Sopiiko melankolia adventtiin?

Se on sitten adventti.

Adolph Tidemand: Norjalaisia jouluperinteitä (1846).

Tänään kello kuusi nolla-nolla MTV3 tarjosi uusintana perjantailta otsikolla "Vexi Salmen joululaulut" Markku Veijalaisen keskustelutuokion sanoittaja Vexi Salmen kanssa. Salmi se sanoitti ja Kassu Halonen se sävelsi ja Vesa-Matti Loiri se esitti joululaulun "Sydämeeni joulun teen". Tämä tapahtui Herran vuonna 1988; siitä on jo 25 vuotta.

Mikä pahinta, aamun uusinta-Studio55 näytti arkistokatkelman Loirista laulamassa tuota laulua tuoreeltaan Levyraadissa. Hirveän nuori Loiri oli tuolloin katsannoltaan! Sitä päivittelivät Salmi ja Veijalainen studiossaan, ja sitä päivittelin minä kotikatsomossani. Ja siitä todellakin on kulunut jo tuo loputtoman pitkä neljännesvuosisata.

Vähemmälläkin sitä melankoliaa pukkaa. Mutta tänään ei sorruta melankoliaan eikä muihin sentimentaalisuuksiin. Sen sijaan lunastetaan kuukauden takainen lupaus edes osaksi ja vaihdetaan blogin otsake. Villa Derrickeria on tästä päivästä lähtien virallisesti Villa Dee, niin kipeää kuin se tekeekin.

Lupasin kuukausi sitten laajemmankin uusiutumismanifestin, mutta se saa vielä odottaa. Nimittäin kävi niin, että marraskuun 4. päivänä osuin erääseen blogitekstiin, josta katsoin aiheelliseksi järkyttyä, niin että Villa Deen koko kuu vähän lamaantui. Luultavasti jossain vaiheessa käsittelen järkytystäni yhdessä vakavassa blogikirjoituksessa, mutta sen jälkeen on tarkoituksena jatkaa taas niin kevyesti kuin se minulta vain luonnistuu.

Keveyden merkeissä aloitan joulukuun kevytkirjallisella diptyykillä. Kahdessa eri kirjoituksessa esittelen erään aikanaan kivasti myyneen kirjailijan kaksi romaania. Esittelyt voisivat ehkä kohteensa mukaisesti olla vähän kevyempiä, mutta me emme tartu asian tähden voivotteluun, kun kerran emme melankoliaan emmekä muuhunkaan sentimentaalisuuteen.

Itsenäisyyspäivänä perjantaina siis jälleen, hiukka yltiöromanttista silausta ilmiasussamme.

Kolme viikkoa patinoitu kiitos

Villa Derrickeria pysytteli hiljaa ihan koko lokakuun, kuten syyskuussa lupasin. Lupaus piti, vaikka peräti kolme tekijää ilmestyi kuun mittaan vuorollaan vaatimaan sen rikkomista.

Adolph Tidemand & Hans Gude: Facebook-tulijoita (1848).

Ensimmäiseksi havahduin heti kuun alussa silmäillessäni tuoreita lukijatilastoja ja liikennettä lukija-aitiossani: uusia lukijoita ilmestyi aitioon lokakuun 7. päivän tietämissä täysin ennennäkemättömään tahtiin.

Kiitokseni siis kaikille lukija-aitiosta paikkansa löytäneille, jotka eleellänne osoititte julkisen luottamuksen verstaani tuotteita kohtaan! Pyrin olemaan luottamuksenne arvoinen ja ylläpitämään näyteikkunalle päätyvien kirjoitusten tasoa.

Lokakuun alun kirjautujat saapuivat nähtävästi lähinnä salakäytävää pitkin Facebookista, osoitteesta joka jäi minulta jäljittämättömyyksiin. Luonnollisesti esitän vastaavan kiitokseni myös tuon nimeämättömän huoneen haltialle.

Facebook ohjasi alkukuusta liikennettä blogiini parista muustakin osoitteesta, kertoo tilasto. Ensin huomiota sai esittelyni A. S. Byattin romaanista Ragnarök. Uusi Facebook-piikki osui muutamaa päivää myöhempään, ja sen kohteena oli pari viikkoa aiemmin ilmestynyt kirjoitukseni kahdesta takavuosien tv-musiikkinumerosta. Tuon turhan ohuena pitämäni tekstin julkaisemista olin jo ehtinyt katua, mutta kun sitten koetin lukea sitä uudelleen, huomasin sentään, että siitä saattaa löytyä aika monta tarttumakohtaa. Mihin niistä linkittäjä lieneekään tarttunut...

