Easy listening, easy reading

Andy Williams (1927 - 2012).

Suuri amerikkalainen viihdelaulaja Andy Williams kuoli viime tiistaina 84-vuotiaana. Hän teki vuosikymmenten mittaisen uran ja esiintyi vielä viime aikoinakin suurilla estradeilla. Hänen alaansa olivat suureelliset balladit, sellaiset, joita tekee mieli kuunnelleskella erityisesti samettisessa luxus-yökerhossa smokkiin/iltapukuun pukeutuneena illan ensimmäisiä piimälasillisia hörppiessä. Helppoa musiikkia, helposti tunnekeskuksiin virtailevaa - Williams muistetaan easy listeningin ruhtinas-virkamiehenä, eräänlaisena populaarimusiikin tšaikovskina. Hänen tunnetuin tulkintansa lienee pakahduttava "Love Story", jonka YouTube haluaa meidän muistavan tällaisena.

Eilen kirjoitin laajasti kirjailija Ian McEwanista, häntä laajasti ylistellen (ja tarkoittamatta mahdollisesti myös vähäsen alistellen). Hän on laatukirjailija, Britannian nykykirjallisuuden eturiviä, aivan varmasti ja taatusti paikkansa Otavan kirjaston prestiisisarjassa ansainneena.

McEwanista puhutaan usein mielellään samassa lauseessa amerikkalaiskirjailija Paul Austerin kanssa, joka puolestaan on vakiinnuttanut asemansa Tammen Keltaisessa kirjastossa. Päättyneen kesän aikana satuin lukemaan pari lausuntoa, joissa ennusteltiin Nobelin kirjallisuuspalkintoa kummallekin heistä, toisessa lausunnossa herra McEwanille ja toisessa herra Austerille.

Mutta eiväthän he kumpikaan nobelia ansaitse.

Vaikka sekä McEwan että Auster ovat vakiinnuttaneet asemansa kirjahyllyn arvokkaimmilla orsilla, heidän panoksensa kirjallisuuden historiaan on kuitenkin melkoisen vähäinen. Mitä uutta ja omaa he ovat todellisesti tuoneet maailmankirjallisuuteen? He kumpikin ovat nykyään melkoisen laajasti suosittuja, ja väittäisin syyn piilevän siinä, että heitä on niin tavattoman helppo lukea. En yhtään ihmettelisi, vaikka kirjallisuushistoriat vuonna 2100 lokeroisivat heidät kummankin karsinaan nimeltä easy reading. Itsellänikin on nimittäin ollut tapana, silloin kun kaunokirjallisuuden lukemiseeni on sattunut pitempi, jopa monien kuukausien mittainen tauko, aloittaa romaanien uudelleenlukeminen esimerkiksi juuri näistä kahdesta kirjailijasta, koska heidän romaaninsa ovat niin hirveän vaivattomia, eivätkä ne silti jätä viihdekirjamaisen onttoa oloa (paitsi Auster, joskus, varsinkin siinä vaiheessa kun on tutustunut häneen laajemmin).

Myöntäisitkö sinä nobelin näin kärtsylle kaverille?

Maineikas englantilainen näytelmäkirjailija ja nykyklassikko Harold Pinter (1930 - 2008) sai oman nobelinsa vuonna 2005. Jopa hänenkin palkintonsa asetettiin joissain kommentaareissa kyseenalaiseksi, vedoten siihen, että hänen tärkein antinsa kirjallisuuden alttarille edustaa lähinnä jälkibeckettiläistä absurdismia, siis oppipoikapanostusta.

Vuotta ennen Pinteriä kirjallisuuden Nobel-palkinto meni Itävaltaan ja Elfriede Jelinekille (s. 1946). Tämä Ruotsin akatemian valinta herätti ehkä ihmetystä, sillä lieneehän Jelinek niin suunnattoman kapea-alainen kirjailija, lähinnä kai patologisen naispoikkeusyksilön kuvaaja, mutta omalla, pienellä reviirillään hän porautuu johonkin niin syvälle, että vastaavaan eivät McEwan ja Auster liene milloinkaan yltäneet.

