Älä käännä heille selkääsi ja sitä rataa). Ohjaajaksikin tuottajat onnistuivat viekoittelemaan peräti J. Lee Thompsonin, jonka ansioluettelo pursuaa sellaisia elokuvia kuin Navaronen tykit ja Tuomitun kosto.

Nimekkäästä tekijäluettelosta huolimatta Onnellista syntymäpäivää kohtalo Suomessa oli varsin onneton. Perusteena raaistavuus se sai leiman KK - kokonaan lainsuojaton, henkipatto - lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes eduskunta tajusi kumota asiaan liittyvän lainkohdan joulukuussa 2000.

Palataan vielä Pienen talon preerialla menestyksen taustoihin. Televisiosarja perustuu löyhästi villikko-Lauran eli Laura Ingalls Wilderin (1867 - 1957) omaelämäkerralliseen romaanisarjaan, joka ilmestyi Yhdysvalloissa 1932 - 43. Koko sarja, myös postuumisti julkaistu päätöstarina, on suomennettu, ja kirjastoluokituksessa kaikki teokset taitavat sijoittua nykyään nuorten osastolle.

Rouva Wilder otti kirjoittaessaan hövelisti vapauksia suhteessa todelliseen perhehistoriaan. Esimerkiksi kauppiasperheen iki-ihanaa tytärtä Nellie Olesonia ei ollut milloinkaan olemassakaan, vaan hän on yhdistelmä kolmesta kirjailijan lapsena tuntemasta tytöstä. Andersonin esittämä Mary sokeutui todellisessakin elämässä, mutta televisiosarjan hänelle luoma tulevaisuus on potaskasta muovattu: hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä saanut lapsia. Hän eli aikuisikänsä ensin vanhempiensa ja näiden kuoleman jälkeen Grace-sisarensa taloudessa ja kuoli 63-vuotiaana 1928.

Melissa Sue Anderson on jatkanut aktiivista näyttelemistä aikuisiälläkin. Tosin merkinnät IMDb:ssa ovat harvenneet uudelle vuosisadalle päästyä. Pari vuotta sitten hän julkaisi muistelmateoksen Pieni talo preerialla -vuosistaan.

Saa nähdä, miten valtavat otsakkeet tulevan kuun merkkitapahtumasta revitään suomalaisessa iltapäivälehdistössä. Ainakin Larry Hagmanin eli Dallasin J. R. Ewingin 80-vuotisjuhlallisuudet viime syksynä tulivat kiitettävästi uutisoiduiksi meillä täälläkin.

Me(e)dioita ja marilynejä

Meediolla poiketessa, etenkin kun puheeksi sattuu Marilyn Monroe (1926 - 62), on tapana haikailla toisenlaisten elämänratkaisujen perään ja päätyä johtopäätökseen, että jos Marilyn vain olisi jaksanut pysyä toisen aviomiehensä Joe DiMaggion (1914 - 99) kelkassa, hän eläisi yhä (ks. alaviite 1).

Tämä meedion viesti on saanut kaikupohjaa yhdessä jos toisessakin mielessä, varmaan siksi, että ihmisille on ominaista pyrkiä löytämään vaihtoehtoisia, kauniimpia tarinoita aktuaalisen, vähän raaemman totuuden rinnalle. Ja tottahan pesäpalloilija DiMaggio rakasti Marilyniä syvästi! Hän se järjesti tämän hautajaisetkin ja vieraili uskollisesti tämän haudalla vuodesta toiseen.

DiMaggion jälkeen Marilyn ehti vielä mennä naimisiin ja erota näytelmäkirjailija Arthur Millerin (1915 - 2005) kanssa, näytellä muutamassakin elokuvassa... Ja aloittaa psykoanalyysin. Illan dokumentti keskittyy näihin viimeisiin aikoihin.

Marilynin viimeiset sessiot

(Marilyn, dernières séances, ohj. Patrick Jeudy, Ranska 2008)

Es. Yle Teema la 28.11.2009, ke 1.9.2010 ja su 29.7.2012. Es. myös Ava-kanavalla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Paljastava dokumentti Hollywood-ikonista pohjautuu tähden psykoanalyyttisiin terapiaistuntoihin tämän viimeisinä vuosina. (Yle.fi.)