Hienotunteisuus ehkä pitää lukijoideni suun supussa, vaikka ilmaisenkin tässä julkisesti toiveeni saada vihi kolmesta arvoituksellisesta Facebook-linkittäjästäni - on toiveeni sitten epähieno tai ei.

***

Kaksi muutakin tekijää siis yritti houkuttaa minua lokakuun hiljaisuudesta ennenaikaisesti takaisin. Toinen niistä onneksi peruuntui, kun Yle Teema veti ohjelmistostaan erään uusintaesityselokuvan.

Sen sijaan tekijöistä toiseen ehkä palaan tämän pyhäinpäiväviikonlopun mittaan. Myöhässä tosin olen, sillä tekstini ei enää saata toimia erään aikakauslehtinumeron mainoksena - kyseiset irtomyyntinumerot kun vedettiin viimeistään tänään markkinoilta tuoreimman numeron tieltä.

Marraskuun 8. - merkitse se kalenteriisi.

Marraskuussa Villa Derrickeriassa on määrä tapahtua muutakin. Tarkoitukseni on muun muassa toteuttaa lopulta blogin nimen vaihto muotoon Villa Dee. Tämä onnistuu tietääkseni vaivatta, osoitteita sun muita suotta muuttelematta. Nykyiseen nimeen nimittäin liittyy tiettyjä imagorasitteita, joista haluaisin vapautua. Tahdotko esittää vastalauseen tai varoituksen kaavailulleni? Juuri siinä tarkoituksessa ilmoitan aikeestani näin ennakkoon.

Viisi kuukautta sitten Yle Teema ensiesitti Mike Leigh'n elokuvan Happy-Go-Lucky (2008). Tämä loistava elokuva tarjoaa katsojalleen parhaassa tapauksessa järisyttävän oppitunnin jokapäiväisestä anarkistisesta huumorintajusta. Siksi suosittelin sitä kesäkuussa ja suosittelen taas, kun Yle Teema esittää sen uudelleen ensi perjantaina klo 21.00.

Mieron tie

Villa Derrickeria on vakavissa taloudellisissa vaikeuksista, ollut siitä lähtien kun katkaisin sen napanuoran Derrickeriaan. Tästä olen valitellut pitkin matkaa, ihan kyllästymiseen asti kai. Nyt alkukesästä konkurssiuhka lopulta sitten kouraisi oikein syvältä. Oli pakko keksiä radikaali ratkaisu.

Jätän kesähuvilani Villa Derrickerian kesän ajaksi ja annan sen vuokralle kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, aina syyskuun alkuun asti. Lähden mieron tielle. Palaan sitten - Pirkan ja Gottfridin  jälkeen mutta luultavasti ennen Sirpaa ja Runaria. Silloin ilmestyy seuraava kirjoitus.

Jane Sutherland: Viimeisellä patikalla (1888)

Sain onneksi hyvät vuokralaiset, eikä tarvinnut nähdä kamalasti vaivaakaan. Pikkuoravat asuvat huvilaani syksyn alkuun asti. He ovat jo vähän kokeilleetkin kotiutumista tänne, ja kaikesta päätellen viihtyneet ihan kivasti.

Arjessa pitää olla luksusta, niin myös mierossa. Siksi otan kävijälaskurin tuolta marginaalista mukaani ja remppaan siitä joko sykemittarin tai askelmittarin, riippuen siitä kumpi alkeellisine teknisine taitoiteni minulta jouhevammin luonnistuu.

Kaikki 115 avoinna olevaa tekstiäni toivottavat mieronkulkunikin ajan kommentit tervetulleiksi, vaikka ne saattavat joutua odottamaan melkoisen viiveen vastaustani. (Sähköpostiosoitteessani olen luultavasti nopeammin tavoitettavissa, vähän nopeammin ainakin.) Kaksi tekstiäni, rakas "Fitz mutatoi itsensä" ja vielä rakkaampi "Neiti Marple virittää tapakomedian", viettävät edelleen aikaansa rankasta vankilamaailmasta tutussa pelkääjäosastossa paossa englanninkielisiä roskapostittajaihailijoitaan. Pahoitteluni tässä samalla Kirsin kirjanurkan ja Hyönteisdokumentin toimitusjohtajille, joiden noihin teksteihin liittämät kommentit ovat halullisten ulottumattomissa toistaiseksi.