Toki akatemiakin palkittavaa seuloessaan aina joskus hatkahtelee. Moni nobeliadiin kohotettu on ajan kuluessa pudonnut kirjallisuushistorian vankkureista, kun taas esimerkiksi Joyce jäi kokonaan ilman palkintoaan. Melkoisen uskomattomalta kuulostaa eräs tarina, jonka olen joskus antanut itselleni kertoa:

Margaret Mitchell (1900 - 49) julkaisi vuonna 1936 laajan romaaninsa Tuulen viemää, joka jäi ainoaksi hänen elämänsä aikana julkaistuksi kirjamuotoiseksi teokseksi. Se nousi nopeasti suureen suosioon ja voitti Pulitzerin palkinnonkin seuraavana vuonna. Myös Ruotsin akatemia kuulemma tykästyi kirjaan heti ihan simona. Väitetään, että akateemikot olisivat olleet jo aivan lähellä laakeroida Mitchellin nobelilla.

Varmasti Tuulen viemää on ihan kiva kirja, ja pari vuotta myöhemmin tuotetussa elokuvaversiossa on lisäksi vaikuttava tunnusmusiikkikin, mutta selvää lienee, että tulevaisuus olisi langettanut Mitchellin kruunaamiselle melko ankaran tuomion. Käsittääkseni tämä akatemian hetkellinen järjiltäänsuistuminen sai sen muuntamaan toimintansa sääntöjä vastaisten uhkatilanteiden eliminoimiseksi. Päätettiin, että jos kirjallisuuden taivaalle ilmestyy äkkinäinen komeetta, akatemia jättää sen suosista jäähtymään ainakin vuodeksi Tukholman pörssitalon porstuaan, ennen kuin veljeskunta edes suostuu pohtimaan sen mahdollista palkitsemista.

Sipulinkuorija Ian McEwan

George Blake.

George Blake (s. 1922) on yksi monista kylmän sodan ajan brittivakoojista, jotka aika paljasti kaksoisagenteiksi. 1950-luvun puolivälissä hänen asemapaikkansa oli Berliini, mistä käsin hän vuosi lukuisia tiedustelusalaisuuksia neuvostoliittolaisten KGB:lle. Hyväksi esimerkiksi käy Operaatio Kulta (Operation Gold), joka oli brittiläisten ja amerikkalaisten yhteishanke rakentaa tiedustelutunneli venäläisten Berliinin-miehitysvyöhykkeelle. Hanke osoittautui lopulta täysin turhaksi, sillä Blake oli paljastanut sen jo aivan alkuvaiheessa vastapuolelle.

Operaatio Kulta on keskiössä myös päivän romaanissa. Romaanin päähenkilö, nuori Britannian postilaitoksen tekninen virkamies Leonard Marnham, saa siirron kotimaastaan salaiseen tehtävään Berliinissä. Kuinka ollakaan, hänelle luovutetaan asunto osoitteessa Platanenallee 26 sijaitsevasta kerrostalosta, jossa hänen alapuolellaan olevaa lukaalia asuttaa vaimoineen eräs George Blake -niminen sivuhenkilö.

Ian McEwan: Viaton

(The Innocent, 1989; suom. Leevi Lehto, Otava 1990, 249 s)

Ian McEwanin (s. 1948) Viaton on loistava mikrorihistoriallinen johdanto kylmän sodan alkuvaiheisiin ja jaetun Berliinin arkeen muutamaa vuotta ennen muurin pystyttämistä vuonna 1961. Se tarjoaa viiltäviä välähdyksiä niin molemminpuolisen epäluulon syntyyn amerikkalaisten ja venäläisten liittolaisten välillä natsi-Saksan kukistamisen jälkeen kuin brittien ja jenkkien kipeisiin keskinäisiin suhteisiin uudessa Euroopassa.

Amerikkalaisethan ne maailmansodassa loppujen lopuksi ratkaisivat jutun liittoutuneiden hyväksi, ja Berliiniin rekrytoidut amerikkalaiset tiedusteluvirkailijat eivät suotta peittele tästä kumpuavaa ylemmyyttään suhteessa brittiläisiin kollegoihinsa. Lisäksi jenkit ovat vanhakantaisia brittejä ylivoimaisesti edellä sekä teknisesti että asennoitumiseltaan. Kylmä totuus kahden kansan välisestä vakoiluyhteistyöstä paljastuu päähenkilö Leonardille amerikkalaisyhdysmies Grassin repliikin myötä:

Se on politiikkaa kaikki. Luuletko sinä että me emme voisi tehdä niitä kytkentöjä itsekin? Luuletko sinä että meillä ei ole omia vahvistimiamme? Poliittisista syistä me teidät tähän mukaan päästämme. Meillähän kuuluu olla ikäänkuin erityissuhde teikäläisiin. (S. 31 - 32.)