Millainen ihminen Marilyn Monroe todella oli? Vaikka hänestä on jäänyt todisteeksi jälkipolville kilometrikaupalla filminauhaa ja hyllyntäyteinen kirjoja, vastaus tuntuu piiloutuvan rajatilaiseen usvaan. Syvänäköinen Arthur Millerkään ei Ajan uurteissaan kai pystynyt sanottavaan objektiivisuuteen entistä vaimoaan muistaessaan. Kun Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004) ilmestyi vajaa vuosikymmen sitten, väitettiin sen päässeen lähimmäs totuutta. Itse olen vasta ehtinyt selata teoksen läpi, mutta tällä vähäiselläkään kokemuksella en ihmettele, että teosta mainostetaan moisella lauseella.

Ranskalaisohjaaja Patrick Jeudy on keskittynyt ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia suurjulkkiksia käsitteleviin henkilödokumentteihin. Marilynin viimeisiin sessioihin hän on laatinut myös itse käsikirjoituksen psykoanalyytikko Michel Schneiderin samannimisen romaanin (2006) pohjalta.

Dokumentin asiasisältö on jokseenkin vahva, ja psykoanalyytikko Ralph Greensonin (1911 - 79) hiukkasen överiksi menevien, vuosiin 1960 - 62 sijoittuvien terapiaistuntojen kautta rakentuva näkökulma tarjoaa vähintään yhtä hyvän ikkunan tähden elämään kuin useat muutkin vastaavat tuotannot.

Dokumentti on kuitenkin ranskalainen, sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä - dokumentti edustaa ranskalaista populaaridokumenttia kliseisimmillään, tavalla jonka vuoksi olen oppinut kammoamaan gallien dokumenttituotantoa jopa jenkkien vastaavaa enemmän. Marilynin viimeiset sessiot siis paisuttelee tyhjiä kielikuvia, joitten tarkoitus on luoda höttöistä lisädraamaa tapahtumille, vaikka ne sellaisenaankin olisivat ihan varmasti riittävän dramaattisia. Elokuvan kertojanääni suoltaa yhä uusia näennäishenkeviä rihkamakorulauseita ja puhaltelee helpon värikkäitä, katkeransuloisia saippuakuplia kriitikittömän katsojan ihailla.

Kielikuvastossa shakkilauta on vakaasti edustettuna. Marilynin vertaaminen pelilaudan valkoiseen kuningattareen pystynee säväyttämään pysäyttävänä metaforana, mutta kun näyttelijättären elämän muillekin tärkeille hahmoille Jack-presidentistä alkaen annetaan oma shakkilautaeläinhahmonsa, vajotaan syvälle sepitteellisen epätulkinnan alhoihin. Tunteilevaa tyhjänpuhuntaa edustaa hyvin parikin kertaa toistuva pohdinta siitä, mikä Marilynin oikein lopulta surmasi - lapsettomuusko ehkä? psykoanalyysiko ehkä?

Tyylilajin taustalla lienevät osaltaan ranskalaisen koululaitoksen painotukset, jotka nostavat vaa'alle erityisesti filosofian ja kielen omana strukturalistisena kokonaisuutenaan? Oppeja puolijauhoisesti soveltamalla sitten pahimmillaan haukkaillaan hampurilaista ilman pihviä ja kuorta.

No, tyylianalyysini lienee turhan julma, sillä eihän dokumentti soljuvassa sujuvuudessaan näin hirveä liennyt... Erityisen koskettavuuden elokuva pystyy saavuttamaan tunnusmusiikkivalinnallaan: Brenda Leen (s. 1944) country-klassikko "I'm Sorry" vuodelta 1960 saattaa ensin tuntua epäasianmukaiselta, mutta minulle juuri se jäi osuvuudessaan päällimmäiseksi muistikuvaksi dokumentin aiemmalta katsomiskerralta. (Tämä YouTube-video auttanee tarvittaessa pääsemään Miss Leen loihtimaan tunnelmaan mukaan.)