Pikkuoravat kytkevät parin päivän päästä pannuhuoneessa päälle kommenttien esitarkastustoiminnon, myöhemmin mahdollisesti myös sanavahvistustoiminnon roskapostittajia ajatellen. - Kaikki muuten eivät välttämättä tiedä, että ainakin Bloggeriin rekisteröityneet voivat tilata ilmestyvät kommentit omaan sähköpostiosoitteeseensa. Se tapahtuu ruksimalla "Tilaa sähköpostitse" kommenttilaatikon alapuolella oikealla. Sillä tavalla ei tarvitse päivystää kommentien ja niiden vastausten ilmaantumista.

Olen saanut blogimaailmasta muutaman hyvän ajatuksen kirjoista, jotka minun kannattaisi lukea: esimerkiksi John le Carrén Täydellinen vakooja ja Marko Kilven Elävien kirjoihin. Ne tosin eivät mahdu mukaan mierolaisiin matkavarustuksiin.

Ennen lähtöäni suosittelen tietyin varauksin huomenna sunnuntaina (Sub klo 21.00) ties miten monetta kertaa uusittavaa Harold Beckerin elokuvaa Rakkauden meri (USA 1989), jos ei muusta syystä niin tämän Tom Waitsin tulkitseman sielunraspisen tunnusmusiikin tähden. Olen myös itseäni ihmetellen katsonut uusintana pari jaksoa ruotsalaispoliisisarjaa Beck (1997 - 2009) Nelosen tiistain myöhäisillassa. En olisi luullut, että voisin yhä suhtautua näinkin innostuneesti johonkin rikossarjaan 1980-luvun ihananpatinaisten marplejen jälkeen.

Hyvää kesää teille!

Ikäänkuin mielenkiintoinen

Luin pari päivää sitten Jokken kirjanurkasta Jokken vuoden alussa lanseeraaman, mielenkiintoisen kilpatehtävän: kirjoita kuluvan vuoden kuluessa kirjabloggaus, johon ujutat 13 Jokken määräämää sanaa. Mukana on tavallista kirjapuhesanastoa mutta myös pari muotisanaa, enemmän tai vähemmän kiusallista.

Hieronymus Boschin näkemys piinaavasta muotisanasta.

Päätin tarttua tähän herkulliseen, jopa hykerryttävään haasteeseen. Mieleeni kävi eräs kirja, jossa on poikkeuksellisen vetävä juoni, ja aloittelinkin jo lukemista. Mutta sitten tajusin, että tehtävä olisi minulle liian haastava: joutuisin Jokken valitsemin sanoin liian kauas omalta mukavuusalueeltani. Kyetäkseni sijoittamaan kaikki vaaditut sanat luontavasti tekstiini minun pitäisi ottaa käsittelyyn myös eräs sivuosassa oleva henkilöhahmo, mikä tuntuisi ikäänkuin päälleliimatulta ratkaisulta. Ei kutkuttanut enää.

Perustellakseni päätöstäni minun täytyy ensinnä tunnustaa, ellei joku ole sitä vielä huomannut, että olen tosikko. Kyllä minä huumorin tunnistaa saatan, jos se astuu varpaille, mutta en minä sitä koskaan osaa herkullisena, tai hykerryttävä, saati kutkuttavana pitää. Myös sanaan mielenkiintoinen minulla on kompleksinen suhde. Olen tottunut pitämään sitä useasti nollasanana, joka ei oikeastaan totea mitään; jokin muu sana sen paikalla kertoisi usein paljon enemmän. Ja sana ikäänkuin trendikkäästi yhteen kirjoitettuna - ikään kuin en tietäisi, että ikäänkuin kirjoitetaan erikseen. Jokke valaiseekin kirjoituksessaan ilmaisun ikäänkuin luonnetta muotisanana.

Muotisanana pidettäneen myös sanaa mukavuusalue. Mutta onko se sitä, vaiko peräti tarpeellinen uudissana? Tyypillinen muotisanahan nousee herrahississä nopeasti yleiseen käyttöön, vaikka sille olisi olemassa paljon parempi, perinteinen vastine. Siksi esimerkiksi pitkässä juoksussa alkaa ajan mittaan ärsyttää.

Jokken kilpatehtävän logo.

