Osattomien evankelista

Matti Yrjänä Joensuu (1948 - 2011) oli hyvin humaani kirjailija. Ja lukuisat näkemäni televisiohaastattelut 2000-luvulta tukevat käsitystä, että hän myös ihmisenä oli äärimmäisen humaani, jopa tuskaisuuteen saakka. Voi kuvitella, että hänen vuosikymmeniä kestänyt uransa Helsingin poliisissa oli raskas, häneltä kun puuttuivat monet väkivallan virkamiehen tavalliset puolustuskeinot, kuten kyynistyminen suojakilpenä. Joensuu näki aina ihmisen.

Joensuu julkaisi vuosina 1976 - 2010 kaikkiaan 11 Harjunpää-romaania ja yhden muun poliisiromaanin. Vanhempi rikoskonstaapeli Timo Harjunpää on kirjailijansa eräänlainen alter ego, inhimillisen huolensa paljaasti tunteva yksilö, vaikka hänen perspektiivinsä jääkin kauas kirjailijan omasta.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija. Romaani rikoksesta ja miehestä ja naisesta (1981)

(Otava 2007, 287 s)

Otavan Matti Yrjänä Joensuu -sivusto

Sarjan neljännessä romaanissa Harjunpää ja ahdistelija (1981) Harjunpää ja hänen lähin kollegansa Onerva Nykänen jahtaavat ladallaan nuorta miestä, joka ahdistelee yksinäisiä naisia Helsingin Munkkivuoren seuduilla. Nuoren miehen nimi on Jarkko Kaupinoja - kertoja viittaa häneen jo sivulla 11, ja sivulla 59 hän saa nimenkin.

Olisi liian yksioikoista nimittää 25-vuotiasta Jarkko Kaupinojaa yksinkertaisesti rikolliseksi, sillä Joensuun lainrikkojat ovat aina oikeita ihmisiä, jotka ovat vaikeissa olosuhteissa ajautuneet vääriin kuvioihin. Jarkko on tyypillinen joensuulainen yksilö: hän on jäänyt niin osattomaksi kaikesta sosiaalisesta, erityisesti naisen rakastavasta tai edes kunnioittavasta kosketuksesta. Nyt hän etsii kontaktia naiseen omalla, rajoittuneella tavallaan. Ja hän haluaa "kostaa sen mitättömyyden jota hän tunsi, ja häpeän, katkeran, nöyryytyksen tuoman häpeän" (s. 62, ks. myös s. 63).

***

Sitten hän lähti hölkyttämään autoa kohti ja ajatteli naista joka ei enää ehkä tuntenut mitään - ei ehkä tuntenut mitään pelkästään siksi että oli syntynyt naiseksi ja joku toinen sellaiseksi ihmiseksi jota sanottiin mieheksi. (S. 32.)

Ahdistelija on alaotsikkonsa mukaisesti monella tavalla romaani miehestä ja naisesta. Yliherkkä Harjunpää kokee raskaana sen painon, joka hänen sukupuolelleen kulttuurisesti lankeaa, kun on puhe ahdistelevista ja raiskaavista miehistä suhteessa ahdisteltuihin ja raiskattuihin naisiin. Vaikka kaikki poliisit tuntevat sääliä tai myötätuntoa uhria kohtaan, he eivät joudu kärsimään Harjunpään kulttuurisesta syyllisyydentunnosta.

Epätasa-arvoinen sukupuolierottelu näkyy vahvana myös 30 vuoden takaisessa poliisi-instituutiossa. Miehenä Harjunpää on täysi poliisi, kun taas työpari Onervan on vaikea saada esimerkiksi tuottoisia yövuoroja, koska on pelkkä nainen, jota osa kollegoista ei laske varsinaiseksi poliisiksi ollenkaan. Joensuu käsittelee myös Harjunpään aviollista kommunikaatiota mies Timon ja vaimo Elisan välillä sekä tuon kommunikaation rajoituksia ja väärinkäsityksiä. 