Mutta palataan vielä meediomme kanavoimaan skenaarioon.

Marilynin ja pesäpalloilija DiMaggion avioliitossa oli omat, raskaat ongelmansa, ja siksipä liitto hajosi jo yhdeksän kuukauden jälkeen. Kovalla työllä ja tahdonvoimalla vaihtoehtoinen, valoisampi todellisuus ehkä olisi sittenkin ollut mahdollinen.

Marilyn sadistisena hoiturina (1975).

Se olisi tiennyt sitä, että Marilyn ja kirjailija Miller eivät olisi koskaan päätyneet yhteen. Ei olisi milloinkaan syntynyt elokuvaa Sopeutumattomat (1961), Millerin monimielistä rakkaudenosoitusta vaimolleen, eikä Marilyn sen myötä olisi milloinkaan esiintynyt yhdessä parhaimpiin lukeutuvassa roolissaan. Muutama muukin Marilyn-elokuva olisi ehkä jäänyt syntymättä.

Kun pohtii pesäpalloilijanvaimo Marilynin myöhempiä rooleja, mielikuvituksen on järkevää kiidättää paikalle omat portinvartijansa, eli on syytä harkita tarkkaan. 1960-luvun mittaan Marilyn varmaan olisi jatkanut pyrkimystään kehittää itseään näyttelijänä, ja Joen tuki olisi varmasti käynyt kullanarvoiseksi kaikkien selätettyjen vaikeuksien jälkeen.

Olisiko 39-vuotias Marilyn ollut liian nuori syrjäyttämään Vivien Leigh'n Narrilaivan (1965) pääosasta? Entä millaisen ylihoitajattaren roolin hän olisi mahtanut luoda Yksi lensi yli käenpesän -filkkaan (1975), kun Louise Fletcherkin pokkasi siitä reaalitodellisuudessa akatemiapalkinnon?

Marilyn elokuvauransa finaalissa 1992.

Olen jokseenkin varma, että Marilyn olisi päättänyt loisteliaan filmiuransa vuonna 1992 elokuvan Basic Instinct - vaiston varassa myötä. Hän olisi ollut tuolloin siistissä 66 vuoden iässä ja varmasti noukkinut Hazel Dobkinsin pienen mutta näkyvän roolin Dorothy Malonen nenän edestä heittäen.

Sen jälkeen vailla puutetta ja kurjuutta siintävät eläkevuodet, joita valitettava leskeksi jääminen vuosituhannen taitteessa varmasti olisi varjostanut jonkin verran, mutta toisaalta sen jälkeen täysi vapaus mennä minne haluaa ja milloin haluaa - ihan oman mielen mukaan.

Luulenpa, että nyt syyskesän kynnyksellä 2012 Marilyn (kunnioitettavat 86 wee) piipahtaisi mielellään talvisesonkiaan elävässä Argentiinassa. En erehtyne olettaessani, että hyvä ystävä Adolf - ensi huhtikuussa jo 124 wee! - mielellään ottaisi hänet jälleen kerran avosylin vastaan ylellisellä haciendallaan. Jos lykky kävisi, vierailulle osuisi samaan aikaan myös 77-vuotias Elvis, ei ehkä ihan nuoruutensa mitoissa sentään, vaikka nykyaikainen vatsalaukkukirurgia melkein ihmeisiin kykeneekin.

Pelattaisiin konsolipelejä, muisteltaisiin illalla takkatulen ääressä vanhoja, hyviä aikoja.
_____________________________
(1) Viittaan tässä erityisesti meedio Kenny Kingstoniin, joka tunsi Monroen henkilökohtaisesti jo 1950-luvulla.

Kuolettava hämminki opehuoneessa

Pennsylvania kuului vielä jokin aika sitten Yhdysvaltain vauraimpiin seutuihin. Osavaltion huomassa, lähellä Philadelphian suurkaupunkia, järjestää kai edelleen opetusta Upper Merion Area High School -niminen lukio. Tuota lukioyhteisöä järkytti kesällä 1979 murha.