Vaan mukavuusalue... Onko sille sopivaa valmista ilmaisua tai korvaavaa käsitettä? Mukavuusaluehan on tiivis tapa paaluttaa rajaa sille, minkä tuntee ja mitä ei pelkää vaan mistä saattaa jopa pitää. Näitten rajojen ulkopuolella on se, minkä suhteen voisin koettaa laajentaa kokemuspiiriäni ja ymmärrystäni. Unheimlich on vanhan ystävämme Freudin käyttöön ottama termi, jonka tässä voisi vilauttaa. (Uncanny, lausuisi termin lontoolainen.) Mukavuusalueeni rajan tuolla puolen on peikkometsä, unheimlich, johon en saattaisi kuvitellakaan astuvani.

Nostetaan pöydälle vielä yksi muotisana: tahtotila (ks. ilmaisusta Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt kommentti vuodelta 2009). "Hallituksella on tahtotila toteuttaa tämä uudistus." Tarkoittaako se, että hallitus tahtoo toteuttaa tämän uudistuksen? Vai peräti vain, että hallitus haluaa toteuttaa tämän uudistuksen?

Hyvällä (tai pahalla) tahdolla sanan voi kuitenkin nähdä jopa uudissanana, jolla on tarpeellinen tehtävä (eli jolle on sosiaalinen tilaus). Näkökulma vaatii kuitenkin tulkintaa. Ostan kolme arpaa ja kokeilen tulkita:

1. Kun ministeri puhuu tahtotilasta, hän kokee sanan tahtoa turhan voimakkaaksi. Tahto on liian pyhä sana reaalipolitiikkaan, ehkä jopa tabu, vähän niin kuin karhuakaan ei joskus uskallettu kutsua karhuksi vaan puhuttiin hellittelevästi mesikämmenestä tai kunnioittavasti metsän ruhtinaaasta.
2. Tahtotila on tahtokoneiston toiminnan lopputulos: puntaroituani asiaa riittävän pitkään ja koeteltuani tahtoani olen tahtoni kanssa päätynyt tähän tahtotilaan.
3. Sitten se pahantahtoinen tulkinta: Puhuessaan tahtotilasta poliitikko korostaa tahtonsa relativistisuutta tai jopa tuuliviirisyyttä. Tänään tahtotilani on tämä, mutta ehkä jo huomenna tai viimeistään vaalien jälkeen aivan toinen.

Tällä puheenvuorolla allekirjoittanut peräänkuuluttaa ihan oikeasti harkintaa sanaston kohdalla jatkossa.

8 + 8

Sain viisi päivää sitten Kyösti Salovaaralta (Deadline Torstaina) tunnustuksen, ensimmäiseni kivikkoisella urallani blogistina. Kiitän siitä vielä uudelleen tänään, tässä ja nyt.

Tunnustus on jälleen meemi, kuten eräs... Kopion sen säännöt tähän:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Kaikkien tunnustajien (kirkko)isä.

Blogistina olen ammentanut elämänoppini James Dickeyn romaanin Syvä joki (1970, elokuvaversio 1972) syrjäseutulaisilta, ja siksi yhteyteni muihin blogihaltioihin ovat väistämättä jääneet niukoiksi. Niinpä minulle tuottaisi suurta tuskaa keksiä kahdeksan bloggaajaa, joille voisin luontevasti lykätä tunnustuksen kouraan, varsinkin kun he mahdollisesti jo ovat tämän saman meemin tunnustamia ennestään. Mieleeni nousi ajatella asiaa myös herra Meemin itsensä näkökulmasta: sille saattaisi muodostua joltiseksikin kärsimykseksi joutua jonkin onnettoman lentävän hollantilaisen lailla vaeltelemaan tässä todellisuudessa hamaan maailmanloppuun asti, tunnustajalta tunnustajalle, vailla toivoakaan armahduksesta, pahimmassa tapauksessa.

Kun tunnustin nämä pelkoni, Salovaara jakoi huoleni. Siksipä sain luvan hiukan muokata eli evolutisoida meemiä, vaikka revolutisoinniksi se taisi mennä. Muutokseni koskee kohtia 2 ja 3, jotka korvaan yhdellä seisovalla pöydällä. Siitä kukin saa ottaa tai jättää mitä haluaa, eikä kenenkään ole pakko ottaa tai jättää mitään, ellei halua, mikä on mielestäni varsin reilua. Realistisesti ajatellen uskon, että pöydästä tulee noukituksi korkeintaan pari lautasta, mutta lupaan vaatimattomasti olla tyytyväinen, vaikka se jäisi kokonaan koskemattomaksikin. Aikarajoja ei kuitenkaan tunneta. Ja jos tartut lautaseen, on suorituksesi lopputulos aina tunnustuksen arvoinen.