Myös kansojen välinen mentaliteettiero käy McEwanin kerronnassa kirkkaasti esiin. Leonardille tuottaa vaikeutta päättää, miten suhtautua amerikkalaisten välittömyyteen, rentouteen, innoittuneisuuteen - suoranaiseen naiiviuteen, jopa viattomuuteen. (Päähenkilön ambivalentti suhde uuteen, energiseen jenkkimusaan on aivan oma lukunsa. Lopulta hän sentään uskaltaa päättää, että esimerkiksi "Rock Around the Clock" ja "Heartbreak Hotel" ovat sentään hirveän ihquja kipaleita.) Yhdysmies Grass vie jo ensimmäisenä iltana Leonardin tutustumaan vertailun vuoksi myös kolmannen kansallisryhmän venäläisten hallinnoimaan Berliiniin. Siellä vallitsee iloton ankeus.

Romaanin kahdesta alkusitaatista toinen on Kafkaa, eikä suotta. 25-vuotias Leonard nimittäin on persoonallisuudeltaan äärimmäisen kafkalainen hahmo. Hän toimii ja reagoi suunnilleen samoin kuin Oikeusjutun täysin itsetunnoton päähenkilö Josef K toimisi, jos tämän sijoittaisi kafkalandian sijaan suht normaaliin todellisuuteen.

Samalla kun McEwan kuorii yhä uusia peitetarinoita vakoilumanööverien yltä, hän kuorii kompleksista ihmissipuliaan Leonardia. Nuorukainen on brittiläisen estyneisyyden ruumiillistuma. Hän on täysin vieras itselleen; hänellä ei ole minkäänlaista kosketusta omaan tunnemaailmaansa. Sivulla 47 hän törmää elämänsä ensimmäiseen naissuhteeseen, saksalaiseen Mariaan, josta tulee hänen suuri ensirakkautensa. Romanssi lähtee arveluttaville poluille, kun itseään tuntematon, elämää kokematon nörtti-Leonard ei osaa yhdistää esiin putkahtavia impulssejaan siihen tiiviiseen ihmissuhteeseen, joka hänellä on Mariaan. Näennäisesti tyhjyydestä kumpuavat oudot, vieraat mielihalut ovat siksi vähällä tuhota rakkaustarinan, kun taivainen paratiisi on vasta ihan nuori (ja viaton...).

Romaanin ensimmäinen kolmannes keskittyy 1950-luvun Berliinin ja nuoren postivirkamiehen psyyken syvään kuvaukseen. Sen jälkeen kerronta käy juonivetoiseksi ja menettää mielestäni jotain tiheydestään, vaikka romaanin jännite vain kasvaa. Lopulta sivulla 150 sukelletaan narnialaisittain vaatekaappiin ja joudutaan jonkin peruuttamattoman ääreen. Ei siinä auta kuin tarttua puhtaaseen makaaberiin; tuota kohtausta varten McEwan luultavasti on saanut konsultaatioapua Merton Collegen patologian dosentilta M. Dunnillilta, jota hän muistaa kiittää jälkisanoissaan.

Viattomuuden probleema - kysymys vastuusta ja syyllisyydestä - on romaanin keskeinen teema, kuten jo teoksen nimi paljastaa. Millä tavalla Leonard on viaton, ja millä tavalla hän on vastuussa tästä "viattomuudestaan" (lainausmerkeissä tai ilman)?

Viaton lie McEwanin trillerimäisin romaani. Tästä populaarista vetovoimatekijästään huolimatta se on täysipainoisen vakavaa kaunokirjallisuutta. Pidättyväistä Leonardia kuvatessaan kirjailija on oikeastaan aika lähellä toista brittiläisyyden kuvaustaan, 18 vuotta myöhempää Rannalla-romaania. Teosten melankolisessa loppuratkaisussakin on paljon samaa.

Kaunokirjallisesti vahvinta romaanissa mielestäni on alusta loppuun miltei tyylipuhtaasti uomansa hakeva psykologia, jota etevä trilleri ja historiankuvaus monine yllätyskäänteineen ajavat kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Tätä kirjaa en harvinaisesti halunnut laskea käsistäni ennen viimeistä sivua. Silti kysessä ei suinkaan ole McEwanin vahvin romaani - jokin alkuvoima tai persoonallinen eetos, vahva sormenjälki, puuttuu.