Surmansa saivat Susan Reinert -niminen opettaja ja hänen kaksi lastaan. Rouva Reinert löydettiin pahoinpideltynä autonsa tavaratilasta, mutta ala-asteikäisten lasten ruumiit ovat edelleen tietymättömissä. Tapaus sai maanlaajuisen huomion, joka vain yltyi seuraavina vuosina, kun tiedot poliisin tuoreimmista tutkimustuloksista levisivät julkisuuteen. Kuvioon tuli mukaan perverssiä seksiä ja yhteisön merkkihenkilöitä, siis sosiaalipornoa parhaimmillaan.

Ja vuonna 1987 maineikas kirjailija Joseph Wambaugh (s. 1937) julkaisi tapausta käsittelevän kirjan Echoes in the Darkness. Ja jo samana vuonna teoksen pohjalta valmistui Glen Jordanin (s. 1936) ohjaama, samanniminen tv-minisarja.

Uusintatoiveet-sarja (osa 2):

Pimeän pelko (Echoes in the Darkness, 1987)

MTV2 6.5.1990 -

Televisiosarjan esittely Peter Coyoten kotisivulla

Minulle jäi sarjasta pitkäksi aikaa oikeastaan vain kaksi muistikuvaa, kaksi tarinan keskeistä mieshenkilöä: syvämietteinen, oudolla tavalla karismaattinen englannin ja klassisten kielten opettaja sekä ylen koleerinen rehtori.

Kun verkkotietopankki IMDb lopulta astui estradille vuosisadan taitteessa, minulla ei kuitenkaan ollut välineitä hankkia sen avulla lisätietoja sarjasta, sillä en esimerkiksi tuntenut yhtäkään sarjan näyttelijää nimeltä. Vyyhti purkautui lopulta muutama vuosi sitten, kun satuin näkemään televisiosta katkelman Psykon ensimmäisestä jatko-osasta (1983). Tunnistin siinä esiintyneen Robert Loggian (s. 1930) ihanan karmeaksi rehtorikseni, joten oli luonnollista sukeltaa IMDb:hen.

Varsinaisen yllätyksen koin, kun sain tietooni pääosaa esittäneen englanninopettajan. Hän nimittäin oli kuin olikin minulle jo ennestään tuttu, Roman Polanskin mestarillisesta alistamisen ja alistumisen kuvauksesta Katkera kuu (1992): kyseessä oli Peter Coyote (s. 1941), aulista kuulijakuntaa tarinoinnilleen Polanskin elokuvassa janoava Oscar, kovin toisenlaisen jälkikuvan minuun jättänyt persoona.

Tosielämän William Bradfield.

Pimeän pelko tekee itseään tykö draamamuotoisena dokumenttina, ja siksi tarinan henkilöitten nimet on suoraan lainattu alkuperäisestä tapauksesta. Coyote siis näyttelee avainhahmoa William "Bill" S. Bradfield Jr:ää (kuollut 1998). Muistan erityisesti hänen henkistyneen omistautumisensa Ezra Poundille, vaikeana pidetylle modernistilyyrikolle. Sarjan ensimmäisen jakson päättyessä tuskin jaksoin odottaa seuraavaa sunnuntaita ja arvoituksellisen opettajan henkilökuvan laajenemista. Tosin myöhemmät jaksot eivät pystyneet lunastamaan aloituksen suunnattomia lupauksia.

Pound-filosofian lisäksi Bradfield harrasti naisihmisiä. Hänen erityisalaansa olivat tavanomaisen oloiset, yksinäiset naiset, joita hän keräsi ansioluetteloonsa vähän rasputinimaisen karismansa avustuksella. Yksi näistä harmaavarpusista oli mainittu Susan Reinert, tiensä pään traagisesti kesällä 1979 kohdannut opettajakollega. Häntä sarjassa esittää Stockard Channing (s. 1944).

Tosielämän rehtori Smith.