Seisovassa pöydässäni on kahdeksan tehtävää tai haastetta. Ne kuuluvat näin:

1.

Viime vuoden parhaaksi lukemistani täysin kaunokirjallisista teoksista valikoitui yllättäin Marko Tapion (anti-)dekkari Enkeli lensi ohi (1963), josta sattumoisin kirjoitin jopa blogitekstin. Omassa, joskin rajallisessa genressään se on valioyksilö, jota olen valmis suitsuttamaan vastakin. Ja tehtävä: Kirjoita oma blogitekstisi Tapion Enkelistä (tai vaihtoehtoisesti hänen kahdesta muusta 60-luvun dekkaristaan Kolmetoista mehiläistä tai Mummokulta).

2.

Kirjallisuuden Finlandia-palkinnon alkutaipaleella, vuosina 1984 - 92, kilpailu käytiin kaunokirjallisuuden kaikkien lajityyppien välillä, ei pelkästään romaanien, kuten sen jälkeen. Valitse yksi noista yhdeksästä ensimmäisestä vuodesta, lue kaikki tuon vuoden ehdokkaat ja laadi blogiteksti, jossa vertaat teoksia keskenään.

3.

Omat sokeat pisteet jäävät itseltä huomaamatta. Joskus blogistille saattaisi olla suureksi hyödyksi avoin vertaispalaute toiselta: miten voisin parantaa kirjallista ilmaisuani? Tämän ei kuitenkaan pidä tapahtua kaikkien katseiden alla. Sen sijaan raportoi julkisuuteen, mikä oli tällaisen kahdenkeskisen vertaispalautteen lopputulos.

4.

Marcel Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä on koonnut maailmalla sankan joukon hartaita omistautuneita, jotka saattavat käyttää vuosikymmenien vapaa-aikansa yksistään tuohon sarjaan. Suomessa tällaisia taitaa olla aika harvassa. Tunnustan, että kun sarjan viimeinenkin osa saatiin suomeksi muutama vuosi sitten, harkitsin koko sarjan hankkimista omaan omistukseen (Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tarjous) parin taustakirjan ryydittämänä, mutta luovuin sentään ajatuksesta. Tehtävä: Perusta yksistään Kadonneen ajan ympärille keskittyvä blogi.

5.

Kirjoita soveltuvasta romaanista (tai muusta kaunokirjallisesta teoksesta) esittely, joka on tarkoitettu sellaiselle 30-vuotiaalle, joka ei ole eläissään vapaaehtoisesti lukenut kaunokirjallista teosta. Pyri motivoimaan konkreettisesti, miksi hänen kannattaisi lukea juuri valitsemasi teos ja miten hän siitä hyötyisi.

6.

Olen aina ihaillut vakoilukirjallisuuden grand old mania John le Carréa, vaikken olekaan vielä lukenut ainoatakaan hänen romaaneistaan. Tehtävä: Kirjoita oma blogitekstisi parhaana pitämästäsi le Carrén romaanista.

7.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto myönnettiin vuonna 1953 Sir Winston Churchillille. Perehdy hänen kirjalliseen tuotantoonsa riittävän hyvin ja perustele blogitekstissäsi, miksi hän oli nobelinsa veroinen.

8.

Valitse teos (kirja, elokuva tmv.), josta olet kirjoittanut blogitekstin vähintään kaksi vuotta sitten ja jota et muista enää kovin hyvin. Tutustu teokseen uudelleen ja kirjoita siitä kokonaan uusi teksti aiempaa tekstiäsi kertaamatta. Lopuksi voi olla silmiä avaavaa verrata kahta lopputulosta keskenään.

(Mahdollisesti täydennän tehtävälistaa vastaisuudessa, jos sopivia ideoita astuu esiin. Ainakin Churchill-tehtävään (# 7) olen varsin tyytymätön, mutta deadline ei ehtinyt odottaa.)