Kaksoisagenttimme George Blake muuten näyttää kaikissa valokuvissa täsmälleen samalta kuin McEwan kuvaa hänet romaanissaan. Kun Viaton julkaistiin 1989, suurin osa aikalaislukijoista tunsi petollisen vakooja Blaken ja hänen tarinansa. Hän  jäi kiinni ja sai linnatuomion kohta romaanin kuvaaman periodin jälkeen. Blake kuitenkin pakeni vuonna 1966 englantilaisvankilasta, johon hänet oli sullottu. Nykyään hän asunee Moskovassa, ja marraskuussa on aika tanssia hänen 90-vuotispäiviään. Viisi vuotta sitten Vladimir Putin ojensi hänelle 85-vuotissynttärilahjaksi arvokkaan tunnustuspalkinnon.

***

Menestyksekäs brittiohjaaja John Schlesinger (1926 - 2003) ohjasi nelisen vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen siitä englantilais-saksalaisena yhteistyönä elokuvan Muurin takana (The Innocent, 1993). Anthony Hopkins oli tuoreen Uhrilampaat-menestyksen myötä tuohon aikaan kuumaa kamaa, ja kai siksi hänet nostettiin mainoksissa ihan etualalle, vaikka hän esittää filmatisoinnissa ainoastaan yhdysmies Grassia, kolmesta pääroolista vähäisintä. Estyneen ja itsetiedottoman Leonardin roolin näyttelee Campbell Scott (s. 1961), ja hänen rakastettuaan Mariaa esittää Isabella Rossellini (s. 1952). Elokuva on nähty Yle TV1:llä marraskuussa 1999, mutta en ollut tuolloin paikalla.

***

Viattoman myötä saatan nyt mitä juhlavimmin ilmoittaa, että olen täten lukenut kaikki 11 McEwanin ensimmäistä romaania. Tutustumatta on siis ainoastaan uusin, elokuussa brittijulkisuuteen päässyt Makeannälkä. Muistini ei liene niin hatara, ettei minulla olisi varaa lausua kustakin teoksesta edes paria kaunista sanaa. Lisäksi annan kullekin teokselle poikkeuksellisesti tähtiä tätä tarkoitusta varten juuri kehittämälläni McEwan-asteikolla:

    1. Sementtipuutarha (The Cement Garden, 1978/1981)

Arvosteluni tästä jalopuristetusta esikoisromaanista löytyy täältä. ****

    2. Vieraan turva (The Comfort of Strangers, 1981/1983)

Minulla on melko tarkat muistikuvat teoksen tapahtumista muttei enää kokonaisnäkemystä, joten jätän McEwan-tähdet langettamatta. Seksuaalisuuteen liittyvä vallankäyttö kuuluu keskeiseen tematiikkaan, kuten monissa McEwanin 1970-luvun novelleissakin.

    3. Ajan lapsi (The Child in Time, 1987/1989)

Kirjailija lähestyy lapsuuden käsitettä romaanissa monesta kulmasta. Ajan lapsi on myös aikalaissatiiri Thatcherin Britanniasta, mutta ei onneksi yritä pakottaa lukijaansa nauramaan. ***½

    4. Viaton (The Innocent, 1989/1990) ****

    5. Mustat koirat (Black Dogs, 1992/1994)

Tässäkin lyhyessä romaanissa piipahdetaan Berliinissä, siinä vaiheessa kun muuri murtui. Mustat koirat käy dialogia rationalistisen ja hengellistyneen maailmanselityksen välillä. Toinen suurimmista suosikeistani McEwanin tuotannossa. *****

    6. Ikuinen rakkaus (Enduring Love, 1997/1998)

Kaipa McEwan häsläsi tässä taas kokoon yhden laadukkaan nykyromaanin, mutta minun oli vaikea sulattaa tätä pakettiautokyytiä kuoppaisella tiellä. Menevä pohjustus juonirakenteelle löytyy kiusallisesta tunne-elämän pinttymästä nimeltä de Clérambaultin syndrooma. **

    7. Amsterdam (1998/2000)

Minun pitäisi kenties lukea Booker-palkittu Amsterdam uudelleen tarkistaakseni, voiko romaani todella olla niin surkea. Tämän lukukokemuksen myötä panin McEwanin paitsiokoppiin häpeämään moneksi vuodeksi. *

    8. Sovitus (Atonement, 2001/2002)

Tässä laajassa lukuromaanissa päähenkilö Briony vapauttaa itsensä syyllisyydestään jokseenkin häpeämättömän luihulla manööverillä. ***