Rehtori Jay C. Smith, jonka raivokohtaukset Robert Loggia sarjassa uskollisesti tulkitsee, kuoli keväällä 2009 80-vuotiaana. Rehtori Smith oli hyvin sivistynyt ihminen: hänellä oli tohtorin tutkinto ja korkea upseerinarvo, hän harrasti myymälänäpistelyä ja lukittautui tavallisesti iltapäivästä rehtorintyöhuoneensa yksinäisyyteen. Lisäksi hän kiusasi mielellään opettajakuntaa ylivertaisen älynsä tuomalla varmuudella. Ylimääräistä maustetta rehtori Smithin elämään toi rakkaus aseisiin ja pornografiaan. Häntä kutsuttiin enemmän tai vähemmän leikillisesti "pimeyden prinssiksi".

Tositarinan seksuaaliset kieroumat saavat sarjassa muistaakseni hyvin hienovaraisen käsittelyn.

Vuotta ennen opettaja Reinertin väkivaltaista kuolemaa rehtori Smithin narkomaanitytär ja tämän aviomies katosivat yllättäen jälkiä jättämättä. Opettajaperheen murhaajan henkilöydestä ei ole vieläkään varmuutta.

Vaikka Pimeän pelko jaksojen karttuessa menettääkin kiehtovuuttaan, sisällytän sen mielelläni Uusintatoiveet-sarjaan. Tv-sarja on huolellista työtä, siinä on mukana draamaa ja sielua, ja se on hyvässä huudossa kriitikkojen keskuudessa. Se sai mm. Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuuksia. Alkuperäiset henkilöt tunteneilta on satanut kiitosta Coyoten ja Loggian valinnasta keskeisiin rooleihin.

YouTube kykenee tarjoamaan 10 minuuttia pitkän maistiaisen tv-sarjasta. Harmi vain, ettei rehtori Smith ehtinyt muilta riennoiltaan katkelmaan mukaan.

Oatesilla on asiaa

Yhdysvaltain kansallispäivän ilta 4. heinäkuuta 1996 Niagara Fallsissa. Nuori yksinhuoltajaäiti Teena Maguire on palaamassa 12-vuotiaine tyttärineen miesystävänsä luota ja päättää oikaista puiston kautta. Siellä joukko kulmakunnan nuoria miehiä raiskaa hänet.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina

(Rape: A Love Story, 2003.)

Suom. Kaijamari Sivill, 2010. Otavan kirjasto 218.

Äidin ja tyttären tragedia tummenee vielä paljon alkutilannetta synkeämmäksi, kun he saavat vastaansa myös median, juonikkaat lakimiehet ja naapuruston ennakkoluuloineen. Kuva tapahtuneesta vääristyy julkisuudessa, ja yhä useampi alkaa syyttää Teenaa itseään tapahtuneesta.

Kyseessä on ytimekäs moraalitarina hirvittävästä painajaisesta. Joyce Carol Oates (s. 1938) panee lukijan tuntemaan voimakkaasti, niin että lukijasta käytännössä muodostuu yksi tarinan henkilöistä.

Kostossa on kuitenkin myös sankari, amerikkalainen yksinäinen ratsastaja, paikallinen poliisikonstaapeli Dromoor, eräänlainen samarialainen. Lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja kaipuu oikeudenmukaisuuteen saavat hänet toiminaan: hän alkaa eliminoida raiskareita, yksi kerrallaan, kun yhteiskunnalla ja sen oikeuselimellä ei tunnu olevan välineitä suojella todellisia uhreja.

Oatesin lyhyt romaani on hyvin viisas kirja, sillä se ei anna lukijan jähmettyä alkuasetelman luonnolliseen viha-tunnekuvioon. Lukijan tunne jalostuu tarinan myötä. 