***

Sitten kahdeksan enemmän tai vähemmän satunnaista asiaa itsestäni:

1. Hankin päättyneenä vuonna poikkeuksellisen paljon kirjoja pieneen kirjahyllyyni. Loppuvuodesta päädyin lupaukseen, että ostan niitä vastaisuudessa vain todelliseen tarpeeseen, tarkan harkinnan jälkeen. Olen kuitenkin jonkinlainen sukulaissielu kirkkoisä Augustinukselle, joka tunnustaa Tunnustuksissaan, miten päätyi syntisessä nuoruudessaan toiveeseen tehdä parannus, kunhan ei ihan vielä. Itse päätin Augistunus-kaavan mukaisesti, että parannus astuu voimaan vasta Akateemisen kirjakaupan talvialennusmyynnin jälkeen. Onnellisen sattuman vuoksi tuore alekatalogi oli kuitenkin menneitä vuosia huomattavasti suppeampi, eikä minun tarvinnut varata siitä ainoatakaan kirjaa!
2. Pidän otsikoinnista. Aivan keskeisiä syitä Villa Derrickerian perustamiselle oli se, että halusin kokeilla blogiotsikointia, joka ei ollut mahdollista nuoruudenblogini Derrickeria puitteissa. Jatkan otsikointilinjallani, vaikka tiedän hyvin, että herra Google siksi syrjii minua.
3. Pidän voileipäkekseistä ja mikrokuituliinoista. Tosin vain toista niistä olen tähän mennessä maistanut.
4. Elämä on rajallinen. Siksi olen päättänyt, etten koskaan ole lukeva esimerkiksi Tolstoin Sotaa ja rauhaa enkä Joycen Odysseusta/Ulyssestä, vaikka esimerkiksi Derrida väittääkin jälkimmäisen kattavan koko kaikkinaisuuden. Sen sijaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa pohdin vakavasti.
5. Facebook-läsnäolemiseni on äärimmäisen suppea. Kirjauduin siihen vuonna 2010 nimellä Peter Derrickus ja haalin ystäväjoukoksi muutaman tuntemattoman, joiden etu- tai sukunimi sattui olemaan Derrick. Ihmeekseni muutama itselleni tuntematon on sittemmin pyytänyt minut omaksi ystäväkseen.
6. Luin Kyösti Salovaaran omat kahdeksan tunnustusta keskiviikkona. Erityisen vaikutuksen minuun teki tunnustus # 3, joka koskee matkasuunnitelmia. Tunnustan, että ajatus elähdytti minua suuresti ja että tuon illan aikeeni muuttuivat radikaalisti, kun vietin loppuillan miltei yöhön asti kalenteri kädessä verkossa vertaillen eri lento- ja hotellivaihtoehtoja.
7. Raivostuin viimeksi eilen lauantaina. Nimittäin yritin varata eBookersista erään matkan, mutta yhteysongelma katkaisi istunnon juuri ratkaisevalla hetkellä, joten en voinut tietää, oliko matka ehtinyt tulla varatuksi ja maksu luottotililtäni veloitetuksi. Raivoni erityislaatuisuutta kuvaa, ettei se näkynyt lainkaan ulospäin, kuten tuli todistetuksi. (Monien turhien yrityksien jälkeen varaus onnistui lopulta tänään.)
8. Tässä vaiheessa, loppusuoralla, mieleeni juolahti Martti Anhavan esseekokoelma Totta puhuen (2004), jonka nostin kirjahyllystäni tähän esille ja joka käsittelee erityisesti tunnustuskirjallisuutta. Aion lukea kokoelman yhtenä päivänä. Ja tunnustan, ettei Tuulaliina Variksen Kirja A & Ö:n jälkeen ole tullut vastaavan tasoista television kirjallisuusohjelmaa. Anhavakin oli ohjelmassa aikoinaan haastateltavana esseekokoelmansa merkeissä.

Vuosi ja kolme viikkoa

Villa Derrickeria täytti täyden vuoden jo kolme viikkoa sitten, mutta ensin en muistanut juhlistaa merkkipäivää ajoissa ja sitten en ehtinyt. Tänään meillä onkin sitten kaksinkertainen juhlapäivä: ensimmäinen adventti ja blogisynttäri.