***

Erinomaisen täysipainoinen rikosromaani Ahdistelija on. Ahdistava se saattaa olla, mutta silti äärimmäisen helppolukuinen samalla, eikä sen viihdyttävä juonivetoisuus tee siitä vakavana romaanina yhtään kevytkenkäisempää. Monet odottamattomat juonenkäänteet ovat vakavakirjallisestikin motivoituja, sillä ne paljastavat jotain keskeistä päähenkilö-Jarkon psyykestä ja taustasta. Mainio esimerkki on kohtaus uhriksi valikoituvasta kuvataideopettajasta, joka poikkeavalla reagoinnillaan panee ahdistelijan pasmat sekaisin ja näyttämään hetkeksi oikeat, vilpittömät kasvonsa. Joensuun mielikuvituksen syvänäköisyys tulee parhaiten esiin juuri tällaisissa kohtauksissa.

Romaanin rakennetta pitäisin esimerkillisenä. Se ei muodosta kronikoivaa pötköä, vaan loppuratkaisun aineksia aletaan koota kasaan jo teoksen ensimmäisessä kolmanneksessa. Esimerkiksi sivulla 101 mukaan kuvioihin astuvat Hertta ja Ossi - goottilainen parivaljakko henkeen ja vereen, silti kuvattuna täysin realistisesti ja uskottavaksi. Elantonsa läheiseltä kaatopaikalta keräilevinä he tuntuvat olevan etäistä sukua Batmanin Pingviinille.

Kieli ei useinkaan ole nykyrikosromaanien vahvinta aluetta, ja siksi Joensuun proosan ajoittainen tiivis ilmaisuvoimaisuus käy mallikelpoisesta. Erityisen hyvin kirjailija pystyy analysoimaan poliisipäähenkilönsä tunnemaailmaa:

Epäonnistumisen tunne oli jo poissa. Ja hätä joka oli kestänyt vain muutaman sekunnin. Mutta häpeä, selittämätön ja voimakas, nousi vieläkin hetkittäin hänen mieleensä, ja kun se tuli, hän liikahti työlääntyneenä mutta ei saanut asentoaan yhtään paremmaksi. (S. 147.)

***

Ahdistelija on myös yhteiskunnallinen romaani. Siinä missä Joensuu monella tavalla ymmärtää vinoon kasvaneita osattomiaan, hän samaan aikaan tuomitsee ne yhteiskunnan hyvänosaiset, jotka käyttävät asemaansa epäreilusti hyväkseen tai ovat välinpitämättömiä muita kohtaan. Näihin parempiosaisiin kuuluu niin ajattelemattomia poliisipäällystön edustajia kuin turhankin puolustautumiskykyisiä markkinointipäälliköitä.

Romaanin ensipainoksen kansi.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on muuttunut paljon näinä vuosikymmeninä romaanin julkaisun jälkeen. Esimerkiksi tupakointi on Ahdistelijan maailmassa kuin sosiaalista tapettia. Se toimii sujuvine etikettisääntöineen eräänlaisena ryhmäytymisen voiteluaineena, joka auttaa kanssakäymistä kallisarvoisella tavalla. Samoin odottamassa oleva kahden kerroksen Suomi ei vielä edes siinnä tulevaisuuden taivaanrannassa. Joensuulaisessa todellisuudessa on vähäosaisia ja osattomia, mutta ei tuolloin vielä ollut syytä puhua "syrjäytyneistä" tai "luusereista". Jarkollakin on jatkuvasti mielessä oljenkortena paluu johonkin sairaalaan lääkintävahtimestariksi vainajia kärräämään.

Kun Joensuu kirjoittaa, suomalainen poliisi kirjoittaa, ja kauas taakse autenttisuudessa jäävät monet pohjoismaiset, yhteiskunnallisiksi nimitetyt rikoskirjailijat, mankellit ja guillout. Kirjailijana Joensuu peittoaa heidät kirkkaasti, mutta kansainvälinen menestys ei hänelle kuulunut. Liian vähän keveyttä, liian paljon semi-dostojevskia - Ahdistelijassa erityisesti luvussa "Maanantai-ilta" melkein suoranaista rikosta&rangaistusta - , liian välitöntä katsomista ihmissielun syvyyksiin. 