Kostoa voi hyvin verrata saksalaisnobelisti Heinrich Böllin Katharina Blumin menetettyyn maineeseen (1974), joka kuitenkaan ei tarjoa mahdollisuutta vastaavaan lukijan tunnetyöhön vaan pidättäytyy katkerassa vihassa. Böllille aihe, keltaisen lehdistön raateleviin kynsiin joutuva yksilö, oli ehkä siinä määrin omakohtainen, että hän ei romaania kirjoittaessaan kyennyt etäännyttämään kokemustaan riittävästi. Oates etäännyttää aivan konkreettisestikin valottamalla tapahtunutta tulevaisuuden aikaperspektiivistä.

Erikseen mainitsen Kostossa kritiikin äidinrakkautta kohtaan - emon vaalivaa suhtautumista täysi-ikäisiin poikasiinsa. Nämä naiset kaikkein pahimpina haluavat vyöryttää syyn tapahtuneesta raiskaajapojiltaan uhrille itselleen.

Romaanin alkukielinen nimi Raiskaus on suomennettu "miedonnetusti" Kostoksi. Sitä arvostelisin. Ehkä raiskaajat ja heidän läheisensä pyrkivat kostamaan tapahtuneen uhreille, mutta samaa kostomentaliteettia ei löydy itse uhreista tai heidän laupiaasta auttajastaan. Konstaapeli Dromoor ei ole koston enkeli.

Oikeudentuntoinen arkkitehti (Charles Bronson).

Oatesin romaanin lukeminen sattui sopivasti samoihin aikoihin kuin MTV3 esitti Michael Winnerin elokuvan Väkivallan vihollinen 2 (Death Wish 2, Yhdysvallat 1981). Siinä, kuten muissakin sarjan elokuvissa, Charles Bronsonin esittämä arkkitehti tuskastuu yhteiskunnan tehottomuuteen väkivaltarikollisten käsittelyssä ja alkaa listiä näitä omaehtoisesti omankädenoikeutuksella.

Tietyllä tavalla arkkitehdin moraalissa ja toimintatavassa voi nähdä uljuutta. Esitys on elokuvasarjassa kuitenkin monin verroin suoraviivaisempi ja sävyttömämpi kuin Oatesin romaanissa. Se latistuu pelkäksi toimintaviihteeksi.

Oikeamielinen arkkitehti Paul Kersey on oikeusistuin ja pyöveli yhdessä ja samassa yksilössä. Päähenkilönsä toiminnan sokeassa ihailussa Väkivallan vihollinen ei ota huomioon niitä suunnattomia riskejä, joita puuhaan sisältyy. Esimerkiksi syytön voi tulla uhratuksi.

Paljon realistisempi ja kauasnäköisempi on Wallander-sarjaan kuuluva ruotsalainen tv-elokuva Varas (Tjuven, 2009). Siinä asuntoalueella tapahtuneeseen varkaussarjaan kyllästynyt joukko perheenisiä perustaa partion, joka kiertää vartioimassa alueella yöaikaan. Sitten he yhyttävät eräästä talosta salaperäisesti poistuvan maahanmuuttajamuukalaisen, jonka ottavat tarpeettoman karkeaan käsittelyynsä.

• Joyce Carol Oates on monipuolinen amerikkalaiskirjailija, joka on kuulu tuotteliaisuudestaan. Muutaman vuoden takaisessa lehtijutussa väitetään, että hän nukkuu ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa ja syö vain kerran päivässä pystyäkseen käyttämään kaiken liikenevän ajan mahdollisimman tehokkaasti kirjoittamiseen.
• Akateemisen kirjakaupan tuoreesta alennuskatalogista löytyy peräti kaksi Oatesin romaania: tämä Kosto sekä Haudankaivajan tytär, kumpikin kovakantisina ja 9,90 €:n hintaan.

Mitä kuuluu, Hollywood?

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä on niin monipuolinen artikkeli monikansallisesta nykyelokuvasta, että päätin kokeilla referaattia bloggausmuotona esittelläkseni kaikkea artikkelin esille tuomaa. Keskiössä Kalle Kinnusen artikkelissa on varsinaisesti Peter Weirin elokuvan The Way Back (2010) tuotanto.

Kalle Kinnunen: "Tämä on lavaste".
Suomen Kuvalehti 7/2011, 18.2.2011, s. 48 - 52.