Melko kattavan kuvan Villa Derrickerian ensimmäisestä vuodesta saa tutustumalla kaikkein suosituimpien tekstien luetteloon:

1. Rikkaat metallitehtailijarukat (30.3.2011) – 333 sivun avausta
2. Mitä kuuluu, Hollywood? (21.2.2011) – 105 sivun avausta
3. Ylimysten huvituksista (14.3.2011) – 97 sivun avausta
4. Ohjaaja ja käsikirjoittaja - ja Poliakoff (3.1.2011) – 71 sivun avausta
5. Mustaa ja älykästä (19.3.2011) – 68 sivun avausta
6. Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin (28.3.2011) – 52 sivun avausta
7. Viimeinen junavuoro Poirotlandiaan (2.1.2011) – 44 sivun avausta

Esittelyni Kruppin metallitehtailijasukua käsittelevästä draamasarjasta on osoittautunut blogin todelliseksi menestykseksi. Kun sarjan päätösjakson loppumusiikki oli antanut merkin, blogiini virtasi muutaman minuutin aikana uskomaton määrä lukijoita – merkittävä murto-osa koko sivuston lukijamäärästä muutaman tunnin aikana. Pari kuukautta myöhemmin uusittiin sukua esittelevä dokumentti, jota seurasi uusi, vähän pienempi ryntäys Krupp-tekstiini.

Kolmanneksi ja kuudenneksi suosituin tekstini käsittelevät kumpikin ruotsalaista Beck-poliisisarjaa, ja noihin kahteen kirjoitukseen löytää säännöllisesti tiensä uusi populaatio. Kevättalvella kirjoitin useamman tekstin Stephen Poliakoffin Teema-kanavalla esitettyyn tv-elokuvien sarjaan liittyen. Suosituimmaksi niistä on osoittautunut avaustekstini Ohjaaja ja käsikirjoittaja – ja Poliakoff.

Mustaa ja älykästä on arvostelu Michael Haneken elokuvasta Funny Games. Se edustaa yksittäisiä pistetekstejä, joista olisin toivonut blogini vankemminkin rakentunut. Seitsemänneksi suosituimpana kirjoituksena Viimeinen junavuoro Poirotlandiaan on luetuin kahdeksasta Agatha Christie –tekstistäni. Murhakuningattareen liittyviä tekstejä ilmestyikin ihan liikaa viime kuussa, melkein solkenaan.

Uusintatoiveet-sarjaani en ole vielä viitsinyt puhaltaa täysillä matkaansa. Itse haluaisin suositella kahta dokumenttiesittelyäni: Ikuisuuden puutarhassa (26.1.2011) ja Stalkkereita keskenämme (9.10.2011).

Katsojia on kertynyt tähän mennessä kaikkiaan 2 131, suurin osa Suomesta (1 832) ja lisäksi Yhdysvalloista (90), Venäjältä (50; erityisesti viime päivinä erään blogihakukoneen kautta), Saksasta (31) ja viidenneksi eniten Britanniasta (30).

Villa Derrickeriaan on löydetty ylivoimaisesti eniten Googlen kautta. Seuraavina tulevat Blogilista.fi (80 sisääntuloa) ja Derrickeria-blogini (68). Peräti neljä suosituinta haun avainsanaa liittyvät tavalla tai toisella Kruppin sukuun. Erityistä mielenkiintoa hakukoneenkäyttäjät ovat tunteneet suvun viimeistä vesaa, omaan originelliin maailmaansa eksynyttä Arndt von Bohlen und Halbachia kohtaan. Viidenneksi suosituin hakusana on funny games (22) ja seitsemänneksi suosituin marc chagall (18), joka vie taide-elämän ympärillä pyöriskelevään ensimmäiseen Beck-tekstiini.

Eniten klikkauksia (525) blogiini tehtiin huhtikuussa, kun Kruppin perheen saaga sai päätöksensä TV1:llä. Toiseksi suosituin kuukausi on ollut mennyt lokakuu (363), ”Christie-kuukausi”. Maaliskuun kävijämäärän (283) voitte vielä tässä kuussa ylittää, jos käytte täällä kohtuuahkerasti viimeisinä päivinä ennen uuden kuun alkua [lisäys seuraavana päivänä: maaliskuun kävijämäärä ylittyi heti samana iltana].

• Pari viikkoa sitten uutisoitiin iloisesta asiasta Hercule Poirotʼn ystäville. Nimittäin David Suchetʼn tähdittämä sarja ei päättynytkään Idän pikajunan arvoitukseen (2010). Ensi vuoden puolella on tarkoitus siirtää tv-elokuvamuotoon viimeisetkin viisi Poirot-romaania, myös mestarisalapoliisin kuoleman todistava Esirippu. (=> Lisätietoja: Uutinen HS.fi:ssä.)