    9. Lauantai (Saturday, 2005/2005)

Tämä yhdenpäivänromaani on toinen suurista McEwan-suosikeistani. Heti ensisivujen jälkeen Lauantai veti mukaansa kuin tsunami. *****

  10. Rannalla (On Chesil Beach, 2007/2007)

Kahden laajan romaanin jälkeen paluu keskitetympään ilmaisuun. Teoksessa on mainitusti selvää sukulaisuutta Viattomaan. ****

  11. Polte (Solar, 2010/2010)

Aikalaissatiiri, joka valitettavasti yrittää pakottaa lukijaansa nauramaan. Siksikin kuuluu mcewanieni kakkosketjuun (muttei sentään onneksi pahamaineiseen kolmosketjuun). **

  12. Makeannälkä (Sweet Tooth, 2012/2013)

Kokosin romaanista lyhyen ennakkoluonnehdinnan tämän tekstini yhteyteen. Sittemmin ilmestyneitä arvosteluita en ole vielä lukenut.

McEwanin rankka systeemi

Kuka muistaa TV2:n ammoisen tavan päättää ilta kirjallisuussitaattiin? Ammattiääni, muistettavana erityisesti Erkki Saksa (vai Markku Saksa?), luki näitä valikoituja, mietelausemaisia katkelmia, joitten huipentava päätös ilmaantui lisäksi tekstimuodossa kuvaruudulle. Noista illanpäätöksistä muistan esimerkiksi otteen eräästä Ajan lapsi -nimisestä romaanista, jonka oli kirjoittanut eräs Ian McEwan.

Vuosia myöhemmin tutustuin kyseiseen kirjailija McEwaniin (s. 1948) paremminkin, vaikka Ajan lapsi odottaa yhä lukuvuoroaan. Tapani vastaanottaa hänen romaanituotantonsa on ollut voimakkaan kaksijakoinen. Joistain teoksista (kuten Lauantaista, 2005) olen pitänyt kovasti, kun taas joistain (kuten Booker-palkitusta Amsterdamista, 1998) en ole oikein edes pystynyt ymmärtämään, miksi ne ylipäätään on kirjoitettu.

Päätin, että on aika paikkailla aukkoja McEwan-sivistyksessä, ja tartuin viimein hänen esikoisromaaniinsa Sementtipuutarha (1978).

Ian McEwan: Sementtipuutarha

(The Cement Garden, 1978)

Suom. Eva Siikarla. Otavan kirjasto 205, 2009. (Ens. painos Kirjayhtymä, 1980.) 135 s.

Nick Amblerin analyysi romaanista

Sementtipuutarha kertoo neljästä sisaruksesta: Juliesta (16 wee), minäkertoja Jackista (14 wee), Suesta (12 wee) ja Tomista (6 wee). Ensin kuolee heidän sydänvikainen isänsä ja sitten heidän äitinsä, ja he jäävät keskenään asumaan suureen, rapistuneeseen taloon.

Kyseessä on tyyliltään inhorealistinen perhekuvaus, jonka ääressä mieleeni nousevat etäisesti Eugene OʼNeillin Pitkän päivän matka yöhön vaikeine perhesuhteineen, Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha sisarusten välisine herkkine tunnesiteineen ja William Goldingin Kärpästen herra ylivallan analyyseineen.

Pidän romaania hyvin raastavana kuvauksena yksilön avuttomuudesta siinä yhtälössä, johon biologia ja sattuma ovat osuneet hänet viskaamaan. Kun sisarusten vanhemmat vielä elivät, he tarjosivat neljälle lapselleen tietyn mallin elämisestä perheyhteisössä, sairaalloisenkin, ja sen mallin pohjalta nämä pyrkivät löytämään paikkansa parhaansa mukaan, eri suunnista tulevat paineet tavalla tai toisella ratkaisten.

Perheen isä ja äiti eivät varmasti olleet sloganin mukaisia ”riittävän hyviä vanhempia”, joten sitäkin koskettavampaa on lukea heidän rakastavasta pyrkimyksestään varjella lapsiaan kaikelta pahalta. Tämä todellinen mutta mahdottomaksi osoittautuva tahto ilmenee siinä evästyksessä, jonka vanhemmat antoivat jälkikasvulleen joutuessaan kerran poistumaan kotoa yhdessä usean tunnin ajaksi:

Emme saaneet leikkiä kellarissa, emme saaneet pistää silitysrautaa seinään, emmekä saaneet työntää sormiamme pistorasioihin. Kun veisimme Tomin vessaan, meidän oli pidettävä hänestä kiinni koko ajan. (S. 65.)