Hollywoodin historiaa. Amerikkalainen elokuvateollisuus keskittyi pioneeriaikanaan 1900-luvun alussa Kaliforniaan ja Hollywoodiin, koska siellä ei ollut puutetta filmitekniikan tarvitsemasta auringonvalosta. Kuvaukset tehtiin ulkona, ja sisätilalavasteet koottiin talojen katoille.

Valaisutekniikan kehittyessä siirryttiin vähitellen kokonaan studioitten sisätiloihin, myös ulkokuvien osalta. 1970-luvulta lähtien pyrittiin suurempaan autenttisuuteen ja irrottauduttiin osin studiolavasteista.

1990-luvulle saakka elokuvat tehtiin Hollywoodin studioissa, mutta enää Kaliforniassa ei kuvata juuri mitään. Esimerkiksi kanadalaiskaupungeissa Vancouver ja Toronto tehdään nykyään paljon enemmän amerikkalaiselokuvia kuin Los Angelesissa.

Tätä nykyä kuvauspaikkojen valinnassa keskeinen kriteeri on raha, ei enää amerikkalainen isänmaallisuus. Siksi suuri osa kuvauksista tapahtuu Itä-Euroopassa, kuten Tshekissä ja Unkarissa. Studiotilat ja palkat ovat Itä-Euroopassa huomattavan edullisia, ja lisäksi valtiot tarjoavat tuotantoyhtiöille verohuojennuksia.

Yhä useampi suurtuotanto on monikansallinen. Esimerkiksi Abu Dhabin emiraatti on viime vuosina sijoittanut runsaasti elokuva-alaan. Nykykuvioon kuuluu myös yhä suurempi määrä tuottajia.

Mitä on independent-elokuva? Nykyään independent-elokuvalla ('riippumaton') ymmärretään pienimuotoista draamaelokuvaa.

Alkujaan termi on tarkoittanut kaikkea amerikkalaista elokuvaa, joka on tuotettu kuuden suuren studion ulkopuolella. Nuo kuusi studiota ovat Fox, Paramount, Universal, Warner Bros, Sony-Columbia ja Disney.

Vakavan elokuvan asema. Kuten hyvin tiedetään, vakava elokuva on tuotantoyhtiöille riski, sillä kevyt viihde-elokuva poikii varmemmin panoksensa takaisin. Näyttelijät ovat kuitenkin valmiita esiintymään Weirin kaltaisten huippuohjaajien elokuvissa niukemmilla palkkioilla, koska laatutuotantojen voi odottaa menestyvän Oscar-kamppailussa.

Myös vakavasti otettavaa elokuvaa vaivaavat kireät aikataulut. Tärkeää olisi saada ne ensi-iltaan merkittävillä festivaaleilla, esimerkiksi Cannesissa tai Venetsiassa.

Lavasteet. Artikkeli antaa monta havainnollista esimerkkiä nykyisestä lavastamistaidosta. Amerikkalaiselokuvien lumi esimerkiksi on aina tekolunta. Vaikka se studiossa ei näytä lainkaan aidolta, vaikutelma valkokankaalla on täysin toinen. Lumesta vastaa kaikissa amerikkalaistuotannoissa chicagolainen Snowbusiness-yritys.

Viime vuosina alaa on yhä enemmän vallannut tietokonegrafiikka, joka käy jatkuvasti edullisemmaksi. Esimerkiksi joukkokohtauksiin ei tarvita enää suuria avustajamassoja, kun vaikutelma on mahdollista luoda tietokonetehostein. Tietokonegrafiikka ei kuitenkaan pysty aidon tasoiseen autenttisuusvaikutelmaan.

Presidentti Obaman puolesta

"Jos maailman mahtavimman valtion johtoon astuukin kahden vuoden kuluttua Sarah Palinin kaltainen henkisesti rajoittunut pullistelija ja suunsoittaja, jotkut voivat vielä muistella nuorempaa Bushia sivistyneenä republikaanina." -- Suomen Kuvalehti, pääkirjoitus 5.11.2010.