***

Ahdistelijan lisäksi olen lukenut vuosien 1985 - 2003 neljä harjunpäätä, Ahdistelijan ainoana kahdesti. Tietyt piirteet toistuvat niissä jatkuvasti; Harjunpään heideggerilainen huoli on aina sama. Siksi joistain piirteistä tulee sarjan mittaan kliseitä, melkein kuin kirjailija Joensuu parodioisi itse itseään. Kun Harjunpää kokee äärisentimentaalisesti, "että nainen jolla oli tummanpunaiset varpaankynnet ja jonka hiukset olivat tutkimushuoneen lattialla, eläisi siitä eteenpäin liikkumatta ja puhumatta, näkemättä ja kuulematta, ja ilmeisesti vain niin kauan kuin koneissa olisi virtaa", näemme samalla nunnan laulavan ja soittavan kitaraa sairaalle lapsukaiselle Hei, me lennetään! -katastrofielokuvaparodiassa. Tämä on ehkä Joensuun romaanisarjan suurin ongelma.

Joensuu nousi Finlandia-ehdokkaaksi kahdesti: ensimmäisen kerran kisan ensikoitoksessa 1984 Heimolaisillaan ja 1993 Rakkauden nälällään. Harjunpää ja rakkauden nälkä, sarjan kolmanneksi viimeinen romaani, lasketaan melko yleisesti Joensuun kaunokirjalliseksi huipuksi, vaikka itse en tainnut osata lukea sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Jo ahdistelija-Jarkossa on jotain samaa kuin tuon romaanin poikkeavassa päähenkilössä, alkaen lintumaisista piirteistä (s. 12). Rakkauden nälän jälkeen saatiin odottaa vuosikymmen uutta harjunpäätä, ja kun se viimein 2003 ilmestyi, rumpujen pärinä julkisuudessa oli suuri mutta romaani itse pettymys. Tuota Pahan pappia lukiessani mieleeni nousi, että merkityksellisyyttä kirjoittamiselleen etsiessään Joensuu saattoi sortua tekotaiteellisuuteenkin, ja olla pahimmillaan amatöörimäisen harrastelijamainen.

***

Åke Lindman ohjasi Ylen ruotsinkieliselle osastolle romaanin pohjalta neliosaisen sarjan Harjunpää ja ahdistelija (Harjunpää och antastaren) vuonna 1985. Tuo sarja on näytetty televisiossa tietääkseni kahdesti, molemmat kerrat ennen vuotta 1990, ja jotkin yksittäiset muistikuvani siitä ovat vahvat. Siksi näen luonnolliseksi liittää tämän tekstin Uusintatoiveet-sarjaani. Pahimpaan nostalgiapuuskaan auttaa ehkä sarjaa käsittelevä Ylen esittelysivu, johon on liitetty myös vajaat kymmenen katkelmaa tuotannosta.

Ulf Törnroth (Ossi) ja May Pihlgren (Hertta).

Harjunpäätä sarjassa näytteli Johan Simberg, kuten jo Lindmanin ensimmäisessä Harjunpää-televisioinnissa Harjunpää ja kylmä kuolema (Harjunpää och kalla döden, romaanin Harjunpää ja kapteeni Karhu pohjalta) kahta vuotta aiemmin. Toteutuksessa esiintyy useita suomenruotsalaisia näyttelijöitä, jotka ovat jääneet vieraiksi suomenkieliselle yleisölle. Esimerkiksi viinansa pieninä pisaroina maailmalta keräävää Herttaa esittää viimeisessä filmiroolissaan May Pihlgren (1904 - 1986), joka ehti jo vuonna 1924 esittää jumalatar Artemista mykkäelokuvassa Polyteekkarifilmi.