Tuodessaan kaikin tavoin esiin ihmisen voimattomuuden sattuman arpapelissä Sementtipuutarha on mielestäni läheistä sukua sellaisille absurdismin suurille nimille kuin Samuel Beckett ja varhainen Harold Pinter. Sisarusten yhteisössä on runsain mitoin irvikuvamaisuutta absurdin tyyliin, vähän niin kuin sementtipuutarhassa. Mutta kaikkeen perheyhteisössä tottuu, eikä se enää herätä ihmetystä, kuten Beckettin Leikin lopussakin asutaan aivan tyytyväisesti vierekkäisissä roskalaatikoissa.

Jo tässä varhaisessa romaanissaan McEwan tuo vahvasti esiin sen taituruuden, joka nosti hänet nykybrittiläisen kirjallisuuden kirkkaimpaan kärkeen. Esimerkiksi kuvaus kellarista nousevasta lemusta on synesteettisessä tarkkuudessaan aivan ensiluokkainen: ”Tuntui makea haju, ja sen takana, tai sen ympärillä, toinen suurempi, pehmeämpi haju joka oli kuin paksu sormi työntymässä kurkkuuni.” (S. 114.)

Loppuratkaisu, se mitä Julien ja minä-Jackin välillä viimeisillä sivuilla tapahtuu, ei ole mielestäni kaikkein onnistunein. Se tuo nähdäkseni romaaniin mukaan fatalismin, jota kirjailijan lohduton systeemiteoria ei sentään edusta. Saattoiko McEwanin kirjailijanidentiteetti olla vielä sillä tavalla hakusessa, että hän ei uskaltanut sanoa ei sovinnaisen loppuratkaisun muotovaatimukselle? Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä kirjailija tuumii esikoisromaanistaan nyt, kypsempänä.

***

Jotta Villa Derrickerian identiteetti tv-blogina ei tämän tekstin myötä hämärtyisi, lienee syytä lisätä tieto, että Sementtipuutarha on myös siirretty valkokankaalle. Paremmin käsikirjoittaja tunnettu Andrew Birkin (s. 1945) ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan vuonna 1993.

Elokuvassa renttulauluntekijä Serge Gainsbourgin (1928 - 91) klaani on hyvin edustettuna. Nimittäin ihan keskeisen Julien roolin esittää legendan tytär Charlotte Gainsbourg (s. 1971), jälkeläinen suhteesta Jane tuttu-myös-elokuvasta-Rikos-auringon-alla Birkinin kanssa, jonka veli ohjaaja puolestaan on. Kuopusta Tomia taasen esittää ohjaaja Birkinin oma 7-vuotias Ned-poika.

Perheen heikkosydämistä isää näyttelee saksalaisvahvistus Hanns Zischler (s. 1947), joka on tunnetusti sekä Villa Derrickerian että jo tiensä päähän ehtineen Derrickerian lemmikki, kiitos aktiivisen läsnäolon niin Beck- kuin Derrick-sarjassakin.

Elokuvaa ei ole näytetty Suomessa kai kertaakaan, joten Villa Derrickeria asettaa jälleen kerran koko suunnattoman painoarvonsa lanseeratakseen filmiä Yle Teeman ohjelmistoon, vaikka itse en välttämättä elokuvaa haluaisikaan nähdä. Vähän heikkolaatuinen traileri sentään löytyy jo YouTubesta.

***

Sweet Tooth, 2012.

Koko McEwanin romaanituotanto on uskollisesti suomennettu, mutta muu tuotanto on jäänyt käännösrintamalla pimentoon. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma First Love, Last Rites, ilmestyi jo vuonna 1975.

Seuraavan romaanin on tarkoitus päästä ilmoille loppukesästä. Sweet Tooth (suom. Makeannälkä, 2013) sijoittuu kirjailijan kotisivujen mukaan vuoteen 1972, kylmään sotaan ja muutoinkin vaikeaan aikaan. Päähenkilö, piispan tytär Serena Frome, rakastaa intohimoisesti romaanien lukemista ja saa MI5:ltä suoritettavakseen salaisen, kulttuurin maailmaan sijoittuvan tiedustelutehtävän, mutta joutuu testaamaan agentinluontonsa kestävyyttä nuoreen kirjailijaan langettuaan.